Simpukoita, saaria ja sielunhoitoa

Aika kiitää käsittämätöntä vauhtia! Päivät valuvat käsistä ennen kuin niiden ehtii tajuta edes alkaneen. Torstaisin ihmettelee, minne se viikko jo meni, kun kirjoittelee perjantain tuntisuunnitelmia. Viikonloput ovat saaneet täysin uutta väriä Kenin myötä. Kun aikaisemmin elämä täällä rajoittui hyvin pitkälti campukselle, nyt olen päässyt näkemään enemmän elämää myös campuksen ulkopuolella. Olen luonut paljon uusia kontakteja ja näiden kontaktien kautta on odotettavissa lisää seikkailuja moniin mielenkiintoisiin paikkoihin.

Tähän asti olen tyytynyt keräilemään simpukoita vain kameran muistiin, mutta toissa viikonloppuna Ken vei minut lentokentälle johtavan pengertien varteen paikkaan, missä merenpohjasta on kaivettu maata ja tuo maa on nyt kasoissa tien poskessa. Ken oli jo edellisenä päivänä käynyt paikalla aamuisen juoksulenkkinsä jälkeen ja todennut, että paikka on suoranainen simpukoiden hautausmaa. Korallihiekkaiset kasat olivat täynnä vaikka minkälaisia, toinen toistaan kauniinpia simpukoita. Noita me sieltä sitten keräilimme ja ennen kuin edes tajusin, simpukoita oli kasassa melkoinen määrä. Ja koska ne kerättiin hiekkakasoista, olivat ne täynnä hiekkaa ja kuraa. Edessä oli siis pesu-urakka. (Se oli muuten ihan todellinen urakka!)

Simpukoiden "hautausmaa".
"Cemetery" of shells.

Ensimmäinen erä päivän saalista.
My first shells.

Olimme liikkeellä lauantain loppuiltapäivästä ja päivä alkoi painua mailleen vielä viimeisiä simpukoita etsiessämme. Kun vilkaisin taivaalle, huomasin täysikuun juuri nousseen. Tuli kiire hakea kamerat autosta. Toisella puolen pengertietä sai kuvata kuuta ja toisella puolella auringonlaskua. Olipa mukava kuvata, kun vierellä oli ihminen, jolta sai hyviä vinkkejä kameran säätöihin! Alkoi vihdoin saamaan kuustakin kelvollisia kuvia. :)

Täysi kuu
Full moon

Sunnuntaina oli vuorossa saariretki Nahlap-saarelle. Tosin sinne mennessämme elin uskossa, että olemme menossa Na-saarelle. Vasta perillä saaren oikea nimi selvisi ja Na sai vielä jäädä odottamaan vuoroaan. Meidän seurue koostui pääasiassa US Aidin ja IOM:n työntekijöistä perheineen. Retki piti sisällään venekuljetukset ja lounaan. Matka saarelle oli jälleen mielenkiintoinen kokemus. Jo tuttuun tapaan meidät lastattiin pienehköön veneeseen, joka odotti meitä joen suulla. Siitä suuntasimme merelle, mutta sen sijaan, että olisimme päässeet ajamaan veneellä saareen, hyvin pian merenlahdelle päästyämme moottori sammutettiin, pari miestä hyppäsi veneestä veteen, jota oli noin polveen saakka ja alkoi vetää venettä… Oli laskuveden aika ja vesi oli niin matalalla, että moottoria ei pystynyt käyttämään. Pätkän matkaa miehet vetivät venettä, ennen kuin he hyppäsivät takaisin veneeseen, moottori laskettiin takaisin veteen ja matka pääsi jatkumaan.

Matka saareen oli melko lyhyt. Saaren rannat olivat pitkälle paljaana laskuveden vuoksi, mutta rantautuminen oli helppoa pitkän laiturin ansiosta. Rantavedessä pääsi heti ihailemaan upean sinisiä meritähtiä. Kamera piti kaivaa samantien esiin. Kun saimme tavarat rantaan, piti tietysti päästä pian saarta tutkimaan. Koska oli laskuveden aika, päätimme lähteä paljasta rantaa pitkin katselemaan, mitä sieltä löytyy. Pian jo kahlasimme matalassa rantavedessä kohti hieman kauempana siintävää korallisaareketta kohti. Siellä pääsi kuvaamaan simpukoita ja koralleja, jotka olivat paljastuneen veden alta. 

