Thanksgiving - ja taas on aihetta kiitokseen. :D

"Anokaa, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte." Niinhän tuossa Isossa Kirjassa sanotaan. Ja jälleen kerran on tullut nähtyä, että paikkansa pitää. Viime viikkoisen vuodatuksen jäljiltä päätin tarttua härkää sarvista ja tehdä jotain asioille. Purin sydäntäni Janethille, joka vakuutti, että ihan varmasti minulle järjestyy oma asunto. Vaihtoehtojakin on muutamia. Kävimme katsastamassa kaikki kolme tyhjillään olevaa asuntoa. Ensimmäinen, suurin, oli aivan järkyttävässä kunnossa. Molemmissa makuuhuoneissa katto vuosi, kylppärissä lavuaari oli romahtanut, pytty rikki ja suihkun lattian kaakeleista suurin osa oli irti. Keittiö ei ollut yhtään houkuttelevamman oloinen. 

Iloisen yllätyksen tarjoili koulurakennuksen alakerrasta löytynyt kulma-asunto, jonka olemassaolosta en aikaisemmin ollut edes tietoinen. Olin käynyt yläkerrassa vastaavassa asunnossa ja se ei tuntunut kovin kivalta. Sekin oli törkeässä kunnossa. Ei alakerran asuntokaan ollut häävissä kunnossa, mutta se vaikutti kaikin puolin muuten mukavalta. Hitusen hämärä se on, kun ikkunoita on vähän ja ne ovat pieniä ja kummallakin puolella asuntoa on luokkahuone. Remonttia asunto kaipaa ennen kuin sinne voi kuvitella muuttavansa. Sielläkin katto vuotaa yhdestä kohdasta, vessaan tarvitaan uusi pönttö, makkarin ihanan iso vaatekomero (isolla peililiukuovella - siis vain yhdellä, kun toinen puuttuu) kaipaa pientä kunnostusta, keittiön kaapit ovat maalausta vailla ja olishan se ihan kiva, että keittiöstä löytyisi hella ja jääkaappikin... Tämä asunto mielessäni istahdin rehtorin juttusille ja kysyin, olisikohan mitenkään mahdollista saada omaa asuntoa. Hetkeäkään sen enempää asiaa pohtimatta vastaus tuli välittömästi: Kyllä on. Asunto pitää vaan ensin remontoida. Näillä näkymillä muuttamaan voisi päästä joskus joulun jälkeen. Joku leijaili riemuissaan ja olisi voinut vaikka kapsahtaa rehtorin kaulaan, mutta onnistuin hillitsemään itseni, kun en tiedä, miten tässä kulttuurissa moiseen suhtauduttaisiin. :D

Tulevan asuntoni keittiö ennen remonttia.
My coming apartments kitchen before renovation.

Mennyt viikko oli koulullamme rukousviikko. Joka päivä oppilaat kokoontuivat koulun kappeliin opettajien vetämiin tilaisuuksiin. Alakoululaiset olivat omana ryhmänä, yläkoululaiset ja lukiolaiset omana ryhmänä. Minun aikatauluihin tämä vaikutti sen verran, että yhden ryhmän tunti jäi vähän normaalia lyhyemmäksi. Perjantaina oli hieman pidempi sessio, joten ensimmäinen oppilaani jäi kokonaan pois. Niinpä minun perjantaini oli tosi rento päivä. Aamulla tunti eskarissa istumista (jep, juuri sitä) ja myöhemmin aamupäivällä kaksi puolen tunnin opetusrupeamaa. Töitä siis kokonainen tunti. Vapaaksi jääneen ajan käytin hyväkseni ja istahtin vararehtorin toimistoon purkamaan turhautumistani eskarissa istumisesta. Tuntuu oikeasti niin turhalta mennä kahdeksalta eskariin toteamaan, että opettaja on taas myöhässä. Vastaile siinä sitten vanhempien kysymyksiin asioista, joista minulla ei ole mitään hajuakaan ja pyytele anteeksi, kun opettaja on (taas) myöhässä. Kun opettaja vihdoin tulee, oikeisiin töihin, joissa minusta olisi hyötyä, päästään silloin, kun minun on aika lähteä omiin töihini. Vararehtori ymmärsi hyvin tilanteen ja pyysi kärsivällisyyttä vielä ehkä jouluun saakka. Sitten voimme katsoa tilanteen uudelleen. Tulihan siinä samalla puolin ja toisin purettua omia turhautumia paikallisen henkilökunnan työskentelyyn (tai työntekemättömyyteen). 

