Uusi lukukausi ei lähtenyt käyntiin ihan suunnitelmien mukaan… Sunnuntai-iltana vetäydyin hyvissä ajoin yöpuulle ollakseni aamulla virkeänä aloittamaan uutta työpäivää. Kymmenen aikaan olin jo Höyhensaarilla. Havahduin syvästä unesta keskellä yötä keittiöstä kuuluneeseen ääneen. Olin välittömästi täysin hereillä. Tiesin liiankin hyvin, mistä ääni tuli. Hiiri oli jäänyt liimaloukkuun kiinni. Ryntäsin keittiöön ja totesin hiiren olevan loukun kanssa keskellä lattiaa. Ansa oli alun perin allaskaapissa… Hiiri oli iso! Se rimpuli kaikin voimin liimaa päästäkseen irti liimasta. Nyt piti toimia nopeasti. Syöksyin allaskaapille hakemaan kattilaa, jonka voisin lyödä hiiren päälle, ettei se pääsisi karkuun. Hiiri rimpuili jatkuvasti ja onnistui siirtymään loukkunsa kanssa hellan taakse sillä välin kun minä hain kattilaa. Vedin hellan irti seinästä vain todetakseni, että hiiri oli onnistunut tarttumaan etujaloillaan hellan reunaan kiinni ja sai vedettyä itsensä osittain turvaan. Minulla ei ollut kanttia tarttua otuksen hännästä tai takajaloista kiinni saadakseni sen nalkkiin. Hyvin nopeasti hiirulainen oli irti liimasta ja pakeni hellan alle. Ennen kuin kunnolla edes tajusin, hiirulainen pujahti hellan alta jääkaapin taakse. Tämä erä oli menetetty… Ei siis auttanut muu kuin ryömiä takaisin sänkyyn. Kello näytti 00.35.
Vaan eipä tullut uni ei. Pyörin väsyneenä patjalla (ei oo vielä sitä sänkyä…) ja säpsähdin jokaista pienintäkin ääntä. Lopulta olin vaipunut jonkinlaiseen horrokseen vain havahtuakseni uuteen keittiöstä tulevaan meteliin. Hetkessä olin pystyssä ja keittiössä. Keskelle lattiaa jääneessä liimaloukussa oli uusi uhri. Tällä kertaa hieman pienempi. Tällä kertaa olin tarpeeksi nopea ja sain kattilan hiirulaisen päälle. Sitten raavin hetken aikaa päätäni, mitä ihmettä minä tälle otukselle teen keskellä yötä? Turha kuvitellakaan, että minä olisin sitä pystynyt päiviltään päästämään. Avasin ulko-oven ja toivoin jossain lähistöllä olevan kissan. Ei ollut. Keskellä yötä en todellakaan lähtisi kiikuttamaan hiirtä minnekään kauemmas, joten siirsin hiiren kattilan avulla paksun pahvipalan päälle ja jätin sen oven ukopuolelle aamua odottelemaan. Kömmin uudelleen petiin vain jatkaakseni valvomista…
Kun kello herätti 6.45 olin rättiväsynyt. Silmät ristissä valmistauduin päivään. Oven takana odotti vielä se hiirulainen lopullista kohtaloaan. Otin hiiren kattilassaan mukaan, kun lähdin aamuhartauteen. Toivoin matkalla löytäväni ratkaisun, miten päästä hiirestä eroon. Ensimmäiseksi törmäsin vararehtoriin, jolta ei apua herunut. Jatkoin matkaa ja huhuilin campuksen kissoja. Yhtäkään ei näkynyt missään, vaikka kissoja on pennut mukaan laskettuna seitsemän. Lopulta näin Nolin ja kysyin, mitä tekisin hiirelle. Noli neuvoi antamaan sen koirille. Tom ja Gas makoilivat pihalla. Hieman epäilin koirien kykyä saada hiiri kiinni. Muutakaan vaihtoehtoa ei ollut, joten menin koirien luo ja raotin kattilan ”kantta”. Tiesin hiiren olevan jo irti liimasta, joten ajattelin raottaa vain vähän, jotta koirat ehtisivät juoneen mukaan. Hiri oli kuitenkin välittömästi ulkona kattilasta ja alkoi kilpajuoksu kohti koulun ruokalaa. Koirat olivat saman tien jalkeilla ja hiirtä jahtaamassa. Hiiri onnistui kuitenkin pujahtamaan betonilaatan alle turvaan. Kauaa se ei siellä kuitenkaan ollut, vaan ilmestyi uudelleen jahdattavaksi ja suuntasi kohti ruokalan suljettua ovea. Koirat ahdistivat hiiren nurkkaan, mutta hiiri onnistui ahtautumaan oven alta ruokalaan sisälle… Heh, kaipa sillä on siellä makoisat oltavat…
