Maailman siunatuin ihminen

Melkeinpä uskaltaisin väittää, että olen maailman siunatuin ihminen! Olen aivan äärettömän kiitollinen kaikesta, mitä elämässäni tällä hetkellä on. Jumala on antanut niin käsittämättömän paljon hyvää ja tuntuu kuin hänellä olisi loputon varasto siunauksia odottamassa vain sopivaa hetkeä yllättää minut jälleen kerran. Elän parhaillaan todeksi yhtä suurta unelmaani - asua lämpimässä ja saada tehdä mielekästä työtä. Ei, elämäni ei suinkaan ole täydellistä, mutta joka aamu herään mieli täynnä kiitollisuutta. Rakastan työtäni. Oppilaat tuovat elämääni niin paljon iloa. Välillä tuntuu, että sydämeni pakahtuu rakkaudesta heitä kohtaan. En enää muista, milloin olisin viimeksi nauttinut työstäni näin paljon. Työpäivät ovat hikisiä - ja siitäkös minä nautin myös! Ei tarvitse kääriytyä paksuihin villatakkeihin taretakseen. Tämä ilmasto hellii minua. :D Viikonloppujen saariretket ovat kuin retriittejä. Kunpa niitä olisi enemmän... Sitten on vielä ystävät. Janeth on ihana aarre. Ja Ken... Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka kiitollinen olen, että Jumala johdatti hänet elämääni ja ystäväkseni! Hän on tuonut elämääni täällä täysin uuden ulottovuuden ja huikean määrän iloa.

Toissa viikonloppuna oli pitkästä aikaa vuorossa saariretki. Nyt vuorossa oli Ant Atolliin kuuluva Pasan saari. Tällä kertaa matka saarelle taittui vähän isommalla veneellä, sillä atollille päästäksemme jouduimme taittamaan hyvän matkaa avomerellä. Merenkäynti oli melkoista, joten saimme suolakylvyn samaan hintaan. Tämäkään vene ei ollut silti tarpeeksi suuri meille kaikille, vaan muutamat tulivat perässä koulun omalla pienemmällä veneellä, johon lastattiin lisäksi suurin osa meidän tavaroista.

Perillä meitä odotti kolme majaa, joihin pystyi ripustamaan riippumattoja. Pojat majoittuivat yhteen, rehtorin perhe toiseen, vararehtorin perhe ja minä kolmanteen. Tytöt ripustivat riippumattonsa taivasalle. Itse saari oli ehkä noin kilometrin verran pitkä ja parisataa metriä leveä. Ja siellä oli hiekkaranta! Koko saaren toinen puoli oli valkoista korallihiekkaista rantaa, toinen puoli kivikkoista korallia. 

Maureen nauttimassa rantaelämästä.
Maureen enjoying the beach life.

Perjantai-iltana pääsin kokemaan huikean elämyksen. Ilta oli jo pimentynyt. Taivaalla loisti kuunsirppi ja miljoonat tähdet tuikkivat. Otin makuulakanan, tyynyn ja ison huivin mukaan ja olin valmis viettämään vaikka koko yön rannalla. Löysin sopivan paikan, johon asetuin pehmeälle hiekalle selälleni. Valtameren pauhu toimi miellyttävänä taustamusiikkina. Hyvän tovin makasin selälläni vain ihaillen tähtitaivasta ja kuuta. Lopulta vaivuin uneen. Merituuli puhalsi navakasti ja heräilin vähän väliä siihen, että oli hieman vilpoisa olo. Tuuli oli puhaltanut peittona käyttämäni huivin sekä lakanan pois päältä. Useamman kerran niitä korjailin ja joka kerta ihailin taivasta. Tunsin olevani osa suurta universumia enkä voinut kuin hymyillä ja kiittää kaikesta. Lopulta puolen yön aikaan totesin, että jos haluan oikeasti nukkua, on parempi palata majaan, jonne olin riippumattoni ripustanut.