Viime viikolle osui myös tämän neljänneksen puoliväli, jolloin oppilaat saivat väliarvioinnit. Illalla viidestä seitsemään olimme taas töissä vastaanottamassa vanhempia, jotka halusivat keskustella lastensa arvosanoista. Tällä kertaa minua tuli tapaamaan kolmen oppilaan vanhemmat/huoltajat. Oli mielenkiintoista kuulla, kuinka yksi isoäiti oli saanut juuri hetki sitten kuulla hänen suojattinsa käyvän minun luona lukemista opettelemassa. Tyttö ei ollut puhunut kotona halaistua sanaakaan asiasta. Eikä pääsääntöisesti ollut koskaan tehnyt kotitehtäviään... Isoäiti oli erittäin kiitollinen lapsen saamasta tuesta ja lupasi jatkossa pitää huolen, että kotitehtävät tulee tehtyä. On todella palkitsevaa, kun tapaa vanhempia, jotka vuolaasti kiittelevät lastensa saamasta lisäopetuksesta. Eikä yhtään vähempää mieltä lämmitä sekään, että kaksi tokaluokan poikaa aina minut nähdessään ryntäävät halaamaan ja silmät kirkkaana julistavat, että olen paras opettaja, jonka he ovat ikinä tavanneet! Ja arvatkaa vaan, kuinka monta kertaa olen näitäkin veijareita joutunut ojentamaan tunneilla ja nuhtelemaan tekemättömistä läksyistä...

Torstaina meillä oli vain puolikas työpäivä, koska oli Thanksgiving day. Koska suurin osa vapaaehtoisista on amerikkalaisia, päivällä oli täälläkin suuri merkitys. Minulle kyseessä oli elämäni ensimmäinen Thanksgiving day. Illalla kokoonnuimme koulun ruokalaan nyyttärimeiningillä. Koulu tarjosi kalkkunan, kalan ja riisin, paikalliset toivat paikallisia ruokia ja me vapaaehtoiset toimme jälkkärit. Pöytä notkui mitä herkullisempia ruokia ja siitä sai syödä enemmän kuin tarpeekseen. Syötävää riitti evääksikin asti.

Thanksgiving-perinteisiin koululla kuuluu, että historian opettaja kertoo päivän historiasta ja merkityksestä. Tässä historian opettajaa valmistellaan esitystä varten. :D
It's the tradition here that history teacher tells about history and meaning of Thanksgiving. They are preparing our history teacher for the presentation. :D

Melkein kuin joulupöytään olisi astunut...
It was almost like the christmas table.

Viikko tuntui mukavan lyhyeltä, kun siihen sisältyi kaksi puolikasta työpäivää peräkkäin. Perjantaina olin saanut työni muilta osin tehtyä, mutta kopioin vielä toimistossa seuraavan viikon tehtävämonisteita. Janeth tuli kysymään, lähdenkö kuskiksi saaren ympäri. Olin heti valmis. Janethin entry permit oli menossa umpeen sunnuntaina ja oli viimeinen hetki käydä tekemässä hakemus jatkoluvasta. Täkäläinen systeemi on kaikkea muuta kuin tehokas. Meidän piti ajaa ensin Palikiriin, Mikronesian liittotasavallan pääkaupunkiin, johonkin valtion virastoon, maksamaan 25 dollarin maksu hakemusta varten. Sen jälkee ajoimme takaisin Koloniaan, Pohnpein pääkaupunkiin, immigrant officeen jättämään hakemuksen. Saaren ympäri ei sitten ollutkaan tarvetta lähteä ajamaan, mutta Koloniassa ajelimme ristiin rastiin ympäri kaupunkia maksamassa koulun laskuja kaikkiin mahdollisiin kauppoihin, joista koulu oli hankintoja kuukauden aikana tehnyt.

