Maailman siunatuin ihminen

Melkeinpä uskaltaisin väittää, että olen maailman siunatuin ihminen! Olen aivan äärettömän kiitollinen kaikesta, mitä elämässäni tällä hetkellä on. Jumala on antanut niin käsittämättömän paljon hyvää ja tuntuu kuin hänellä olisi loputon varasto siunauksia odottamassa vain sopivaa hetkeä yllättää minut jälleen kerran. Elän parhaillaan todeksi yhtä suurta unelmaani - asua lämpimässä ja saada tehdä mielekästä työtä. Ei, elämäni ei suinkaan ole täydellistä, mutta joka aamu herään mieli täynnä kiitollisuutta. Rakastan työtäni. Oppilaat tuovat elämääni niin paljon iloa. Välillä tuntuu, että sydämeni pakahtuu rakkaudesta heitä kohtaan. En enää muista, milloin olisin viimeksi nauttinut työstäni näin paljon. Työpäivät ovat hikisiä - ja siitäkös minä nautin myös! Ei tarvitse kääriytyä paksuihin villatakkeihin taretakseen. Tämä ilmasto hellii minua. :D Viikonloppujen saariretket ovat kuin retriittejä. Kunpa niitä olisi enemmän... Sitten on vielä ystävät. Janeth on ihana aarre. Ja Ken... Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka kiitollinen olen, että Jumala johdatti hänet elämääni ja ystäväkseni! Hän on tuonut elämääni täällä täysin uuden ulottovuuden ja huikean määrän iloa.

Toissa viikonloppuna oli pitkästä aikaa vuorossa saariretki. Nyt vuorossa oli Ant Atolliin kuuluva Pasan saari. Tällä kertaa matka saarelle taittui vähän isommalla veneellä, sillä atollille päästäksemme jouduimme taittamaan hyvän matkaa avomerellä. Merenkäynti oli melkoista, joten saimme suolakylvyn samaan hintaan. Tämäkään vene ei ollut silti tarpeeksi suuri meille kaikille, vaan muutamat tulivat perässä koulun omalla pienemmällä veneellä, johon lastattiin lisäksi suurin osa meidän tavaroista.

Perillä meitä odotti kolme majaa, joihin pystyi ripustamaan riippumattoja. Pojat majoittuivat yhteen, rehtorin perhe toiseen, vararehtorin perhe ja minä kolmanteen. Tytöt ripustivat riippumattonsa taivasalle. Itse saari oli ehkä noin kilometrin verran pitkä ja parisataa metriä leveä. Ja siellä oli hiekkaranta! Koko saaren toinen puoli oli valkoista korallihiekkaista rantaa, toinen puoli kivikkoista korallia. 

Maureen nauttimassa rantaelämästä.
Maureen enjoying the beach life.

Perjantai-iltana pääsin kokemaan huikean elämyksen. Ilta oli jo pimentynyt. Taivaalla loisti kuunsirppi ja miljoonat tähdet tuikkivat. Otin makuulakanan, tyynyn ja ison huivin mukaan ja olin valmis viettämään vaikka koko yön rannalla. Löysin sopivan paikan, johon asetuin pehmeälle hiekalle selälleni. Valtameren pauhu toimi miellyttävänä taustamusiikkina. Hyvän tovin makasin selälläni vain ihaillen tähtitaivasta ja kuuta. Lopulta vaivuin uneen. Merituuli puhalsi navakasti ja heräilin vähän väliä siihen, että oli hieman vilpoisa olo. Tuuli oli puhaltanut peittona käyttämäni huivin sekä lakanan pois päältä. Useamman kerran niitä korjailin ja joka kerta ihailin taivasta. Tunsin olevani osa suurta universumia enkä voinut kuin hymyillä ja kiittää kaikesta. Lopulta puolen yön aikaan totesin, että jos haluan oikeasti nukkua, on parempi palata majaan, jonne olin riippumattoni ripustanut.

Osa vararehtorin perheestä oli myös päättänyt viettää yönsä rannalla. He ripustivat sinne myös riippumattonsa, joten meitä ei ollut majassa enää kuin kolme. Siellä oli huomattavasti lämpimämpää kuin rannalla, mutta aamuyön tunteina sielläkin meinasi vähän viluttaa. Käperryin kunnolla sykkyrälle ja vedin lakanaa tiukemmin päälle. Onneksi oli sentään villasukat! :)

Aamulla sain turvautua korvatulppiin voidakseni jatkaa uniani. Kun on pienellä alueella tusinan nuoren ja muutaman murros-/teini-ikäisen kanssa, ääntä riittää enemmän kuin omaksi tarpeeksi… Muuten nämä saariviikonloput ovat aivan ihania, mutta sitä luonnon rauhaa välillä kaipaa ihan tosissaan! En todellakaan välittäisi kuunnella kovalla soitettua musiikkia, suureen ääneen hoilausta tai murkkujen keskenäistä kinastelua.

Hoitaja työssään - haavaa sitomassa.
Nurse doing her job - bandage.

Ja tässä syyllinen haavaan...
Reason for wound.

Onneksi saarelta löytyi sitä rauhaakin. Ensimmäisenä aamuna päätin ulkoiluttaa kameraani ja kävellä saaren ympäri. Olin kysynyt Janethilta, voiko saaren ylipäänsä kävellä ympäri. Hän ei ollut koskaan kävellyt, eikä oikein kukaan muukaan. Halusin kokeilla. Tiesin, että saaren toinen puoli on kivikkoista ja saattaa olla paikoittain vaikeakulkuista, mutta se ei minua haitannut. Olin juuri tekemässä lähtöä, kun Candice tuli paikalle ja kysyi, minne olin menossa. Sain hänestä kaverin saarta kiertämään ja sehän oli oikein mukavaa. Päätimme aloittaa kierroksen vaikeakulkuiselta puolelta. Ranta oli tosiaankin kivikkoista - tai oikeastaan korallista. Oli laskuveden aika, joten osan matkasta kävelimme matalassa rantavedessä, joka kuhisi rapuja, simpukoita ja pikkukaloja. Saaren ravut olivat hervottoman suuria! Etenkin öiseen aikaan taskulampun valossa saattoi nähdä lähes kahden kämmenen kokoisia rapuja. Niitä katseli suurella kunnioituksella pienen matkan päästä. Suurten rapujen rinnalla oli hauska seurata pikkuruisia simpukoita, jotka vipelsivät pitkin rantaa kotelonsa kanssa.

Kamera sai paljon ”ruokaa” kierroksen aikana ja oma sielu lepäsi, kun vihdoin oli sitä kovasti odotettua luonnon rauhaa. Istuimme välillä varjoon juttelemaan ja siemailemaan vettä. Candicella oli mukana rypäleöljyä, jota hän tiputti yhden tipan puolentoista litran vesipullooni. Tuo yksi tippa sai veden maistumaan ihanan rypäleiseltä! Oli oikein mukavaa saada välillä veteen vähän jotain makuakin.

Tämä saariviikonloppu poikkesi edellisistä siinä, että koko viikonlopun aikana en kokannut kertaakaan mitään. Ei ollut nälkä. Olin kyllä varannut mukaan tarvikkeet, mutta lopulta söin vain Frankyn banaanileipää, Frankyn äidiltä ostamiani leivitettyjä banaaneja ja muutaman omenan. Niillä pärjäsi loistavasti. Niiden lisäksi joku aina jossain välissä tarjosi jotain muutakin syötävää.  Muuten konsepti oli hyvin sama kuin muuallakin. Paljon lepoa, lukemista, snorklausta ja luonnon kauneuden ihailua. Snorklaukseen tämä ei ollut paras mahdollinen paikka lajimääriä ja koralleja ajatellen, mutta pääsin näkemään jotain, mitä en ennen ole nähnyt. Snorklasin hyvin matalassa rantavedessä, kun huomasin kolme isohkoa kalaa pyörivän ympyrää jonkun ympärillä. Menin lähemmäksi ja näin siitä keskeltä nousevan hiekkaa. Tarkemmin katsottuani näin suurimman sting rayn, mitä olen koskaan ennen nähnyt. ”Hännän” kanssa sillä oli mittaa noin metrin verran. Se oli aivan pohjahiekan värinen, vain isot mulkosilmät erotti sen hiekasta. Se leyhytteli siinä paikoillaan ja jäin katselemaan sitä haltioituneena. Se pysyi pitkään ihan paikoillaan, mutta sitten se teki muutaman isomman leyhäytyksen ja siirtyi hitusen. Pidin reilun välimatkan, sillä en halunnut osua sen tielle, jos se olisi päättänyt lähteä liikkeelle ja huitaista ”hännällään” vauhtia.

Myöhemmin pääsin ihailemaan rannalla istuessani riuttahaiden leikkiä rantavedessä. Ensin näin vain yhden evän veden pinnalla ja pian eviä oli useita. Hait pitivät pienen leikkinäytöksen aivan edessäni. Enpä ole koskaan ennen rannalla istuessani päässyt näin pitkään haita (ja näin montaa) ihailemaan! Harmikseni kamera ei ollut nyt mukana, joten kuvat jäi vain omaan muistiin.

