I don't care - ja muuta täällä opittua

Sopeutuminen vieraaseen kulttuuriin tarkoittaa väistämättä uusien asioiden oppimista/hyväksymistä. Tällaiselle suomalaiselle pienoisesta perfektionismista kärsivälle tiettyjen asioiden opettelu on ollut hieman haastavaa, mutta huikeaa edistymistä on ollut havaittavissa. Tosin en vielä itsekään ole ihan varma, pitäisikö tällaisia asioita oikeasti oppia... Omaa elämää kyllä helpottaa kovasti, kun vähintäänkin yrittää. Ensimmäinen opittu asia on se, kuinka olla myöhässä. Kun jokin kellonaika on sovittu ja olet ajoissa paikalla, olet tavallisesti ainoa paikallaolija. Siksipä minulla ei olekaan kelloa ranteessa, että edes tietäisin, mitä kello on. Huomattava määrä stressiä poistuu, kun opettelee ihan tietoisesti olemaan välittämättä ajasta. Vaikeaa se silti on.

Ja siinä tulikin sitten se toinen iso opittu asia - miten olla välittämättä. Pikkuhiljaa olen oppinut ummistamaan silmäni monilta asioilta. Tuntuu vaan niin typerältä. Esimerkiksi koululla on paljonkin sääntöjä, joita kukaan ei näytä noudattavan. Lipunnostossa rehtori mm. esitti pyynnön, että oppilaat ja henkilökunta käyttäisivät kulkemiseen varsinaista kulkureittiä rakennusten seinustalla eivätkä kävelisi/juoksisi ojien suojana olevien betonilaattojen päällä, koska ne eivät ole mitenkään kiinnitetty paikoilleen, vaan voivat pudota kannattimiltaan ja siinä voi sattua pahastikin. Kyseessä on kuitenkin painavat betonilaatat. Lipunnostoa seuraavina päivinä muistuttelin laatoilla juoksevia oppilaista rehtorin ohjeesta, mutta kovin kauaa en jaksanut, sillä yksikään muu henkilökuntaan kuuluva ei näyttänyt asiasta välittävän millään tapaa. Miksi siis minäkään taistelisin tuulimyllyjä vastaan?

Norminäky campuksella: naapurin kanat ja kukko vierailulla.
Normal view at the campus: Neighbour's hens and rooster visiting here.

Toinen hyvä esimerkki on roskaaminen. Joka ikinen maanantaiaamu lipunnostossa pastori hehkuttaa oppilaille, kuinka campus on nyt niin siisti, kun sunnuntaina henkilökunta siivosi sen. Samalla pastori vetoaa oppilaita pitämään campuksen siistinä, laittamaan roskat roskikseen ja jos joku näkee roskan maassa, keräämään sen ja laittamaan roskiin. Turha toivo! Sattuipa omassa luokassani menneellä viikolla, että yksi tyttö söi karkkia lukiessaan. Karkki putosi suusta pöydälle, mistä tyttö viskasi sen saman tien lattialle. Pysäytin tytön lukemisen ja kysyin, mitä hän juuri teki. Tyttö näytti täysin hölmistyneeltä kysymyksestä. Hänhän vain luki. Jouduin tarkentamaan kysymystäni ja kysyin, mitä hän juuri heitti lattialle. Edelleenkään tyttö ei osoittanut minkäänlaisia merkkejä siitä, että olisi ymmärtänyt tehneensä jotain väärin. Vasta kun pyysin häntä viemään karkin roskiin, hän tajusi mistä puhuin.

Omalla asunnolla on viimeiset pari viikkoa mennyt hokien itselle jatkuvasti - I don't care. En välitä, vaikka tiskialtaat ovat täynnä haisevia astioita, roskis tulvii yli, hellalla on edellisten käyttäjien jäljiltä ruuanjämiä ja kukaan ei taaskaan ole täyttänyt kuumavesivaraajaa. En välitä enää. Sinnittelen vielä hetken ja pian pääsen omaan privaattiasuntoon! Sitten saan katsella ihan omia sotkujani ja jos jostakin asiasta on valittamista, voi vain katsoa peiliin. Tänään tosin en enää voinut olla hiljaa vaan jouduin avautumaan kämppiksille asuntomme tilasta. Katsotaan, tuleeko tilanteeseen mitään muutosta...

