Hautajaiset, hiirijahtia ja Uusi Vuosi

Kuvittelin pääseväni nautiskelemaan omasta rauhasta ja riippumatosta enemmänkin loman aikana, mutta toisin kävi. Sunnuntaiaamuna nukuin kaikessa rauhassa pitkään ja lopettelin aamiaista yhdentoista aikoihin, kun Janeth koputteli ovelle ja kertoi, että bussi on lähdössä Kittiin. Siellä oli edellisenä iltana kuollut yksi seurakuntalainen ja koulun väki oli lähdössä tervehdyskäynnille (tai näin siis kuvittelin vielä tuossa vaiheessa). Täällä kun on tapana, että kun joku kuolee, tuttavat, sukulaiset ja kyläläiset menevät käymään vainajan kotona, missä vainaja on nähtävissä. Itse asiassa jokaisen kuolemasta ilmoitetaan saarella radiossa ja kuoleman ympärille liittyy valtaisat juhlat vainajan kunniaksi. 

Kun me pääsimme perille, ei ollut vaikeaa tietää, että olimme perillä. Tien varsi oli täynnä pysäköityjä autoja ja ihmisiä parveili joka puolella. Liikenne käytännössä pysähtyi vainajan kodin kohdalla. Autot etsivät parkkipaikkoja, miehet kantoivat parruissa olallaan isoja sikoja, taroa ja kasveja sakauta varten. Sakau on paikallinen juoma, jota tehdään kasvin juurista. Perinteen mukaan jonkun kuollessa vainajaa kunnioitetaan tuomalla edellä mainittuja asioita. Vieraat tuovat myös ruokaa niin, että kaikille vieraille tarjotaan riisiä ja kanaa, juotavaa ja muuta syötävää. Vainajan omaiset eivät siis tarjoa ruokaa vaan vieraat tuovat ruuan mukanaan.

Bussi jätti meidät vainajan talon kohdalle ja Noli ajoi bussin parkkiin kirkon pihaan. Kirkko oli vain muutaman sadan metrin päässä. Ihmisiä oli valtavasti. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä oli odotettavissa ja mitä meidän oikeastaan olisi pitäny tehdä. Niinpä päädyin seuraamaan Maureenia, joka lähti kiipeämään rinnettä ylös kohti viimeistä taloa. Väkijoukon keskellä joku tarjosi rasiaa, jossa oli riisiä ja kanaa. Kieltäydyin kohteliaasti, kuten suurin osa meistä. Matkan varrella ohitimme paikan, missä miehet teurastivat ja grillasivat sikoja. Maassa makasi valtavan iso sika selällään ja miehet olivat juuri alkamassa avaamaan sitä. Verta oli joka puolella. Näky oli kuvottava.

Hautajaisvieraita
Funeral quests

Jatkoimme matkaa. Viimeisen talon ulkopuolella oli melkoinen määrä kenkiä. Naisia istui talon terassilla syömässä. Vain vaivoin heidän välistään pääsi taloon sisään. Vastaantulijoita joutui väistämään pysähtymällä ja antamalla tietä. Sisällä talossa oli lisää naisia istumassa lattialla. Osa naisista lauloi. Huoneen yhdellä seinustalla oli valtavan iso valkoinen, puinen arkku, joka oli avoinna. Arkun äärellä oli muutama nainen polvillaan arkkuun nojaten. He itkivät suureen ääneen. Aivan arkun äärelle en itse päässyt, mutta sen verran näin, että vainaja makasi arkussa. Hänen kasvot oli peitetty liinalla niin, että vain silmät näkyivät. Arkun päällä oli kori, johon ihmiset laittoivat rahaa.

Ääneti poistuin talosta, jonka ulkopuolella taas joku tarjosi riisiä ja kanaa sekä vesipulloa. Vesipullon otin mielelläni vastaan. Hitaasti lähdimme valumaan takaisin tielle päin. Se iso sika oli nyt saatu täysin avattua. Vieressä makoili muutama pienempi sika. Myöhemmin kuulin, että tuollaisen ison sian hinta voi olla yli 2000 dollaria ja pienempikin maksaa helposti 1000 dollaria. Hautajaiset tulevat siis vieraille kalliiksi! Lihat jaetaan tietyn perinteen mukaan kyläpäälliköille ja muille tärkeille henkilöille. Jäljelle jäävät lihat jaetaan kaikille halukkaille.