Federated States of Micronesian pääkaupunkiin opastava kyltti. Itse "kaupunki" on pieni kyläpahanen.
Sign to the capital of Federated States of Micronesian. The "city" is actually more like small village. 

 Viikonloput ovat alkaneet tuntua nyt rentouttavilta ja mukavilta. Kirkkoon lähtiessä ei enää tarvitse miettiä, että mihinköhän tänä aamuna pitäisi mennä, vaan Kolonian kirkosta on tullut minulle kotikirkko. Sinne on aina mukava lähteä Janethin kanssa yhdessä. Kirkosta palattuamme istuskelin hetken aikaa Janethin sohvalla, kun minulle ei oikein ollut selvinnyt, että olikos meillä nyt tarkoitus syödä porukalla Mr ja Mrs V:n luona, kuten edellisenä sapattina. Edellisellä kerralla Mrs V oli erikseen minua kutsunut mukaan syömään, mutta nyt kukaan ei puhunut mitään (ainakaan englanniksi - kaikki muut kun olivat filippiinoja...). Kun mitään syömiseen viittaavaa ei alkanut tapahtua, totesin Janethille, että lähdenpä tästä etsimään jotain syötävää ja pienet torkutkin tekisi hyvää. Siinä vaiheessa Janeth totesi, että hän tulee sitten huutelemaan syömään... Jätin sitten syömisen väliin ja otin ruokalevon ennen ruokaa.

Tosin vasta syömisen jälkeen pääsin tosissaan ottamaan ne torkut. Myöhään iltapäivällä havahduin, kun kämppikset rynnivät melkoisella metelillä kämpille. Väki oli lähdössä läheisen Sokehns vuoren harjanteelle ihailemaan auringonlaskua ja pitämään iltahartauden siellä. Vuorella on pari geokätköä, joten olin jo pitkään suunnitellut siellä käyväni. Nyt lähtö tuli niin nopeasti, että kännykkä jäi reissusta pois, joten kätköjen paikallistaminen ei onnistunut. Mutta eipä siellä kyllä olisi ollut aikaakaan niitä etsiä... Pakkauduimme yhteen pakettiautoon ja pikkukuormuriin, jonka lavalla oli taas hyvä määrä väkeä. Vararehtori ajoi kuormuria, minä onnistuin saamaan paikan kuormurin hytistä. Se oli erittäin miellyttävä paikka, kun alettiin nousemaan vuorelle... Alkumatka tiestä oli päällystettyä, mutta ehkä puolessa välissä tie muuttui hiekkatieksi ja jokseenkin huonokuntoiseksi sellaiseksi. Paku ajoi edellämme ja jossain vaiheessa se jäi jumiin rinteeseen. Pojat hyppäsivät lavalta avuksi työntämään pakua ja sillä kertaa matka vielä pääsi jatkumaan. Kohta kuitenkin tie muuttui niin huonokuntoiseksi, että pakukuski totesi parhaaksi pistää auto parkkiin ja jatkaa matkaa kävellen. Osa pakun porukasta hyppäsi kuormurin lavalle, sillä Danny päätti yrittää ajaa yläparkkipaikalle asti. Jotta ylös pääsi, oli vauhtia oltava tarpeeksi, muuten olisi juuttunut rinteeseen. Niinpä auto hyppi ja pomppi kuoppaisella tiellä ja lavalla olijat kiljuivat yrittäessään parhaansa mukaan pysyä kyydissä ja väistellä matalalle ulottuvia puiden oksia. Danny onnistui ajamaan kuormurin viimeiselle parkkipaikalle asti, mikä oli oikein mukava asia, sillä edessä oli edelleenkin vielä hyvä pätkä kiipeämistä rinnettä ylös vuoren harjanteelle päästäkseen.