Tulevan asuntoni remontti edistyy hitaasti. Menneellä viikolla keittiön työtasolta on saatu vanhat laatat irti, mutta uusia ei vielä ole. Oveen on vaihdettu toimiva lukko ja ikkunan puitteet on korjattu niin, ettei ikkunan kautta enää pysty avaamaan ovea ulkoa päin. Keittiön kaappien hyllytkin on nyt maalattu ja asunnossa on tehty pientä siivousta. Ylimääräiset roskat on kadonneet ja lattia luututtu. Kattoakin on fiksattu - reiän päälle on lyöty levyn palanen. Jääkaappia tai hellaa ei vielä ole näkynyt. Perjantaina kävimme Frankyn kanssa tarkistamassa asunnon tilan ja Franky lupasi ensi viikolla pistää työmiehiin vauhtia.

Maalattu keittiö uusia laattoja odottamassa
Painted kitchen waiting for new tiles

Olishan täällä vähän lisääkin fiksattavaa, mutta kukapa siitä välittäisi...?
They should fix something more, but who cares...?

Rehtorin ja vararehtorin poissaolo näkyi campuksella liiankin hyvin. Aamuisin opettajat olivat tavallistakin myöhemmässä. Oppilaat parveilivat luokkien ulkopuolella odottamassa opettajiaan, jotka tulivat 15-20 minuuttia myöhässä. Tavallisesti vararehtori on aamuisin päivystämässä koulurakennusten edessä ja päästämässä oppilaita luokkiin opettajia odottamaan. Vapaaehtoiset ovat normaalisti ajoissa luokissa, mutta ei tällä viikolla... Aamuhartaudetkin alkoivat lähes kymmenen minuuttia myöhässä, joka taas tarkoitti sitä, että ne, jotka aamuhartauteen ylipäänsä olivat vaivautuneet tulemaan, myöhästyivät tunneilta, koska hartaus venyi liian pitkäksi.

Tiistaina olin opettamassa luokassani, kun yksi lukiolaisista tuli luokkaani kädessään joku lista. Hän toi listan minulle ja kysyi, minkälaisen burriton haluan. Siis täh? Olin hieman ihmeissäni. Rehtori oli kuulemma pyytänyt kysymään kaikilta, millaisen burriton kukin haluaa. Seuraava kysymykseni oli, että mitäköhän vaihtoehtoja on. Ei ollut lukiolaisella mitään hajuakaan. Katselin siis, mitä muut ovat tilanneet ja totesin, että papuburrito lienee ainakin kasvisversio, joten tilasin sellaisen. Kun rehtorit keskiviikkona sitten saapuivat, burritot eivät suinkaan saapuneet heidän kanssaan... Osa heidän matkatavaroistaan oli jäänyt koneesta Guamilla ja mm. iso kylmälaukku, missä burritot olivat, oli edelleen siellä. Mielenkiinnolla jäimme odottamaan, milloin ne saapuisivat Pohnpeille ja missä kunnossa.

Työssäni olen pitkästä aikaa päässyt kokemaan, mitä työn imu onkaan. Viimeisten työvuosien aikana se työn ilo ja imu, mitä monta vuotta työssäni koin, pääsi katoamaan. Täällä olen suureksi ilokseni huomannut jälleen todella nauttivani työstäni! Jos siis olen oppinut täällä noita negatiivisia(kin) asioita, niin jotain todella arvokasta olen myös löytänyt!

Joulun tuloa ei voi olla huomaamatta, vaikka sään puolesta kelit ovat kaikkea muuta kuin perinteisen jouluiset. Kaupungille on ilmestynyt vaikka minkälaisia jouluvaloja ja -koristeita kauppojen edustoille, seinille ja katoille. Koululla eri luokkiin on alkanut myös ilmestyä joulukoristeita. Itse olen nauttinut suunnattomasti kirjavaraston siivouksen yhteydessä löytyneistä jouluvaloista, jotka virittelin omaan huoneeseeni. Iltaisin en enää käytä kirkasta kattovaloa, vaan nautiskelen jouluvalojen luomasta tunnelmasta. Muuten en kyllä kaipaa vähääkään kaikkea jouluun liittyvää krääsää ja koristeita. Jos pääsen muuttamaan omaan asuntoon ennen joulua (ja sitä todella toivon ja rukoilen!) aion hankkia muutaman kynttilän joulua luomaan ja leivon taatelikakun, joulutorttuja ja pipareita (mikäli onnistun löytämään jostain piparkakkumausteita). Sitten olen valmis keskittymään joulun perimmäiseen tarkoitukseen. Facebookissa näin jonkun seinällä sen oleellisen joulusta. Teksti oli lyhyt ja ytimekäs: Ilman Jeesusta ei joulua olisi.


