Joulun odotuksen teki tänä vuonna erityisen jännäksi se, että pääsenkö oikeasti muuttamaan omaan asuntooni ennen joulua. Franky oli luvannut, että keskiviikkona pääsisin muuttamaan, mutta kieltämättä usko meinasi loppua jo moneen kertaan matkalla, kun seurasin töiden ”edistymistä” asunnossani. Paikallinen henkilökunta kun ei tuntunut pitävän mitään kiirettä. Kovasti he kyllä yrittivät sanoa, että kyllä minä jouluksi pääseen muuttamaan. Teot vaan eivät vahvistaneet puheita millään tapaa. Lisäksi kun tuntui, että kommunikaatio ei pelannut alkuunkaan henkilökunnan kesken. Kun joku sanoi jonkun toisen huolehtivan jostain asiasta, se toinen ei koskaan ollut kuullutkaan asiasta…
Jouluviikkoon mahtui toki paljon muutakin, kuin vain asunnon odottelua. Sunnuntai-iltana oli henkilökunnan joulujuhla (lue: syömingit). Juhla oli ilmoitettu alkavaksi kuudelta, mutta tuolloin paikalla ei ollut ketään. Kävimme taas Janethin kanssa hakemassa ravintolasta tilatut tofuannokset ja tällä kertaa olimme juuri ajoissa toteamassa, ettei muita näkynyt vielä missään. Lähdin huoneeseeni odottelemaan juhlan alkua ja joskus seitsemän aikoihin Stephanie kyseli, olenko menossa juhlaan. Se kuulemma oli alkamassa. Lähdin siis ruokalaan vain todetakseni, että siellä oli kourallinen ihmisiä. Jäin kuitenkin hengailemaan sinne ja tunnin verran vielä odottelimme, ennen kuin lopulta aloitimme. Silloinkaan tosin kaikki eivät olleet vielä paikalla. Vähitellen pöytään oli ilmestynyt melkoinen määrä syötävää. Siinä oli paikallisia ruokia, kalkkunaa, kalaa ja erinäisiä makeita herkkuja. Tavallinen lautanen tuntui onnettoman pieneltä ja monet lastasivatkin syötävää kahdelle lautaselle. Kävipä yksi vapaaehtoisista hakemassa jopa tarjottimen, jolle lastasi annoksensa…
Joulunviettoon campukselle saapui myös muutamia vieraita. Yhden vapaaehtoisen, Emilyn, äiti tuli jenkeistä, samoin kuin yksi entinen vapaaehtoinen ja lisäksi Kosraen sisarkoululta tuli yksi vapaaehtoinen (heidän ainoa) meille jouluksi. Olin hyvissä ajoin jo kysynyt Emilyltä, josko olisi mitenkään mahdollista, että hänen äiti voisi tuoda minulle jenkeistä piparkakkumaustetta ja vaniljajauhetta, joita ei täältä saa. Olin niin onnellinen, kun sain mausteeni ja näin ollen pääsin leipomaan pipareita! Suunnittelin paistavani piparit uudessa asunnossani, että saisin sinne heti piparin tuoksua maalin tuoksun tilalle. Taikinan tein tiistaina valmiiksi, jotta se olisi keskiviikkona paistettavissa. Vaan ei tullut keskiviikkona muuttoa, kun suurin osa henkilökunnasta oli anonut päivän vapaaksi. Ei siis ollut ketään viimeistelemässä asuntoa muuttokuntoon… Franky vakuutti, että aattona pääsen muuttamaan.