Toisena yönä valitsin makuupaikkani saaren suojaiselta puolelta, josta löysin pienen kuivan, pehmeän hiekkapaikan. Siinä makoilin myöhään yöhön ihaillen taas tähtitaivasta ja kuutamoa - miettimässä, miten siunattu oikeasti olen, kun saan nauttia tästä kaikesta! Nyt en edes yrittänyt nukkua yötäni rannalla, vaan kömmin kiltisti takaisin majaan, jossa oli tänä yönä yksi nukkuja enemmän kuin edellisenä. Kuka siihen viereeni oli riippumattonsa ripustanut, jäi minulle arvoitukseksi. En siis tiedä, kenelle olisi pitänyt pahoitella, että yöllä häntä potkaisin omaan riippumattooni kiivetessäni…

Sunnuntaiaamuna, kun vihdoin sain itseni riippumatosta ylös ja rannalle, Franky osui samaan aikaan paikalle. Hän katsoi meidän pikkuvenettä ja pudisti päätään. Hän oli vetänyt veneen kuivalle maalle perjantaina, mutta viikonlopun aikana joku oli laskenut veneen takaisin veteen. Laskuveden aikana se oli kyllä kuivilla, mutta nousuveden aikana sen pohja hakkasi pohjan koralleihin. Nyt vene oli täynnä vettä… Franky alkoi lappaa vettä veneestä, mutta vesi oli sen verran korkealla tuohon aikaan, että sitä mukaa, kun Franky lappoi vettä ulos, uutta tuli sisään. Lähdin hakemaan apuvoimia. Pian kaikki pojat, muutama tyttö ja pastori Tim olivat paikalla. Alkoi veneen pelastusoperaatio. Ensin sitä piti saada vedettyä hieman rannalle, että sen voisi tyhjentää. Siinä olikin urakkaa. Vene painoi hurjan paljon. Vähän kerrallaan sitä saatiin kuitenkin hilattua rannalle ja aina välissä sitä tyhjennettiin. Lopulta vene oli kuivilla ja se saatiin täysin tyhjennettyä. Sitten alkoi vaurioiden tarkistaminen. Miksi vene oli täyttynyt vedellä? Oliko tulppa vain vuotanut vai oliko pohjassa reikä? Kun vene käännettiin ympäri, pastori Tim tutki tarkalla silmällään pohjan. Siltä löytyi parikin reikää, mutta ne olivat niin pieniä, että veneen pohjan jo kertaalleen täysin uusiksi laittanut pastori totesi, että reiät ovat niin pieniä, etteivät ne estä veneen ajamista takaisin pääsaarelle.

Paluumatkalla meillä oli onneksi melkoisesti vähemmän painoa, sillä suurin osa vesikanistereista oli jo tyhjiä samoin kuin paljon ruokaa oli syöty pois. Isoon veneeseen lastattiin niin paljon tavaraa kuin mahdollista ja pieni vene pyrittiin pitämään mahdollisimman kevyenä. Iso vene pysähtyi paluumatkalla atollin parhaalle snorklauspaikalle, missä pääsimme ihailemaan riutan reunaman korallien väriloistoa ja melkoista määrää erilaisia värikkäitä kaloja. Pikkuvene lähti saman tien kohti kotirantaa Frankyn kipparoimana. Mukaan lähti pastori Tim ja pari poikaa.

Paluumatka oli melkoinen suolakylpy! Joka ikinen veneessäolija oli taatusti märkä! Aallokko oli huikea. Onneksi kippari osasi hommansa ja pääsimme turvallisesti pääsaaren suojiin. Kun pääsimme satamaan, pikkuveneen väki kertoi silmät loistaen delfiiniparvesta, joka oli seurannut heidän venettään ja leikkinyt veneen ympärillä. Jonain päivänä minäkin vielä pääsen sen näkemään… Ihan varmasti! 

Satamassa ei tietenkään ollut kukaan meitä vastassa. Olin luvannut ilmoittaa Kenille, milloin olemme takaisin pääsaarella. Niinpä laitoin tekstarin siinä kyytiä odotellessa. Eikä tarvinnut kauaa odotella, sillä Ken oli hetkessä paikalla tarjoamassa kyytiä. Candicen kanssa otimme tarjouksen kiitollisina vastaan ja pääsimme campukselle ja suihkuun! Ja kylläpä lämmin suihku tekikin hyvää! Viikonloppuna kun ei suihkua ollut tarjolla. Olisi siellä ollut tankissa (pienessä) makeaa sadevettä, mutta sitä oli niin vähän, että jätin suosiolla suihkun kotiin - kuten suurin osa muistakin.

Koska Ken ei työmatkansa takia pystynyt lähtemään meidän kanssa atollille, olin luvannut näyttää hänelle kuvat sieltä. Niinpä, kun olin saanut ensin rauhassa siistiytyä reissun jäljiltä, Ken tuli hakemaan minut syömään. Menimme Joy-hotellin ravintolaan. Oli mukava päästä pitkästä aikaa ulos syömään. Tosin tämän ravintolan tarjonta ei ollut kummoinen. Suppealta listalta löytyi tasan kaksi annosta, joita voin harkita. Toinen oli paistettua riisiä ja toinen paistettua kalaa. Kun tarjoilija kertoi kalan olevan tonnikalaa, päädyin siihen, vaikka en noista fish and chips -tyyppisistä kaloista muuten juurikaan välitä. Ravintolan pöytä oli niin pieni, että siinä oli täysin mahdotonta ottaa läppäriä esiin ja katsoa kuvia. Niinpä syötyämme lähdimme Kenin luo katsomaan minun Ant -kuvat ja Kenin Chuukin kuvat edelliseltä viikolta.

On aivan uskomatonta, miten jonkun ihmisen kanssa vaan synkkaa saman tien niin hyvin! Tämä oli ensimmäinen kerta, kun vietimme enemmän aikaa Kenin kanssa ja pääsimme hieman kurkistamaan toisen maailmaan. Tiesin välittömästi, että tämä ihminen on aarre ystäväksi! Ne, jotka tuntevat Marielin, voivat hieman kuvitella, millainen Ken on. Musta mies, hitunen iän tuomaa charmia, leveä hymy, hulvaton huumori, aina jotain hyvää sanottavaa ja lämmin karhunhali. Näitä ihmisiä ei ole liikaa maan päällä. Ja kun sellaisen saa ystäväkseen, voi todella tuntea itsensä siunatuksi!

Maanantaina sain tekstarin alkuiltapäivästä. Ken pyysi ilmoittamaan, kun pääsen töistä. Hänellä oli odottamaton vapaapäivä, sillä oli Martin Luther Kingin päivä ja se on USA:ssa vapaapäivä. Niinpä täälläkin lähetystö oli kiinni. Kukaan ei vaan ollut muistanut informoida Keniä asiasta, sillä hän oli edellisen viikon loppupuolen resissussa. Puoli neljän aikaan olin valmis töistä ja hetken päästä olimme jo matkalla Nihcoon - läheiseen Marine Parkiin, missä kumpikaan meistä ei ollut ennen käynyt. Paikka osoittautui hienoksi. Siellä oli jopa hiekkaranta! Kamerat olivat ahkerassa käytössä kun tutustuimme paikkaa lähemmin. Löysimme joitakin kauniita simpukoita ja Kenillä osoittautui olevan uskomaton kyky bongata niitä. Kuten myös myöhemmin osoittautui eläinten kohdalla. Hän vaan huomaa sellaisetkin eläimet, joita kukaan muu ei huomaa ja kun hän on paikalla, eläimet näyttäytyvät. Olen nähnyt valtavan määrä upeita kuvia valaista, delfiineistä, albatrosseista, hylkeistä ja vaikka mistä eläimistä, jotka suorastaan poseeraavat Kenin kameralle. 

Nicho - Marine Park

Nihco on paikka, jonne paikalliset tulevat viikonloppuisin picnikille ja aikaa viettämään. Siellä on muutama katos, joihin voi vaikka ripustaa riippumattoja, grillauspaikkoja ja jopa vuokrattavissa olevia huoneita. Yksi talo oli rakennettu veden päälle paalujen varaan ja siellä oli vuokrattavia huoneita. Voisipa olla joskus hienoa vetäytyä sinne viikonlopuksi! Tapasimme rannalla amerikkalaispariskunnan, joka toimii yhden paikallisen kansainvälisen seurakunnan pastoreina. He olivat asuneet saarella jo 17 vuotta. Olen tavannut täällä nyt muitakin ulkomaalaisia, jotka ovat tulleet tänne joskus vuoden pestillä vapaaehtoistyöhön ja vuosien jälkeen huomanneet olevansa täällä edelleen…

Tiistai-iltana sain kuulla Kenin elämäntarinan. Kun mies on tehnyt elämäntyönsä USA:n ilmavoimissa, voi jokainen kuvitella, mitä tarina voi pitää sisällään. Monta paikkaa maailmassa on nähty ja koettu. Tarina kosketti syvältä ja pisti välillä itkemään. Jos on joskus katsonut yhdenkin elokuvan, mikä käsittelee jollakin tapaa jenkkiarmeijaa, on saanut hyvän fakta-annoksen. Leffojen kuvaukset perustuvat aitoon todellisuuteen sen maailman kovuudesta ja raakuudesta. 

Keskiviikkoiltana oli vuorossa tutustuminen paikalliseen tapaan viettää 1-vuotis synttäreitä. Frankyn siskon lapsenlapsi täytti vuoden ja koko koulun väkikin oli saanut kutsun juhliin. Kyselin etukäteen Frankylta, että minkäs verran juhliin odotetaan vieraita. Odotettu vierasmäärä oli 50 - 60!  Siis 1-vuotis synttäreillä! Ja kyllä sitä väkeä olikin ja juhla oli hieman suureellinen… Lapsia juoksi joka puolella, pöydät notkuivat ruokaa, synttärikakku oli kuin upeinkin hääkakku, seinällä oli valtava onnittelujuliste ja tanssitytöt esittivät paikallisia perinnetansseja. Kun syömisen aika koitti, lapsille jaettiin ensin valmiiksi tehdyt annokset ja sen jälkeen aikuiset pääsivät keräämään annoksensa seisovasta pöydästä. Taas kerran sai syödä enemmän kuin tarpeeksi ja vasta kun nousi ylös syömisen jälkeen tajusi, että  vähempikin olisi riittänyt. :)

1-vuotis synttäreillä.
One year birthday party.