Kissanpentujen kehitystä on ollut mukava seurata. Ne ovat ottaneet uuden kotinsa nyt täysin haltuunsa. Sain Janethilta avaimen luokkaan, joten pääsen sinne milloin vain nauttimaan pentujen seurasta. Kaksi pentua, Casbian ja Bean ovat seurallisia ja rohkeita. Joka kerta kun menen luokkaan, ne juoksevat heti luo ja yrittävät kiivetä punttia pitkin syliin. Monesti olenkin istunut luokan lattialle pahvin päälle ja antanut pentujen käyttää minua kiipeilytelineenään. Nuo kaksi telmivät kimpussani, leikkivät keskenään, jahtaavat toisiaan, kiipeävät paitaa pitkin hartiolle ja loikkivat sieltä alas. Käsivarteni ja sääreni kyllä näyttävätkin siltä, että olen ollut kiipeilyteline... Pienten kynsien raapimisjälkiä on ihan riittävästi. :D Siihen kun lisätään vielä kaikki kirppujen puremat, niin etenkin kädet ovat kivan näköiset...

Kisujen asustamiseen luokassa liittyy omia haasteita. Emily tietenkin tykkää myös käydä niitä katsomassa, mutta hänellä ei ole avainta luokkaan. Kerran, kun menin luokkaan, huomasin, että ikkunan verkkoa on revitty lisää irti ja joku oli selvästikin tullut ikkunasta sisään. Luokan yhdellä pulpetilla oli vieras juomapullo ja itseasiassa luokan ovikin oli auki. Tai siis ei ollut lukossa. Korjailin verkkoa ja totesin, että joku on siis keksinyt kulkureitin tyhjään luokkaan. Kun näin Emilyä, kerroin hänelle havainnostani. Emily nauroi ja kertoi, että se oli hän! Hän oli halunnut päästä kisujen luo, eikä hän ollut löytänyt minua, joten oli kiivennyt ikkunasta sisään.

Tänä aamuna, kun menin katsomaan pentuja, ne maukuivat kaikki hirveään ääneen ikkunan alla luokassa. Totesin heti, että ne ovat nälissään. Pitäisi löytää emo ruokkimaan niitä. Siinä samassa Mrs V kulki siitä ohi ja ihmetteli, että onko luokassa kissoja, kun tuolla toisessakin luokassa on kissa. Vapastuin oitis ja kysyin, missä luokassa on kissa. K5:ssa kuulemma. Kipaisin saman tien katsomaan ja toden totta, siellä oli kissa - pentujen emo, joka oli todennäköisesti ollut luokassa perjantaista saakka. Ilmankos pennut olivat eilen illallakin vaikuttaneet niin nälkäisiltä... Aloin saman tien tutkimaan, miten saan Kobyn ulos luokasta. Yhden ikkunan ulommassa metalliverkossa oli pieni reikä ja sisemmän sain taivutettua sen verran, että Koby mahtui tunkeutumaan reiästä ulos. Vein emon suoraan pentujen luo niitä ruokkimaan. Pennut suorastaan hyökkäsivät emonsa kimppuun! Se ei päässyt edes makuulle asti, kun pennut olivat jo nisissä kiinni.

Koby ruokkimassa lapsukaisiaan. Osa on tosin jo saanut tarpeekseen.
Koby feeding her babies. Some of them have had enough already.

Kun pastori Tim tuli takaisin Guamilta seurakunnan Tyynenmeren osaston kokouksista, hän alkoi kouluttaa seurakuntaa tulemaan ajoissa jumalanpalveluksiin. Kolonian kirkossa jumis alkaa 9.30 Raamattutunnilla. Jumalanpalvelus koostuu kahdesta osasta, joista jälkimmäinen, saarnatilaisuus, alkaa n. 10.45. Monet seurakuntalaiset valuvat paikalle Raamattutunnin aikana. Harvat ovat paikalla heti alusta alkaen. Pastorin yritys kouluttaa seurakuntaa tuntuu jotenkin niin toivottomalta. Itse olisin mielelläni kirkossakin ajoissa, mutta täällä se on lähes mahdotonta, kun ei ole sitä omaa autoa. Vaikka olen campuksella 9.15 valmiina odottamassa kyytiä kirkkoon, auto lähtee monesti vasta puolen tunnin odottelun jälkeen. Moni muu kun ei vähääkään välitä siitä, ovatko he ajoissa vai eivät. Ja jos yksi on myöhässä, kaikki muutkin myöhästyvät.