Kun kerran muuttoa ei tullut, Janice kyseli, haluaisinko lähteä heidän kanssaan Nan Madolin rauniokaupunkiin. Sinne olen kovasti halunnut jo pidemmän aikaa ja nyt aukesi siis hyvä mahdollisuus. Mutta eipä mennyt ihan putkee tuo reissu. Aamusta alkaen satoi. Raunioilla vierailu sateessa ei innostanut ollenkaan. Niinpä, kun Maureen kutsui heidän kanssaan iltapäivällä häihin, tartuin tuohon kutsuun. Nan Madol olisi paikollaan myöhemminkin, paikallisiin häihin ei välttämättä toista kertaa kutsua tulisi. Häät olivat Frankyn vanhimman veljen tyttären häät. Ne pidettiin yhden paikallisen hotellin puutarhassa. Tarjoilu toimi nyyttäriperiaatteella. Franky ja Maureen veivät häihin valtavan määrän syötävää mukaan. Matka häihin taittui jo tuttuun tapaan pikkukuormurin lavalla…
Vihkimisen piti alkaa kolmelta, mutta saaren tapaan odottelimme tunnin seremonian alkua. Siinä vaiheessa, kun morsiusneidot ja sulhaspojat alkoivat astelemaan vihkipaikalle, alkoi myös sataa. Lähes koko seremonian ajan satoi. Yleisöllä oli katokset, joissa istuimme sateensuojassa, mutta itse toimitus tapahtui taivasalla, joten morsiuspari, pappi ja kaikki 14 morsiustyöttöä ja sulhaspoikaa saivat kunnon suihkun.
Vihkimisen jälkeen jäimme seuraamaan, miten homma jatkuu. Ihmisiä alkoi parveilla ruokapöytien äärellä ja morsiuspari ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka ruokaa olisi ottanut. Niinpä mekin liityimme jonoon ja siinä olikin miettimistä taas, mitä pöydästä lautaselleen keräisi, kun keneltäkään ei pystynyt kysymään, mitä mikäkin oli. Otin siis varman päälle sellaisia ruokia, jotka näyttivät kasvisruuilta tai varmasti kalalta. Frankyn paistaman tonnikalat löysin Frankyn avustuksella. Ihmiset mättivät lautasilleen aivan käsittämättömiä määriä ruokaa! Ja melkoiset määrät ruokaa päätyikin lopulta jäteasioihin…
Täkäläisen perinteen mukaan häihin kutsutaan myös kyläpäällikkö, jota kutsutaa kuninkaaksi. Näissäkin häissä kuningas oli puolisonsa kanssa paikalla. Heitä varten oli aivan oma katos, jossa oli heille oma pöytä ja tuolit. Ruokailun alkaessa naiset kantoivat kuninkaan pöytään melkoisen määrän ruokia, jotka olivat vain kuninkaan ja hänen rouvansa käytössä. Koko juhlan aikana kuningas ei poistunut katoksestaan, vaan häntä palveltiin sinne. Häät Pohnpein tapaan oli hieno kokemus kaikkineen! Tosin olin kuullut, että täkäläsiin häihin kuuluisi myös perinnetansseja, mutta niitä en nähnyt, sillä syötyämme poistuimme paikalta - kuten suuri joukko muitakin vieraita. Jatkuiko juhlat vielä, sitä en tiedä.
Juhlien jälkeen päätin tehdä jotain muuttoni eteen. Lähdin tulevaan asuntooni tiskaamaan loput sieltä löytyvät astiat. Olin aloittanut urakkaa jo tiistaina. Kaapeista löytyi hajanainen otos erinäisiä enempi vähempi käyttökelpoisia astioita. Niinpä jouduin haalimaan lisää astioita saadakseni kasaan edes välttämättömimmät. Koulun keittiöltä löytyi uusia lautasia, kuppeja, pari tarjoilukulhoa sekä setti kattiloita ja paistinpannuja. Aterimia ei ollut, joten ne ostin kauppareissullani. Muutenkin jouduin tekemään hankintoja asuntoa varten. Piti ostaa mm. pesuaineita, siivousvälineitä, suihkuverho, mattoja, verhoja, pöytäliina ja muuta pientä oleellista. Onneksi suurimman osan koulu maksaa takaisin, koska perusasumistarvikkeet koulu tarjoaa meille vapaaehtoisille.
Aattoaamuna heräsin aikaisin (ennen kahdeksaa) ja lähdin katsomaan, mitä asuntooni kuuluu. Suureksi helpotuksekseni pihalla näin henkilökuntaa, jonka oli määrä laittaa asunto muuttokuntoon. Mutta kun pääsin asuntoon, en tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Keittiö lattialla lainehti melkoinen vesilammikko! Hyvin nopeasti myös selvisi veden alkuperä. Se tuli katon läpi yläkerran asunnosta, joka toimi vierashuoneena. Joka kerta, kun siellä vedettiin vessa, puhdas vesi alkoi valua minun asuntooni. Olin jo aivan varma, että tähän tyssäsi muutto ennen joulua! Menin välittömästi Frankyn juttusille ja hän lupasi mennä tarkistamaan tilanteen.