Myöhemmin viikolla ostin isompia liima-ansoja, joista ei pitäisi rotankaan päästä pakemaan, mutta toistaiseksi ei ole hiirulainen takaisin tullut. Liekö osasyynä se, että olen alkanut vierailuttaa Kobya pentuineen asunnossani. Ne ovat kolunneet jokaisen nurkan ja ovat erityisen kiinnostuneita hellan alusesta. Sinne taisi jäädä hiirulaisesta hyvät hajut! Kun kissan tulevan sisälle, pitää vaan huolehtia siitä, että liima-ansat ovat saavuttamattomissa. Siinä olisi nimittäinen melkoinen homma saada pentu irti liimasta! Yksi onneton lisko oli tiensä löytänyt liimaan. Vielä en sitä ole siitä yrittänyt irrottaa. Inhottaa ajatuskin…
Yöllisestä hiirijahdista opin, että kattilaa ei suinkaan pidä säilyttää allaskaapissa, vaan se on oltava nopeammin saatavilla. Niinpä se on löytänyt paikkansa apupöydältä. Yhtenä iltana se pääsi uuteen käyttötarkoitukseen. Tulin makuuhuoneesta keittiöön ja näin keskellä lattiaa komean torakan. Torakoita ei pahemmin olekaan näkynyt. Liekö tämä ollut se sama yksilö, jonka olin pari kertaa aikaisemmin nähnyt. Nyt se oli niin houkuttelevasti siinä keskilattialla ja kattila käden ulottuvilla, että en voinut vastustaa kiusausta. Nappasin kattilan käteen ja muutaman kerran jouduin sillä lattiaa kilistelemään, ennen kuin torakka lojui hengettömänä lattialla. Aika mukavasti lattialaatat kilisivät kattilan alla. :D
Loman aikana olin opiskellut ahkerasti ”Locating and Correcting Reading Difficulties” -kirjaa. Kirjan vinkeistä inspiroituneena päätin laittaa opetussysteemini täysin uusiksi. Sen sijaan, että opiskelisimme kirjaimia, äänteitä ja helppoja sanoja, aloimme lukemaan. Halusin nähdä, miten homma toimii. Käytössä on kaksi eri metodia riippuen siitä, onko oppilaita vain yksi vai pieni ryhmä. Silloin kuin kyseessä on yksi oppilas, homma toimii seuraavasti: Olen valinnut lyhyen, helppolukuisen kirjan, jonka sanavarasto koostuu noin paristakymmenestä sanasta. Ensimmäissä vaiheessa minä luen kirjan oppilaalle osoittaen jokaista lukemaani sanaa sormella. Oppilas seuraa sormeni osoittamia sanoja. Toisella kerralla minä luen lause kerraallaan ja oppilas toistaa lukemani. Sormi osoittaa koko ajan luettavia sanoja. Kolmannella kerralla luemme kirjan läpi oppilaan kanssa yhdessä. Itse yritän hieman peesailla ja kuulostella, miten hyvin teksti on oppilaalla hallussa. Neljännellä kerralla oppilas lukee kirjan aivan itse. Ja ette usko miten ällikällä lyöty olin, kun lapsi, joka ei todellakaan osaa lukea, luki kirjan kannesta kanteen vain pientä avustusta tarviten! Tätä menetelmää tulen jatkamaan aivan ehdottomasti!!! On huikeaa nähdä, kuinka lapsen silmissä loistaa onnistumisen ilo!