Possu paistoa odottamassa
Big waiting for barbecue

Olin siis kuvitellut, että olimme tulleet vain tehvehdyskäynnille, mutta perillä selvisi, että kyseessä olivat hautajaiset. Kun olimme käyneet talossa katsomassa vainajaa, kävelimme kirkolle odottamaan itse hautajaisseremonian alkua. Se oli ilmoitettu alkavaksi kahdelta. Olimme kirkolla yhden aikaan. Siellä oli jo muutakin väkeä. Istuimme penkkiin odottamaan. Kanttori soitteli taustalla ja välillä koko porukka lauloi. Aika kului. Onneksi oli iPad käsilaukussa mukana, niin oli ajankulua. Vähän ennen kolmea nuoret miehet kantoivat arkun kirkkoon. 

Siunaaminen tapahtui paikallisella kielellä, joten siitä ei ole paljoa sanottavaa… Vainajan vävy, joka on seurakunnan pastori, toimitti siunaamisen. Kun toimitus oli ohi, vainajan tytär lauloi jäähyväislaulun äidilleen avoimen arkun äärellä. Laulun päätyttyä tytär jäi arkun ääreen itkemään. Tässä vaiheessa muukin saattoväki sai jättää vielä viimeiset jäähyväiset vainajalle. Ihmiset jonottivat arkun ääreen ja sieltä poistuessa arkun toisella puolella oli yksi vainajan omainen, jota ihmiset halasivat tai kättelivät. Kun kaikki muut olivat käyneet hyvästelemässä vainajan, nuoret miehet, jotka olivat kantaneet arkun kirkkoon ja jääneet kirkon etuosaan lattialle istumaan, nousivat ja ympäröivät arkun. Suuri osa miehistä itki. Arkussa oli heidän isoäitinsä. 

Väkeä hautajaisissa oli niin paljon, että osa istui lattialla.
There were so many people at the funeral that some were sitting on the floor.

Lopulta arkun kansi suljettiin ja miehet kantoivat arkun ulos kirkosta. Saattoväki seurasi heitä. Hautaaminen tapahtui vainajan talon taakse. Hautausmaita täällä ei ole, joten vainajat haudataan omalle pihalle. Suurin osa meidän porukasta ei lähtenyt enää hautausta katsomaan, sillä ulkona satoi. Päivä oli ollut pitkä ja me halusimme jo takaisin kotiin. Jouduimme kuitenkin odottamaan niitä muutamaa, jotka olivat haudalle lähteneet. Vainajan kodin kohdalla oli edelleen piha aivan sikojen veressä. Ihmiset kantoivat isoja lihakimpaleita. Olipahan erilaiset hautajaiset missä ikinä olen ollut!

Ensimmäinen viikko omassa kodissa osoittautui täydelliseksi kissa ja hiiri -leikiksi. Tosin minä leikin sitä kissan roolia. Häkkiin en saanut ensimmäistäkään hiirulaista narrattua. Sen sijaan joka aamu keittiössä oli nähtävillä yöllisen vierailun jälkiä. Kyllä oli turhauttavaa! Franky neuvoi ostamaan liimapyydyksiä. Ostinkin paketin ja asettelin kaikki neljä pyydystä eri paikkoihin asuntooni. Kaksi meni keittiön kaappeihin ja toiset kaksi makuuhuoneen puolelle. Hyvin pian ansojen laiton jälkeen alkoi keittiön kaapista kuulua epämääräistä ääntä. Syöksyin tarkastamaan tilanteen. Avasin molemmat kaapit todetakseni, että toisessa kaapissa oli käyty, mutta onnistuttu pakenemaan, mutta toisessa kaapissa liima tehosi. Hiirulainen makasi kyljellään liimamatolla pystymättä pakenemaan. Yes! Kyllä tuntui hyvältä! Vaan nyt oli edessä pulma. Hiiri oli edelleen elossa… Mitä sille pitäisi tehdä? Halusin varmistaa, että hiiri ei onnistuisi irrottautumaan liimasta ja karkaamaan, joten nappasin vanhan kattilan ja metallilautasen. Kattilan avulla siirsin ansan hiirineen lautaselle ja lautaselta pudotin ansan muovipussiin. Pussi kädessä lähdin ulos tietämättä vielä, mitä pussille tekisin. Franky sattui olemaan pihalla, joten kiikutin pussin hänelle. :D Franky on selvästikin tottunut hiirten pyydystäjä, kun kylmäverisesti hän pamautti pussin muutaman kerran laatoille ja sen jälkeen heitti elottoman hiirulaisen koulun lemmikkimureenan ruuaksi.