Osa vararehtorin perheestä oli myös päättänyt viettää yönsä rannalla. He ripustivat sinne myös riippumattonsa, joten meitä ei ollut majassa enää kuin kolme. Siellä oli huomattavasti lämpimämpää kuin rannalla, mutta aamuyön tunteina sielläkin meinasi vähän viluttaa. Käperryin kunnolla sykkyrälle ja vedin lakanaa tiukemmin päälle. Onneksi oli sentään villasukat! :)

Aamulla sain turvautua korvatulppiin voidakseni jatkaa uniani. Kun on pienellä alueella tusinan nuoren ja muutaman murros-/teini-ikäisen kanssa, ääntä riittää enemmän kuin omaksi tarpeeksi… Muuten nämä saariviikonloput ovat aivan ihania, mutta sitä luonnon rauhaa välillä kaipaa ihan tosissaan! En todellakaan välittäisi kuunnella kovalla soitettua musiikkia, suureen ääneen hoilausta tai murkkujen keskenäistä kinastelua.

Hoitaja työssään - haavaa sitomassa.
Nurse doing her job - bandage.

Ja tässä syyllinen haavaan...
Reason for wound.

Onneksi saarelta löytyi sitä rauhaakin. Ensimmäisenä aamuna päätin ulkoiluttaa kameraani ja kävellä saaren ympäri. Olin kysynyt Janethilta, voiko saaren ylipäänsä kävellä ympäri. Hän ei ollut koskaan kävellyt, eikä oikein kukaan muukaan. Halusin kokeilla. Tiesin, että saaren toinen puoli on kivikkoista ja saattaa olla paikoittain vaikeakulkuista, mutta se ei minua haitannut. Olin juuri tekemässä lähtöä, kun Candice tuli paikalle ja kysyi, minne olin menossa. Sain hänestä kaverin saarta kiertämään ja sehän oli oikein mukavaa. Päätimme aloittaa kierroksen vaikeakulkuiselta puolelta. Ranta oli tosiaankin kivikkoista - tai oikeastaan korallista. Oli laskuveden aika, joten osan matkasta kävelimme matalassa rantavedessä, joka kuhisi rapuja, simpukoita ja pikkukaloja. Saaren ravut olivat hervottoman suuria! Etenkin öiseen aikaan taskulampun valossa saattoi nähdä lähes kahden kämmenen kokoisia rapuja. Niitä katseli suurella kunnioituksella pienen matkan päästä. Suurten rapujen rinnalla oli hauska seurata pikkuruisia simpukoita, jotka vipelsivät pitkin rantaa kotelonsa kanssa.

Kamera sai paljon ”ruokaa” kierroksen aikana ja oma sielu lepäsi, kun vihdoin oli sitä kovasti odotettua luonnon rauhaa. Istuimme välillä varjoon juttelemaan ja siemailemaan vettä. Candicella oli mukana rypäleöljyä, jota hän tiputti yhden tipan puolentoista litran vesipullooni. Tuo yksi tippa sai veden maistumaan ihanan rypäleiseltä! Oli oikein mukavaa saada välillä veteen vähän jotain makuakin.

Tämä saariviikonloppu poikkesi edellisistä siinä, että koko viikonlopun aikana en kokannut kertaakaan mitään. Ei ollut nälkä. Olin kyllä varannut mukaan tarvikkeet, mutta lopulta söin vain Frankyn banaanileipää, Frankyn äidiltä ostamiani leivitettyjä banaaneja ja muutaman omenan. Niillä pärjäsi loistavasti. Niiden lisäksi joku aina jossain välissä tarjosi jotain muutakin syötävää.  Muuten konsepti oli hyvin sama kuin muuallakin. Paljon lepoa, lukemista, snorklausta ja luonnon kauneuden ihailua. Snorklaukseen tämä ei ollut paras mahdollinen paikka lajimääriä ja koralleja ajatellen, mutta pääsin näkemään jotain, mitä en ennen ole nähnyt. Snorklasin hyvin matalassa rantavedessä, kun huomasin kolme isohkoa kalaa pyörivän ympyrää jonkun ympärillä. Menin lähemmäksi ja näin siitä keskeltä nousevan hiekkaa. Tarkemmin katsottuani näin suurimman sting rayn, mitä olen koskaan ennen nähnyt. ”Hännän” kanssa sillä oli mittaa noin metrin verran. Se oli aivan pohjahiekan värinen, vain isot mulkosilmät erotti sen hiekasta. Se leyhytteli siinä paikoillaan ja jäin katselemaan sitä haltioituneena. Se pysyi pitkään ihan paikoillaan, mutta sitten se teki muutaman isomman leyhäytyksen ja siirtyi hitusen. Pidin reilun välimatkan, sillä en halunnut osua sen tielle, jos se olisi päättänyt lähteä liikkeelle ja huitaista ”hännällään” vauhtia.