Koralli minun väreissä. :D
The coral of my color. :D

Tässä oli vielä hetki sitten kuiva maa.
That was without water just a moment ago.

Vesi alkoi pikkuhiljaa nousta, joten kun palasimme saarelle, saimme jo kahlata reippaasti syvemmässä vedessä ja paikat, jotka olivat olleet vielä hetki sitten paljaana, alkoivat peittyä nyt veden alle. Tällaiselle suomalaistytölle, joka ei ole pahemmin vuoroveden vaihtelua kotimaassa nähnyt, on joka kerta yhtä ihmeellistä seurata, kuinka valtava ero laskuveden ja nousuveden aikaan voi olla. Paikalla, missä hetkeä aikaisemmin ei ollut vettä lainkaan, voi pian uida ja snorklata.

Kun ranta oli tullut tutkittua laskuveden aikaan, oli seuraavaksi aika lähteä tutkimaan saaren sisäosia. Jos meitä oli ollut rantaa tutkimassa isompi porukka, ei seuraavalle tutkimusmatkalle ollut muita innokkaita kuin Ken ja minä. Kameroiden ja vesipullojen kanssa lähdimme tutustumaan saareen. Hyvin nopeasti selvisi, että saarella on melkoinen määrä alkeellisia hökkeleitä vuokrattavana majoituskäyttöön. Kaikki saaren rakennukset näyttivät lähinnä hylätyiltä ja todella ränsistyneiltä. Tämä oli taas yksi näistä surullisista paikoista… Pohnpeilla törmää jatkuvasti tarinoihin paikoista, jotka joskus aikaisemmin ovat olleet kukoistavia, mutta kun kukaan ei huolla rakennuksia, ne rapistuvat vähitellen ja upeat paikat tulevat hylätyiksi. Paikallinen mentaliteetti on se, että ei rakennuksia kannata huoltaa. Kun ne ränsistyvät tarpeeksi, rakennetaan uusi. Mutta kun on kyse liikeyrityksistä tai julkisista rakennuksista, ei rahaa välttämättä löydykään uuden rakentamiseen ja paikat jäävät oman onnensa nojaan.

Yksi esimerkki ränsistyneistä rakennuksista.
Just one example of ruined buildings.

Kävelimme saaren toiseen päähän asti puiden siimeksessä kulkevaa polkua pitkin. Matkalla löytyi upea puuvanhus, johon oli ihan pakko kiivetä. Ja kerrankin sai kunnon kuvia, kun sai luovuttaa kameran Kenin osaaviin käsiin. Saaren toisessa päässä meitä odotti yllätys. Siellä oli hylätty, kaunis kappeli, jonka ovet repsottivat auki. Kun astuimme kappeliin sisään, liskot juoksivat karkuun. Tuntui niin väärältä, että näin kaunis kappeli on päästetty tälläiseen kuntoon! Myöhemmin kuulimme, että kappeli on ollut aikaisemmin suosittu hääkappeli. Sen lähellä oli lisää muita hylättyjä, ränsistyneitä rakennuksia, joista yksi oli ollut ravintola. Siellä oli kuulemma aikaisemmin ollut täyden palvelun systeemit. Yritykset tulivat sinne pitämään koulutuspäiviä. Siellä kun oli kaikki nykypäiväisen kokoustilan valmiudet.

Olispas ollut oiva paikka geokätkölle...
What a great place for a geocache...

Kappeli.
The Chapel.

Kunnon saaripäivään kuuluu tietysti oleellisena osana snorklaus. Kun vesi oli noussut tarpeeksi, oli aika kurkistaa pinnan alle. Näkyvyys ei ollut erityisen hyvä, mutta silti jälleen kerran pääsi näkemään jotain, mitä ei ennen ollut nähnyt. Kiinnitin huomioni hieman erikoisemman väriseen merimakkaraan, jonka toisessa päässä oli useita pieniä, mustia, imukuppipäisiä jaloilta näyttäviä ulokkeita. Niillä merimakkara näytti kaivelevan jotain meren pohjasta. Toisaalta näytti, että niiden avulla se liikkui eteenpäin. Näky oli kiehtova. Koskaan ennen en ole nähnyt merimakkaroissa minkäänlaista elämää.