Hiirulainen tarjottimella kisua odottamassa... :D
A mouse on the tray waiting for a cat... :D

Helpottuneena siitä, että hiiri on nyt pyydystetty kutsuin Janethin iltaa istumaan luokseni. Siinä istuskellessamme ja jutustellessamme kaapista alkoi kuulua taas kolinaa… Uusi syöksy kaapille ja kappas vaan, siellä oli seuraava uhri! Yhtä nätisti sekin köllötteli kyljellään liimassa, mutta sillä oli vielä kova yritys päästä vapaaksi. Niinpä kattila ja lautanen pääsivät uudelleen käyttöön. Tällä kertaa hiirulainen tuntui niin aktiiviselta, että en uskaltanut laittaa sitä muovipussiin. Jos se olisi onnistunut vapautumaan liimasta, se olisi syönyt hyvin nopeasti tiensä ulos pussista. Niinpä hiiri jäi lautaselle ja kattila kanneksi. Sitten lähdettiin tutkimaan, mitä tälle hiirelle tehtäsiin. Nyt ei Frankya näkynyt missään, mutta sen sijaan Koby asteli pihalla vastaan. Mikäs sen mukavampaa, kuin tarjota kisulle hiirulainen lautasella: :D Vaan tässä oli pieni ongelma. Hiirulainen oli tiukasti liimassa kiinni. Yritin pitää ansasta kiinni samalla kun Koby tarrasi hiireen. Otteeni ei pitänyt, joten Koby sain hiiren ansan kanssa. Läheltä piti, ettei Kobykin ollut liimassa kiinni… Yritin saada uudestaan kiinni ansasta, mutta Koby selvästikin kuvitteli minun havittelevan hiirtä, kun se väisteli kättäni.  Lopulta pääsin kiinni ansaan. Hiiri oli tässä vaiheessa jo kuollut Kobyn käsittelyssä. Koby piti tiukasti hiirestä kiinni ja minä sain vedettyä ansan irti. Nyt oli ensimmäinen Kobyn pennuistakin ehtinyt jo paikalle. Näppärästi se nappasi hiiren Kobylta ja kovasti muristen lähti saaliinsa kanssa etsimään turvallista paikkaa ateriointiin.

Olin hieman yllättynyt, että hiiriä olikin kaksi. Se ensimmäinen kun oli näyttänyt juuri siltä, jonka olin aikasemmin jo nähnyt. Toinen oli täysin eri näköinen. Hieman epävarmoin ajatuksin palasin asuntooni. Kuinkahan monta hiirtä siellä vielä on…? Illan mittaan ei ansoihin uusia uhreja ilmaantunut. Kun olin illalla jo sängyssä lueskelemassa näin, kuinka makuuhuoneen komerosta hiippaili hiirulainen ulos kaikessa rauhassa ja suunnisti keittiöön. Kädet kyynärpäitä myöten ristissä jäin odottamaan, milloin se jää nalkkiin, mutta mitään ei kuulunut. Sen sijaan vähän ajan päästä hiirulainen hiippaili takaisin makuuhuoneeseen ja katosi komeron uumeniin. Jahti ei siis ollut vielä ohi.