Kun oppilaita on kaksi tai kolme metodi on tällainen: Minulla on kirja, jossa opetellaan aluksi yksi tai kaksi sanaa kerrallaan. Ensimmäinen sana on I. Toinen on Like. Näillä kahdella sanalla lähdetään sitten lukemaan kokonaisia lauseita. Lauseet ovat tyyliä I like (kuva väriliiduista). Näitä lauseita on useita erilaisilla kuvilla ja jokainen oppilas saa lukea oman lauseensa. Kun nämä sanat ovat hallussa, sanoja tulee vähä kerrallaan lisää. Seuraavina the, and, see, we, a, to, come, me, with, my, you, what, are ja now. Siinä se kirja sitten onkin. Näiden sanojen lisäksi kirjan loppupuolella on jo pieniä kertomuksia, joissa tulee muitakin kolmikirjaimisia sanoja, lähinnä nimiä. Ja yllätys yllätys, niin vaan oppilaat lukevat niitäkin. On ollut huikeaa seurata, kuinka sellaisetkin K5:n oppilaat, jotka eivät tunnista edes kirjaimia, oppivat kokonaisia sanoja ja lukevat niitä täysin sujuvasti! On saanut opekin täysin uutta buustia työhönsä ja monta kertaa on tällä viikolla saanut kokea huikeita onnen tunteita ja ylpeyttä oppilaistaan.
Jotta nyt totuus ei pääsisi uhohtumaan, niin valitettavasti kaikkien kohdalla ei uudet systeemit toimi. Mutta toisaalta tämän systeemin avulla omat silmäni avautuivat näkemään muutaman oppilaan ongelmien vakavuuden. Tokaluokalla on poika, joka kykeni omaksumaan kaksi ensimmäistä sanaa, mutta kun mukaan tuli kolmas sana, hän ei enää kyennyt tunnistamaan mitään noista sanoista. Tuntui kuin lapsen muistista olisi pyyhkiytynyt totaalisesti pois kaikki juuri opittu. Juttelin luokan opettajan kanssa ja hän kertoi törmäävänsä samaan ilmiöön jatkuvasti. Niinpä marssimme yksissä tuumin rehtorin juttusille selvittämään, mitä vaihtoehtoja tämän lapsen tukemiseksi on. Rehtori lupasi ottaa yhteyttä vanhempiin ja pyytää heitä ottamaan yhteyttä opetusvirastoon ja pyytämään lapsen testaamista. Samalla minulle selvisi mielenkiintoinen piirre täkäläisestä koulusysteemistä. Rehtori nimittäin ehdotti, että lapsi siirrettäisiin takaisin ekaluokalle! Sitä vaan en ymmärrä, miksi lapsi ylipäänsä on päästetty tokaluokalle tai miten on mahdollista, että nelosluokalla on oppilas, joka ei osaa lukea…
Oman keittiön innoittamana (hiiristä välittämättä) olen vihdoin päässyt ihan oikeasti kokkailemaan. Melkoisen suppea on tuo perusraaka-ainevalikoima, mutta niistä mitä tarjolla on, voi loihtia monenlaista. Kun kaapissa on kookosöljyä, kookosmaitoa, sipulia, valkosipulia ja sitruunaa, on peruskattaus kasassa. Noilla maustuu mukavasti niin linssit, pavut kuin vihanneksetkin. Lisäksi kun on kananmunia ja tofua, niin paljon muuta ei kaipaakaan. Yhtenä päivänä mietin, miten parsakaalin laittaisin ja päädyin pilkkomaan sen ensin pieniksi suupaloiksi. Laiton palat kulhoon, lorautin päälle kookosöljyä, pusersin sitruunasta mehua ja lopuksi vielä herbamarea. Sitten sekoittelin hetken aikaa. Tuli muuten aivan törkeän hyviä! Tiedän tasan tarkkaan, miten parsakaalini jatkossa syön.
