sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Kigalin arkea

Reilu kuukausi on jo opeteltu elämään Kigalissa. Onneksi ennen töiden alkua oli muutama viikko aikaa tutustua kaupunkiin ja oppia, mistä mitäkin löytää ja miten hommat täällä sujuu. Ruokaostosten teko on yllättävän haastavaa. Meidän asuinalueella on kolme pientä markettia, joista saa periaatteessa lähes kaikki perustarvikkeet, kuten leipää, aamiaistarpeet ja vaihtelevasti hedelmiä ja vihanneksia. Huomattavasti paremmat hedelmä- ja vihannesvalikoimat on kuitenkin torilla. Meitä lähin tori on kuitenkin kuuden kilometrin päässä, joten sinne ei ihan noin vain lähdetä ilman autoa. Ennen töitten alkua siellä tuli käytyä muutaman kerran, mutta sitten löysin jotakin, mikä helpottaa kummasti elämää. Täällä toimii elitarvikkeita kotiinkuljettava firma, Groce Wheels. Sieltä voi tilata niin hedelmät, vihannekset, yrtit kuin juomavedenkin. Tämän keksittyäni olen käyttänyt palvelua ahkerasti! Pari kertaa viikossa ovelle hurauttaa mopo tuomaan kaiken tilaamani. Laatu on hyvä ja hinnat jopa torihintoja edullisempia. Toimitus on ilmainen, mutta riippuen siitä, mitä on tilannut, saattaa tulla pieni pakkausmaksu (lähinnä hedelmät ja vihannekset). Etenkin juomaveden kohdalla olen enemmän kuin tyytyväinen, että tällainen palvelu toimii. Autottomana 19 litran pönikän raahaaminen lähimmästäkään kaupasta ei kauhesti houkuttele. Ja kun vielä lähikaupassa sen pönikän hinta on 3€ ja Groce Wheels tarjoaa saman puolta halvemmalla. Pullon kyljessä on vain eri merkki.

Kimironkon torilla valinnanvaraa riittää.
Jo ennen kuin työt virallisesti alkoi, löysin itseni oman tiimini kanssa Ruandan koulutuslautakunnan kokoushuoneesta kokoustamassa yhdessä koulutusjohtajan ja joukon paikallisten opettajien kanssa. Tilaisuudessa pääsin tutustumaan Ruandan koulujärjestelmään ja opetussuunnitelmaan. Aika hurjalta kuulosti, kun jotkut opettajat kertoivat luokassaan olevan jopa 80 oppilasta eikä avustajaa ole. Siihen yhtälöön kun lisätään se tosiasia, että opettajan palkka saattaa olla vain 200€ kuussa, ei paljon naurata. Ei ihme, että täällä arvostetaan suomalaista koulutusjärjestelmää korkealle. Toivottavasti pystyn omalta osaltani tuomaan meidän kouluun hieman tuota tieto-taitoa, mitä koulutukseni ja työkokemukseni kautta olen saanut. Onneksi meillä ei sentään ole tuollaisia ryhmäkokoja!

Koulutuslautakunnan kokoushuoneessa.

Mikronesian saarilla vietettyjen kolmen vuoden jälkeen olen nauttinut suunnattomasti siitä, että täällä voi illalla lähteä pimeänkin tultua ihan rauhassa ulos kävelylle. Ei tarvitse pelätä vapaana juoksevia koiria, jotka voivat hyökätä kimppuun. Kaksi vapaana olevaa koiraa olen tässä meidän asuinalueella kerran nähnyt tiellä makoilemassa, mutta ne eivät juurikaan korvaansa lotkauttaneet, kun kävelin niiden ohi. Seuraavana päivänä näin samat koirat vähän eri paikassa jolkottelemassa tiellä ja totesin toisen niistä kulkevan kolmella tassulla. Nyt koirat väistivät minua. Silloin harvoin kuin valoisan aikaan ehtii ulos, olen nauttinut suunnattomasti jakarandojen kukista!

Jakaranda
Muistanpa taannoin, kun Ghanaan oltiin menossa ja viisumeita hankittiin, miten hankalaa niiden saaminen oli! Passit kun piti lähettää Tanskaan Ghanan lähetystöön. Useita kertoja kyseltiin passien/viisumien perään, eikä koskaan saatu kunnon vastausta. Lopulta joku virkailija vaivautui asiaa hieman tutkimaan ja totesi, että tuossahan tuo teidän lähetys näyttää olevan avaamattomana lattialla, kun ollaan odotettu maksua. Jos olisivat vaivautuneet avaamaan paketin, olisi maksukin löytynyt...