Kun Franky kuuli lopuista hiiristä, hän totesi, että lienee syytä hieman tutkia asunnon kaappeja tarkemmin ja tukkia hiirten kulkureitit. Tiskialtaan alla oleva kaappi olikin aivan järkyttävässä kunnossa. Sen pohja oli monesta kohdesta rikki. Siellä oli isoja ammottavia reikiä, joista hiiret pääsivät aivan vapaasti kulkemaan. Franky lupasi, että kaappi korjataan. Uuden Vuoden aattona Ruber tulikin kaappia remontoimaan. Hän hajotti koko vanhan pohjan. Pohja oli täysin laho. Sen alta löytyi hiirten jätöksiä ja aarteita… Siellä oli melkoinen määrä kertakäyttölusikoita! Vanhan pohjan purettuaan Ruber nikkaroi kaappiin uuden pohjan. Hänen oli määrä tukkia myös kaikki muut hiirtenmentävät reiät, mitä asunnostani löytyy (muista kaapeista), mutta kun pohja oli kunnossa, oli puolipäivä ja työpäivä lopussa. Niinpä saan elää pitkän viikon lopun yli vanhalla tyylillä…

Allaskaappi ennen remonttia.
That was how my cabin under the sink was before fixing.

Ruber purkamassa kaappia.
Ruber fixing the cabin.

Olishan täällä asunnossa yhtä jos toista muutakin korjattavaa... Odotan kuin kuuta nousevaa, että yläkerran vierashuoneen väki lähtee, että jatkuva veden lorina loppuu! Sitten ei enää tarvitse pitää vatia hyllyn päällä keräämässä vessan vesiä. Omassakin vessassa pyttyyn valuu vettä jatkuvasti. Surullista sinänsä, mutta vaikka olen asiasta jo kauan sitten sanonut, ketään ei kiinnosta sen korjaaminen. Saapa nähdä, kuinka kauan menee, ennen kuin vierashuoneen vessa korjataan. Vai liekö sekin "unohtuu", kun vieraat lähtevät. Vasta kun seuraavat tulevat ja vesi tulvii taas minun asuntoon, asia muistetaan.

Tähän vatiin valuu yläkerran vessan vedet... (Ne puhtaat onneksi!)
To this basin goes water from upstairs apartment... (Fortunately the clean water!) 

Elämä campuksella on joskus (tai siis aika usein) arvaamatonta. Täällä pitäisi olla selvästikin joku salapoliisi, jos haluaisi olla tietoinen kaikesta, mitä täällä tapahtuu. Moni asia tulee eteen aivan yllättäen, juuri sillä hetkellä kun sen on tarkoitus jo tapahtua. Näin kävi myös uuden vuoden aattona. Olin kaikessa rauhassa kotosalla lueskelemassa, kun ovelle koputettiin. Mr Saintz toi kutsua Mrs V:n luo syömään. Siellä oli kaikki muutkin vapaaehtoiset ja V:n perhe. Tämä on kuulemma perinne, mutta kukaan vaan ei ollut muistanut kertoa siitä. Onneksi en ollut juuri syönyt. Ruoka oli hyvää ja karaoke raikui. Illan edetessä innokkaimmat laulajat olivat saaneet tarpeekseen ja Emily yllytti minuakin laulamaan. Listalta löytyi Sound of Musicista DoReMi. Se tuntui tarpeeksi turvalliselta valinnalta, joten uskaltauduin sen laulamaan. Hyvinhän tuo meni. Pisteitä ropisi hurjat 86, mikä oli illan laulajien kesken oikein hyvä saavutus. Ja laulaminenhan on kivaa, joten rohkaistuneena selailin listaa ja löysin sieltä vielä toisenkin Sound of Music -kappaleen. Niinpä pian pääsinkin laulamaan Edelwaisia. Jostain kumman syystä nyt ei jännittänyt ollenkaan niin paljoa kuin aikanaan samaista laulua laulaessani laulututkinnossa… Kun pisteiden aika tuli, olin aivan ällikällä lyöty. Ruudulle rävähti 99! Ei siis ollut Katjan (Kätkä) opit vielä unohtuneet, vaikka tutkinnosta on jo pian viisi vuotta kulunut.