Torstai toi tullessaan kaksi uutta vapaaehtoista koululle. Jennifer ja Lauren tulivat Walla-Wallasta vahvistamaan joukkoamme. Jennifer lukion puolelle ja Lauren ottaa vastuulleen K5:n opettamisen. Rehtori oli kutsunut henkilökunnan palaveriin torstaina töitten jälkeen, sillä perjantaina rehtori ei olisi itse paikalla pitämässä palaveria. Palaverin päätteeksi ovesta alettiin kantaa ruokaa sisään. Rehtori ilmoitti, että illaksi suunniteltu tervetulopäivällinen (nyyttärit) on peruttu ja talo tarjoaa ruuan nyt. Johan siinä nälkä olikin, joten hyvällä ruokahalulla pastat katosivat nälkäisiin suihin.

Perjantaina koulun koripallojoukkueet lähtivät turnausmatkalle Walla-Wallaan, USA:an. Rehtori lähti joukkueiden ja valmentajien kanssa. Näin koulun opettajavahvuudesta on neljä henkeä pois. Uudet vapaaehtoiset tulivat kreivin aikaan paikkaamaan syntynyttä vajetta. Tällä kokoonpanolla tästä eteenpäin ja hyvähän siitä tulee. :D

Kissanpoikia pesemässä…

Vuoden ensimmäinen työviikko sai mielenkiintoisen lopetuksen… Nautiskelin kaikessa rauhassa riippumatossa perjantain kääntymisestä iltaan. Rehtorin Ester-tyttö hiippaili ohi ja jäi juttusille. Minulla oli iPad kädessä ja Ester kysyi, mitä pelejä minulla on siellä. Eipä noita pelejä montaa ole - etenkään lapsia kiinnostavia. Annoin Padin kuitenkin Esterille ja yllättäen hän innostui pelaamaan Mahjongia. Makoilin riippumatossa Esterin pelatessa vieressä penkillä. Jonkin ajan kuluttua Esterin isosisko, Avalon, tuli kysymään, olisiko minulla antaa tilkka kloritea. Hän oli siivoamassa ja pesuaineet olivat lopussa. Olin juuri ostanut uuden pullon ja vanhan pullon pohjalla oli vielä tilkka. Hain molemmat pullot ja kaadoin vielä vähän lisää vanhaan pulloon, jonka annoin Avalonille. Kun menin takaisin sisälle viemään pulloa pois, huomasin Kobyn ja parin pennun livahtaneen sisään raolleen jääneestä ovesta. Pennut yrittivät syödä hiirten liima-ansassa syötteinä olevia kissanruokia… Ryntäsin hätiin ja nappasin pikkuansat pennuilta ennen kuin ne ehtivät jäädä liimaan kiinni. Olin nostamassa ansoja kaappiin, kun tajusin yhden pennun olevan ison ansan luona!

En ollut tarpeeksi nopea. Pentu astui liimaan ja tämä ansa olikin sitten ihan toista luokkaa kuin pikkuansat. Kun hiiret olivat onnistuneet karkaamaan pikkuansoista, eikä niihin jäänyt mitään jälkeä, oli tämä liima kuin järjettömän tahmaista purukumia, joka vain venyi ja tarttui tiukasti kiinni. Tästä ansasta ei yksikään hiirulainen pääsisi pakoon, mutta nyt siinä olikin kissanpentu, joka maukui surkeasti. Se oli takapäästään kiinni liimassa. Nostin pennun ansoineen syliin ja sitten alkoi epätoivoinen miettiminen, mitä ihmettä pennun kanssa tekisin! Huusin Esterin apuun pihalta. Omat käteni olivat liimasta tahmaiset ja mihin ikinä koskinkaan, jäi tahmaiseksi. Ensitöikseni aloin irrottaa pentua liimasta. Jouduin todella käyttämään voimaa, että sain pennun irti. Kun pentu oli irti, minulla oli käsissäni todella tahmainen, säälittävä olento. Käärin sen vanhaan t-paitaan, jotta sitä oli helpompi pitää sylissä. Pentu tärisi hurjasti rintaani vasten. Annoin pennun hetkeksi Esterin syliin ja yritin pestä pahimpia liimoja pois omista käsistäni. Sepä ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Saippua ei auttanut kuin sen hetken kun se oli vielä käsissä. Heti kun pesin saippuan vedellä pois, kädet olivat taas tahmassa. En jäänyt asiaa sen enempää pohtimaan vaan lähdimme Esterin kanssa etsimään apua. Menimme Esterin kotiin. Maureen oli siivoamassa ja kerroin hänelle ongelman. Maureen ehdotti, että pesisin pennun kookosöljyllä. Sain pullon öljyä ja lähdimme Esterin kanssa ulos vesihanan luo pesemään pentua. Ester kaatoi minulle öljyä käteen ja minä pesin pentua, joka suorastaan huusi säälittävästi. Kun olin pessyt pennun kaikkialta, missä liimaa oli ollut, oli aika pestä öljy pois vedellä

Siinä vaiheessa sain avuksi Kaylan, joka laski vettä hanasta ja piteli letkua, kun minä pesin entistä rajummin huutavaa ja rimpuilevaa pentua. Kylmä vesi ei tuntunut kovin hyvin öljyä huuhtovan pois, mutta yrittää piti. Kovin kauaa en hennonut pentua kiusata, vaan käärin sen takaisin t-paitaan ja vein takaisin asuntooni. Siellä varmistin, että liima oli jokseenkin poissa ja päätin pitää pennun sisällä, kunnes se on kuiva. Vaan eihän se rasva minnekään kuiva… Enimpien vesien kuivuttua totesin, että pentu on niin rasvainen, että minun on pakko pestä se uudelleen - lämpimällä vedellä. Niinpä lämmitin vettä kattilassa ja valmistin pennulle lämpimän vaahtokylvyn pesuvatiin. Valmistauduin uuteen taisteluun ja olin aivan ällikällä lyöty, kun ensisäikähdyksestä toivuttuaan pentu antoi minun pestä itsensä täysin vastaanpanematta! Tällaista kissaa en ole ennen tavannut…

Säälittävä pikkukisu pesun jälkeen.
Little one after washing.

Nämä pienet vieraat ovat ottaneet asuntoni kodikseen..
These little guests think that my apartment is their home...

Sapattiaamuna kuvittelin olevani hyvissä ajoin liikkeellä, kun olin ulkona vartin yli yhdeksän. Pihalla ei näkynyt ketään ja toinen pakukin oli jo poissa. Koputtelin Janethin ovelle ja hän sentään oli vielä paikalla. Yhdessä ihmettelimme tilanteen kummallisuutta. Jonkun ajan kuluttua Mrs V huuteli Janethia. He olivat lähdössä omalla autolla ja me pääsimme kyytiin. Vuoden vaihtuminen on tuonut kirkkoon uusia kuvioita. Meidän kansainvälinen Raamatun tutkisteluryhmä on saanut uuden vetäjän. Tähän asti Mrs V huolehti ryhmästä, nyt vetovastuun otti Ringlen Ringlen. Kyllä vain, herran etunimi ja sukunimi on sama… Oli mukava saada uutta verta ryhmää vetämään. Jossain vaiheessa lienee minullakin on tulikaste edessä, kun tulin luvanneeksi, että voin silloin tällöin vastata ryhmän tutkistelun vetämisestä.

Jumiksen jälkeen Candice kutsui väkeä heille nyyttäreiden merkeissä. Minulta oli jäänyt edellisenä iltana kokkailut väliin sattuneesta syystä… Niinpä kotiin päästyäni pistin töpinäksi ja pyöräytin linssipadan pikapikaa. Sen valmistuttua kiiruhdin Williamseille kuvitellen olevani viimeinen, mutta kattia kanssa, siellä ei ollut vielä ketään muita! Kun väki lopulta saapui ruokineen paikalle, meillä olikin taas kunnon herkkupöytä katettuna. Siinä oli kansainvälisen keittiön meininkiä, kun kokkeina oli ollut väkeä Sri Lankasta, Filippiineiltä, Costa Ricasta, Jenkeistä ja Suomesta. Totesimme yksissä tuumin, että tätä pitää harrastaa useammin.

Iltapäivällä ripustin taas riippumattoni ja otin kunnon torkut ulkosalla. Heräiltyäni jo haaveilin, josko keksisin jonkun tavan ripustaa riippumatto makuuhuoneeseen, niin voisin nukkua siinä lattialla olevan patjan sijasta. Sänky kun antoi edelleen odotuttaa itseään. Auringon luodessaan viimeisiä säteitään kömmin pystyyn ja lähdin Janetin luo. Matkalla vararehtori kutsui leffailtaan teemalla ”Team building”. Ajatus leffasta ei yhtään houkuttanut, mutta kun tarkoituksena oli ryhmähengen luominen meidän omaan porukkaan, päädyin lopulta liittymään joukkoon. Leffa kertoi amerikkalaisesta jalkapallo(amerikkalainen jalkapallo)joukkueesta, joka sai yllättäen tummaihoisen valmentajan ja sitä myötä myös tummaihoisia pelaajia ensimmäistä kertaa historiassa. Rotusortoon tottuneille valkoisille tämä oli melkoinen pala ja kun tästä lähtökohdasta lähdettiin joukkuetta rakentamaan, oli edessä melkoinen työ. Työ kuitenkin palkittiin monien vaikeuksien jälkeen kauden päätyttyä mestaruuteen.

Leffan jälkeen vararehtori johdatteli meidät purkamaan ajatuksiamme leffan tiimoilta ja miettimään, mitä me voisimme oppia näkemästämme. Kun valot sytytettiin, totesin joukossa olevan yhden vieraan, hymyileväisen, tumman miehen. Myöhemmin vararehtori esitteli miehen ystäväkseen, Keniksi. Suurin osa porukasta poistui muualle, mutta me jäimme Janethin kanssa vielä ”jatkoille”. Myös Ken jäi. Selvisi, että hän työskentelee jälleenrakennusprojektien parissa ja tulee viettämään ainakin vuoden Pohnpeilla. 

