maanantai 18. elokuuta 2014

Tulvan tuhojen keskellä osa 2

Torstaiaamuna pääsin tutustumaan parakkileiriin, jossa asuu ihmisiä, jotka eivät pysty palaamaan tulvan tuhoamiin koteihinsa, eikä heillä ole muutakaan paikkaa mihin mennä. Punaisen Ristin vapaaehtoiset työskentelevät parakkileirissä ihmisten tukena. Juttelin yhden Punaisen Ristin vapaaehtoisen kanssa, joka kertoi, että nämä ihmiset joutuvat asumaan parakeissa todennäköisesti jopa pari vuotta, ennen kuin viranomaiset pystyvät tarjoamaan heille uudet kodit. Elämä leirissä näin kesäaikaan näytti sinänsä ihan siedettävältä, kun ihmiset olivat tuoneet ulos pöytiä, joiden ääressä he istuskelivat, Mutta kun talvi ja lumi tulee, olot ovat aika kurjat. Kullakin perheellä on kotina vain yksi parakki, jossa saattaa asua jopa kuusi henkilöä. Parakkiin ei mahdu juuri muuta kuin kerrossängyt. Pihan perällä on rivi bajamajoja, jotka toimivat vessoina. Yhdessä parakissa on siistit suihkutilat ja toisessa muutama pesukone, jossa vapaaehtoiset pesevät asukkaiden pyykit. Keittiöparakkia tai mitään muutakaan ruuanlaittopaikkaa ei ole. Joillakin ihmisillä on pieniä grillejä, joissa he valmistavat pihalla jotain syötävää itselleen ja perheelleen. Lounasta nämä ihmiset käyvät syömässä moskeijan joukkoruokalassa. Muuta ruokaa ei ole tarjolla.


Näkymä parakkileiristä.


Kurkkaus yhteen "kotiin".


Ratimir, kaksi Punaisen Ristin vapaaehtoista ja leirissä asuva tyttö (jonka kotiin pääsimme kurkkaamaan).

Parakkileirissä käynnin jälkeen pääsin taas varastolle vaatteiden kimppuun. Keskiviikkona tiimiin liittyi Raiko, joka osoittautui todelliseksi työmyyräksi. Hän purki vaatesäkkejä siihen tahtiin, että me emme Martinan ja tiimiin torstaina liittyneen Tamaran kanssa pysyneet ollenkaan tahdissa mukana kokojen mittaamisessa, vaikka mekin olimme melkoinen tehotiimi.Seuraavat kaksi kuvaa osoittavat hyvin Raikon tehokkuuden. 


Kiinnitä huomiosi takaseinän säkkipinoon. Tältä varastolla näytti keskiviikkona ennen kuin Raiko aloitti työt.


Tämä kuva on torstai-illalta. Takaseinällä näyttää hieman erilaiselta...

Iltapäivällä oli taas aika lähteä kentälle Ratimirin ja Tamaran kanssa. Kävimme viemässä vaatteita edellisenä päivänä tapaamallemme nuorelle miehelle ja minä sain ojentaa hänen äidilleen "naiselta naiselle"-paketin. 


Työmme jatkui vierailulla naapureina asuvien sisarusten koteihin. Ratimir teki kosteusmittauksia ja antoi neuvoja uudellenrakentamisesta. Naisväki nappasi meidät Tamaran kanssa mukaansa ja vei toisen siskon taloon katsomaan valokuvia miltä siellä näytti, kun he ensimmäisen kerran tulvan jälkeen pääsivät käymään kotona. Hurjan näköistä jälkeä vesi oli saanut aikaan! Nämä kodit sijaitsivat Gunjan kylässä, jossa tuhot olivat pahimmat, koska joen penkka sortui kahdesta eri kohdasta, eri puolilla Gunjaa, ja Gunjassa vesimassat törmäsivät toisiinsa. Vaikka nämä ihmiset olivat kokeneet kovia ja menettäneet omaisuutensa tulvassa, he olivat käsittämättömän vieraanvaraisia! Saimme Tamaran kanssa perinteistä slavonialaista omenapiirasta, joka oli taivaallisen hyvää :) Koko poppoomme sai myös kutsun palata seuraavana päivänä, kun he pitävät pienet grillajaiset juhlapäivän kunniaksi.