Itse lähdin ostoksille epätoivoisin ajatuksin. En kestänyt ajatusta siitä, että joutuisin viettämään jouluni jaetussa asunnossa. Etenkin, kun asunnolle oli tullut vielä lisää käyttäjiä… Joululoman aikana Pohnpeilla järjestetään perinteinen koko Mikronesian lukioiden välinen koripalloturnaus. Meidän koululla on kolme joukkuetta, jotka kaikki yöpyvät turnauksen ajan campuksella. Tytöt nukkuvat atk-luokassa ja pojat henkilökunnan työtilana toimivassa huoneessa. Kummassakaan ei ole vessaa tai suihkua. Joukkueet käyttivät alkuun yhden tyhjillään olevan asunnon suihkua peseytymiseen, mutta suikun lattia vuoti ja kaikki vesi valui alakertaan vararehtorin asuntoon. Niinpä suihkun käyttö loppui siihen. Piti löytää muita vaihtoehtoja. Kayla kävi tiistaiaamuna anelemassa minulta, josko pelaajat saisivat käyttää minun tulevan asuntoni suihkua. Lupasin, että he voivat käyttää sitä tiistain, mutta keskiviikkona ei enää onnistuisi, kun minä muuttaisin asuntoon. Niinpä keskiviikkona oli taas edessä uuden suihkuratkaisun löytäminen pelaajille. Nyt ei enää löytynyt tyhjillään olevia asuntoja, joten joukkueiden valmentajat kyselivät kämppiksiltään, voisivatko pelaajat käyttää vapaaehtoisten asuntojen suihkuja. Eli myös meidän asunnon. Ratkaisu ei kuulostanut hyvältä, mutta en halunnut heittäytyä hankalaksi ja kieltää heitä. Kaduin kyllä valintaani illalla, kun vielä puolenyön aikaan väkeä ramppasi meidän suihkussa…
Yksi ostoslistallani olevista asioista oli virtajohto tuliterään hellaani. Täällä kun hellan mukana (niin kuin ei minkään muunkaan kodinkoneen) ei tule virtajohtoa, vaan se pitää ostaa erikseen. Sain johdon ja kerroin Nolille, että johto on asunnossa ja odottaa vain hellan asennusta. Noli sanoi olevansa kovin kiireinen bussin korjaamisen kanssa, eikä ollut kovin innokas lähtemään asentamaan. Hänen takanaan oli myös asuntooni tuleva jääkaappi, joka vaati korjausta. Kaapin ovi kun ei pysynyt kiinni. Siitä Noli sanoi, että hän ei ehdi sitä aattona korjaamaan. Minä puolestani totesin, että jos kaappi vaan muuten toimii, voin kyllä tehdä viritelmän, että ovi pysyy kiinni, kunhan vaan pääsen muuttamaan!
Myöhemmin iltapäivällä, kun kävin katsomassa onko asunto jo muuttokunnossa totesin, että asunto oli siivottu ja muuten valmis muuttoon, mutta hella oli edelleen asentamatta, jääkaappi puuttui ja Nolia ei löytynyt mistään. Kävin pajallakin katsomassa, eikä hän ollut sielläkään. Sen sijaan siellä oli jääkaappini. Se nojaili takakenossa seinään. Päätin katsoa, miten pahasti ovi on rikki ja avasin oven. Koko ovi putosi saman tien syliini… Kyse ei siis ollutkaan siitä, että ovi ei pysy kiinni, vaan koko ovi ei ollut lainkaan kiinni!!! Jääkaappi ei ollut lainkaan käyttökelpoinen. Nyt oli jo itku tosi lähellä! Mielessäni kuitenkin päätin, että vaikka en jääkaappia saisikaan, muuttaisin siitä huolimatta. Voisin pitää ruokani vielä vanhassa asunnossa tai Janethin jääkaapissa. Lähdin siis pakkaamaan loppujakin tavaroita. Saatuani pakkaukset valmiiksi, Nolikin oli saapunut. Hän oli juuri menossa asentamaan hellaani. Sen asennettuaan hän sanoi, että jääkaappi on pajalla valmiina, mutta pitää löytää väkeä siirtämään se, sillä hänen selkä ei kestä painavien siirtelyä. Toimiston edessä oli poikia istuskelemassa ja niinpä marssin sinne kyselemään apua. Kaksi pojista tarttui toimeen ja lähdimme pajalle jääkaappia hakemaan. Jännityksellä odotin, missä kunnossa kaappi on. Ovi oli nyt paikoillaan ja se jopa pysyi kiinni! Noli oli kaikesta huolimatta ehtinyt korjata sen!