Täällä viisumin hankkiminen oli erittäin yksinkertainen ja nopea prosessi. Turistiviisuminhan sai siis rajalta 30 päiväksi, mutta työviisumi piti anoa paikanpäällä. Hakemukseen piti liittää monenlaisia dokumentteja, joista osa piti tulostaa/kopioda ja Rona tarvitsi passikuvankin. Niitä varten mentiin yhdessä työnantajamme kanssa pieneen tienvarsimyymälään, joka osoittautui oikein monitoimipuodiksi. Tarvittavien kopioiden ja tulosteiden lisäksi siellä otettiin passikuvat ja siellä voi myös maksaa viisumihakemukset. Tosi kätevää! Tosin tuo passikuvan ottaminen pisti vähän hymyilyttämään... Kun kaikki tarvittavat dokumentit oli kasassa, vietiin ne maahanmuuttovirastoon, jossa meidät opastettiin pudottamaan kirjekuori laatikkoon ja viisumi olisi valmis kolmessa päivässä.

Rona passikuvattavana. Kuvaaja on kameran kanssa oven ulkopuolella, Rona seisoo oviaukossa ja toinen kaveri pitelee Ronan takana valkoista lakanaa. Lopputulos oli ihan normi passikuva.

Meidän puutarhaprojekti on edistynyt mukavasti. Betoni on kadonnut pihalta ja tilalla on kerros multaa. Nyt pitäisi saada aikaan toimiva suunnitelma, miten käytössä olevan tilan käyttää ja mitä siinä alkaa kasvattaa! Ja sitten pitää tietysti ne siemenet/taimet löytää jostakin. Täällä on kuulemma olemassa joku matala mangopuu/-puska, joka alkaa tuottaa satoa jopa niinkin pian kuin toisena vuonna. Olisipa ihanaa, kun voisi poimia mangot omasta puusta! Enkä pistäisi pahakseni, vaikka avokadotkin olisi omasta takaa. Niistä haaveillessa täytyy vielä tyytyä torin antimiin, tai toivoa, että koulun pihan puut tuottaisivat ylenpalttisen sadon...

Vielä niin pieniä, mutta kyllä niistä avokadoja tulee.

Nämä mangot kaipaavat vielä tovin aurinkoa kypsyäkseen. Toivottavasti sateet ei vie satoa.
Sadekausi on pikkuhiljaa alkamassa. Viime sunnuntaina saimme keittiön viereisen ruokavaraston katon kuntoon, joten siitä ei enää pitäisi sataa läpi. Ikkunoiden fiksausta vielä odotellaan ja sitten oltaisiinkin niiltä osin valmiita sateisiin. Itselle pitäisi vielä sateenvarjo löytää.

Kaksi viimeistä viikkoa on ollut jo työviikkoja. Ensimmäinen viikko oli opettajien suunnittelu- ja orientaatioviikko, toisella viikolla oppilaat palasivat kouluun. Jo ensimmäisellä työviikolla kävi hyvin selväksi, että työpäivät venyy pitkiksi ja kotona ei jää aikaa sen paremmin  kokkailuun, siivoamiseen kuin pyykinpesuun. Yhtenä päivänä lounasaikaan avauduin aiheesta ja meidän keittäjä totesi, että hänpä etsii meille kotiapulaisen. Seuraavana päivänä hän tulikin kertomaan, että hänellä on meille apulainen, joka on tulee maanantaina tapaamaan minua. Hieman hämilläni ihmettelin, että jahas, näin tämä siis toimii. Kun Sylvia sitten ilmestyi koululle, hetki siinä juteltiin millaisia odotuksia puolin ja toisin on ja sovittiin työpäivistä ja palkasta. Meille riittää hyvin kolmena päivänä viikossa saatu apu, joten maanantai, keskiviikko ja perjantai valikoituivat työpäiviksi.

Keskiviikkoaamuna portilta kuului kolkutus jo ennen kuutta, vaikka 6:30 oli sovittu aloitusajaksi. Parempi näin päin, kuin myöhässä! Täällä kun on käytössä tämä afrikan aika, joka tarkoittaa sitä, että pääsääntöisesti sovitut ajat ei pidä. Toisinaan odotellaan joitakin tunteja, mutta ei ole lainkaan epätavallista, että odotus voi venyä päiviin tai jopa viikkoihin... Olin siis enemmän kuin tyytyväinen ja erittäin positiivisesti yllättynyt, että me saimme kotiapulaisen, joka tulee ajoissa!

Salaattia, bataattia, riisiä, vihannespataa ja hedelmiä valmiina pöydässä odottamassa nälkäisiä töistä palaajia. Nam! Kyllä maistui!