Sunnuntaina olin täynnä tarmoa heti aamusta. Päätin vihdoin viimein viimeistellä asuntoani siltä osin kuin sen itse pystyn tekemään. Siivosin viimeisetkin ylähyllyt, pesin keittiön ikkunan ja siivosin siinä samalla asunnon muutenkin. Lopetellessani vararehtori tuli koputtelemaan ovelle ja kertoi porukan olevan lähdössä vesiputoukselle yhdeltä. Totesin lähtöön olevan vielä hyvin reilusti, joten ehtisin hyvin mukaan. Vähän ennen yhtä kuikuilin pihalle vain todetakseni, että siellä ei näkynyt vielä minkäänlaista lähtöön viittaavaa liikehdintää. Minulla oli kuitenkin kamppeet kasassa, joten lähdin Janethin luo vähän lähemmäksi lähtöä odottamaan. Pihalla törmäsin vararehtoriin, joka jutteli Kenin kanssa. Vararehtori kysyi, joko kuulin, että lähtö siirtyi kahteen. Kuormuri ei ollut vielä lähtökunnossa ja Noli arveli saavansa sen kuntoon kahteen mennessä. Jäin tarinoimaan miesten kanssa, kun enää ei ollutkaan kiire minnekään. Kuulin hauskoja tarinoita Amerikan Samoalta, missä Ken oli ollut töissä. Jätin miehet jatkamaan tarinoitaan ja menin viemään tavarani Janethin luo. Päätinpä käydä vielä hakemassa iPadin kämpiltä, jotta voisin hyödyntää ylimääräisen ajan netissä roikkumalla. :D 

Kun palasin Padin kanssa takaisin, Ken oli yksin kameran kanssa kuvaamassa jotain toimiston edessä. Mielenkiintoni heräsi ja menin katsomaan mitä hän kuvasi. Perhosia. Ja kamera oli jokseenkin samanlainen kuin omani. Siitäpä sitten lähtikin juttu luistamaan kuvaamiseen ja pian olimme etsimässä campuksen mureenaa Kenille kuvattavaksi. Saimme kuin saimmekin sen näyttäytymään hitusen, niin että Ken sai siitä kuvia. Perhosetkin tulivat siihen lähelle suorastaan kerjäämään kuvatuksi tulemista. Mureenaa kuvatessa Mr Saintz ilmestyi paikalle ja kertoi, että mureenoita on itse asiassa useita ja ne saa helposti kokonaan näytille siltarummuista, kun heittää hiiren tai rotan hieman kauemmaksi veteen. Myös purkkitonnikala kuulemma toimii. Kerroin Kenille, että rehtori oli syöttänyt yhden hiiren asunnostani mureenalle. Ken vannotti minua soittamaan heti hänelle, kun saan seuraavan hiiren nalkkiin. Hän haluaa tulla kuvaamaan mureenan tai jopa ne useammat mureenat!

Ennen lähtöään Ken jätti yhteystietonsa ja lupasi, että jos milloinkaan haluan ulos campukselta eikä pakuja ole käytettävissä, hän on käytettävissä. Tuntuipa niin hyvältä saada uusi ystävä campuksen ulkopuolelta, etenkin kun meillä on yhteinen intohimo kuvaamiseen. Minua kun on hitusen harmittanut, kun saarella olisi niin paljon hienoja paikkoja kuvattavaksi, mutta ei ole autoa käytössä. Jos taas olemme porukalla jossakin liikkeellä, ei ole aikaa jäädä kuvaamaan, tai jää porukasta. Ja jos autosta näkee jotain mielenkiintoista kuvattavaa, ei voi vaatia muuta porukkaa odotuttamaan itseään vain saadakseen ottaa kuvia. Tuskin maltan odottaa, että pääsen ulkoiluttamaan kameraa! :D

Pääsimme vihdoin reippaasti kahden jälkeen lähtemään putoukselle. Suuntasimme samalle putoukselle, missä olin jo aikaisemmin käynyt, mutta nyt aioin nauttia myös uimisesta. Vesi olikin ihanan virkistävää ja siellä oli niin mukavaa lillua! Kaksi huimapäätä joukostamme kiipesi putouksen päälle ja toinen heistä kiipesi vielä pitkälle kookospalmuun. Noilla nuorilla miehellä riittää virtaa… 

Apina puussa :D
"Monkey" in the tree.

Uusi viikko toi taas uusia mukavia asioita mukanaan. Koska asunnossani on edelleen pieniä puutteita ja korjattavia juttuja, joille kukaan ei ole tehnyt mitään, päätin listata kaikki tekemättömät jutut ja lähettää ne sähköpostilla rehtorille. Heti seuraavana päivänä alkoi tapahtua. Ruber kävi aamusella pyytämässä asuntoni avaimen. Kun menin lounastaolla syömään, miehet olivat juuri lähdössä sieltä. Ruber pyysi pyysi minua tarkistamaan, onko sänky toimiva. Wau! Sain siis vihdoin viimein sen kaipaamani sängyn! Tai siis kehikkohan on ollut koko ajan, mutta siitä on puuttunut pohja. Nyt miehet olivat nikkaroineet kehikkoon pohjasäleikön ja nostaneet jopa petini lattialta jo paikoilleen. Ensitöikseni siis heitin pitkäkseni sänkyyn ja totesin, että toimiva on! Myöhemmin iltapäivällä sain vielä uuden jääkaapin edellisen tilalle. Vanha kun ei ollut kunnolla kylmä ja se kehitti valtavasti kosteutta. Nyt on toimiva, kylmä jääkaappi ja pakastin. Ja myös suurimmat reiät on tukittu, ettei hiiret pääse ihan niin vapaasti kulkemaan.

Vihdoinkin sänky!
Finally I got a bed!

Kun kerran olin tullut luvanneeksi soittaa seuraavan hiiren pyydystettyäni, oli minulla vihdoin ja viimein syy lähteä hankkimaan se paikallinen sim-kortti puhelimeen. Eihän siinä mennytkään kuin kolme kuukautta, että sain sen hankittua… Mutta tämä homma ei sitten mennytkään ihan putkeen. Telecomin tiskillä otin suomalaisen sim-kortin ulos puhelimesta ja laitoin paikallisen tilalle. Vanhan kortin laiton lompakkoon, mutta totesin heti, että se onkin niin pieni, että se putoaa helposti. Niinpä laitoin sen sellaiseen lokeroon, jota en muuten käyttänyt ja ajattelin sen olevan siellä paremmin turvassa. Vaan eipä ollut. Kun myöhemmin olisin korjannut kortin parempaan talteen, sitä ei löytynyt mistään. Tyhjensin koko lompsan ja tajusin sen olevan rikki… Kortti oli pudonnut lompsasta jonnekin. Kyllä harmitti! Vaikka tiesin tehtävän olevan toivoton, lähdin kuitenkin seuraavana päivänä kyselemään kadonneet korttini perään kaikista paikoista, joissa olin edellisenä päivänä käynyt ja lompakkoani käyttänyt. Ei löytynyt… Onneksi sain netissä tehtyä eston, ettei korttia pysty käyttämään. Ja enpä minä sitä täällä tarvitse, kun se ei täällä edes toimi, mutta Suomeen palatessa olis ihan kiva, kun se olis olemassa. 

Heti alkuviikosta saimme kuulla myös odotetun uutisen. Tulevana viikonloppuna olisi vuorossa retki Ant Atolleille. Sitä on odotettu! Atollille on kahden tunnin venematka ”isolla” veneellä. Veneeseen mahtuu tosin vain 16 henkilöä, mutta se on siis kunnon moottoreilla varustettu vene, eikä niin kuin edelliset veneet (pienet perämoottorilla varustetut vähän soutuvenettä isommat), joilla olemme muille saarille menneet. Hintakin on kova. Edestakainen venematka maksaa 750 dollaria, mutta onneksi koulu maksaa siitä osan, joten meille jää maksettavaa vain 30 dollaria per nuppi koko reissun osalta. Tätä reissua tässä odotellaan kuin kuuta nousevaa ja toivotaan, että sää on suosiollinen niin että reissu voi toteutua!

Töissä olen nauttinut kovasti uusien systeemien käytöstä. Oppilaatkin tuntuvat tykkäävän. Yksi niin hellyyttävä tapaus on vitosluokan poika, joka viime viikolla ei millään olisi halunnut lähteä takaisin omaan luokkaan, kun hän olisi vain halunnut jäädä lukemaan minun kanssani. Maanantaina poika oli poissa. Keskiviikkona hän oli taas koulussa ja tuli tunnilleni. Päätin hieman kiusoitella poikaa ja sanoin, että minulla oli ollut ikävä häntä maanantaina. Poika oli samantien juonessa mukana ja vakuutti hänkin ikävöineensä minua. Samaan hengenvetoon hän vannoi rakastavansa minua ja sanoi alkavansa itkeä. Toiset kaksi poikaa seurasivat sanailuamme sivusta nauraen kippurassa. Ihanaa, kun töissä on näitä hetkiä! Ne antavat niin paljon lisäenergiaa ja iloa työhön.

Yksi vierailijani...
One of my guests...

Väsyneen naisen onnen hetkiä ja särjetty sydän

Uusi lukukausi ei lähtenyt käyntiin ihan suunnitelmien mukaan… Sunnuntai-iltana vetäydyin hyvissä ajoin yöpuulle ollakseni aamulla virkeänä aloittamaan uutta työpäivää. Kymmenen aikaan olin jo Höyhensaarilla. Havahduin syvästä unesta keskellä yötä keittiöstä kuuluneeseen ääneen. Olin välittömästi täysin hereillä. Tiesin liiankin hyvin, mistä ääni tuli. Hiiri oli jäänyt liimaloukkuun kiinni. Ryntäsin keittiöön ja totesin hiiren olevan loukun kanssa keskellä lattiaa. Ansa oli alun perin allaskaapissa… Hiiri oli iso! Se rimpuli kaikin voimin liimaa päästäkseen irti liimasta. Nyt piti toimia nopeasti. Syöksyin allaskaapille hakemaan kattilaa, jonka voisin lyödä hiiren päälle, ettei se pääsisi karkuun. Hiiri rimpuili jatkuvasti ja onnistui siirtymään loukkunsa kanssa hellan taakse sillä välin kun minä hain kattilaa. Vedin hellan irti seinästä vain todetakseni, että hiiri oli onnistunut tarttumaan etujaloillaan hellan reunaan kiinni ja sai vedettyä itsensä osittain turvaan. Minulla ei ollut kanttia tarttua otuksen hännästä tai takajaloista kiinni saadakseni sen nalkkiin. Hyvin nopeasti hiirulainen oli irti liimasta ja pakeni hellan alle. Ennen kuin kunnolla edes tajusin, hiirulainen pujahti hellan alta jääkaapin taakse. Tämä erä oli menetetty… Ei siis auttanut muu kuin ryömiä takaisin sänkyyn. Kello näytti 00.35. 

