Kissanpoikia pesemässä…

Vuoden ensimmäinen työviikko sai mielenkiintoisen lopetuksen… Nautiskelin kaikessa rauhassa riippumatossa perjantain kääntymisestä iltaan. Rehtorin Ester-tyttö hiippaili ohi ja jäi juttusille. Minulla oli iPad kädessä ja Ester kysyi, mitä pelejä minulla on siellä. Eipä noita pelejä montaa ole - etenkään lapsia kiinnostavia. Annoin Padin kuitenkin Esterille ja yllättäen hän innostui pelaamaan Mahjongia. Makoilin riippumatossa Esterin pelatessa vieressä penkillä. Jonkin ajan kuluttua Esterin isosisko, Avalon, tuli kysymään, olisiko minulla antaa tilkka kloritea. Hän oli siivoamassa ja pesuaineet olivat lopussa. Olin juuri ostanut uuden pullon ja vanhan pullon pohjalla oli vielä tilkka. Hain molemmat pullot ja kaadoin vielä vähän lisää vanhaan pulloon, jonka annoin Avalonille. Kun menin takaisin sisälle viemään pulloa pois, huomasin Kobyn ja parin pennun livahtaneen sisään raolleen jääneestä ovesta. Pennut yrittivät syödä hiirten liima-ansassa syötteinä olevia kissanruokia… Ryntäsin hätiin ja nappasin pikkuansat pennuilta ennen kuin ne ehtivät jäädä liimaan kiinni. Olin nostamassa ansoja kaappiin, kun tajusin yhden pennun olevan ison ansan luona!

En ollut tarpeeksi nopea. Pentu astui liimaan ja tämä ansa olikin sitten ihan toista luokkaa kuin pikkuansat. Kun hiiret olivat onnistuneet karkaamaan pikkuansoista, eikä niihin jäänyt mitään jälkeä, oli tämä liima kuin järjettömän tahmaista purukumia, joka vain venyi ja tarttui tiukasti kiinni. Tästä ansasta ei yksikään hiirulainen pääsisi pakoon, mutta nyt siinä olikin kissanpentu, joka maukui surkeasti. Se oli takapäästään kiinni liimassa. Nostin pennun ansoineen syliin ja sitten alkoi epätoivoinen miettiminen, mitä ihmettä pennun kanssa tekisin! Huusin Esterin apuun pihalta. Omat käteni olivat liimasta tahmaiset ja mihin ikinä koskinkaan, jäi tahmaiseksi. Ensitöikseni aloin irrottaa pentua liimasta. Jouduin todella käyttämään voimaa, että sain pennun irti. Kun pentu oli irti, minulla oli käsissäni todella tahmainen, säälittävä olento. Käärin sen vanhaan t-paitaan, jotta sitä oli helpompi pitää sylissä. Pentu tärisi hurjasti rintaani vasten. Annoin pennun hetkeksi Esterin syliin ja yritin pestä pahimpia liimoja pois omista käsistäni. Sepä ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Saippua ei auttanut kuin sen hetken kun se oli vielä käsissä. Heti kun pesin saippuan vedellä pois, kädet olivat taas tahmassa. En jäänyt asiaa sen enempää pohtimaan vaan lähdimme Esterin kanssa etsimään apua. Menimme Esterin kotiin. Maureen oli siivoamassa ja kerroin hänelle ongelman. Maureen ehdotti, että pesisin pennun kookosöljyllä. Sain pullon öljyä ja lähdimme Esterin kanssa ulos vesihanan luo pesemään pentua. Ester kaatoi minulle öljyä käteen ja minä pesin pentua, joka suorastaan huusi säälittävästi. Kun olin pessyt pennun kaikkialta, missä liimaa oli ollut, oli aika pestä öljy pois vedellä

Siinä vaiheessa sain avuksi Kaylan, joka laski vettä hanasta ja piteli letkua, kun minä pesin entistä rajummin huutavaa ja rimpuilevaa pentua. Kylmä vesi ei tuntunut kovin hyvin öljyä huuhtovan pois, mutta yrittää piti. Kovin kauaa en hennonut pentua kiusata, vaan käärin sen takaisin t-paitaan ja vein takaisin asuntooni. Siellä varmistin, että liima oli jokseenkin poissa ja päätin pitää pennun sisällä, kunnes se on kuiva. Vaan eihän se rasva minnekään kuiva… Enimpien vesien kuivuttua totesin, että pentu on niin rasvainen, että minun on pakko pestä se uudelleen - lämpimällä vedellä. Niinpä lämmitin vettä kattilassa ja valmistin pennulle lämpimän vaahtokylvyn pesuvatiin. Valmistauduin uuteen taisteluun ja olin aivan ällikällä lyöty, kun ensisäikähdyksestä toivuttuaan pentu antoi minun pestä itsensä täysin vastaanpanematta! Tällaista kissaa en ole ennen tavannut…

Säälittävä pikkukisu pesun jälkeen.
Little one after washing.