Kun jääkaappi oli asunnossa, oli aika lähteä hakemaan ”muuttokuorma”. Miten ihmeessä sitä tavaraa on ehtinyt kahdessa ja puolessa kuukaudessa kertyä niin paljon! Tänne tullessa kun mukana ei ollut kuin yksi matkalaukku ja reppu. Nyt niiden lisäksi pakkasin kolme pahvilaatikollista, erinäisiä muovipussillisia, pari muuta kassia ja yhden kylmälaukullisen tavaraa. Aika eksoottinen oli tämä muutto, sillä muuttoauton virkaa toimitti kottikärryt. :D Hitusen harmitti, että kamera oli pakattuna jonnekin, joten kuvia tästä muutosta ei jäänyt, mutta pääasia tuli kuitenkin suoritettua, eli pääsin kuin pääsinkin jouluksi omaan kotiin!
Piparit jäi tässä hötäkässä vielä odottamaan paistamista, sillä kello oli viisi, kun olin saanut tavarani uuteen asuntoon. Nyt piti vielä saada välttämättömimmät asiat paikoilleen, ennen kuin kuudelta olisiFrankyn luona jouluateria. Sitä ennen piti vielä ehtiä käydä suihkussakin. Olin jättänyt vanhan sänkyni edelliseen huoneeseeni, sillä en halunnut kirppuista patjaa uuteen kotiini. Sen sijaan kävimme Janethin kanssa kaivamassa tyhjästä asunnosta yhden tuliterän, vielä pakkauksessa olevan patjan minulle. Franky kyseli varovasti, josko voisin käyttää patjaa niin, että se olisi muovipakkauksessaan ja pysyisi näin puhtaana. Lupasin harkita asiaa, mutta kun huomasi, että petauspatja ei ollutkaan irrallinen, vaan kiinniommeltu, totesin, että en todellakaan aio nukkua muovin päällä. Muutenkin on ihan tarpeeksi lämmintä ja hikistä…
Pikaisesti purin oleellisimmat asiat (kuten ruuat) paikoilleen ennen pikasuihkua. Tai siis niin kuvittelin… Suihku on ehkä hieman väärä sana kuvaamaan kylpyhuoneessani olevaa vesipistettä. Seinällä on kyllä suihkulta näyttävä tötterö, mutta vesi siitä tulee lähinnä valumalla, kuten hanasta. Yhden valuvan noron lisäksi tötteröstä tuli kaksi muuta hieman niukempaa vesivanaa, jotka lähtivät kumpikin eri suuntaan. Alkuun yritin valita, minkä alla ”suihkun” ottaisin, mutta mistään ei tullut vettä niin paljoa, että siinä olisi pystynyt oikeasti peseytymään. Onneksi olin varannut jo valmiiksi suihkun nurkkaan ison ämpärin, että voisin tehdä siihen lämpimän pesuveden, kun lämmitän veden hellalla. Nyt ei ollut aikaa lämmittää vettä, mutta laitoin ämpärin sen voimakkaimman (edelleenkin erittäin heikon) vesivanan alle, jotta saisin edes jollakin tavalla peseydyttyä. Ja onnistuihan se, kun vaan oli tarpeeksi kärsivällinen…
Kun lopulta olin valmis lähtemään aattoillan aterialle, hain Janethin mukaan ja yhdessä suuntasimme Frankyn ja Maureenin luo. He asuvat yhden koulurakennuksen yläkerrassa (sen saman, jossa minun luokkani sijaitsee). Portailla oli vastassa kaikki neljä kissanpentua emon kanssa. Muutamaa päivää aikaisemmin ensimmäinen pentu oli onnistunut löytämään reitin ulos luokkahuoneesta, jossa ne siihen saakka olivat olleet. Kun se kerran reitin oppi, se ei enää luokassa pysynyt, vaikka sen sinne aina palautin. Pian toinenkin oppi tulemaan ulos ja nyt näköjään viimeisetkin kaksi olivat onnistuneet tulemaan ulos. Toivottavasti ne pärjäävät julmassa maailmassa… Ainakin emo on pitänyt niitä tarkasti silmällä ja ruokkii niitä edelleen.