Vaan eipä tullut uni ei. Pyörin väsyneenä patjalla (ei oo vielä sitä sänkyä…) ja säpsähdin jokaista pienintäkin ääntä. Lopulta olin vaipunut jonkinlaiseen horrokseen vain havahtuakseni uuteen keittiöstä tulevaan meteliin. Hetkessä olin pystyssä ja keittiössä. Keskelle lattiaa jääneessä liimaloukussa oli uusi uhri. Tällä kertaa hieman pienempi. Tällä kertaa olin tarpeeksi nopea ja sain kattilan hiirulaisen päälle. Sitten raavin hetken aikaa päätäni, mitä ihmettä minä tälle otukselle teen keskellä yötä? Turha kuvitellakaan, että minä olisin sitä pystynyt päiviltään päästämään. Avasin ulko-oven ja toivoin jossain lähistöllä olevan kissan. Ei ollut. Keskellä yötä en todellakaan lähtisi kiikuttamaan hiirtä minnekään kauemmas, joten siirsin hiiren kattilan avulla paksun pahvipalan päälle ja jätin sen oven ukopuolelle aamua odottelemaan. Kömmin uudelleen petiin vain jatkaakseni valvomista…

Kun kello herätti 6.45 olin rättiväsynyt. Silmät ristissä valmistauduin päivään. Oven takana odotti vielä se hiirulainen lopullista kohtaloaan. Otin hiiren kattilassaan mukaan, kun lähdin aamuhartauteen. Toivoin matkalla löytäväni ratkaisun, miten päästä hiirestä eroon. Ensimmäiseksi törmäsin vararehtoriin, jolta ei apua herunut.  Jatkoin matkaa ja huhuilin campuksen kissoja. Yhtäkään ei näkynyt missään, vaikka kissoja on pennut mukaan laskettuna seitsemän. Lopulta näin Nolin ja kysyin, mitä tekisin hiirelle. Noli neuvoi antamaan sen koirille. Tom ja Gas makoilivat pihalla. Hieman epäilin koirien kykyä saada hiiri kiinni. Muutakaan vaihtoehtoa ei ollut, joten menin koirien luo ja raotin kattilan ”kantta”. Tiesin hiiren olevan jo irti liimasta, joten ajattelin raottaa vain vähän, jotta koirat ehtisivät juoneen mukaan. Hiri oli kuitenkin välittömästi ulkona kattilasta ja alkoi kilpajuoksu kohti koulun ruokalaa. Koirat olivat saman tien jalkeilla ja hiirtä jahtaamassa. Hiiri onnistui kuitenkin pujahtamaan betonilaatan alle turvaan. Kauaa se ei siellä kuitenkaan ollut, vaan ilmestyi uudelleen jahdattavaksi ja suuntasi kohti ruokalan suljettua ovea. Koirat ahdistivat hiiren nurkkaan, mutta hiiri onnistui  ahtautumaan oven alta ruokalaan sisälle… Heh, kaipa sillä on siellä makoisat oltavat…

Myöhemmin viikolla ostin isompia liima-ansoja, joista ei pitäisi rotankaan päästä pakemaan, mutta toistaiseksi ei ole hiirulainen takaisin tullut. Liekö osasyynä se, että olen alkanut vierailuttaa Kobya pentuineen asunnossani. Ne ovat kolunneet jokaisen nurkan ja ovat erityisen kiinnostuneita hellan alusesta. Sinne taisi jäädä hiirulaisesta hyvät hajut! Kun kissan tulevan sisälle, pitää vaan huolehtia siitä, että liima-ansat ovat saavuttamattomissa. Siinä olisi nimittäinen melkoinen homma saada pentu irti liimasta! Yksi onneton lisko oli tiensä löytänyt liimaan. Vielä en sitä ole siitä yrittänyt irrottaa. Inhottaa ajatuskin…

Yöllisestä hiirijahdista opin, että kattilaa ei suinkaan pidä säilyttää allaskaapissa, vaan se on oltava nopeammin saatavilla. Niinpä se on löytänyt paikkansa apupöydältä. Yhtenä iltana se pääsi uuteen käyttötarkoitukseen. Tulin makuuhuoneesta keittiöön ja näin keskellä lattiaa komean torakan. Torakoita ei pahemmin olekaan näkynyt. Liekö tämä ollut se sama yksilö, jonka olin pari kertaa aikaisemmin nähnyt. Nyt se oli niin houkuttelevasti siinä keskilattialla ja kattila käden ulottuvilla, että en voinut vastustaa kiusausta. Nappasin kattilan käteen ja muutaman kerran jouduin sillä lattiaa kilistelemään, ennen kuin torakka lojui hengettömänä lattialla. Aika mukavasti lattialaatat kilisivät kattilan alla. :D

Loman aikana olin opiskellut ahkerasti ”Locating and Correcting Reading Difficulties” -kirjaa. Kirjan vinkeistä inspiroituneena päätin laittaa opetussysteemini täysin uusiksi. Sen sijaan, että opiskelisimme kirjaimia, äänteitä ja helppoja sanoja, aloimme lukemaan. Halusin nähdä, miten homma toimii. Käytössä on kaksi eri metodia riippuen siitä, onko oppilaita vain yksi vai pieni ryhmä. Silloin kuin kyseessä on yksi oppilas, homma toimii seuraavasti: Olen valinnut lyhyen, helppolukuisen kirjan, jonka sanavarasto koostuu noin paristakymmenestä sanasta. Ensimmäissä vaiheessa minä luen kirjan oppilaalle osoittaen jokaista lukemaani sanaa sormella. Oppilas seuraa sormeni osoittamia sanoja. Toisella kerralla minä luen lause kerraallaan ja oppilas toistaa lukemani. Sormi osoittaa koko ajan luettavia sanoja. Kolmannella kerralla luemme kirjan läpi oppilaan kanssa yhdessä. Itse yritän hieman peesailla ja kuulostella, miten hyvin teksti on oppilaalla hallussa. Neljännellä kerralla oppilas lukee kirjan aivan itse. Ja ette usko miten ällikällä lyöty olin, kun lapsi, joka ei todellakaan osaa lukea, luki kirjan kannesta kanteen vain pientä avustusta tarviten! Tätä menetelmää tulen jatkamaan aivan ehdottomasti!!! On huikeaa nähdä, kuinka lapsen silmissä loistaa onnistumisen ilo!

Kun oppilaita on kaksi tai kolme metodi on tällainen: Minulla on kirja, jossa opetellaan aluksi yksi tai kaksi sanaa kerrallaan. Ensimmäinen sana on I. Toinen on Like. Näillä kahdella sanalla lähdetään sitten lukemaan kokonaisia lauseita. Lauseet ovat tyyliä I like (kuva väriliiduista). Näitä lauseita on useita erilaisilla kuvilla ja jokainen oppilas saa lukea oman lauseensa. Kun nämä sanat ovat hallussa, sanoja tulee vähä kerrallaan lisää. Seuraavina the, and, see, we, a, to, come, me, with, my, you, what, are ja now. Siinä se kirja sitten onkin. Näiden sanojen lisäksi kirjan loppupuolella on jo pieniä kertomuksia, joissa tulee muitakin kolmikirjaimisia sanoja, lähinnä nimiä. Ja yllätys yllätys, niin vaan oppilaat lukevat niitäkin. On ollut huikeaa seurata, kuinka sellaisetkin K5:n oppilaat, jotka eivät tunnista edes kirjaimia, oppivat kokonaisia sanoja ja lukevat niitä täysin sujuvasti! On saanut opekin täysin uutta buustia työhönsä ja monta kertaa on tällä viikolla saanut kokea huikeita onnen tunteita ja ylpeyttä oppilaistaan.

Jotta nyt totuus ei pääsisi uhohtumaan, niin valitettavasti kaikkien kohdalla ei uudet systeemit toimi. Mutta toisaalta tämän systeemin avulla omat silmäni avautuivat näkemään muutaman oppilaan ongelmien vakavuuden. Tokaluokalla on poika, joka kykeni omaksumaan kaksi ensimmäistä sanaa, mutta kun mukaan tuli kolmas sana, hän ei enää kyennyt tunnistamaan mitään noista sanoista. Tuntui kuin lapsen muistista olisi pyyhkiytynyt totaalisesti pois kaikki juuri opittu. Juttelin luokan opettajan kanssa ja hän kertoi törmäävänsä samaan ilmiöön jatkuvasti. Niinpä marssimme yksissä tuumin rehtorin juttusille selvittämään, mitä vaihtoehtoja tämän lapsen tukemiseksi on. Rehtori lupasi ottaa yhteyttä vanhempiin ja pyytää heitä ottamaan yhteyttä opetusvirastoon ja pyytämään lapsen testaamista. Samalla minulle selvisi mielenkiintoinen piirre täkäläisestä koulusysteemistä. Rehtori nimittäin ehdotti, että lapsi siirrettäisiin takaisin ekaluokalle! Sitä vaan en ymmärrä, miksi lapsi ylipäänsä on päästetty tokaluokalle tai miten on mahdollista, että nelosluokalla on oppilas, joka ei osaa lukea…

Oman keittiön innoittamana (hiiristä välittämättä) olen vihdoin päässyt ihan oikeasti kokkailemaan. Melkoisen suppea on tuo perusraaka-ainevalikoima, mutta niistä mitä tarjolla on, voi loihtia monenlaista. Kun kaapissa on kookosöljyä, kookosmaitoa, sipulia, valkosipulia ja sitruunaa, on peruskattaus kasassa. Noilla maustuu mukavasti niin linssit, pavut kuin vihanneksetkin. Lisäksi kun on kananmunia ja tofua, niin paljon muuta ei kaipaakaan. Yhtenä päivänä mietin, miten parsakaalin laittaisin ja päädyin pilkkomaan sen ensin pieniksi suupaloiksi. Laiton palat kulhoon, lorautin päälle kookosöljyä, pusersin sitruunasta mehua ja lopuksi vielä herbamarea. Sitten sekoittelin hetken aikaa. Tuli muuten aivan törkeän hyviä! Tiedän tasan tarkkaan, miten parsakaalini jatkossa syön.