Hammasta purren ja suomalaisella sisulla kiipesin ylös asti nuorison kirmatessa jossakin kaukana edellä... Huipulle asti johti kyllä tie, mutta se oli hyvin kivikkoinen eikä mitenkään erityisen helppokulkuinen. Jyrkkyyttäkin oli ihan riittämiin. Onneksi olin nopeasta lähdöstä huolimatta muistanut napata vesipullon mukaan. Ilman sitä olisi noutaja kyllä saapunut ennen huipulle pääsyä. Harjanteelle päästyäni edessä oli vielä pieni pätkä tasamaalla taivaltamista ennen kuin edessä oli määränpää, pieni tornirakennelma, josta oli hulppeat näköalat saarelle ja merelle.

Harjanteelta löytynyt torni.
Tower on the ridge.

Maisemaa tornista katsottuna. Keskellä kuvaa on Sokhens Rock, jolle voi myös kiivetä. Se on vielä minulta valloittamatta, mutta senkin vuoro tulee vielä.
Scene from the tower. In the middle of the picture there is Sokhens Rock. It is possible to climb up to the rock. I haven't done it yet but I will...

Onnellinen vuorenvalloittaja.
Happy to be finally on the ridge.

Pohnpein lentokenttä
The airport of Pohnpei

Illan kruunannut auringonlasku.
The best part of the evening - sunset.

Kun huipulla kerran haluttiin ihailla auringonlaskua, tarkoitti se vääjäämättä sitä, että alas vuorelta laskeuduttiin pimeässä. Täällä kun pimeä tulee hetkessä auringon laskettua. Tornista päästiin alas vielä pikkuhämärässä, mutta ensimmäisten parinsadan metrin kävelyn jälkeen oli käytännössä pimeätä. Eikä sitä taskulamppuakaan tietysti ollut mukaan tullut... Onneksi Danny oli paremmin varustautunut ja hänellä oli fikkari mukana. Pian hän ottikin johtopaikan ja hänen perässään oli turvallista laskeutua alas. Nyt, kun ei nähnyt lampun valokiilaa pidemmälle, laskeutuminen ei tuntunut lainkaan niin pahalta, kun olisi voinut kuvitella. Rinne ei tuntunut enää hirmuisen jyrkältä ja ennen kuin edes oikein tajusinkaan, olimme takaisin parkkipaikalla. Oli voittajafiilis! Nyt pitää vaan päästä vuorelle takaisin ne kätköt etsimään...

Sunnuntain oli taas aikainen herätys. Koko campuksella asuva henkilökunta ja vapaaehtoiset oli kutsuttu yhteisiin talkoisiin. Oli aika siivota ruokottomassa kunnossa oleva kirjavarasto sekä yksi luokkahuone, joka toimitti myös jonkinlaisen romuvaraston virkaa. Danny pyysi minua toimimaan kirjavaraston siivouksessa "aivoina" ja päättämään, mitä kannattaa säästää, mitä heitetään pois. Varastossa oli valtavat määrät vanhoja oppikirjoja, joita ei enää käytetä. Täällä kun oppikirjat ovat vielä ihan kirjaimellisesti tiiliskiven paksuisia, hyllyt olivat tupaten täynnä. Sääliksi käy oppilaista, jotka joutuvat noita tiiliskiviä mukanaan kantamaan. Varastoon tuotiin kottikärryt, joilla kärrättiin poistettavat kirjat kuormurin lavalle. Me kävimme Janethin kanssa kirjoja läpi ja muut mättivät poistettavia kärryihin ja kärräsivät niitä ulos. Kaatopaikalle taisi lähteä kolme kuormaa kahdesta varastosta yhteensä. Kaiken roskan lisäksi varastosta löytyi myös todellisia helmiä. Löysin omaan työhöni soveltuvaa opetusmateriaalia melkoisen määrän ja ehdoton ykköslöytö oli kirja "Locating and Correcting Reading Difficulties". Tuota kirjaa pitää päästä pian opiskelemaan ajan ja ajatuksen kanssa! Nopean vilkaisun perusteella kirja on äärettömän hyödyllinen minulle työssäni lukemisvaikeuksista kärsivien lasten kanssa.