Siinä meidän snorklatessa muutamat kalastivat laiturilta käsin. Saalistakin oli tullut. Noita kaloja meille sitten paistettiin lounaaksi. Oli taatusti tuoretta kalaa! 

Saalis ja saalistusväline.
Catch and the line.

Lounas valmistumassa.
Our lunch.

Näkymä laiturilta saarelle.
The view from the jetty to the island. 

Sateenkaari pääsaarella - meillä paistoi aurinko koko päivän.
Rainbow over the main island - we had sun all the day.

Ihanan saariretken jälkeen koitti taas paluu arkeen. Alkanut viikko palauttikin sitten totaalisesti maanpinnalle. Mikä siinä onkin, että kun pääsee kokemaan jotain niin upeaa, mitä viimeisten parin viikon aikana olin saanut kokea, sitä seuraa niin monesti raju pudotus. Ja kaikkein omituisinta on, että siihen ei edes tuntunut löytyvän mitään järkevää selitystä. Töissä huomaa oppilaiden koettelevan kärsivällisyyttä, vaikka he ovat aivan samanlaisia kuin muulloinkin, olo on väsynyt ja vapaa-ajasta ei osaa nauttia ollenkaan. Torstaihin mennessä tilanne oli jo niin paha, että päätä särki, selkää särki ja illasta vielä vatsakin oli kipeä. Töitten jälkeen vetäydyin asuntooni ja nukuin hetken. Herättyäni ei olo ollut yhtään parempi ja ilta kului jokseenkin sängyssä makoillen. Jossain vaiheessa iltaa sain Keniltä viestin, jossa hän kyseli, millainen päiväni on ollut ja siinä vaiheessa repesin täysin. Loppuillan itkin, yritin ymmärtää itseäni ja rukoilin rauhaa sisälleni.

Perjantai oli hitusen parempi päivä. Ja päivää piristi kummasti vielä sekin, kun Kenilläkin oli hieman lyhyempi päivä ja pääsin hieman tuulettumaan pois campukselta. Kenin työkaverilla oli synttärit, joita hän juhli Mangrove Bayssa. Kävimme siellä pistäytymässä onnittelemassa päivänsankaria ja minä pääsin nauttimaan saaren ehdottomasti parhaasta sitruunamehusta. Mangrove Bayn baarimestari Tony tuntuu olevan koko saarella ainoa, joka ymmärtää, millainen sitruunamehun kuuluu olla! Ensimmäkin siinä käytetään oikeaa sitruunaa, eikä mitään limeä tai paikallisia pikkuisia, ennemminkin appelsiinilta maistuvia sitruksia. Sitruunaa on juuri sopivasti vesimäärään nähden ja mehua ei pilata sokerilla!

Olimme juuri jatkamassa matkaamme, kun Ken huomasi paikalla yhden ystäväpariskuntansa, jonka hän halusi esitellä minulle. Hän esitteli parin saaren onnellisimmaksi pariskunnaksi. :D Ja he olivatkin aivan ihana pari. Miehellä on ruotsalaiset juuret (isä on ruotsalainen), mutta itse hän on täysi jenkki. Juutuimme jutustelemaan hyväksi toviksi ja tämän keskustelun päätteeksi jätin sähköpostiosoitteeni, jotta he pystyvät ilmoittamaan minulle, milloin ovat aikeissa kiivetä Sokhens Rockille. Sinne kun pitää ehdottomasti päästä kertaalleen kiipeämään täällä ollessa! Homma ei ole helppo, mutta suomalaisella sisulla mennään!

Siirryimme Rusty Anchoriin, ulospäin täysin hylätyltä näyttävään pubiin/ravintolaan, josta saa (kuulemma) saaren parhaat pizzat. Olinkin jo jonkin aikaa haaveillut kunnon pizzasta. Tähän mennessä täällä saamani pizzat eivät ole vastanneet minun käsitystäni hyvästä pizzasta. Nyt oli mielenkiintoista nähdä, onko paikka maineensa veroinen. Listalta löytyi täydelliseltä kuulostava pizza: savustettu tonnikala. Tilatessa piti valita, minkä kokoisen pizzan haluaa. Koot oli tietysti tuumissa, jotka ei ihan ole hallussa… Päädyin keskikokoiseen, joka osoittautui lopulta melkoisen reilun kokoiseksi, mutta sehän ei haitannut ollenkaan, sillä pizza oli tajuttoman hyvää! Söin itseni kylläiseksi ja kotiin tuomisiksikin jäi vielä kolme palaa.