Illan mittaan selvisi, että puolilta öin väki on lähdössä uuden vuoden ajelulle. Pohnpeilla ilotulitteet on kielletty, sillä niistä on tullut niin paljon vammoja. Niinpä kekseliäät ihmiset kehittivät jotain muuta rakettien tilalle - vettä! Meilläkin oli kunnon vesi-ilmapallotehdas pystyssä iltayöstä. Kun puoliyö vihdoin koitti, kolme saavillista vesi-ilmapalloja, yksi tyhjä peltitynnyri ja iso lauma väkeä lastattiin pikkukuormurin lavalle ajelua varten. Minua ajatus kastumisesta ei houkutellut, joten onnistuin saamaan paikan ohjaamosta Frankyn ja Maureenin seurasta. Kun lähdimme kylille, keskusta oli jokseenkin tyhjä. Maureen kertoi, että vuosi vuodelta väkeä on aina vaan vähemmän kylillä. Ihmiset ovat juhlimassa kodeissa. Keskustasta Franky suuntasi asuinalueelle päin. Matkalla lavalta lensi vesi-ilmapalloja pahaa aavistamattomien ohikulkijoiden niskaan. Osa toki oli varautunut ja vastaiskuja tuli lavalle. Tosin heti alkumatkasta sattui ikävä välikohtaus, kun joku heitti lavalle muovipussin, jossa olikin sisällä posliinilautanen. Pussi osui Lexin jalkaan sillä seurauksella, että polven yläpuoleltä alkoi pulputa verta. Heti sopivan paikan tullen Franky pysäytti auton, jotta Lexin haavaa päästiin hoivaamaan. Onneksi vapaaehtoisten joukossa on yksi lääketieteen opiskelija, joka varmoin ottein putsasi haavan saatavilla olevalla vedellä ja sitoi huivista tiukan siteen haavaan. Potilas nostettiin lavalta alas ja kannettiin Tim-pastorin autoon, joka oli koko ajan ajanut meidän perässä.

Matka jatkui. Ajoimme toiselle asuinalueelle. Se on kaupungin vieressä sijaitsevalla saarella. Siellä oli väkeä! Autot matelivat jonossa, joka pysähteli välillä. Vettä lensi lavalta ohikulkijoiden niskaan ja vastavuoroisesti myös lavalle. Enää lavalle ei onneksi lentänyt mitään vaarallista. Veden lisäksi sinne lensi kyllä kaikkea muutakin nestemäistä, kuten limpparia ja olutta. Ja kiipesipä sinne yksi jo hieman enemmän olutta nauttinut herrakin kyytiin. Hänet saatiin lavalta pois vasta kun Franky taas pysäytti ja kävi hieman jututtamassa salamatkustajaa. Ihmiset vaelsivat kadulla pitäen mieletöntä meteliä. Miten vaan eniten ääntä sai aikaan, sitä käytettiin. Yksi herra veti perässään mm. tiskiallasta. Kadulla oli myös melkoinen määrä miehiä, jotka olivat pukeutuneet naisten vaatteisiin. He pysäyttivät autoja tanssiakseen auton edessä. Meno oli melkoista! Frankyn ja Maureenin 8-vuotias Ester oli urheasti lavalla alkumatkan, mutta jossain vaiheessa väsy alkoi paikaa, joten auton madellessa eteenpäin Ester pujahti näppärästi lavalta ikkunan kautta sisään ohjaamoon äidin syliin. Eikä aikaakaan kun tyttö oli sikeässä unessa.

Minullekin uni olisi jo maistunut. Ajelu venyi lopulta kahden ja puolen tunnin pituiseksi. Franky kun halusi varmistaa, että lavalla olijat ovat varmasti märkiä. Hän oikein metsästi paikkoja, missä vesi lentäisi ja lopulta hän löysi paikan, missä tien vieressä oli mies vesiletkun kanssa. Kun pääsimme miehen kohdalle, Franky pysäytti auton hetkeksi aikaa, jotta kaikki varmasti saisivat lavalla osansa suihkusta. Kun lopulta palasimme puoli kolmen aikaan campukselle, lavalta kömpi alas märkää ja likaista väkeä. Ensimmäinen heistä suuntasi saman tien pihalla olevalle vesipisteelle ja otti letkun avulla suihkun pestäkseen enimmät oluet ja muut moskat pois. Toiset seurasivat esimerkkiä. Minä puolestani hiippailin täysin kuivana omaan kolooni ja unten maille! 