Nämä pienet vieraat ovat ottaneet asuntoni kodikseen..
These little guests think that my apartment is their home...

Sapattiaamuna kuvittelin olevani hyvissä ajoin liikkeellä, kun olin ulkona vartin yli yhdeksän. Pihalla ei näkynyt ketään ja toinen pakukin oli jo poissa. Koputtelin Janethin ovelle ja hän sentään oli vielä paikalla. Yhdessä ihmettelimme tilanteen kummallisuutta. Jonkun ajan kuluttua Mrs V huuteli Janethia. He olivat lähdössä omalla autolla ja me pääsimme kyytiin. Vuoden vaihtuminen on tuonut kirkkoon uusia kuvioita. Meidän kansainvälinen Raamatun tutkisteluryhmä on saanut uuden vetäjän. Tähän asti Mrs V huolehti ryhmästä, nyt vetovastuun otti Ringlen Ringlen. Kyllä vain, herran etunimi ja sukunimi on sama… Oli mukava saada uutta verta ryhmää vetämään. Jossain vaiheessa lienee minullakin on tulikaste edessä, kun tulin luvanneeksi, että voin silloin tällöin vastata ryhmän tutkistelun vetämisestä.

Jumiksen jälkeen Candice kutsui väkeä heille nyyttäreiden merkeissä. Minulta oli jäänyt edellisenä iltana kokkailut väliin sattuneesta syystä… Niinpä kotiin päästyäni pistin töpinäksi ja pyöräytin linssipadan pikapikaa. Sen valmistuttua kiiruhdin Williamseille kuvitellen olevani viimeinen, mutta kattia kanssa, siellä ei ollut vielä ketään muita! Kun väki lopulta saapui ruokineen paikalle, meillä olikin taas kunnon herkkupöytä katettuna. Siinä oli kansainvälisen keittiön meininkiä, kun kokkeina oli ollut väkeä Sri Lankasta, Filippiineiltä, Costa Ricasta, Jenkeistä ja Suomesta. Totesimme yksissä tuumin, että tätä pitää harrastaa useammin.

Iltapäivällä ripustin taas riippumattoni ja otin kunnon torkut ulkosalla. Heräiltyäni jo haaveilin, josko keksisin jonkun tavan ripustaa riippumatto makuuhuoneeseen, niin voisin nukkua siinä lattialla olevan patjan sijasta. Sänky kun antoi edelleen odotuttaa itseään. Auringon luodessaan viimeisiä säteitään kömmin pystyyn ja lähdin Janetin luo. Matkalla vararehtori kutsui leffailtaan teemalla ”Team building”. Ajatus leffasta ei yhtään houkuttanut, mutta kun tarkoituksena oli ryhmähengen luominen meidän omaan porukkaan, päädyin lopulta liittymään joukkoon. Leffa kertoi amerikkalaisesta jalkapallo(amerikkalainen jalkapallo)joukkueesta, joka sai yllättäen tummaihoisen valmentajan ja sitä myötä myös tummaihoisia pelaajia ensimmäistä kertaa historiassa. Rotusortoon tottuneille valkoisille tämä oli melkoinen pala ja kun tästä lähtökohdasta lähdettiin joukkuetta rakentamaan, oli edessä melkoinen työ. Työ kuitenkin palkittiin monien vaikeuksien jälkeen kauden päätyttyä mestaruuteen.

Leffan jälkeen vararehtori johdatteli meidät purkamaan ajatuksiamme leffan tiimoilta ja miettimään, mitä me voisimme oppia näkemästämme. Kun valot sytytettiin, totesin joukossa olevan yhden vieraan, hymyileväisen, tumman miehen. Myöhemmin vararehtori esitteli miehen ystäväkseen, Keniksi. Suurin osa porukasta poistui muualle, mutta me jäimme Janethin kanssa vielä ”jatkoille”. Myös Ken jäi. Selvisi, että hän työskentelee jälleenrakennusprojektien parissa ja tulee viettämään ainakin vuoden Pohnpeilla. 