Sisälle oli loihdittu perinteinen joulutunnelma. Nurkassa seisoi kuusi koristeineen ja sen alla oli lahjoja. Ruokapöytä oli täynnä herkkuja. Perinteisiä suomalaisia jouluruokia siinä ei näkynyt, mutta syötävää oli taas niin valtavasti, että ei ollut epäilystäkään, etteikö siitä vatsaansa täyteen saisi - jopa liian täyteen. Minun erityisiä suosikkeja pöydässä oli tonnikala ja uppopaistetut banaanit. Noita banaaneita pitäisi opetella itsekin höydyntämään ruuanlaitossa. Niitä kun täällä riittää ja niistä saa monenlaista hyvää ruokaa.
Kun kaikki olivat saaneet pahimman nälän sammutettua, Emily ilmoitti, että on aika kutsua joulupukki paikalle. Tai siis löytää vapaaehtoinen joulupukki. :D Mr Saintz ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja hän sai tonttulakin päähänsä. Emilyn äiti oli hankkinut jenkeistä jokaiselle vapaaehtoiselle sekä rehtorin ja vararehtorin perheille lahjat. Nyt oli aika jakaa ne. Lahjansa sai esittämällä pienen tanssipätkän pikkuoravien tahdittamana. Naurusta ei ollut tulla loppua, kun näitä mitä mielikuvituksellisempia tanssipätkiä katseltiin! Lahjat avattiin sitä mukaa, kun ne saatiin. Suurimmasta osasta kääröjä paljastui jonkinlainen paita. Lopuksi, kun kaikki paketit oli jaettu, kaikki vetivät paidat päälleen ja otettiin yhteiskuva. Kuvaan tuli mukaan myös kaikki muut lahjansaajat lahjoineen.
Illan päätteeksi sovittiin, että aamupäivällä 10.30 kokoonnutaan yhteiselle brunssille nyyttäriperiaatteella. Suunnittelin paistavani nyyttäreille perinteisiä suomalaisia lättyjä. Nämä amerikkalaiset kun syövät ihan kummallisia ”pannukakkuja” aamiaiseksi. Otin kaapista vasta ostamani jauhopussin, jota en vielä ollut edes avannut. Kun avasin pussin, siellä oli melkoinen määrä pieniä mustia ötököitä! Samassa huomasin, että pussin yksi nurkka oli jyrsitty auki. Minulla oli siis kämppäkaveri… Hyvin epätoivottu sellainen. Lätyt jäi paistamatta ja jauhopussi päätyi roskiin saman tien. Aloin kaivella kaappiani miettien kuumeisesti, mitä nyt brunssille tekisin. Päädyin vähemmän perinteiseen suomalaiseen kookomaidossa keitettyyn ananasriisiin. Ja niin vaan oli riisipussinkin nurkkaa jyrsitty ja myös yksi papupussi oli päätynyt hiirulaisen uhriksi. Pakkasin välittömästi kaikki vielä pelastettavissa olevat ruuat isoon suljettavaan muovirasiaan.