Sapattina meillä oli kirkon jälkeen pitkästä aikaa omat pikkunyyttärit Mrs V:n ja Nolin luona. Noli oli taas tehnyt banaaninkukintopataa, josta on tullut ihan ehdoton suosikkini täällä! Voisin syödä sitä ihan loputtomasti riisin kanssa. Jälkiruuaksi oli aivan ihanaa omenapiirasta. Siihen pitää saada resepti! Piiras oli niin pehmeää ja minun makuuni juuri sopivan ei-sokerista. Lounaan jälkeen virittelin taas riippumattoni ulos asuntoni eteen ja kömmin sinne tyynyn kanssa. Hyvä että olin päässyt asettumaan aloilleni, kun alapuolelta alkoi kuulua vaativaa naukumista. Yksi kissanpennuista (minun ikioma Muru) siellä naukui ja vaati päästä myös riippumattoon. Nostin Murun ylös seurakseni ja pian me molemmat olimme täysin tiedottomassa tilassa. Elämän pieniä ihania iloja: nokoset riippumatossa suloinen kissanpentu kainalossa. :D

Vietin koko iltapäivän riippumatossa rentoutuen. Auringon laskiessa käärin riippumaton kasaan ja lähdin katsomaan, olisiko Janeth hereillä. Ei ollut. Istahdin läppärin kanssa toimiston eteen yrittäen lähettää muutamia valokuvia sähköpostissa. Netti tökki taas pahasti, joten hermoja siinä koeteltiin taas viimeisen päälle. Lopulta sain tarpeekseni ja ajattelin mennä katsomaan uudelleen, josko Janeth olisi jo herännyt. Matkalla törmäsiin Candiceen, joka kysyi kuulumisia. Samalla hetkellä, kun Candice esitti kysymyksensä, pato sisälläni aukesi ja purskahdin aivan hillittömään itkuun. Kaikki se kipu, mikä sisälläni oli viikon aikana kytenyt ja kasvanut, purkautui siinä hetkessä. Olin äärettömän kiitollinen, että sain purkaa tuskani Candicelle. Meillä on niin paljon yhteistä, että hän ymmärtää kipuni. Vuorotellen olemme saaneet olla toisillemme olkapäänä. 

Kunpa olisi tällaiset maisemat aina, mihin riippumaton ripustaa...
I wish I had this kind of place to hang my hammock every time...

Sunnuntaiaamu toi mukanaan järjettömän aikaisen herätyksen. Edessä oli nyt vihdoin päivä Na-saarella. Lähtö piti olla 5.30, että ehtisimme saareen ennen laskuveden aikaa, jolloin saareen ei veneellä pääse. Ken haki minut jo 5.15. Tunsin itseni suorastaan rikolliseksi hiipiessäni uinuvan campuksen halki suljetulle portille ja yrittäessäni avata pikkuovea aiheuttamatta ääntä. Se oli mahdoton tehtävä, sillä oven salpa kitisi mielettömästi. Ja tietysti campuksen vahtikoirat haukkuivat minut pystyyn… Sain koirat lopulta rauhoittumaan ja pääsin portistakin ulos. Koirat hoitivat virkansa loppuun asti, sillä molemmat ryömivät portin ali toiselle puolelle vahtimaan minua.

Olimme juuri ennen puolta kuutta sovitussa kohtaamispaikassa. Siellä ei ollut ketään muita. Ajoimme läheiselle parkkipaikalle odottamaan muiden tuloa. Jälleen kerran saimme todeta elävämme saaren ajassa. Kaikki olivat paikalla vasta 6.30, jolloin pääsimme matkaan. Edessä oli pitkä päivä ja uusi saari, mutta mitä päivä toi tullessaan, se onkin ihan oma tarinansa…