Sunnuntaina olin täynnä tarmoa heti aamusta. Päätin vihdoin viimein viimeistellä asuntoani siltä osin kuin sen itse pystyn tekemään. Siivosin viimeisetkin ylähyllyt, pesin keittiön ikkunan ja siivosin siinä samalla asunnon muutenkin. Lopetellessani vararehtori tuli koputtelemaan ovelle ja kertoi porukan olevan lähdössä vesiputoukselle yhdeltä. Totesin lähtöön olevan vielä hyvin reilusti, joten ehtisin hyvin mukaan. Vähän ennen yhtä kuikuilin pihalle vain todetakseni, että siellä ei näkynyt vielä minkäänlaista lähtöön viittaavaa liikehdintää. Minulla oli kuitenkin kamppeet kasassa, joten lähdin Janethin luo vähän lähemmäksi lähtöä odottamaan. Pihalla törmäsin vararehtoriin, joka jutteli Kenin kanssa. Vararehtori kysyi, joko kuulin, että lähtö siirtyi kahteen. Kuormuri ei ollut vielä lähtökunnossa ja Noli arveli saavansa sen kuntoon kahteen mennessä. Jäin tarinoimaan miesten kanssa, kun enää ei ollutkaan kiire minnekään. Kuulin hauskoja tarinoita Amerikan Samoalta, missä Ken oli ollut töissä. Jätin miehet jatkamaan tarinoitaan ja menin viemään tavarani Janethin luo. Päätinpä käydä vielä hakemassa iPadin kämpiltä, jotta voisin hyödyntää ylimääräisen ajan netissä roikkumalla. :D 

Kun palasin Padin kanssa takaisin, Ken oli yksin kameran kanssa kuvaamassa jotain toimiston edessä. Mielenkiintoni heräsi ja menin katsomaan mitä hän kuvasi. Perhosia. Ja kamera oli jokseenkin samanlainen kuin omani. Siitäpä sitten lähtikin juttu luistamaan kuvaamiseen ja pian olimme etsimässä campuksen mureenaa Kenille kuvattavaksi. Saimme kuin saimmekin sen näyttäytymään hitusen, niin että Ken sai siitä kuvia. Perhosetkin tulivat siihen lähelle suorastaan kerjäämään kuvatuksi tulemista. Mureenaa kuvatessa Mr Saintz ilmestyi paikalle ja kertoi, että mureenoita on itse asiassa useita ja ne saa helposti kokonaan näytille siltarummuista, kun heittää hiiren tai rotan hieman kauemmaksi veteen. Myös purkkitonnikala kuulemma toimii. Kerroin Kenille, että rehtori oli syöttänyt yhden hiiren asunnostani mureenalle. Ken vannotti minua soittamaan heti hänelle, kun saan seuraavan hiiren nalkkiin. Hän haluaa tulla kuvaamaan mureenan tai jopa ne useammat mureenat!

Ennen lähtöään Ken jätti yhteystietonsa ja lupasi, että jos milloinkaan haluan ulos campukselta eikä pakuja ole käytettävissä, hän on käytettävissä. Tuntuipa niin hyvältä saada uusi ystävä campuksen ulkopuolelta, etenkin kun meillä on yhteinen intohimo kuvaamiseen. Minua kun on hitusen harmittanut, kun saarella olisi niin paljon hienoja paikkoja kuvattavaksi, mutta ei ole autoa käytössä. Jos taas olemme porukalla jossakin liikkeellä, ei ole aikaa jäädä kuvaamaan, tai jää porukasta. Ja jos autosta näkee jotain mielenkiintoista kuvattavaa, ei voi vaatia muuta porukkaa odotuttamaan itseään vain saadakseen ottaa kuvia. Tuskin maltan odottaa, että pääsen ulkoiluttamaan kameraa! :D

Pääsimme vihdoin reippaasti kahden jälkeen lähtemään putoukselle. Suuntasimme samalle putoukselle, missä olin jo aikaisemmin käynyt, mutta nyt aioin nauttia myös uimisesta. Vesi olikin ihanan virkistävää ja siellä oli niin mukavaa lillua! Kaksi huimapäätä joukostamme kiipesi putouksen päälle ja toinen heistä kiipesi vielä pitkälle kookospalmuun. Noilla nuorilla miehellä riittää virtaa… 

Apina puussa :D
"Monkey" in the tree.