Sain ananasriisin tehtyä juuri ajoissa ja lähdin ruokalaan. Siellä ei ollut ketään. Menin Janethin luo odottelemaan muiden ilmestymistä. Siinä tuli mieleen, että minunhan piti pestä pyykkiä, joten kävin hakemassa pyykit ja laitoin ne koneeseen. Olin edellisenä päivänä saanut vararehtorilta heidän vanhat verhot, kun Candicen jouluperinteisiin kuuluu, että joka joulu kotiin vaihdetaan uudet verhot. Näin siis heidän edelliset verhot jäivät tarpeettomiksi ja otin ne ilolla vastaan. Minulla kun oli verhojen hankita joka tapauksessa edessä. Ajattelin pestä verhotkin ennen kuin ripustan ne omaan asuntooni. Olin jättänyt verhot Janetin asuntoon, joka on pyykkituvan vieressä. Nyt heitin muut pyykit koneeseen ja tietysti unohdin ne verhot… Onneksi tuvassa on kaksi pesukonetta, joten kun lopulta hoksasin unohdukseni, heitin verhot toiseen koneeseen pikaohjelmalle. Näin sain ne jokseenkin samaan aikaan kuin muutkin pyykkini ja tungin kaiken kuivausrumpuun. Tämä olikin ensimmäinen kerta kun käytin kuivausrumpua, sillä pyykit kuivuu nopeasti ulkona. Nyt vaan oman asuntoni lähistöllä ei ole missään paikkaa, missä voisin pyykit kuivattaa. Niinpä joudun turvautumaan kuivausrumpuun. Sen käyttö maksaa dollarin kerralta. Eipä siinä onneksi köyhtymään pääse, kun keskimäärin kerran viikossa tulee pyykkiä pestyä.
Puolentoista tunnin odottelun jälkeen brunssille alkoi vihdoin saapua väkeä… Että niin hyvin on jenkit oppineet saaren ajan! Itse olin juuri luopumassa toivosta, että mitään brunssia oikeasti tulisikaan. Olin juuri lähdössä takaisin kämpille syömään, kun väkeä alkoi lappaamaan ruokalaan. Liityin siis joukkoon. Emilyn äidillä oli meille kaikille varattuna vielä jouluaamun pikkupaketti! Paketissa oli vähän naposteltavia, suklaata, huulirasva, pyyhekumi ja palapeli. Brunssin jälkeen päädyimme Janethin kanssa lähtemään ”jouluostoksille”. Juu, täällä kaupat ovat auki joulunakin. Ei tosin kaikki, mutta monet. Olin myös kipeästi kampaajan tarpeessa ja niin vaan sain joulupäivänä hiustenleikkuun! Oli siis hieman erilainen joulu taas vaihteeksi.
Kun shoppailut ja kampaajareissu oli tehty, oli vihdoin ja viimein aikaa paistaa ne piparit! Janethin kaapista löytyi piparimuotteja ja sain myös kaulimen ja muutaman vuuan paisamista varten lainaan. Kun oli aika laittaa uuni päälle, tulikin vastaan ongelma. Minulla ei ollut hajuakaan, missä lämpötilassa piparit pitäisi paistaa. Uuni kun on jenkkiläinen ja asteet ovat Fahrenheit-asteita! Asunnossani ei ole vielä nettiä, joten ei voinut etsiä sieltäkään apua. Kaivoin esille kaikki jauhopussini (jotka olivat jääkaapissa hiiriltä turvassa) ja yritin löytää jonkun pikkuleipäreseptin. En löytänyt, mutta jonkun leivontareseptin löysin ja siinä asteiksi tarjottiin 350. Päätin tarttua siihen ja aloin tutkia, miten uuni toimii. Siinä tulikin melkoinen ylläri. Uuni onkin automaattiuuni. Siinä ei voi valita itse lämpötilaa, vaan nappia painamalla valitaan, haluaako leipoa vai laittaa ruokaa/grillata. Valitsin leipomisen ja uuni tarjosi 350 astetta lämpötilaksi. Nerokasta. Jäin vain miettimään, että mitäs sitten, kun haluaa leipoa jotain, mikä tarvitsee korkeamman tai matalamman lämpötilan…
Kun laitoin ensimmäisen satsin pipareita uuniin, löysin säädöistä mahdollisuuden laittaa ajastin hälyttämään. Näppäilin ajan tyytyväisenä, ettei tarvitse huolehtia ajan katsomisesta. Ajastin toimi moiteettomasti ja sain piparit kypsinä ulos uunista. Seuraavat laitettuani toistin toimenpiteen ja jäin odottamaan. Yllätyksekseni uuni piipitteli jo ennen kuin aika oli loppunut. Kun katsoin uuniin, yksi vuuallinen pipareita näytti jo valmiilta ja otin sen ulos. Voisiko uuni todellakin olla niin älykäs, että se ilmoittaisi ihan itse, milloin leivonnaiset ovat valmiita? Täytyy testata joku kerta.