Välillä pitää saada jotain vähän erilaistakin. Monet kerrat edellisessä asunnossa katselin, kun tytöt paistoivat amerikkalaiseen tyyliin pannukakkuja paistinpannulla. Itse haaveilin kunnon lätyistä! Nyt olen jo pari kertaa paistanut mielettömän hyviä banaani-kookoslättyjä. Taikinaan tulee muusattua banaania, kookosmaitoa, riisijauhoja, kananmunia, maissitärkkelystä ja ripaus suolaa ja vaniljaa. Paistaminen tapahtuu tietysti kookosöljyssä. Kun ensimmäisen kerran näitä lättyjä paistoin, ne katosivat lautaselta sitä mukaa kun niitä paistoin… Eikä lätyt kaivanneet edes päälle mitään!

Uudessa asunnossani olen havainnut hassun ilmiön täkäläisistä ihmisistä. Monet kerrat olen kuunnellut, kun ikkunan takana kulkee väkeä. Ääni, mikä heidän askelistaan tulee on aivan kuin joku hiihtäisi. Porukka kävelee siis laahamalla jalkojaan. Liekö syynä tämä täkäläinen varvastossukulttuuri. Varvastossut kun ovat ylivoimaisesti käytetyimmät jalkineet täällä. Ne ovat kieltämättä aika kätevät täkäläisessä ilmastossa. Lämmintä kun riittää ja vettä voi tulla milloin vaan. On noita tossuja tullut jo itsekin melkoisesti täällä kulutettua. Kahdet uudetkin on jo pitänyt ostaa. Vaan nyt olen joutunut miettimään muita jalkinevaihtoehtoja. Huomasin nimittäin jalkapohjieni alkavan kipeytyä varvastossujen käytöstä. Erityisesti kantapäät olivat aina iltaa kohden tosi kipeät. Kun aloin käyttää kunnon Merrelin sandaaleita, on kivut hellittäneet huomattavasti. Tosin edelleenkin kipua on ja syynä lienee se, että kotosalla sisällä jalassa on vain villasukat. Millään kun ei sisällä viitsisi kenkiä pitää. Täytyy jatkoa ajatellen hommata kunnon sisätossut/aamutossut.

Tänään on taas se päivä, kun vanhemmat hakevat lastensa väliarvionnit. Istun omassa luokassani päivystämässä, kuten kaikki muutkin opettajat. Kohta viisi tuntia olen päivystänyt ja kaksi äitiä on täällä poikennut. On siis ollut oikein hyvää aikaa aikaa tehdä suunnitelmia ja kirjoittaa blogia. Vähän ennen taukoa ovelleni ilmestyi yksi oppilaistani ja kysyi saako hän tulla sisään. Toivotin pojan tervetulleeksi ja kysyin, haluaako hän lukea. Hän halusi. Etsin hänelle kirjan kolmesta pienestä possusta ja poika alkoi lukea. Kirjan luettuaan poika jäi istumaan tuolilleen ja alkoi juttelemaan. Hän kertoi ikävöivänsä isää. Pian olin kuullut pojan elämäntarinan ja sydämeni särkyi. Miten paljon täällä onkaan näitä lapsia, joiden vanhemmista toinen on paikallinen ja toinen amerikkalainen. Vanhemmat ovat eronneet (jos ovat koskaan naimisissa olleetkaan). Amerikkalainen osapuoli on muuttanut takaisin Jenkkeihin (tai jäänyt sinne, jos perhe on asunut siellä). Paikallinen osapuoli on jäänyt saarelle lapsen/lasten kanssa. Myöhemmin paikallinen on löytänyt uuden puolison (jälleen jenkki) ja muuttanut Jenkkeihin. Lapsi/lapset ovat jääneet isovanhempien hoitoon saarelle. 

Lapsen ikävä ja tuska oli käsinkosketeltavissa… Monet kerrat olen noita vakavia kasvoja ja surullisia silmiä katsonut tietämättä, mitä tuo lapsi sisällään kantaa. En tiedä, osasinko yhtään lohtua tarjota, kun kerroin lapselle, että aina voi rukoilla. Taivaan Isä kuulee varmasti pienen lapsen rukouksen ja haluaa vastata. Jos ei toivottua vastausta tule heti, voi odottaessa löytää iloa elämäänsä jostain muista asioista. Pientä toivon pilkahdusta pojan silmissä oli nähtävissä. Lähetystyöntekijän nimekkeellähän täällä ollaan, joten tämä kai sitten on sitä lähetystyötä…

Hautajaiset, hiirijahtia ja Uusi Vuosi

Kuvittelin pääseväni nautiskelemaan omasta rauhasta ja riippumatosta enemmänkin loman aikana, mutta toisin kävi. Sunnuntaiaamuna nukuin kaikessa rauhassa pitkään ja lopettelin aamiaista yhdentoista aikoihin, kun Janeth koputteli ovelle ja kertoi, että bussi on lähdössä Kittiin. Siellä oli edellisenä iltana kuollut yksi seurakuntalainen ja koulun väki oli lähdössä tervehdyskäynnille (tai näin siis kuvittelin vielä tuossa vaiheessa). Täällä kun on tapana, että kun joku kuolee, tuttavat, sukulaiset ja kyläläiset menevät käymään vainajan kotona, missä vainaja on nähtävissä. Itse asiassa jokaisen kuolemasta ilmoitetaan saarella radiossa ja kuoleman ympärille liittyy valtaisat juhlat vainajan kunniaksi. 

Kun me pääsimme perille, ei ollut vaikeaa tietää, että olimme perillä. Tien varsi oli täynnä pysäköityjä autoja ja ihmisiä parveili joka puolella. Liikenne käytännössä pysähtyi vainajan kodin kohdalla. Autot etsivät parkkipaikkoja, miehet kantoivat parruissa olallaan isoja sikoja, taroa ja kasveja sakauta varten. Sakau on paikallinen juoma, jota tehdään kasvin juurista. Perinteen mukaan jonkun kuollessa vainajaa kunnioitetaan tuomalla edellä mainittuja asioita. Vieraat tuovat myös ruokaa niin, että kaikille vieraille tarjotaan riisiä ja kanaa, juotavaa ja muuta syötävää. Vainajan omaiset eivät siis tarjoa ruokaa vaan vieraat tuovat ruuan mukanaan.

Bussi jätti meidät vainajan talon kohdalle ja Noli ajoi bussin parkkiin kirkon pihaan. Kirkko oli vain muutaman sadan metrin päässä. Ihmisiä oli valtavasti. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä oli odotettavissa ja mitä meidän oikeastaan olisi pitäny tehdä. Niinpä päädyin seuraamaan Maureenia, joka lähti kiipeämään rinnettä ylös kohti viimeistä taloa. Väkijoukon keskellä joku tarjosi rasiaa, jossa oli riisiä ja kanaa. Kieltäydyin kohteliaasti, kuten suurin osa meistä. Matkan varrella ohitimme paikan, missä miehet teurastivat ja grillasivat sikoja. Maassa makasi valtavan iso sika selällään ja miehet olivat juuri alkamassa avaamaan sitä. Verta oli joka puolella. Näky oli kuvottava.

Hautajaisvieraita
Funeral quests

Jatkoimme matkaa. Viimeisen talon ulkopuolella oli melkoinen määrä kenkiä. Naisia istui talon terassilla syömässä. Vain vaivoin heidän välistään pääsi taloon sisään. Vastaantulijoita joutui väistämään pysähtymällä ja antamalla tietä. Sisällä talossa oli lisää naisia istumassa lattialla. Osa naisista lauloi. Huoneen yhdellä seinustalla oli valtavan iso valkoinen, puinen arkku, joka oli avoinna. Arkun äärellä oli muutama nainen polvillaan arkkuun nojaten. He itkivät suureen ääneen. Aivan arkun äärelle en itse päässyt, mutta sen verran näin, että vainaja makasi arkussa. Hänen kasvot oli peitetty liinalla niin, että vain silmät näkyivät. Arkun päällä oli kori, johon ihmiset laittoivat rahaa.

Ääneti poistuin talosta, jonka ulkopuolella taas joku tarjosi riisiä ja kanaa sekä vesipulloa. Vesipullon otin mielelläni vastaan. Hitaasti lähdimme valumaan takaisin tielle päin. Se iso sika oli nyt saatu täysin avattua. Vieressä makoili muutama pienempi sika. Myöhemmin kuulin, että tuollaisen ison sian hinta voi olla yli 2000 dollaria ja pienempikin maksaa helposti 1000 dollaria. Hautajaiset tulevat siis vieraille kalliiksi! Lihat jaetaan tietyn perinteen mukaan kyläpäälliköille ja muille tärkeille henkilöille. Jäljelle jäävät lihat jaetaan kaikille halukkaille.