Uusi viikko toi taas uusia mukavia asioita mukanaan. Koska asunnossani on edelleen pieniä puutteita ja korjattavia juttuja, joille kukaan ei ole tehnyt mitään, päätin listata kaikki tekemättömät jutut ja lähettää ne sähköpostilla rehtorille. Heti seuraavana päivänä alkoi tapahtua. Ruber kävi aamusella pyytämässä asuntoni avaimen. Kun menin lounastaolla syömään, miehet olivat juuri lähdössä sieltä. Ruber pyysi pyysi minua tarkistamaan, onko sänky toimiva. Wau! Sain siis vihdoin viimein sen kaipaamani sängyn! Tai siis kehikkohan on ollut koko ajan, mutta siitä on puuttunut pohja. Nyt miehet olivat nikkaroineet kehikkoon pohjasäleikön ja nostaneet jopa petini lattialta jo paikoilleen. Ensitöikseni siis heitin pitkäkseni sänkyyn ja totesin, että toimiva on! Myöhemmin iltapäivällä sain vielä uuden jääkaapin edellisen tilalle. Vanha kun ei ollut kunnolla kylmä ja se kehitti valtavasti kosteutta. Nyt on toimiva, kylmä jääkaappi ja pakastin. Ja myös suurimmat reiät on tukittu, ettei hiiret pääse ihan niin vapaasti kulkemaan.

Vihdoinkin sänky!
Finally I got a bed!

Kun kerran olin tullut luvanneeksi soittaa seuraavan hiiren pyydystettyäni, oli minulla vihdoin ja viimein syy lähteä hankkimaan se paikallinen sim-kortti puhelimeen. Eihän siinä mennytkään kuin kolme kuukautta, että sain sen hankittua… Mutta tämä homma ei sitten mennytkään ihan putkeen. Telecomin tiskillä otin suomalaisen sim-kortin ulos puhelimesta ja laitoin paikallisen tilalle. Vanhan kortin laiton lompakkoon, mutta totesin heti, että se onkin niin pieni, että se putoaa helposti. Niinpä laitoin sen sellaiseen lokeroon, jota en muuten käyttänyt ja ajattelin sen olevan siellä paremmin turvassa. Vaan eipä ollut. Kun myöhemmin olisin korjannut kortin parempaan talteen, sitä ei löytynyt mistään. Tyhjensin koko lompsan ja tajusin sen olevan rikki… Kortti oli pudonnut lompsasta jonnekin. Kyllä harmitti! Vaikka tiesin tehtävän olevan toivoton, lähdin kuitenkin seuraavana päivänä kyselemään kadonneet korttini perään kaikista paikoista, joissa olin edellisenä päivänä käynyt ja lompakkoani käyttänyt. Ei löytynyt… Onneksi sain netissä tehtyä eston, ettei korttia pysty käyttämään. Ja enpä minä sitä täällä tarvitse, kun se ei täällä edes toimi, mutta Suomeen palatessa olis ihan kiva, kun se olis olemassa. 

Heti alkuviikosta saimme kuulla myös odotetun uutisen. Tulevana viikonloppuna olisi vuorossa retki Ant Atolleille. Sitä on odotettu! Atollille on kahden tunnin venematka ”isolla” veneellä. Veneeseen mahtuu tosin vain 16 henkilöä, mutta se on siis kunnon moottoreilla varustettu vene, eikä niin kuin edelliset veneet (pienet perämoottorilla varustetut vähän soutuvenettä isommat), joilla olemme muille saarille menneet. Hintakin on kova. Edestakainen venematka maksaa 750 dollaria, mutta onneksi koulu maksaa siitä osan, joten meille jää maksettavaa vain 30 dollaria per nuppi koko reissun osalta. Tätä reissua tässä odotellaan kuin kuuta nousevaa ja toivotaan, että sää on suosiollinen niin että reissu voi toteutua!

Töissä olen nauttinut kovasti uusien systeemien käytöstä. Oppilaatkin tuntuvat tykkäävän. Yksi niin hellyyttävä tapaus on vitosluokan poika, joka viime viikolla ei millään olisi halunnut lähteä takaisin omaan luokkaan, kun hän olisi vain halunnut jäädä lukemaan minun kanssani. Maanantaina poika oli poissa. Keskiviikkona hän oli taas koulussa ja tuli tunnilleni. Päätin hieman kiusoitella poikaa ja sanoin, että minulla oli ollut ikävä häntä maanantaina. Poika oli samantien juonessa mukana ja vakuutti hänkin ikävöineensä minua. Samaan hengenvetoon hän vannoi rakastavansa minua ja sanoi alkavansa itkeä. Toiset kaksi poikaa seurasivat sanailuamme sivusta nauraen kippurassa. Ihanaa, kun töissä on näitä hetkiä! Ne antavat niin paljon lisäenergiaa ja iloa työhön.

Yksi vierailijani...
One of my guests...