Ison siivousurakan päätteeksi koulu tarjosi meille vohveliaamiaisen. Ennen aamiaista meinasin käydä laittamassa pyykit pyörimään, ennen kuin kaikki muutkin olisivat pyykkäämässä. Pyykkituvassa on kaksi pesukonetta, joista toinen ei linkoa, vaan jättää vaatteet märiksi (ja haiseviksi). Toinen kone on toiminut hyvin, mutta muutaman kerran viimeaikoina se on jättänyt ohjelman kesken ja vedet koneeseen. Nytkin koneessa oli vedet. Ei siis ollut toimivaa konetta pyykkäämiseen. Kerroin asiasta Frankylle aamiaisella ja hän lupasi, että vaihdetaan koneet uusiin heti aamiaisen jälkeen. Pihalla olevassa merikontissa kun oli uusia koneita odottamassa käyttöönottoa. Vohvelit oli syöty ja mitään ei tapahtunut. Koneita ei näkynyt ei kuulunut. Franky lähti trimmerillä ajamaan nurmikon reunoja ja huoltomiehemme Noli istuskeli kaikessa rauhassa terassilla asuntonsa edessä vieraiden kanssa. Janethin kanssa istuimme pihamajassa odottamassa, että jotain alkaisi tapahtua. Aikaa kului, eikä mitään edelleenkään tapahtunut. Tim-pastori käveli majan ohi ja Janeth huikkasi hänelle, olisiko hänellä aikaa lähteä koneita kontista kaivamaan ja tuomaan pyykkitupaan. Tim tarttui toimeen, haki muutaman riuskan pojan avukseen ja pian alkoi tapahtua. Ei aikaakaan, kun ensimmäinen vanha kone oli kärrätty tulvasta ulos ja pian toinenkin. Pian uudet koneet olivat tuvassa ja nyt Nolikin saapui paikalle asentamaan ne toimintakuntoon.

Miesten ahkeroidessa koneiden parissa Janeth alkoi siivoamaan törkeässä kunnossa olevaa pyykkitupaa. Tuvassa on pari kaappia, joissa oli epämääräisiä pussukoita sisällä. Minä aloin tutkia kaappien sisältöä ja toisen kaapin yhden luukun avattuani paiskasin sen kiljaisun kera saman tien takaisin kiinni. Siellä vilisti hiiri. Noli tuli hätiin, nappasi jonkun palikan käteensä ja litisti hiirulaisen hengiltä. Me olimme siinä vaiheessa Janethin kanssa siirtyneet turvallisemmille seuduille ulos. Sieltä seurasimme Nolin hiirenmetsästystä. Hetken päästä lattialla virui kaksi päivänsä päättänyttä hiirulaista.

Myöhemmin illalla etsimme vielä jotain Janethin kanssa noista kaapeista, kun toisessa kaapissa olevassa pussissa alkoi näkyä liikettä. Jälleen kaapin ovi kiinni ja ulos katselemaan, kenet nyt pyytäisi hätiin. Pihamajassa istuskeli poikia, joita pyysimme apuun. Yksi pojista tulikin, mutta hän ei ollut millään tapaa innokas tappamaan hiirtä. Onneksi siinä lähistöllä oli pari kissaa, Kobi ja Prince. Saimme houkuteltua Kobin pyykkitupaan. Janeth pudotti pussin kaapista lattialle, jolloin hiiri pääsi vapaaksi. Hetken aikaa se yritti kovasti löytää pakoreittiä, mutta kun Kobi sen lopulta äkkäsi, ei hiirulaisella ollut mitään mahdollisuuksia paeta. Kobi sai maukkaan illallisen ja vuolaat kiitokset. :D

Uudet pesukoneet pääsivät saman tien tehokkaaseen käyttöön. Kylläpä oli mukavaa pestä pyykkiä, kun ohjelman päätyttyä sai ottaa koneesta jo valmiiksi lähes kuivat pyykit ulos. Pyykit olivat kuivia jo ennen kuin seuraava koneellinen oli valmis. Ilmasto täällä on tuohon pyykin kuivattamiseen kovastikin otollinen (silloin kun ei satu se lähes päivittäinen sadekuuro juuri siihen hetkeen). Jälleen anovalle annettiin...