(Sattuneesta syystä yön ajelulta EI ole kuvia... En halunnut riskeerata kameran turvallisuutta. :D)

Uuden vuoden ensimmäisen päivän iltana pääsimme juhlimaan Candicen synttäreitä. Tarjoamiset tuotiin nyytteinä ja minäkin innostuin kokkailemaan ja leipomaan. Oli aika ”tuhota” osa rehtorilta saamastani valkoviinistä… Siis ihan oikein. Sain rehtorilta pullon valkoviiniä. :D Pullo oli peräisin paikallisen bensa-aseman koululle lähettämästä joulupaketista. Toimistolla käydessäni rehtori kysyi, olisko minulla sille käyttöä ja totesin heti, että kyllä minä tuon voin ruuanlaitossa käyttää. Siinä samassa vararehtori ampaisi ulos toimistostaan, nappasi pullon ja virnuili, että kyllä ne ruuanlaitot tiedetään, lienee parempi, että hän vie pullon turvaan omaan asuntoonsa. Ihan selvennykseksi siis sanottakoon, että campus on päihteetön, joten viinipullo oli siis aivan väärässä paikassa… Pullo päätyi siis lopulta minulle ja nyt oli hyvä tilaisuus sitä hyödyntää. Pian olikin kasarissa porisemassa risotto valkoviinissä. Siitä tuli törkeän hyvää! Illalla sitä kehuttiin kilvan nyyttäreillä. Samoin kuin kookoskeksejä, jotka siinä risoton hautuessa pyöräytin. Tein kekseistä kaksi versiota. Ensimmäiset (nyyttäreille) tavallisella sokerilla ja vehnäjauhoilla ja toisen satsin itselle tummalla ruokosokerilla ja riisijauhoilla. Ensimmäiset katosivat nyyttäreillä pikavauhtia kehujen saattelemana, mutta toinen satsi jäi omaan kaappiin ja ne ovat vielä huikean paljon parempia kuin ensimmäiset…

Viikonloppuna campuksella piti olla kaikkien saaren seurakuntien yhteinen leiriviikonloppu, mutta hautajaisten takia viikonloppu peruttiin. Hautajaiset olivat tulleet niin kalliiksi monille Kittin seurakuntalaisille, että heillä ei ollut enää mahdollisuutta lähteä leireilemään viikonlopuksi. NIinpä torstaina tehtiin varasuunnitelma ja päätettiin mennä kaikki Kittiin. Tiedossa oli, että tällä kertaa olisi tavallista pidempi jumalanpalvelus, sillä siihen sisältyi ehtoollinen, lapsen siunaaminen, uusien virkailijoiden siunaaminen ja tulkattu saarna. Mutta kukaan ei tainnut osata odottaa, että jumis kestää neljä tuntia! Mutta niin se vaan kesti. Onneksi sen päätteeksi oli nyyttärit, joten kenenkään ei tarvinnut lähteä nälkäisenä kotiin ruuanlaittoon. Minä sitten niin tykkään näistä nyyttäreistä! Saa syödä aitoa paikallista ruokaa ja vaikka kuinka monenlaista! 

Muutaman kerran loman aikana ehti sentään tästäkin nauttia!
Couple of times during the holiday I had time to enjoy my hammock!

Joululoman aikana onkin päässyt nauttimaan nyyttäreistä tai muuten vaan paikallisten tekemästä ruuasta monta kertaa. Vaikka kotoisia jouluruokia ei ole saanut, ei niitä ole osannut edes kaivata. Se taatelikakkukin jäi sitten leipomatta, kun kaupoista ei löytynytkään enää taateleita. Minun jouluun on aina kuulunut joulutortut ja niitä olin myös ajatellut leipoa, mutta tekemättä jäi. Kaupasta on turha kuvitella löytävänsä voitaikinaa… Eikä itsellä ollut lopulta niin suurta hinkua torttuja saada, että olisin alkanut taikinaa itse tekemään. Voi kun on täällä sikakallista. 113 grammaa voita maksaa 1,50 dollaria (eli vain aavistuksen vähemmän euroina).