Myöhemmin pääsin ihailemaan rannalla istuessani riuttahaiden leikkiä rantavedessä. Ensin näin vain yhden evän veden pinnalla ja pian eviä oli useita. Hait pitivät pienen leikkinäytöksen aivan edessäni. Enpä ole koskaan ennen rannalla istuessani päässyt näin pitkään haita (ja näin montaa) ihailemaan! Harmikseni kamera ei ollut nyt mukana, joten kuvat jäi vain omaan muistiin.

Toisena yönä valitsin makuupaikkani saaren suojaiselta puolelta, josta löysin pienen kuivan, pehmeän hiekkapaikan. Siinä makoilin myöhään yöhön ihaillen taas tähtitaivasta ja kuutamoa - miettimässä, miten siunattu oikeasti olen, kun saan nauttia tästä kaikesta! Nyt en edes yrittänyt nukkua yötäni rannalla, vaan kömmin kiltisti takaisin majaan, jossa oli tänä yönä yksi nukkuja enemmän kuin edellisenä. Kuka siihen viereeni oli riippumattonsa ripustanut, jäi minulle arvoitukseksi. En siis tiedä, kenelle olisi pitänyt pahoitella, että yöllä häntä potkaisin omaan riippumattooni kiivetessäni…

Sunnuntaiaamuna, kun vihdoin sain itseni riippumatosta ylös ja rannalle, Franky osui samaan aikaan paikalle. Hän katsoi meidän pikkuvenettä ja pudisti päätään. Hän oli vetänyt veneen kuivalle maalle perjantaina, mutta viikonlopun aikana joku oli laskenut veneen takaisin veteen. Laskuveden aikana se oli kyllä kuivilla, mutta nousuveden aikana sen pohja hakkasi pohjan koralleihin. Nyt vene oli täynnä vettä… Franky alkoi lappaa vettä veneestä, mutta vesi oli sen verran korkealla tuohon aikaan, että sitä mukaa, kun Franky lappoi vettä ulos, uutta tuli sisään. Lähdin hakemaan apuvoimia. Pian kaikki pojat, muutama tyttö ja pastori Tim olivat paikalla. Alkoi veneen pelastusoperaatio. Ensin sitä piti saada vedettyä hieman rannalle, että sen voisi tyhjentää. Siinä olikin urakkaa. Vene painoi hurjan paljon. Vähän kerrallaan sitä saatiin kuitenkin hilattua rannalle ja aina välissä sitä tyhjennettiin. Lopulta vene oli kuivilla ja se saatiin täysin tyhjennettyä. Sitten alkoi vaurioiden tarkistaminen. Miksi vene oli täyttynyt vedellä? Oliko tulppa vain vuotanut vai oliko pohjassa reikä? Kun vene käännettiin ympäri, pastori Tim tutki tarkalla silmällään pohjan. Siltä löytyi parikin reikää, mutta ne olivat niin pieniä, että veneen pohjan jo kertaalleen täysin uusiksi laittanut pastori totesi, että reiät ovat niin pieniä, etteivät ne estä veneen ajamista takaisin pääsaarelle.

Paluumatkalla meillä oli onneksi melkoisesti vähemmän painoa, sillä suurin osa vesikanistereista oli jo tyhjiä samoin kuin paljon ruokaa oli syöty pois. Isoon veneeseen lastattiin niin paljon tavaraa kuin mahdollista ja pieni vene pyrittiin pitämään mahdollisimman kevyenä. Iso vene pysähtyi paluumatkalla atollin parhaalle snorklauspaikalle, missä pääsimme ihailemaan riutan reunaman korallien väriloistoa ja melkoista määrää erilaisia värikkäitä kaloja. Pikkuvene lähti saman tien kohti kotirantaa Frankyn kipparoimana. Mukaan lähti pastori Tim ja pari poikaa.