Välillä pitää saada jotain vähän erilaistakin. Monet kerrat edellisessä asunnossa katselin, kun tytöt paistoivat amerikkalaiseen tyyliin pannukakkuja paistinpannulla. Itse haaveilin kunnon lätyistä! Nyt olen jo pari kertaa paistanut mielettömän hyviä banaani-kookoslättyjä. Taikinaan tulee muusattua banaania, kookosmaitoa, riisijauhoja, kananmunia, maissitärkkelystä ja ripaus suolaa ja vaniljaa. Paistaminen tapahtuu tietysti kookosöljyssä. Kun ensimmäisen kerran näitä lättyjä paistoin, ne katosivat lautaselta sitä mukaa kun niitä paistoin… Eikä lätyt kaivanneet edes päälle mitään!
Uudessa asunnossani olen havainnut hassun ilmiön täkäläisistä ihmisistä. Monet kerrat olen kuunnellut, kun ikkunan takana kulkee väkeä. Ääni, mikä heidän askelistaan tulee on aivan kuin joku hiihtäisi. Porukka kävelee siis laahamalla jalkojaan. Liekö syynä tämä täkäläinen varvastossukulttuuri. Varvastossut kun ovat ylivoimaisesti käytetyimmät jalkineet täällä. Ne ovat kieltämättä aika kätevät täkäläisessä ilmastossa. Lämmintä kun riittää ja vettä voi tulla milloin vaan. On noita tossuja tullut jo itsekin melkoisesti täällä kulutettua. Kahdet uudetkin on jo pitänyt ostaa. Vaan nyt olen joutunut miettimään muita jalkinevaihtoehtoja. Huomasin nimittäin jalkapohjieni alkavan kipeytyä varvastossujen käytöstä. Erityisesti kantapäät olivat aina iltaa kohden tosi kipeät. Kun aloin käyttää kunnon Merrelin sandaaleita, on kivut hellittäneet huomattavasti. Tosin edelleenkin kipua on ja syynä lienee se, että kotosalla sisällä jalassa on vain villasukat. Millään kun ei sisällä viitsisi kenkiä pitää. Täytyy jatkoa ajatellen hommata kunnon sisätossut/aamutossut.
Tänään on taas se päivä, kun vanhemmat hakevat lastensa väliarvionnit. Istun omassa luokassani päivystämässä, kuten kaikki muutkin opettajat. Kohta viisi tuntia olen päivystänyt ja kaksi äitiä on täällä poikennut. On siis ollut oikein hyvää aikaa aikaa tehdä suunnitelmia ja kirjoittaa blogia. Vähän ennen taukoa ovelleni ilmestyi yksi oppilaistani ja kysyi saako hän tulla sisään. Toivotin pojan tervetulleeksi ja kysyin, haluaako hän lukea. Hän halusi. Etsin hänelle kirjan kolmesta pienestä possusta ja poika alkoi lukea. Kirjan luettuaan poika jäi istumaan tuolilleen ja alkoi juttelemaan. Hän kertoi ikävöivänsä isää. Pian olin kuullut pojan elämäntarinan ja sydämeni särkyi. Miten paljon täällä onkaan näitä lapsia, joiden vanhemmista toinen on paikallinen ja toinen amerikkalainen. Vanhemmat ovat eronneet (jos ovat koskaan naimisissa olleetkaan). Amerikkalainen osapuoli on muuttanut takaisin Jenkkeihin (tai jäänyt sinne, jos perhe on asunut siellä). Paikallinen osapuoli on jäänyt saarelle lapsen/lasten kanssa. Myöhemmin paikallinen on löytänyt uuden puolison (jälleen jenkki) ja muuttanut Jenkkeihin. Lapsi/lapset ovat jääneet isovanhempien hoitoon saarelle.
Lapsen ikävä ja tuska oli käsinkosketeltavissa… Monet kerrat olen noita vakavia kasvoja ja surullisia silmiä katsonut tietämättä, mitä tuo lapsi sisällään kantaa. En tiedä, osasinko yhtään lohtua tarjota, kun kerroin lapselle, että aina voi rukoilla. Taivaan Isä kuulee varmasti pienen lapsen rukouksen ja haluaa vastata. Jos ei toivottua vastausta tule heti, voi odottaessa löytää iloa elämäänsä jostain muista asioista. Pientä toivon pilkahdusta pojan silmissä oli nähtävissä. Lähetystyöntekijän nimekkeellähän täällä ollaan, joten tämä kai sitten on sitä lähetystyötä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti