Ei ihan suunnitelmien mukaan...

Kaikki ei mene aina ihan niinkuin on suunniteltu. Kahtena viikonloppuna odotin innolla patikointiretkeä kuudelle vesiputoukselle. Ensimmäisellä kerralla meille annettiin väärää infoa retken ajankohdasta ja kun seuraavana sunnuntaina vihdoin oli se oikea päivä, retki peruttiinkin myöhään lauantai-iltana. Osa vapaaehtoisista kun ei olisi pystynyt lähtemään kasaantuneiden töidensä takia ja osa ilmoitti, että he eivät lähde, jos kaikki eivät lähde. Niinpä reissu siirreettiin jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Minulle tieto retken peruuntumisesta tuli vasta sunnuntaiaamuna. Olin pettynyt. Niinpä piti keksiä plan B. Onneksi Ken oli jo palannut Chuukilta takaisin ja hänkin olisi ollut lähdössä meidän kanssa patikoimaan. Niinpä kehitimme oman seikkailumme. Osoitteeksi otimme Liduduhniap-vesiputouksen lähellä Koloniaa. Autolla olisi periaatteessa voinut ajaa lähes perille asti, mutta tie oli niin huonokuntoinen, että Ken päätti olla riskeeraamatta vuokra-autoa. Niinpä kävelimme viimeisen kilometrin, mikä sopi minulle erittäin mainiosti. Olen niin kaivannut luonnossa kävelemistä! 

Matkan varrella olevaa paikallista asutusta.
Local house.

Vaikka saarella kärsitään kuivuudesta, edellisenä iltana ja yönä oli satanut vähän. Se pienikin sade oli jättänyt tielle isoja vesilammikoita. Olisi voinut kuvitella, että olisi satanut enemmänkin. Emme olleet suinkaan ainoat liikkujat tiellä. Vähän edellämme käveli pari tyttöä ja vastaan tuli auto. Auto pysähtyi ja kysyi, minne olemme matkalla. Kun kerroin, että vesiputoukselle, mies kysyi, oliko parkissa oleva auto meidän. Hän sanoi, että perille voi kyllä ajaa. Ei vaan tie näyttänyt siltä...

Olin opiskellut kotiläksyni putouksen löytämisen varalta hyvin. Netistä oli lukenut reittiohjeet ja Mvp (mister vice principal) oli myös ohjeistanut. Löysimme patsaan, joka oli ensimmäinen merkki siitä, että lähellä ollaan. Patsas on pystytetty vesiputouksella kuolleiden muistoksi... Aivan. Siellä on kuollut useita ihmisiä. Yksi on pudonnut liukastuttuaan ja viisi ihmistä on huuhtoutunut tulvavesien mukana alas putouksesta. Alue on äärimmäisen herkkä tulvimiselle. Tulva voi yllättää hyvin nopeasti, jos tyypillinen rankka sadekuuro sattuu kohdalle. Siksi putouksille ei suositellakaan menemään sateella tai edes, jos pilve riippuvat kovin matalalla läheisten vuorten yllä.

Liduduhniap-putouksella kuolleiden muistomerkki.
Monument for people who has been killed at Liduduhniap falls.

 Muistomerkin luona tien toisella puolella oli maanomistajan talo ja muistomerkin takana kylän yhteinen kokoontumismaja. Maksoimme maanomistajalle dollarin per nuppi pääsymaksua ja viisi dollaria kamerasta. Putouksia on itse asiassa kaksi. Ensimmäinen on hieman matalampi ja se putoaa syvään altaaseen, joka on suosittu uimiseen. Altaaseen on nopeinta suoriutua hyppäämällä ylhäältä. Syvyyttä altaassa on niin paljon, että kukaan ei ole onnistunut sen pohjaa saavuttamaan. Toinen tapa päästä altaaseen on kiivetä alas köyttä apuna käyttäen. Reitti alas ei näyttänyt lainkaan houkuttelevalta, mutta kun Ken meni edeltä totesin, että en kyllä jää yksin ylös. Tulipa siinä testattua vähän omia rajoja ja ihan kätevästi siitä köyden avulla onnistui alas kipuamaan. Syke kyllä nousi kiitettävästi ja seuraavana päivänä tunsi kropassaan, että oli hieman tullut urheiltua.

Ensimmäinen putous ylhäältä katsottuna.
First fall from upper level.

Reitti alas.
Way to down.

Toinen putous.
Second falls.

Alas päästyämme oli aikaa ihmetellä ja kuvata molempi putouksia. Toisenkin putouksen alapäähän olisi päässyt polkua pitkin, mutta jätimme se väliin. Kovin kauaa emme saaneet luonnon rauhasta nauttia, kun saimme seuraa. Mvp heilutteli meille ylätasanteelta. Pian siellä näkyi Mvp:n pojat ja pari vapaaehtoistakin. Toinen vapaaehtoisista hyppäsi ylhäältä altaaseen. Muut tulivat kiltisti köyttä pitkin alas. Pojille alas kiipeäminen oli hieman haastavaa. Isällä oli tekemistä tsempata ja ohjeistaa heitä oikeanlaiseen laskeutumiseen. Siitä huolimatta Ken joutui pelastamaan nuoremman pojista kiipelistä, kun hän valitsi vähän haastavamman reitin ja jäi roikkumaan köyden varaan parinkymmenen sentin päähän maasta. Itse hän ei nähnyt, kuinka lähellä maata hän oli ja joutui paniikkiin. Onneksi Ken oli lähellä ja kiirehti apuun.

Koko kööri poseeraamassa. :D
All of us posing. :D

Lopulta jätimme toiset vielä uimaan ja kipusimme takaisin ylös. Ylös kiipeäminen oli itse asiassa helpompaa kuin alastulo. Nyt jo varmoin ottein tartuin köyteen, nojasin reilusti taaksepäin ja kiipesin ylös. Paluumatkalla autolle saimme ihailla luonnon kauneutta kukkien ja lintujen muodossa. Kiinanruusut olivat täydessä kukassa ja niitä oli vaikka minkä värisiä! Sattuipa siihen matkan varrelle myös yksi kuningaskalastaja poseeraamaan Kenin kameralle. Kenillä on kunnon putki, millä saa hieman kauempanakin langoilla istuskelevat linnut kuviin. Hienoja kuvia Ken linnusta saikin! Minä olen vielä tyytynyt näihin kukkiin. Ne kun eivät lähde kuvatessa karkuun ja niitä pääsee yleensä ihan niin lähelle kuin haluaa.

Yksi monista kiinanruusuista.
One of the many hibiscus.

Yksi oman asunnon ihanuuksista on oma keittiö. Siellä voi puuhata ihan milloin vain eikä tarvitse katsella toisten sotkuja. Heti tänne tullessani sain naapurissa asuvalta srilankalaiselta rouvalta aivan ihanaa banaanileipää (kakkua). Sitä olen päässyt nauttimaan monesti muulloinkin ja vihdoin ymmärsin pyytää reseptin, että voisin itsekin sitä leipoa. Kun leipomisvimma iski, ei kaapista tietenkään löytynyt vanukasjauhetta, joten jätin sen vain pois ohjeesta. Sokeriakin laitoin huomattavasti vähemmän kuin ohjeessa on ja tietysti tummaa sokeria. Jauhoina käytin riisijauhoa ja tapiokatärkkelystä. Koska minulla ei ollut kuin yksi leipävuoka, loput taikinasta pistin muffinivuokiin. Eipä maistunut ollenkaan samalta kuin alkuperäinen, mutta nopeasti opin tästäkin tykkäämään. Valmiin leivän viipaloin ja pistin pakkaseen muffinien kanssa. Sieltä niitä on ollut mukava napsia silloin tällöin jälkkäriksi, kun on tehnyt mieli jotain hyvää.

Yhtenä päivänä töitten jälkeen aloin keitellä keittoa. Kaikki oli jo pilkottuna valmiina ja vesi alkoi juuri kiehua, kun sähköt katkesivat. Oma asuntoni on jostain kumman syystä ollut laskutettavan sähkön piirissä, joten kyse ei siis ollut cash powerin loppumisesta, vaan tämä merkitsi sitä, että sähköt on poissa koko saarelta. Mutta hyvin pian aloin ihmettelemään, miten ihmeessä liikkasalista kuuluu edelleen äänentoiston kautta tulevaa ohjelmaa... Sen kun ei pitäisi olla mitenkään mahdollista, että minulta on sähköt poissa mutta jossain muualla campuksella on sähköt. Lähdin tutkimaan asiaa. Löysin Janethin ja kysyin asiasta. Kaikkialla muualla campuksella oli sähköt... Jotain oli siis pielessä, mutta mitä. Hyvin pian selvisi, että sähköyhtiön miehet olivat käyneet päivällä vaihtamassa sähkömittarin cash poweria käyttäväksi. Kukaan ei vaan ollut vaivautunut kertomaan asiasta kenellekään toimistossa. Ja mittarin vaihdon yhteydessä mittarin numero oli tietysti vaihtunut, eikä cash poweria voi ladata ilman mittarinumeroa. Kello oli jo yli viisi, joten sähköyhtiön toimisto oli kiinni, eikä sieltä pystynyt enää kysymään uuden mittarin numeroa. Onneksi Franky sattui paikalle ja otti asian hoitoonsa. Hän tiesi vikapäivystysnumeron ja soitti sinne. Sieltäkään ei pystytty meille mittarin numeroa kertomaan, joten sähköyhtiön miehet tulivat takaisin ja vaihtoivat mittarin takaisin vanhaan (vain vaihtaakseen sen taas uudelleen seuraavana päivänä). Tosi fiksua toimintaa...

Koko tähän episodiin kului lähes kolme tuntia. Tässä lämpötilassa olin hieman huolissani pakastimessa ja jääkaapissa olevien ruokien puolesta. Onneksi asuntoni vieressä on tyhjä luokkahuone, joka sijaitsee oikeastaan viereisessä rakennuksesssa ja siellä oli sähköt. Niinpä sain Frankylta pitkän roikan, jolla vedin sähköt asuntooni. Olipa ainakin ruuat pelastettu ja valoakin oli jo pimenevään iltaan. Tässä vaiheessa kun en vielä tiennyt, saanko sähköjä yöksi takaisin. Keittoa en kuitenkaan pystynyt keittämään jatkojohdon avulla, joten nappasin kattilan ja tarvittavat ainekset kainaloon ja lähdin jatkamaan kokkailua Janethin luo.

Seuraavana aamuna oli vuorostaan nettiyhteys poikki. Eikun soittamaan Telecomille ja vikailmoitusta tekemään. Mielenkiinnolla jäin odottamaan, kuinka kauan joutuisin yhteyttä odottamaan. Se palautui yllättävän nopeasti. Muutamassa tunnissa. Nyt tätä kirjoittaessani yhteys on taas poikki ja Telecomin vikapäivystys jo suljettu tältä päivää. Saapa nähdä, onko kyseessä vain ohimenevä häiriö vai saanko taas aamulla soittaa Telecomiin. Sähköepisodikin jatkui. Iltapäivällä kotiuduin kaupungilta ostosteni kanssa vain huomatakseni, että sähköt on taas poikki. Oli siis miehet käyneet taas vaihtamassa mittarin. Nyt he olivat sentään jättäneet toimistoon uuden mittarin numeron ja sanoneet, että mittariin ei voi syöttää ensimmäisellä kerralla tavallisen prepaid-kortin saldoa vaan pitää käydä ostamassa joku muu systeemi. Huoh. Taas siis ilman sähköä... Maureen oli onneksi juuri lähdössä kaupungille, joten hän lupasi käydä hoitamassa asian ja soittaa heti minulle tarvittavan numerosarjan, mikä pitää mittariin syöttää. Aikani odoteltua Maureen soittikin ja sain kolme 20-numeroista sarjaa, mitkä piti syöttää mittariin. Naputeltuani viimeisenkin sarjan, mittarista kuului pieni kilahdus ja se alkoi toimia. Wau!

Toimiva netti ja sähkö ovat tuoneet elämään ihan uuden ulottuvuuden. Nyt voi kuunnella Deezeristä rajattomasti musiikkia ja katsella YouTubesta videoita. Olenkin löytänyt (kiitos Kenin) mielettömän upeita pätkiä, jotka kertovat ihmisistä, jotka ovat valmiita auttamaan pyyteettömästi toisia ja ihmisistä, jotka erilaisista rajoituksista huolimatta ovat saavuttaneet elämässään isoja asioita. Keniltä olen saanut myös lainaan joitakin hänen suosikkileffojaan, joita olen täällä nessupaketin kanssa katsellut. :D

Viime viikolla Ken palasi Hawajille pariksi viikoksi. Hän kun ollut tähän asti täällä väliaikaisena työntekijänä, mutta vihdoin kaikki turvallisuus- ja muut tarvittavat selvitykset on saatu valmiiksi ja hänet voidaan nimetä vakinaiseksi työntekijäksi. Mutta sitä varten hänen piti palata kotiin, jotta hänet voidaan lähettää uudelleen vakinaisena. Monimutkaisia nämä byrokratian kiemurat. No, Ken ei ollut asiasta lainkaan pahoillaan. Hän lähti oikein mielellään hetkeksi sivistyksen pariin. Etenkin, kun Hawajilla on parhaillaan valasaika ja Ken rakastaa valaitaan ja kaikkia muitakin mereneläviä. Myös hänen kameransa rakastaa niitä... Olenkin saanut jo upeita kuvia niin valaista kuin delfiineistä. Ja auringonlaskuista ja kuutamosta. Ehkä ihan hitusen olen kateellinen...

Onneksi täällä saarellakin riittää näitä kivoja paikkoja ja näkemistä. Viime sunnuntaina yksi paikallinen filippiinoporukka vietti picnicpäivää Nichossa. Tämä on se porukka, johon Janeth, Janice, Noli ja Mrs V kuuluvat. Janeth pyysi minut mukaan. Oikein mielelläni lähdinkin. Tiedossa on leppoisa rantapäivä riippumatossa ja paljon hyvää ruokaa. Nicho näytti tällä kertaa hieman erilaiselta kuin siellä ensimmäistä kertaa käydessäni. Nyt vesi oli huikean paljon korkeammalla ja läheiseen pikkusaareen olisi joutunut kahlaamaan vyötäröä myöten. Me pääsimme sinne kuivin jaloin. Paikalla oli myös niin paljon väkeä, että elämää riitti. Filippinot ovat innokkaita karaoken laulajia, joten tietysti heillä oli laitteet täälläkin mukana. Syynä tähän picniciin oli heidän yhteisönsä uusien virkailijoiden esittely. Ruuan ja virallisen ohjelman jälkeen laulu raikui koko loppupäivän.

Nousuveden aikaan viereiseen saareen pääsi vain kahlaamalla.
During the high tide you have to wade to the island near by.

Ja ruokaa riitti, kuten aina filippiinojen kanssa.
There was enough food, as always with filipinos.

Ripustimme Janethin kanssa riippumattomme yhteen pieneen majaan rannalle. Siellä oli mukava lueskella ja ottaa välillä pienet torkut. Janice lapsineen asettui myös majaksi meidän kanssa. Jossain vaiheessa Lizzy ja muut lapset alkoivat heitellä ruokaa veteen. Pian paikalle ilmestyikin kaloja. Joukossa oli myös huikean isoja kaloja! Nappasin kameran ja yritin saada kuvaa jostain isosta kalasta. Se ei ollut helppoa, sillä vesi oli hieman sameaa, aurinko kimalsi veden pinnasta ja kalat olivat vikkeliä. Mutta paras olikin vasta tulossa. Muiden ihmetellessä isoja kaloja huomasin silmäkulmassa jotain uutta liikettä. Aivan rantaa pitkin paikalle lipui upea ilmestys: rausku. Kerrankin oli kamera oikeaan aikaan oikeassa paikassa!

Rausku
Sting ray

Mukava, leppoisa rantapäivä näytti kääntöpuolensa seuraavana päivänä. Tai niin ainakin luulen. Aamulla herätessä olo oli vähän ikävä. Ei tehnyt mieli syödä aamiaista, mutta väkisin söin ja lähdin aamuhartauteen. Sen jälkeen minulla oli noin kolme varttia aikaa ennen ensimmäistä oppilastani, joten palasin kämpille lepäilemään. Olo oli vähän parempi, joten lähdin töihin. Ensimmäisen tunnin ajan minulla oli K5:n oppilaita. Koko ajan minusta tuntui, että kaikki ei ole nyt kunnossa. Olo oli huono. Kun sain viimeisen kolmesta oppilaastani ulos luokasta, mvp sattui kävelemään juuri ohi. Sanoin hänelle, että en voi hyvin ja hän käski mennä lepäämään. Palasin asunnolle ja nukahdin lähes välittömästi. Tunnin päästä heräsin ja tunsin, että nyt on paras syöksyä vessaan. Siitä se sitten alkoi. Ensin ripuli ja kohta perään oksennus. Voimattomana halailin posliinia, mutta olo sentään helpotti vähän. Palasin sänkyyn, josta säännöllisin väliajoin sinkouduin takaisin vessaan. Yritin joka välissä hieman naukkailla vettä, mutta mikään ei pysynyt sisällä. Lopulta istuin pytyllä vati sylissä ja kummastakin päästä tuli yhtä aikaa. Tätä jatkui useamman kerran noin kuuden tunnin ajan ja sitten se loppui. Jäljelle jäi vain totaalisen voimaton olo ja kipu vatsaan. Mieleen palasivat vuoden takaiset muistot Fidzillä saadusta vatsapöpöstä, joka oli varmaan elämäni rajuin vatsatautikokemus. Nyt olo oli vastaavanlainen.

Onneksi tiistaiaamuna tuntui huomattavasti paremmalta. Töihin en silti kuvitellutkaan lähteväni. Nyt oli aika huolehtia energiansaannista ja katsoa, pysyykö ruokakin sisällä. Keittelin riisipuuroa, jota nautiskelin omenasoseen kanssa. Kylläpä oli ikävä mustikkakeittoa! Suureksi iloksi ruoka pysyi sisällä. Myöhemmin päivällä söin keittoa ja edelleen kaikki oli hyvin. Vatsassa tuntui silti ikäviä kouristuksia ja kipua aika ajoin. Koska ruoka pysyi sisällä ja näytti siltä, että tauti on selätetty, päätin liittyä toisten joukkoon, kun he lähtivät kävelylle läheiselle mäelle. Tiesin, että urakka voi olla aika rankka taudin jäljiltä, mutta halusin vähän liikuntaa. Otin siis ihan rauhallisesti ja kiipesin muiden perässä omaa tahtia ylös. Sieltä olikin hienot maisemat merelle. Jos taivas olisi ollut selkeä, olisi sieltä päässyt ihailemaan auringonlaskua ja täysikuuta, mutta nyt ei keli ollut noille suotuisa. Mutta sai sieltä sentään jonkun kivan maisemakuvan. :)

Keskiviikkoaamuna olin taas valmis töihin. Vatsassa kouristeli pitkin päivää, mutta hammasta purren vedin koko päivän läpi. Töiden jälkeen rojahdin sänkyyn ja nukahdin. Nukuin lähes pari tuntia ja herättyäni olo oli taas tosi kurja. Eipä aikaakaan, kun löysin itseni taas posliinia halailemasta. Ei kiva. Mutta taas vähän helpotti. Muutaman kerran siinä illan aikana sai taas oksennella, ennenkuin vatsa rauhoittui. Torstaiaamuna en kuvitellutkaan lähteväni töihin. Vatsa oli löysällä ja siihen sattui. Lähdin etsimään Frankya tai mvp:tä. Franky ajoi juuri pihaan, kun oli toimiston edessä. Kerroin hänelle tilanteen ja hän sanoi vievänsä minut lääkäriin vähän myöhemmin.

Koulun lähellä on pieni yksityinen klinikka, jonne Maureen minut lopulta vei. Klinikalla työskentelee yksi lääkäri. Kun astuimme klinikalle sisään, Maureen ohjasi minut kirjoittamaan nimeni listaan. Sitten istuimme tyhjään odotushuoneeseen. Ihmettelin, miten tämä systeemi oikein toimii. Maureen kertoi, että hoitaja tulee ensin mittamaan verenpaineen ja sitten pääsen lääkärille. Vähän ajan päästä joku nainen kävi katsomassa listaa, johon olin nimeni kirjoittanut ja toi minulle henkilötietolomakkeen täytettäväksi. Pian sen täytettyäni vanhempi mies kutsui minua nimeltä. Hän jopa osasi lausua nimeni jokseenkin oikein! Mies esitteli olevansa lääkäri ja toimivansa nyt myös hoitajana, sillä hoitaja oli lähtenyt pari viikkoa aikaisemmin. Mies oli oikein miellyttävä. Hän mittasi verepaineen, joka oli oikein hyvä, kuten on aina ollut. Sitten punnittiin ja lääkäri kysyi, onko paino normaali. Taas kerran jouduin toteamaan, että nämä paunat eivät oikein ole hallussa, joten ei aavistustakaan, onko paino normaali vai ei.

Mittausten jälkeen lähdettiin tutkimushuoneeseen. Siellä lääkäri kyseli taudinkuvaa, kuunteli sydämen ja keuhkot, tutki korvat ja kurkun ja tunnusteli vatsan. Tähän kummalliseen taudinkuvaan kun kuuluu myös se, että kuulen jatkuvasti sydämenlyönnit vasemmassa korvassani. Kuten osasin odottaakin, tässä vaiheessa lääkärillä ei ollut vielä diagnoosia vaan tarvittiin ulostenäyte. Huoh. Taas nousi mieleen vuoden takaiset tapahtumat - ja kuinka vuorokauden yrittämisen jälkeenkään näytettä ei vaan ollut antaa. Kiltisti siis palasin kotiin purkin kanssa toivoen, että tällä kertaa saisin näytteen aikaiseksi. Nyt ei ainakaan ole edessä matkan jatkuminen, kuten viimeksi. Nyt pysyn täällä taatusti niin kauan, että saan näytteen tutkittavaksi! Mutta kärvistely siis jatkuu. Toivottavasti huomenna saan näytteen tutkittavaksi ja jotain valoa tilanteeseen.