Paluumatka oli melkoinen suolakylpy! Joka ikinen veneessäolija oli taatusti märkä! Aallokko oli huikea. Onneksi kippari osasi hommansa ja pääsimme turvallisesti pääsaaren suojiin. Kun pääsimme satamaan, pikkuveneen väki kertoi silmät loistaen delfiiniparvesta, joka oli seurannut heidän venettään ja leikkinyt veneen ympärillä. Jonain päivänä minäkin vielä pääsen sen näkemään… Ihan varmasti! 

Satamassa ei tietenkään ollut kukaan meitä vastassa. Olin luvannut ilmoittaa Kenille, milloin olemme takaisin pääsaarella. Niinpä laitoin tekstarin siinä kyytiä odotellessa. Eikä tarvinnut kauaa odotella, sillä Ken oli hetkessä paikalla tarjoamassa kyytiä. Candicen kanssa otimme tarjouksen kiitollisina vastaan ja pääsimme campukselle ja suihkuun! Ja kylläpä lämmin suihku tekikin hyvää! Viikonloppuna kun ei suihkua ollut tarjolla. Olisi siellä ollut tankissa (pienessä) makeaa sadevettä, mutta sitä oli niin vähän, että jätin suosiolla suihkun kotiin - kuten suurin osa muistakin.

Koska Ken ei työmatkansa takia pystynyt lähtemään meidän kanssa atollille, olin luvannut näyttää hänelle kuvat sieltä. Niinpä, kun olin saanut ensin rauhassa siistiytyä reissun jäljiltä, Ken tuli hakemaan minut syömään. Menimme Joy-hotellin ravintolaan. Oli mukava päästä pitkästä aikaa ulos syömään. Tosin tämän ravintolan tarjonta ei ollut kummoinen. Suppealta listalta löytyi tasan kaksi annosta, joita voin harkita. Toinen oli paistettua riisiä ja toinen paistettua kalaa. Kun tarjoilija kertoi kalan olevan tonnikalaa, päädyin siihen, vaikka en noista fish and chips -tyyppisistä kaloista muuten juurikaan välitä. Ravintolan pöytä oli niin pieni, että siinä oli täysin mahdotonta ottaa läppäriä esiin ja katsoa kuvia. Niinpä syötyämme lähdimme Kenin luo katsomaan minun Ant -kuvat ja Kenin Chuukin kuvat edelliseltä viikolta.

On aivan uskomatonta, miten jonkun ihmisen kanssa vaan synkkaa saman tien niin hyvin! Tämä oli ensimmäinen kerta, kun vietimme enemmän aikaa Kenin kanssa ja pääsimme hieman kurkistamaan toisen maailmaan. Tiesin välittömästi, että tämä ihminen on aarre ystäväksi! Ne, jotka tuntevat Marielin, voivat hieman kuvitella, millainen Ken on. Musta mies, hitunen iän tuomaa charmia, leveä hymy, hulvaton huumori, aina jotain hyvää sanottavaa ja lämmin karhunhali. Näitä ihmisiä ei ole liikaa maan päällä. Ja kun sellaisen saa ystäväkseen, voi todella tuntea itsensä siunatuksi!

Maanantaina sain tekstarin alkuiltapäivästä. Ken pyysi ilmoittamaan, kun pääsen töistä. Hänellä oli odottamaton vapaapäivä, sillä oli Martin Luther Kingin päivä ja se on USA:ssa vapaapäivä. Niinpä täälläkin lähetystö oli kiinni. Kukaan ei vaan ollut muistanut informoida Keniä asiasta, sillä hän oli edellisen viikon loppupuolen resissussa. Puoli neljän aikaan olin valmis töistä ja hetken päästä olimme jo matkalla Nihcoon - läheiseen Marine Parkiin, missä kumpikaan meistä ei ollut ennen käynyt. Paikka osoittautui hienoksi. Siellä oli jopa hiekkaranta! Kamerat olivat ahkerassa käytössä kun tutustuimme paikkaa lähemmin. Löysimme joitakin kauniita simpukoita ja Kenillä osoittautui olevan uskomaton kyky bongata niitä. Kuten myös myöhemmin osoittautui eläinten kohdalla. Hän vaan huomaa sellaisetkin eläimet, joita kukaan muu ei huomaa ja kun hän on paikalla, eläimet näyttäytyvät. Olen nähnyt valtavan määrä upeita kuvia valaista, delfiineistä, albatrosseista, hylkeistä ja vaikka mistä eläimistä, jotka suorastaan poseeraavat Kenin kameralle. 