Possu paistoa odottamassa
Big waiting for barbecue

Olin siis kuvitellut, että olimme tulleet vain tehvehdyskäynnille, mutta perillä selvisi, että kyseessä olivat hautajaiset. Kun olimme käyneet talossa katsomassa vainajaa, kävelimme kirkolle odottamaan itse hautajaisseremonian alkua. Se oli ilmoitettu alkavaksi kahdelta. Olimme kirkolla yhden aikaan. Siellä oli jo muutakin väkeä. Istuimme penkkiin odottamaan. Kanttori soitteli taustalla ja välillä koko porukka lauloi. Aika kului. Onneksi oli iPad käsilaukussa mukana, niin oli ajankulua. Vähän ennen kolmea nuoret miehet kantoivat arkun kirkkoon. 

Siunaaminen tapahtui paikallisella kielellä, joten siitä ei ole paljoa sanottavaa… Vainajan vävy, joka on seurakunnan pastori, toimitti siunaamisen. Kun toimitus oli ohi, vainajan tytär lauloi jäähyväislaulun äidilleen avoimen arkun äärellä. Laulun päätyttyä tytär jäi arkun ääreen itkemään. Tässä vaiheessa muukin saattoväki sai jättää vielä viimeiset jäähyväiset vainajalle. Ihmiset jonottivat arkun ääreen ja sieltä poistuessa arkun toisella puolella oli yksi vainajan omainen, jota ihmiset halasivat tai kättelivät. Kun kaikki muut olivat käyneet hyvästelemässä vainajan, nuoret miehet, jotka olivat kantaneet arkun kirkkoon ja jääneet kirkon etuosaan lattialle istumaan, nousivat ja ympäröivät arkun. Suuri osa miehistä itki. Arkussa oli heidän isoäitinsä. 

Väkeä hautajaisissa oli niin paljon, että osa istui lattialla.
There were so many people at the funeral that some were sitting on the floor.

Lopulta arkun kansi suljettiin ja miehet kantoivat arkun ulos kirkosta. Saattoväki seurasi heitä. Hautaaminen tapahtui vainajan talon taakse. Hautausmaita täällä ei ole, joten vainajat haudataan omalle pihalle. Suurin osa meidän porukasta ei lähtenyt enää hautausta katsomaan, sillä ulkona satoi. Päivä oli ollut pitkä ja me halusimme jo takaisin kotiin. Jouduimme kuitenkin odottamaan niitä muutamaa, jotka olivat haudalle lähteneet. Vainajan kodin kohdalla oli edelleen piha aivan sikojen veressä. Ihmiset kantoivat isoja lihakimpaleita. Olipahan erilaiset hautajaiset missä ikinä olen ollut!

Ensimmäinen viikko omassa kodissa osoittautui täydelliseksi kissa ja hiiri -leikiksi. Tosin minä leikin sitä kissan roolia. Häkkiin en saanut ensimmäistäkään hiirulaista narrattua. Sen sijaan joka aamu keittiössä oli nähtävillä yöllisen vierailun jälkiä. Kyllä oli turhauttavaa! Franky neuvoi ostamaan liimapyydyksiä. Ostinkin paketin ja asettelin kaikki neljä pyydystä eri paikkoihin asuntooni. Kaksi meni keittiön kaappeihin ja toiset kaksi makuuhuoneen puolelle. Hyvin pian ansojen laiton jälkeen alkoi keittiön kaapista kuulua epämääräistä ääntä. Syöksyin tarkastamaan tilanteen. Avasin molemmat kaapit todetakseni, että toisessa kaapissa oli käyty, mutta onnistuttu pakenemaan, mutta toisessa kaapissa liima tehosi. Hiirulainen makasi kyljellään liimamatolla pystymättä pakenemaan. Yes! Kyllä tuntui hyvältä! Vaan nyt oli edessä pulma. Hiiri oli edelleen elossa… Mitä sille pitäisi tehdä? Halusin varmistaa, että hiiri ei onnistuisi irrottautumaan liimasta ja karkaamaan, joten nappasin vanhan kattilan ja metallilautasen. Kattilan avulla siirsin ansan hiirineen lautaselle ja lautaselta pudotin ansan muovipussiin. Pussi kädessä lähdin ulos tietämättä vielä, mitä pussille tekisin. Franky sattui olemaan pihalla, joten kiikutin pussin hänelle. :D Franky on selvästikin tottunut hiirten pyydystäjä, kun kylmäverisesti hän pamautti pussin muutaman kerran laatoille ja sen jälkeen heitti elottoman hiirulaisen koulun lemmikkimureenan ruuaksi.

Hiirulainen tarjottimella kisua odottamassa... :D
A mouse on the tray waiting for a cat... :D

Helpottuneena siitä, että hiiri on nyt pyydystetty kutsuin Janethin iltaa istumaan luokseni. Siinä istuskellessamme ja jutustellessamme kaapista alkoi kuulua taas kolinaa… Uusi syöksy kaapille ja kappas vaan, siellä oli seuraava uhri! Yhtä nätisti sekin köllötteli kyljellään liimassa, mutta sillä oli vielä kova yritys päästä vapaaksi. Niinpä kattila ja lautanen pääsivät uudelleen käyttöön. Tällä kertaa hiirulainen tuntui niin aktiiviselta, että en uskaltanut laittaa sitä muovipussiin. Jos se olisi onnistunut vapautumaan liimasta, se olisi syönyt hyvin nopeasti tiensä ulos pussista. Niinpä hiiri jäi lautaselle ja kattila kanneksi. Sitten lähdettiin tutkimaan, mitä tälle hiirelle tehtäsiin. Nyt ei Frankya näkynyt missään, mutta sen sijaan Koby asteli pihalla vastaan. Mikäs sen mukavampaa, kuin tarjota kisulle hiirulainen lautasella: :D Vaan tässä oli pieni ongelma. Hiirulainen oli tiukasti liimassa kiinni. Yritin pitää ansasta kiinni samalla kun Koby tarrasi hiireen. Otteeni ei pitänyt, joten Koby sain hiiren ansan kanssa. Läheltä piti, ettei Kobykin ollut liimassa kiinni… Yritin saada uudestaan kiinni ansasta, mutta Koby selvästikin kuvitteli minun havittelevan hiirtä, kun se väisteli kättäni.  Lopulta pääsin kiinni ansaan. Hiiri oli tässä vaiheessa jo kuollut Kobyn käsittelyssä. Koby piti tiukasti hiirestä kiinni ja minä sain vedettyä ansan irti. Nyt oli ensimmäinen Kobyn pennuistakin ehtinyt jo paikalle. Näppärästi se nappasi hiiren Kobylta ja kovasti muristen lähti saaliinsa kanssa etsimään turvallista paikkaa ateriointiin.

Olin hieman yllättynyt, että hiiriä olikin kaksi. Se ensimmäinen kun oli näyttänyt juuri siltä, jonka olin aikasemmin jo nähnyt. Toinen oli täysin eri näköinen. Hieman epävarmoin ajatuksin palasin asuntooni. Kuinkahan monta hiirtä siellä vielä on…? Illan mittaan ei ansoihin uusia uhreja ilmaantunut. Kun olin illalla jo sängyssä lueskelemassa näin, kuinka makuuhuoneen komerosta hiippaili hiirulainen ulos kaikessa rauhassa ja suunnisti keittiöön. Kädet kyynärpäitä myöten ristissä jäin odottamaan, milloin se jää nalkkiin, mutta mitään ei kuulunut. Sen sijaan vähän ajan päästä hiirulainen hiippaili takaisin makuuhuoneeseen ja katosi komeron uumeniin. Jahti ei siis ollut vielä ohi.

Kun Franky kuuli lopuista hiiristä, hän totesi, että lienee syytä hieman tutkia asunnon kaappeja tarkemmin ja tukkia hiirten kulkureitit. Tiskialtaan alla oleva kaappi olikin aivan järkyttävässä kunnossa. Sen pohja oli monesta kohdesta rikki. Siellä oli isoja ammottavia reikiä, joista hiiret pääsivät aivan vapaasti kulkemaan. Franky lupasi, että kaappi korjataan. Uuden Vuoden aattona Ruber tulikin kaappia remontoimaan. Hän hajotti koko vanhan pohjan. Pohja oli täysin laho. Sen alta löytyi hiirten jätöksiä ja aarteita… Siellä oli melkoinen määrä kertakäyttölusikoita! Vanhan pohjan purettuaan Ruber nikkaroi kaappiin uuden pohjan. Hänen oli määrä tukkia myös kaikki muut hiirtenmentävät reiät, mitä asunnostani löytyy (muista kaapeista), mutta kun pohja oli kunnossa, oli puolipäivä ja työpäivä lopussa. Niinpä saan elää pitkän viikon lopun yli vanhalla tyylillä…

Allaskaappi ennen remonttia.
That was how my cabin under the sink was before fixing.

Ruber purkamassa kaappia.
Ruber fixing the cabin.

Olishan täällä asunnossa yhtä jos toista muutakin korjattavaa... Odotan kuin kuuta nousevaa, että yläkerran vierashuoneen väki lähtee, että jatkuva veden lorina loppuu! Sitten ei enää tarvitse pitää vatia hyllyn päällä keräämässä vessan vesiä. Omassakin vessassa pyttyyn valuu vettä jatkuvasti. Surullista sinänsä, mutta vaikka olen asiasta jo kauan sitten sanonut, ketään ei kiinnosta sen korjaaminen. Saapa nähdä, kuinka kauan menee, ennen kuin vierashuoneen vessa korjataan. Vai liekö sekin "unohtuu", kun vieraat lähtevät. Vasta kun seuraavat tulevat ja vesi tulvii taas minun asuntoon, asia muistetaan.

Tähän vatiin valuu yläkerran vessan vedet... (Ne puhtaat onneksi!)
To this basin goes water from upstairs apartment... (Fortunately the clean water!) 