Viikko sitten kirkon jälkeen oli taas nyyttärit. Tällä kertaa ne olivatkin oikein viimeisen päälle nyyttärit! Koulun entisen rehtorin synttärit kun osuivat samalle päivälle ja ex-rehtori oli päättänyt juhlistaa synttäreitään oikein kunnolla valmistamalla reilusti jos jonkinmoista syötävää seurakunnalle. Siihen kun lisättiin kaikki normaalitkin nyytit, niin ruokaa todella riitti! Samalla juhlittiinkin sitten kolmet synttärit. Janethin synttärit osuivat samalle päivälle ja myös yksi seurakunnan vanhemmista rouvista täytti vuosia. Tuo ihastuttava rouva jututti minua eilen kirkossa. Hän kertoi täyttäneensä 74 vuotta. Ulkonäön perusteella olisin voinut kuvitella rouvan täyttäneen jo kymmenen vuotta enemmän. Täällä ihmisten vanhenevat huomattavasti näkyvämmin kuin länsimaissa. Ihmisten ikiä on melkoisen vaikea lähteä arvailemaan.

Aiemmin viikolla Mrs V oli kysynyt minulta, josko voisin kirkossa kertoa jotain omasta elämästäni Raamattutunnin aikana olevien lähetysterveisten paikalla. Lupasin sen tehdä ja huolella valmistauduinkin elämäni ensimmäiseen englanninkieliseen puheeseen kirkossa. Sapattiaamuna olin hyvissä ajoin valmiina lähtöön. Koska tiesin Mrs V:n olevan vastuussa Raamattutunnin vetämisestä, kuvittelin pääseväni heidän kyydissä kirkolle ajoissa. Mutta Mrs V olikin lähtenyt jo aikaisemmin pastorin kyydissä ja Nolilla ei näin ollen ollut mitään kiirettä enään kirkkoon. Koulun bussi oli lähdössä Kolonian kirkkoon, mutta muita Koloniaan lähtijöitä ei näkynyt missään. Janethin kanssa odottelimme ja taas kello oli jo 9.45. Vihdoin Noli ilmestyi paikalle ja hyppäsimme hänen kyytiin. Olimme kuitenkin auttamattomasti myöhässä. Niinpä valmistamani puhe jäi odottamaan aikaa tulevaa...

Tähän saaren aikaan en taida koskaan oikein tottua. Torstai-iltana meillä oli nyyttärit vieraan kunniaksi. Kosraen SDA-koulun uusi rehtori pistäytyi meillä matkallaan Guamilta takaisin Kosraelle. Koulun puolesta Janeth oli tilannut parista paikallisesta ravintolasta kalaa, kanaa, tofua ja paistettuja banaaneja. Meidän piti käydä hakemassa tilatut ruuat, mutta eipä ollut taas yhtään autoa paikalla. Nyyttäreiden piti alkaa kuudelta, mutta vielä varttia vaille kuusi odottelimme autoa. Kun toinen autoista vihdoin tuli, lähdimme kierrokselle ruokia hakemaan. Yritin ajaa mahdollisimman reippaasti, ettemme olisi niin paljoa myöhässä. Mutta näillä teillä ja noilla autoilla viisikymppiä tuntuu jo hirveältä hurjastelulta... Vaikka matkat eivät ole pitkiä, meillä meni hakureissulla tunti, sillä toisessa paikassa jouduimme tilaamaan vielä extra-annoksen, kun valmiiksi tehtyjen kanojen määrä näytti niin vähäiseltä. Sitä odotellessa ravintola tarjosi meille paikallista jääteetä. Se oli oikein mukava yllätys, sillä se ei suinkaan ollut valmiiksi sokerilla kyllästettyä, vaan siihen piti lisätä itse sokeri, jos sitä halusi makeuttaa.

Ruokien haku kannatti! Erityisesti banaanit olivat aivan huippuhyviä, kun vihdoin pääsimme niitä syömään! Ja kyllä tuo kalakin maistui, kun itse ei koskaan tule kalaa kokattua. Sapattina pääsin nautiskelemaan lisää herkkukalaa. Kirkon jälkeen kokoonnuimme taas jo tutuksi tulleeseen tapaan Mrs ja Mr V:n luo syömään. Noli oli kokannut tuoretta tonnikalaa kookosmaidossa keittämällä. Se, jos mikä, oli taivaallisen hyvää!!! Maailmanympärimatkalla pääsin niin tuoreen tonnikalan makuun, että sitä on ollut ikävä. Nyt sitä taas sain. Nam!