Perjantai oli siis Kroatiassa kansallinen juhlapäivä, silloin vietettiin lunastuksen päivää. Meidänkin työhön se vaikutti siten, että varasto oli suljettu ja Ratimir vei Tamaran, Martinan ja minut tutustumaan toiseen joen penkan murtumakohtaan. Tästä "murtumasta" olinkin jo aikaisemmin kuullut taustat. Täällä on julkinen salaisuus, että murtuma ei ollutkaan vain luonnonvoimien aikaansaama, vaan viranomaiset päättivät räjäyttää penkan, jotta vesi tulvisi juuri tälle alueelle, eikä esimerkiksi parinkymmenen kilometrin päässä olevaan kaupunkiin, jossa tuhot olisivat olleet huomattavasti mittavammat. Paineita räjäyttämiseen tuli myös Serbian puolelta, sillä jonkin matkan päässä joen varressa on kemikaalitehdas. Jos tulva olisi tuhonnut tehtaan, olisi seuraksena ollut koko Sava-joen saastuminen loppumatkalta. Sava virtaa mm. Belgradin kaupungin läpi ja päätyy lopulta Mustaanmereen, joka olisi myös saanut osakseen kemikaalitehtaan kemikaalit, jos tulva olisi tehtaan tuhonnut.

  
Näkymä räjäytyskohdasta. Paikalla oli ensin suuri monttu, jota on täytetty kovaa vauhtia, jotta julkinen salaisuus pysyisi salaisuutena. Mikäli murtuma olisi ollut luonnollinen, ei seurauksena suinkaan olisi ollut monttu...


Tehotytöt tuhon aikaansaaneen joen penkalla. Vasemmalta Tamara, minä ja Martina. Koska perjantai oli vähän vilpoisempi kuin aiemmat päivät ja me olimme Martinan kanssa varautuneet vain helteisiin, kävimme aamulla varaston puolelta etsimässä vähän pidempiä hihoja taretaksemme. Ja valinnanvaraa kyllä riitti! :)

Murtumapaikalta lähdimme Gunjaan tapaamaan miestä, jonka kanssa Ratimir on jo pidempään tehnyt työtä. Kun Ratimir tapasi miehen, hän hautoi itsemurhaa, kuten moni muukin tulva-alueella. Mies on Jugoslavian sodan veteraani, jolla ei ole perhettä. Ratimir selvitti, mistä mies pitää. Mies kertoi pitävänsä lapsista. Niinpä Ratimir kysyi, haluaisiko mies auttaa häntä jakamalla miehen kotikadun varrella asuville lapsille leluja. Mies empi kovasti, mutta lupasi auttaa. Kun hän oli jakanut Ratimirin tuomat lelut, Ratimir ehdotti, että mies jakaisi lisää. Mies kieltäytyi, vaikka selvästi oli nauttinut tehtävästä. Niinpä Ratimir ei kuunnellut kieltäytymistä vaan toi valtavan ison laatikollisen lisää leluja. Mies ei meinannut suostua ottamaan niitä vastaan, joten lopulta Ratimir heitti laatikon sisään miehen taloon avonaisesta ikkunasta. Kadun varren lapset olivat aivan innoissaan ja mies sai monta kaveria :) Tällaisia tapoja Ratimir kenttätyössä käyttää. Hän pyrkii saamaan ihmiset auttamaan toinen toisiaan sen sijaan, että he odottaisivat apua joltakin ulkopuoliselta avustustyöntekijältä, joka jonkun ajan päästä ei enää ole paikalla. Naapurit sen sijaan ovat siinä aina.

Perjantain kohokohta oli grillijuhlat. Kun saavuimme paikalle, pöydällä odotti jo kattilallinen valmiiksi grillattuja lihoja. Parhaillaan "grillissä" oli kypsymässä kokonaisia paprikoita, jotka olivat minua, kummallista kasvissyöjää, varten :) Oli hienoa saada kokea sellaista vieraanvaraisuutta ventovierailta ihmisiltä, jotka elävät tulvan tuhojen keskellä.


Juhlien jälkeen oli aika pakata kamppeet ja suunnata takaisin Zagrebiin Ratimirin kyydillä. Matkalla Ratimir sai puhelun Djurdjalta, joka jäi avustuskeskukseen viikonlopuksi muutaman muun kanssa. Vuokraisännän kanssa oli ollut monenlaisia ongelmia jo aikaisemminkin, mutta nyt isäntä oli juovuksissa ja esti yhtä vapaaehtoisista lähtemästä keskuksesta, koska vuokra oli isännän mukaan maksamatta. Tilanne oli aika uhkaava ja Ratimir mietti, joutuuko hän ajamaan takaisin avustuskeskukseen (300 km) selvittämään asiaa. Miten tarina päättyi, sitä en vielä ole kuullut, mutta toivottavasti Adra pystyy muuttamaan mahdollisimman pian uuteen paikkaan, jotta vastaavalta jatkossa voitaisiin välttyä! 

1 kommentti: