Na

Josko arki campuksella ei niin suurta seikkailua olekaan, niin retket saariin ovat jokainen oma ainutkertainen seikkailunsa. Kun edellisenä viikonloppuna retkiseurana oli amerikkalaisia ja eurooppalaisia, niin nyt vuorossa oli filippiinot. Keniä lainaten - kreisit filippiinot… Saareen päästäksemme ajoimme letkassa pääsaaren eteläosaan, jossa meitä odotti vene. Me ajoimme letkassa kolmantena ja heti kättelyssä totesimme, että edellä ajavat katosivat hetkessä horisonttiin. Ei haitannut, vaikka tie oli kuoppainen ja edellämme ajavan auton lavalla istui (ja seisoi) ihmisiä… Emme lähteneet takaa-ajoon, vaan luotimme siihen, että edellä ajavat jossain vaiheessa huomaavat loppuletkan puuttuvan perästä. Saimme edelläajavat kiinni, kun he eivät päässeet ohi edellään hitaasti ajavista autoista. Nuo hitaasti ajavat ovatkin yksi saaren tavaramerkki. Osa autoilijoista ajaa aivan käsittämättömän hitaasti! Syyksi tarjotaan sakauta, paikallista suosikkijuomaa, joka lamauttaa toimintakykyä. 

Vajaan puolen tunnin ajon jälkeen käännyimme tutulle pikkutielle. Samaa tietä ajoimme, kun menimme Long Islandille. Tämä tie on todella pieni ja kuoppainen ja silti toiset ajoivat kuin suomalaiset rallikuskit konsanaan. Ken yritti hieman sääliä autoaan, mutta kun seuraava ajoi lähes puskurissa kiinni, oli pakko painaa kaasua. Päädyimme samaan rantaan, mistä Long Islandillekin lähdimme, mutta nyt suuntasimme naapurisaarelle. Meitä odotti yksi vene, johon lastattiin heti osa VALTAVASTA tavaramäärästä. Ottaen huomioon, että olimme menossa päiväretkelle, tavaraa oli oikeasti aivan käsittämättömät määrät. Veneeseen mahtui tavaroiden lisäksi muutama ihminen ja meille ”vieraille” tarjottiin paikkoja. Astuimme siis veneeseen ja matka alkoi. Vene oli taas pieni perämoottorivene ja hyvin pian matkaan päästyämme totesin, että nyt tulikin sitten märkä matka. Pienessä aallokossa pärskeet löivät laidan yli suoraan veneeseen ja suolakylpy oli taattu. Koska en halunnut menettää piilolinssejä heti alkumatkasta, suljin suosiolla silmät. Lyhyen matkan päästä vene hiljensi ja pärskeet loppuivat. Avasin silmät ja totesin meidän olevat erittäin matalassa vedessä. Olimme päässeet avovedeltä koralliriutalle. Vesi oli jo laskemassa ja veden ollessa matalimmillaan tästä ei kuulemma veneellä päässytkään. Siksi olimme lähteneet liikkeelle niin aikaisin aamulla. Taistelimme aikaa vastaan. 

Rannan lähestyessä ihastelimme kilpaa vastassa olevaa valkoista hiekkarantaa. Olimme saapumassa yhdelle Pohnpein ainoista hienohiekkaisista hiekkarannoista. Ranta oli täysin autio. Ja hyvin pian selvisi, että koko saarella ei ole mitään ihmisen rakentamaa. Saari on koskematon. Täällä viettäisimme koko päivän. Ei hassumpaa! Repussa oli ruokaa, snorklausvälineet, kamera ja riippumatto. Niillä selviäisi loistavasti vaikka pidempäänkin. Tyhjensimme tavarat veneestä rannalle ja vene lähti hakemaan seuraavaa lastia. Sen enempiä ajattelematta jätimme tavarat palmujen alle, mutta jossain vaiheessa Ken hoksasi, että kyseessä oli kookospalmut täynnä isoja kookoksia, joten siirsimme tavaramme hieman kauemmas. Ei olisi kiva saada putoavaa kookosta päähänsä. Se kun voi jopa tappaa.

Oi, mikä ranta...
Wow, what a beach...

Vesi oli vielä melko korkealla, mutta siitä huolimatta piti päästä pian kameran kanssa saarta kiertämään. Muita innokkaita lähtijöitä ei ollut, joten lähdimme Kenin kanssa kaksin. Saimme kahlata polvea myöten, mutta se ei haitannut. Vesi oli lämmintä ja kristallinkirkasta! Hiekkaranta muuttui pian korallikiviseksi, joten kunnon sandaalit olivat oikein mukavat jalassa. Olinkin jo saanut varsinaisten uimakenkieni pohjat rikki edellisillä reissuilla. Nyt testasin ensimmäistä kertaa Keenin waterproof sandaaleitani meressä. Ostin kengät syksyllä ihan tätä reissua varten ja ainakin tähän mennessä olen ollut kovasti tyytyväinen! 

Päästyämme saaren toiseen päähän oli edessä kapea salmi, jonka toisella puolella oli toinen saari. Ken arveli, että kunhan vesi laskee tarpeeksi, pääsemme kahlaamaan toiseen saareen. Nyt jatkoimme saaren toiselle puolelle. Matkalla kamerat saivat paljon ruokaa ja Kenin kokoelmiin löytyi taas lisää simpukoita. Itse olin nyt hyvin kriittinen uusien simpukoiden suhteen. Piti olla todellinen helmi, että kelpuutin sen. Koko päivänä mukaan tarttui vain kolme uutta simpukkaa. Näissä maisemissa silmä ja sielu lepäsi ja päivä oli vasta aivan alussa. 

Salmen takana siintävä toinen saari.
Another island behind the narrow strait.

Toisella puolella saarta tapasimme muita omasta porukastamme kalastamassa. He valittelivat, että kalaa on niukasti, koska hait ovat innokkaita kalastajia myöskin. Ne hait piti päästä näkemään! Päätimme oikaista saaren poikki takaisin tukikohtaamme nauttimaan vähän aamiaista ja valmistautumaan snorklaukseen.

Saaren toista puolta.
Another side of the island.

Pikaisen tankkauksen jälkeen olin valmis mereen. Ken jatkoi vielä aamiaistaan ja sanoi tulevansa perässä. Dan oli jo snorklaamassa, joten suuntasin hänen luo. Hän oli jo ehtinyt tutkia aivan oman rantamme edessä olevan vesialueen, joten lähdimme haipaikkaa kohti. Ken saisi meidän kyllä kiinni. Meillä kun ei kummallakaan ollut räpylöitä, mutta Kenillä oli. Näkyvyys ei ollut kovin hyvä, eikä kaloja tosiaankaan ollut erityisen paljoa. Jatkoimme kuitenkin kohti haivesiä ja löysimme korallisärkän reunan, jota lähdimme seuraamaan. Siinä oli jo enemmän kaloja nähtäväksi. Päätimme yrittää kiertää saaren snorklaamalla, mutta kun oli aika kääntää kurssia, totesimme veden käyvän liian matalaksi ja vastavirtaus oli niin voimakas, että jouduimme luopumaan ajatuksesta. Niinpä käännyimme takaisin. Vasta tässä vaiheessa tajusin, kuinka voimakas virtaus todellakin oli! Minun ei tarvinnut tehdä yhtään mitään, vain kellua ja virta vei mukanaan. Heti paluumatkalle lähdettyämme edestämme uiskenteli yksi suurimmista riuttahaista, mitä olen koskaan nähnyt. Se jäikin ainoaksi haihavainnoksi tällä erää, mutta oli se majesteettinen! 

Emme ehtineet kovinkaan pitkälle takaisin päin, kun näimme Kenin. Hän tuli hakemaan meitä syömään. Öh. Justiinhan vasta syötiin aamiaista. Olin kyllä kuullut, että filippiinojen retkillä ruoka näyttelee suurta roolia, mutta että heti aamiaisen jälkeen jo lounas? Filippiinot olivat jo vaatineet Keniä syömään, mutta hän oli kieltäytynyt ja sanonut, ettei hän voi syödä ilman meitä. Kenillä oli kengät saaren tällä puolella odottamassa, joten hän palasi suoraan rantaan, mutta me jatkoimme Danin kanssa snorklaten takaisin toiselle puolen, koska paljain jaloin ei olisi ollut mukava kävellä metsän halki. 

Päästyämme takaisin vastassa oli rannalle levitetty iso viltti, jonka päällä oli jos jonkinmoista ruokaa. Meidän pyydettiin saman tien syömään. Onneksi aamiaiseni oli ollut suht kevyt, joten lisätankkaus ei tehnyt tiukkaa. Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon! Kylmälaukuista kaivettiin jäiden seasta kylmiä juomia ja tarjolla oli myös kookosvettä suoraan tuoreista kookoksista. Ruokailun lomassa oli hyvää aikaa jutustella toisten kanssa ja tutustua uusiin ihmisiin. Erityisen mukavaa oli oppia tuntemaan Doreen, jota en ennen ollut noteerannut ollenkaan, vaikka lähes joka viikko samassa kirkossa käymmekin. Doreen sanoi kyllä nähneensä minut usein, kun istun Janethin kanssa edessä. Hän itse on aina jossain takana, joten en vaan ollut häntä huomannut.

Ruokaa...
Food...

Ruuan jälkeen vesi oli jo laskenut niin matalalle, että Ken arveli naapurisaareen jo pääsevän. Taaskaan emme saaneet muita innostumaan mukaan, mutta meidän piti päästä etsimään kameroille lisää kuvattavaa. :) Ennen lähtöä levittelin vielä uudet aurinkorasvat iholle - aurinko kun helli meitä ihanalla lämmöllään! Aivan kuten Ken oli arvellut, saareen pääsi kahlaamalla. Vettä ei ollut syvimmilläänkään kuin vähän polven yläpuolelle. Saaren ranta avautui osittain paljaana ja osittain hyvin matalavetisenä. Ken jatkoi simpukoiden etsimistä ja minä iskin silmäni rantaveteen eksyneeseen pieneen mureenaan! Huikkasin Keninkin sitä katsomaan ja hän saikin muutaman hyvän kuvan siitä napattua. Löysin vielä toisenkin mureenan, mutta se luikahti kiven alle piiloon ja kun Ken nosti hieman kiveä, mureena ampaisi sen alta hurjaa vauhtia seuraavan kiven alle turvaan. Matalassa vedessä huomasimme omituisen näyn. Ihan kuin kirjava köysi olisi pistänyt esiin kiven alta. ”Köyden” toinen pää näytti rispaantuneelta. Kun tarkemmin tuota katselimme, totesimme, että ei se mikään köysi ole. Sen on pakko olla joku elävä otus. Niitä löytyi lisää toisten kivien alta ja lopulta samoja löytyi myös mustina. Itselle tuli mieleen lähinnä joku merimakkaran mutaatio… Toistaiseksi on vielä selvittämättä, mikä otus oli kyseessä.

Mikä ihmeen köydenpätkä... Eikun otus?
What is this piece of rope... I mean animal?

Pieni, poseeraava rapu.
Small, posing crab.

Laskuveden aikaa.
Low tide.

Tämä saari oli meidän saartamme suurempi ja totesimme, että sitä emme taida pystyä kiertämään, sillä takaisin piti päästä ennen kuin nousuvesi taas tulee. Meillä oli kuitenkin vielä hyvää aikaa kuvata ja ihailla kaikkea näkemäämme. Tällaisessa paikassa tuntee olevansa totaalisen vapaa kaikista arjen ajatuksista. Aikakin menettää täysin merkityksensä. Tämä on parasta mahdollista omien akkujen latausta!

Ihanaa luonnon taidetta.
Beautiful art of the nature.

Ystävykset. Ken ja minä.
Friends. Ken and me.

 Kun palasimme takaisin ”leiriimme”, siellä oli täysi tohina käynnissä. Porukat olivat intoutuneet erinäisiin kisailuihin. Hetken aikaa niitä sivusta seurasimme, mutta pian meidätkin oli houkuteltu mukaan. Siinä sitten juostiin kolmijalkajuoksua (vieläkin on nilkka hellänä narusta) ja vaikka mitä erilaisia kilpailuja. Nauru raikui ja kaikilla oli kivaa! Tällaista kuulemma on aina filippiinojen retkillä.

Kolmijalkajuoksu.
Three leg run.

Kisailujen jälkeen piti päästä vielä takaisin tutkimaan pinnanalaista elämää, kun edellinen reissu oli vähän niinkuin jäänyt kesken. Nyt suuntasimme Danin ja Kenin kanssa tutkimaan tarkemmin oman rantamme edustaa. Pian veteen päästyämme Dan viittoi katsomaan jotain. Pohjassa leyhytteli hyvän kokoinen rausku. Ja niitä rauskuja pääsikin sitten näkemään useita, sillä tämä paikka on rauskujen rauhoitusaluetta. Vielä kun jonain päivänä pääsisi näkemään mantan… Ja se päivä voi olla hyvinkin pian, sillä täältä löytyy Manta way - paikka, jonne mantat kokoontuvat päivittäin aina vuoroveden vaihtuessa. Kunhan tämä paikallinen talvi päättyy, eli tuulet tyyntyvät, on aika lähteä mantoja ihailemaan.

Rentoa rantaelämää.
Relaxing beach life.

Saatuamme snorklauksesta kylliksemme, palasimme rantaan chillailemaan. Istuin hiekalla juttelemassa Doreenin kanssa, kun Dan avasi itselleen kookosta viidakkoveitsellä. Yhtäkkiä Dan huusi ja makasi selällään hiekalla. En nähnyt, mitä tapahtui ja ensimmäinen ajatus oli, että Dan oli löynyt itseään veitsellä. Odotin näkeväni verta, mutta sitä ei näkynyt. Sen sijaan Dan selvästi tuskissaan kysyi, mikä häneen iski? Joku oli ehtinyt näkemään putoavan kookoksen, joka iskeytyi Danin selkään. Hiekalla olikin pieni kookos vähän matkan päässä Danista. Onneksi se ei pudonnut päähän! Miehet auttoivat Danin pystyyn ja taluttivat kauemmas palmujen alta hiekalle makaamaan. Joku kaivoi kylmälaukusta jäitä muovipussiin. Dan oli kuin tyrmätty. Selkä oli todella hellänä iskun jäljiltä. Putoavista kookoksista ei todellakaan varoteta turhaan!

Kun vesi oli taas noussut riittävästi, vene palasi takaisin hakemaan meitä. Meidät lastattiin taas ensimmäiseen kyytiin. Dan ja Ken istuivat veneen keulassa. Kun pääsimme avoveteen, alkoi taas melkoinen röykytys. Miehet eivät tahtoneet pysyä millään paikoillaan keulassa ja Danin selvästi vaikea olla. Pian hän pyysikin kipparia hiljentämään. Ehdotin, että vaihtaisimme Danin kanssa paikkoja, että hän pääsisi istumaan keskipenkille, missä röykytys ei tuntunut niin paljoa. Minun oli huomattavasti helpompi yrittää taiteilla keulassa, kuin Danin kipeän selän kanssa. Onneksi matka ei ollut pitkä. Dania kävi niin sääliksi! Tosin edessä oli vielä automatka kuoppaisilla teillä. Nyt meillä ei onneksi ollut kukaan takapuskurissa roikkumassa, joten Ken ajoi hyvin varovasti pyrkien tekemään matkan Danille mahdollisimman vähän kivuliaaksi.

Hymyilevien filippiinojen seurassa valmiina kotimatkalle.
Ready for going back home with smiling filipinos.

Olimme jo melko lähellä Koloniaa, kun Dan pyysi Keniä pysäyttämään johonkin sopivaan paikkaan. Oli pakko päästä helpottamaan oloa pusikkoon. Pian sopivalta näyttävä autio tienhaara löytyikin ja Dan nousi autosta. Danin vielä ollessa tarpeillaan, Kenin ikkunan taakse ilmestyi paikallinen vanhempi mies, joka oli joko hieman päissään tai nauttinut sakauta. Hän ilmoitti meidän olevan hänen tiluksillaan, eikä hän pitänyt siitä. Hän ei halunnut hänen tiluksiaan liattavan. Hänen talonsa oli tien toisella puolella (kukaan meistä ei ollut sitä huomannut) ja siellä olisi ollut vessa. Tilanne oli jokseenkin huvittava. Mies selittää niin tosissaan… Ken oli hyvin diplomaattinen ja pahoitteli kovasti aiheuttamaamme harmia ja lupasi, toiste emme hänen maitaan likaa. Ja kuten tavallista täällä, rahalla selviää kaikesta… Mies alkoi selittää jotain veneestään ja taksista ja taksiin tarvittavasta dollarista. Sitä dollaria hän oli nyt vailla. Dan kaivoi kiltisti dollarin miehelle, joka oli nyt täysin tyytyväinen. Kun pääsimme jatkamaan matkaa repesin totaalisesti. Naurusta ei tahtonut tulla loppua. Tilanne oli niin absurdi! Kysyinpä siinä Danilta, onko hän ennen joutunut maksamaan pusikon käytöstä…

Ihana aurinkoinen päivä näytti varjopuolensa illalla kotiin päästyäni. Makuuhuoneen iso peili paljasti karun totuuden. Kun lisäsin aurinkorasvaa päivällä, jäi jalat rasvaamatta… Nyt pohkeet loistivat kirkkaan punaisina ja kuumottivat melkoisesti. Onneksi varastosta löytyi vielä Thaimaan ihmevoidetta, Espersonia ja aloe veraa. Niillä hoitelin hellästi pohkeita parin päivän ajan. Punotus katosi ja jäljelle jäi syvä rusketus - ja kunnon rusketusrajat!