Valitettavasti piparit osoittautuivat hieman pettymykseksi. Reseptin olin ottanut netistä, kun oma resepti ei ollut mukana. Ja tuossa maustesekoituksessa maistuu muskotti liikaa läpi. Kyllähän noita syömään pystyy, mutta ei ne mitään herkkua ole. :( Kunhan kesällä pääsen taas Suomeen pidän huolen siitä, että kaikki suosikkireseptini päätyvät sähköisinä tietsikan muistiin! Ja tarvittavat mausteet varaan mukaan jo Suomesta.
Jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan sapattina kirkon jälkeen söimme yhdessä Mrs V:n ja Nolin luona. Tosin tällä kertaa meitä oli heidän lisäksi vain Janeth ja minä. Muut olivat jossain muualla joulua viettämässä. Niinpä meillä ei ollut nyt edes nyyttäreitä, vaan Mrs V kutsui Janethin ja minut syömään banaaninkukkapataa. Sehän kelpasi. Olin sitä kerran aikaisemmin jo päässyt maistamaan ja se on hyvää. Ruoka oli hyvin yksinkertainen. Banaaninkukkapadan lisäksi tarjolla oli riisiä. Tuo on ihan normaali tapa täällä (ja Filippiineillä, mistä Mrs V ja Noli ovat kotoisin), että ateria koostuu riisistä ja yhdestä lisukkeesta. Banaaninkukkapata on aivan tajuttoman hyvää! Banaaninkukat on keitetty kookosmaidossa yhdessä sipulin ja mausteiden kanssa. Sitä voisi syödä aivan loputtomasti!
Iltapäivällä oli aikaa vihdoin hengähtää ja nauttia joulun rauhasta. Ripustin riippumattoni asuntoni eteen ja sinne kömmin kirjan tyynyn kanssa. Mattoa viritellessä Mr Jay käveli määrätietoisesti asuntoani kohti. Puhe-etäisyydelle päästyään hän totesi, että hänellä on minulle kirje. Olin aivan hämilläni. Mistä minulle kirje on tullut? Avasin kuoren ja sieltä löytyi joulukortti Karenilta, Trans-Euroopan osaston vapaaehtoiskoordinaattorilta. Olipa aivan ihana yllätys! Iltapäivä vierähti nopeasti riippumatossa nukkuessa… Illemmalla teki mieli jotain tavallista kotiruokaa ja niinpä keittelin täkäläisen version kesäkeitosta. Kookosmaito tekee ruuasta kuin ruuasta herkkua! Söin kaikessa rauhassa keittoa keittiön pöydän ääressä, kun yht’äkkiä huomasin vasemmassa silmäkulmassa jotain liikettä. Käännyin katsomaan ja kirkaisu tuli ihan spontaanisti. Siinä oli mun kämppis! Oikein iso, pulska hiirulainen! En tiedä, kumpi pelästyi enemmän, mutta hiirulainen kipitti kiiruusti takaisin makuuhuoneeseeni (!), mistä se tulikin. Minä puolestani suuntasin saman tien Nolin juttusille ja pian Noli saapuikin hätiin häkin kera. Häkki viriteltiin hiirulaista varten valmiiksi. Sinne asetettiin pala juustoa syötiksi. Nyt siis vaan odottelemaan, josko juusto maistuisi.
Ei ole juusto maistunut… Mutta säilyketölkkien etiketit ja banaanit kyllä. Mitähän tuonne häkkiin oikein laittaisi, että se olisi hiirulaiselle tarpeeksi houkutteleva? En nimittäin halua asuntoani tuon otuksen kanssa jakaa! Tosini ajatuskin siitä, että jossain vaiheessa häkkiin päätyy, on vastenmielinen. Se nimittäin jää vain häkin vangiksi ja minun tehtäväni on suoriutua siitä eroon. Noli neuvoi upottamaan häkin veteen ja hukuttamaan hiiren. Kuulostaa julmalta! Minun suunnitelmani on viedä häkki keskelle parkkipaikkaa ja tuoda Koby pentuineen paikalle. Koby saa opettaa poikasilleen, miten hiirulainen pyydystetään ja tarjoilla jälkikasvulleen maittavan aterian…