Nicho - Marine Park

Nihco on paikka, jonne paikalliset tulevat viikonloppuisin picnikille ja aikaa viettämään. Siellä on muutama katos, joihin voi vaikka ripustaa riippumattoja, grillauspaikkoja ja jopa vuokrattavissa olevia huoneita. Yksi talo oli rakennettu veden päälle paalujen varaan ja siellä oli vuokrattavia huoneita. Voisipa olla joskus hienoa vetäytyä sinne viikonlopuksi! Tapasimme rannalla amerikkalaispariskunnan, joka toimii yhden paikallisen kansainvälisen seurakunnan pastoreina. He olivat asuneet saarella jo 17 vuotta. Olen tavannut täällä nyt muitakin ulkomaalaisia, jotka ovat tulleet tänne joskus vuoden pestillä vapaaehtoistyöhön ja vuosien jälkeen huomanneet olevansa täällä edelleen…

Tiistai-iltana sain kuulla Kenin elämäntarinan. Kun mies on tehnyt elämäntyönsä USA:n ilmavoimissa, voi jokainen kuvitella, mitä tarina voi pitää sisällään. Monta paikkaa maailmassa on nähty ja koettu. Tarina kosketti syvältä ja pisti välillä itkemään. Jos on joskus katsonut yhdenkin elokuvan, mikä käsittelee jollakin tapaa jenkkiarmeijaa, on saanut hyvän fakta-annoksen. Leffojen kuvaukset perustuvat aitoon todellisuuteen sen maailman kovuudesta ja raakuudesta. 

Keskiviikkoiltana oli vuorossa tutustuminen paikalliseen tapaan viettää 1-vuotis synttäreitä. Frankyn siskon lapsenlapsi täytti vuoden ja koko koulun väkikin oli saanut kutsun juhliin. Kyselin etukäteen Frankylta, että minkäs verran juhliin odotetaan vieraita. Odotettu vierasmäärä oli 50 - 60!  Siis 1-vuotis synttäreillä! Ja kyllä sitä väkeä olikin ja juhla oli hieman suureellinen… Lapsia juoksi joka puolella, pöydät notkuivat ruokaa, synttärikakku oli kuin upeinkin hääkakku, seinällä oli valtava onnittelujuliste ja tanssitytöt esittivät paikallisia perinnetansseja. Kun syömisen aika koitti, lapsille jaettiin ensin valmiiksi tehdyt annokset ja sen jälkeen aikuiset pääsivät keräämään annoksensa seisovasta pöydästä. Taas kerran sai syödä enemmän kuin tarpeeksi ja vasta kun nousi ylös syömisen jälkeen tajusi, että  vähempikin olisi riittänyt. :)

1-vuotis synttäreillä.
One year birthday party.

Torstai toi tullessaan kaksi uutta vapaaehtoista koululle. Jennifer ja Lauren tulivat Walla-Wallasta vahvistamaan joukkoamme. Jennifer lukion puolelle ja Lauren ottaa vastuulleen K5:n opettamisen. Rehtori oli kutsunut henkilökunnan palaveriin torstaina töitten jälkeen, sillä perjantaina rehtori ei olisi itse paikalla pitämässä palaveria. Palaverin päätteeksi ovesta alettiin kantaa ruokaa sisään. Rehtori ilmoitti, että illaksi suunniteltu tervetulopäivällinen (nyyttärit) on peruttu ja talo tarjoaa ruuan nyt. Johan siinä nälkä olikin, joten hyvällä ruokahalulla pastat katosivat nälkäisiin suihin.

Perjantaina koulun koripallojoukkueet lähtivät turnausmatkalle Walla-Wallaan, USA:an. Rehtori lähti joukkueiden ja valmentajien kanssa. Näin koulun opettajavahvuudesta on neljä henkeä pois. Uudet vapaaehtoiset tulivat kreivin aikaan paikkaamaan syntynyttä vajetta. Tällä kokoonpanolla tästä eteenpäin ja hyvähän siitä tulee. :D