Elämä campuksella on joskus (tai siis aika usein) arvaamatonta. Täällä pitäisi olla selvästikin joku salapoliisi, jos haluaisi olla tietoinen kaikesta, mitä täällä tapahtuu. Moni asia tulee eteen aivan yllättäen, juuri sillä hetkellä kun sen on tarkoitus jo tapahtua. Näin kävi myös uuden vuoden aattona. Olin kaikessa rauhassa kotosalla lueskelemassa, kun ovelle koputettiin. Mr Saintz toi kutsua Mrs V:n luo syömään. Siellä oli kaikki muutkin vapaaehtoiset ja V:n perhe. Tämä on kuulemma perinne, mutta kukaan vaan ei ollut muistanut kertoa siitä. Onneksi en ollut juuri syönyt. Ruoka oli hyvää ja karaoke raikui. Illan edetessä innokkaimmat laulajat olivat saaneet tarpeekseen ja Emily yllytti minuakin laulamaan. Listalta löytyi Sound of Musicista DoReMi. Se tuntui tarpeeksi turvalliselta valinnalta, joten uskaltauduin sen laulamaan. Hyvinhän tuo meni. Pisteitä ropisi hurjat 86, mikä oli illan laulajien kesken oikein hyvä saavutus. Ja laulaminenhan on kivaa, joten rohkaistuneena selailin listaa ja löysin sieltä vielä toisenkin Sound of Music -kappaleen. Niinpä pian pääsinkin laulamaan Edelwaisia. Jostain kumman syystä nyt ei jännittänyt ollenkaan niin paljoa kuin aikanaan samaista laulua laulaessani laulututkinnossa… Kun pisteiden aika tuli, olin aivan ällikällä lyöty. Ruudulle rävähti 99! Ei siis ollut Katjan (Kätkä) opit vielä unohtuneet, vaikka tutkinnosta on jo pian viisi vuotta kulunut.

Illan mittaan selvisi, että puolilta öin väki on lähdössä uuden vuoden ajelulle. Pohnpeilla ilotulitteet on kielletty, sillä niistä on tullut niin paljon vammoja. Niinpä kekseliäät ihmiset kehittivät jotain muuta rakettien tilalle - vettä! Meilläkin oli kunnon vesi-ilmapallotehdas pystyssä iltayöstä. Kun puoliyö vihdoin koitti, kolme saavillista vesi-ilmapalloja, yksi tyhjä peltitynnyri ja iso lauma väkeä lastattiin pikkukuormurin lavalle ajelua varten. Minua ajatus kastumisesta ei houkutellut, joten onnistuin saamaan paikan ohjaamosta Frankyn ja Maureenin seurasta. Kun lähdimme kylille, keskusta oli jokseenkin tyhjä. Maureen kertoi, että vuosi vuodelta väkeä on aina vaan vähemmän kylillä. Ihmiset ovat juhlimassa kodeissa. Keskustasta Franky suuntasi asuinalueelle päin. Matkalla lavalta lensi vesi-ilmapalloja pahaa aavistamattomien ohikulkijoiden niskaan. Osa toki oli varautunut ja vastaiskuja tuli lavalle. Tosin heti alkumatkasta sattui ikävä välikohtaus, kun joku heitti lavalle muovipussin, jossa olikin sisällä posliinilautanen. Pussi osui Lexin jalkaan sillä seurauksella, että polven yläpuoleltä alkoi pulputa verta. Heti sopivan paikan tullen Franky pysäytti auton, jotta Lexin haavaa päästiin hoivaamaan. Onneksi vapaaehtoisten joukossa on yksi lääketieteen opiskelija, joka varmoin ottein putsasi haavan saatavilla olevalla vedellä ja sitoi huivista tiukan siteen haavaan. Potilas nostettiin lavalta alas ja kannettiin Tim-pastorin autoon, joka oli koko ajan ajanut meidän perässä.

Matka jatkui. Ajoimme toiselle asuinalueelle. Se on kaupungin vieressä sijaitsevalla saarella. Siellä oli väkeä! Autot matelivat jonossa, joka pysähteli välillä. Vettä lensi lavalta ohikulkijoiden niskaan ja vastavuoroisesti myös lavalle. Enää lavalle ei onneksi lentänyt mitään vaarallista. Veden lisäksi sinne lensi kyllä kaikkea muutakin nestemäistä, kuten limpparia ja olutta. Ja kiipesipä sinne yksi jo hieman enemmän olutta nauttinut herrakin kyytiin. Hänet saatiin lavalta pois vasta kun Franky taas pysäytti ja kävi hieman jututtamassa salamatkustajaa. Ihmiset vaelsivat kadulla pitäen mieletöntä meteliä. Miten vaan eniten ääntä sai aikaan, sitä käytettiin. Yksi herra veti perässään mm. tiskiallasta. Kadulla oli myös melkoinen määrä miehiä, jotka olivat pukeutuneet naisten vaatteisiin. He pysäyttivät autoja tanssiakseen auton edessä. Meno oli melkoista! Frankyn ja Maureenin 8-vuotias Ester oli urheasti lavalla alkumatkan, mutta jossain vaiheessa väsy alkoi paikaa, joten auton madellessa eteenpäin Ester pujahti näppärästi lavalta ikkunan kautta sisään ohjaamoon äidin syliin. Eikä aikaakaan kun tyttö oli sikeässä unessa.

Minullekin uni olisi jo maistunut. Ajelu venyi lopulta kahden ja puolen tunnin pituiseksi. Franky kun halusi varmistaa, että lavalla olijat ovat varmasti märkiä. Hän oikein metsästi paikkoja, missä vesi lentäisi ja lopulta hän löysi paikan, missä tien vieressä oli mies vesiletkun kanssa. Kun pääsimme miehen kohdalle, Franky pysäytti auton hetkeksi aikaa, jotta kaikki varmasti saisivat lavalla osansa suihkusta. Kun lopulta palasimme puoli kolmen aikaan campukselle, lavalta kömpi alas märkää ja likaista väkeä. Ensimmäinen heistä suuntasi saman tien pihalla olevalle vesipisteelle ja otti letkun avulla suihkun pestäkseen enimmät oluet ja muut moskat pois. Toiset seurasivat esimerkkiä. Minä puolestani hiippailin täysin kuivana omaan kolooni ja unten maille! 

(Sattuneesta syystä yön ajelulta EI ole kuvia... En halunnut riskeerata kameran turvallisuutta. :D)

Uuden vuoden ensimmäisen päivän iltana pääsimme juhlimaan Candicen synttäreitä. Tarjoamiset tuotiin nyytteinä ja minäkin innostuin kokkailemaan ja leipomaan. Oli aika ”tuhota” osa rehtorilta saamastani valkoviinistä… Siis ihan oikein. Sain rehtorilta pullon valkoviiniä. :D Pullo oli peräisin paikallisen bensa-aseman koululle lähettämästä joulupaketista. Toimistolla käydessäni rehtori kysyi, olisko minulla sille käyttöä ja totesin heti, että kyllä minä tuon voin ruuanlaitossa käyttää. Siinä samassa vararehtori ampaisi ulos toimistostaan, nappasi pullon ja virnuili, että kyllä ne ruuanlaitot tiedetään, lienee parempi, että hän vie pullon turvaan omaan asuntoonsa. Ihan selvennykseksi siis sanottakoon, että campus on päihteetön, joten viinipullo oli siis aivan väärässä paikassa… Pullo päätyi siis lopulta minulle ja nyt oli hyvä tilaisuus sitä hyödyntää. Pian olikin kasarissa porisemassa risotto valkoviinissä. Siitä tuli törkeän hyvää! Illalla sitä kehuttiin kilvan nyyttäreillä. Samoin kuin kookoskeksejä, jotka siinä risoton hautuessa pyöräytin. Tein kekseistä kaksi versiota. Ensimmäiset (nyyttäreille) tavallisella sokerilla ja vehnäjauhoilla ja toisen satsin itselle tummalla ruokosokerilla ja riisijauhoilla. Ensimmäiset katosivat nyyttäreillä pikavauhtia kehujen saattelemana, mutta toinen satsi jäi omaan kaappiin ja ne ovat vielä huikean paljon parempia kuin ensimmäiset…

Viikonloppuna campuksella piti olla kaikkien saaren seurakuntien yhteinen leiriviikonloppu, mutta hautajaisten takia viikonloppu peruttiin. Hautajaiset olivat tulleet niin kalliiksi monille Kittin seurakuntalaisille, että heillä ei ollut enää mahdollisuutta lähteä leireilemään viikonlopuksi. NIinpä torstaina tehtiin varasuunnitelma ja päätettiin mennä kaikki Kittiin. Tiedossa oli, että tällä kertaa olisi tavallista pidempi jumalanpalvelus, sillä siihen sisältyi ehtoollinen, lapsen siunaaminen, uusien virkailijoiden siunaaminen ja tulkattu saarna. Mutta kukaan ei tainnut osata odottaa, että jumis kestää neljä tuntia! Mutta niin se vaan kesti. Onneksi sen päätteeksi oli nyyttärit, joten kenenkään ei tarvinnut lähteä nälkäisenä kotiin ruuanlaittoon. Minä sitten niin tykkään näistä nyyttäreistä! Saa syödä aitoa paikallista ruokaa ja vaikka kuinka monenlaista! 

Muutaman kerran loman aikana ehti sentään tästäkin nauttia!
Couple of times during the holiday I had time to enjoy my hammock!

Joululoman aikana onkin päässyt nauttimaan nyyttäreistä tai muuten vaan paikallisten tekemästä ruuasta monta kertaa. Vaikka kotoisia jouluruokia ei ole saanut, ei niitä ole osannut edes kaivata. Se taatelikakkukin jäi sitten leipomatta, kun kaupoista ei löytynytkään enää taateleita. Minun jouluun on aina kuulunut joulutortut ja niitä olin myös ajatellut leipoa, mutta tekemättä jäi. Kaupasta on turha kuvitella löytävänsä voitaikinaa… Eikä itsellä ollut lopulta niin suurta hinkua torttuja saada, että olisin alkanut taikinaa itse tekemään. Voi kun on täällä sikakallista. 113 grammaa voita maksaa 1,50 dollaria (eli vain aavistuksen vähemmän euroina).