Yllättäviä juonenkäänteitä

Niin se taas uusi viikko alkoi. Tällä kertaa se toi mukanaan aivan uusia kuvioita. Maanantaiaamuna olin tavalliseen tapaan lipunnostossa. Olin jättänyt jo tavarani eskariin ja seisoin eskarilaisten kanssa jonossa (opettaja kun tapojensa mukaan oli taas myöhässä). Vähän ennen lipunnostotilaisuuden loppua vararehtori tuli kuiskaamaan minulle, että voisinko mennä K5-luokkaan lipunnostosta ja olla siellä siihen asti kun omat tuntini alkavat. Siihen mennessä toivottavasti luokan avustaja olisi tullut (hänelläkin on tapana tulla ihan milloin sattuu). Huuli pyöreänä jäin ihmettelemään. Pitäisi siis mennä ja ottaa vastuu luokallisesta viisivuotiaita. Eihän siinä vaihtoehtoja ollut. Mentävä oli. Lipunnoston jälkeen oli aamuhartauden aika ja sehän tarkoittaa sitä, että lasten kanssa mm. lauletaan useita lauluja. Vaan kun enhän minä osaa näitä englanninkielisiä lastenlauluja ulkoa... Oli siis pistettävä luovuus peliin. Pyysin oppilaita opettamaan minulle lempilaulunsa. Kovin suuri menestys tämä kokeilu ei ollut, mutta minkäs teet. Päädyin lopulta opettamaan oppilaille yhden itselleni tutun pienen laulun. Avustaja saapui paikalle vähän ennen yhdeksää ja siinä vaiheessa minä poistuin takavasemmalle helpotuksesta huokaisten.

Maanantaiseen tapaan meillä oli opettajien palaveri päivän päätteeksi. Siellä kävimme läpi mm. viikon erityisjärjestelyjä. Guamilla oli alkamassa seurakunnan Tyynenmeren osaston yleiskokoukset tiistaina. Osa meidänkin henkilökunnasta oli lähdössä sinne. Mm rehtori, vararehtori ja pastori olivat lähdössä ja koulu jäisi loppuviikosta kahdeksi päiväksi ilman rehtoria ja vararehtoria. Rehtori ilmaisi vienon toiveensa, että voisimme olla sairastumatta tämän viikon aikana, koska kaikki mahdolliset sijaisjärjestelyt oli jo käytössä.

Kokouksen jälkeen raahauduin kämpille nälissäni ja väsyneenä. Vastassa oli sotkuinen ja haiseva keittiö. Lopen väsyneenä tähän meininkiin marssin saman tien takaisin rehtorin juttusille ja kysyin, voisinko tehdä mitään sen eteen, että voisin saada oman asunnon niin pian kuin suinkin mahdollista. Franky katsoi minua lempeästi ja totesi, että mennäänpä saman tien katsomaan, mitä asunnossa pitää tehdä. Hän kirjoittaa työmiehille tehtävälistan ja he saavat aloittaa heti seuraavana päivänä remontin. Tuntui enemmän kuin hyvältä, kun Franky priorisoi minun tuskani lievittämisen niin korkealle! Yhdessä kävimme läpi asunnossa tehtävät toimenpiteet ja jo pelkkä ajatuskin siitä, että lähiaikoina voin muuttaa omaan asuntoon kohotti kummasti mielialaa!

Tiistaiaamu toi mukanaan seuraavan yllätyksen. Aamuhartauden päätyttyä Franky sanoi haluavansa puhua kanssani. K5 oli edelleen ilman opettajaa. Franky pyysi minua menemään sinne taas ensimmäiseksi tunniksi ja sitten tuli se paukku. Candice, K5:n opettaja, olisi lähdössä torstaina myös Guamille hakemaan apua terveysongelmiinsa ja Franky pyysi minua ottamaan vastuun luokasta keskiviikosta alkaen ainakin seuraavaan keskiviikkon asti. Hupsista... Sanoin suoraan, että nämä pikkuoppilaat eivät todellakaan ole minun vahvinta osaamisaluettani, mutta jos käsky käy, tottahan minä sinne menen. Onneksi minulla olisi mahdollisuus saada Candicelta opastusta luokan asioista ennen hänen lähtöään.

Iltapäivällä töitten jälkeen marssinkin Candicen juttusille. Kylläpä tuntui pahalta nähdä ja kuulla, millaisessa kunnossa ystäväni oikeasti on. :( Tilanne oli kuitenkin kimurantti. Guamille lähtö tarkoittaisi, että perheen lapset (nuorin on 10-v, vanhin 15-v) joutuisivat jäämään tänne ilman kumpaakaan vanhempaansa. Äidille tämä tuntui kovalta ratkaisulta ja niinpä hän alkoikin jo miettiä, josko lykkäisi omaa lähtöään myöhemmäksi. Joka tapauksessa Candice lupasi tulla keskiviikkona töihin opastamaan minut luokan tavoille ja näyttämään, mitä siellä ollaan tekemässä. Melkoisen ristiriitaisin tuntein jäin odottamaan, mitä viikko todella toisi tulleessaan.

Keskiviikkona sitten pääsin näkemään, miten Candice tekee työtään luokassaan. Olen ennenkin kyllä nähnyt ohikulkiessa pieniä väläyksiä hänen työskentelystään, mutta nyt sain seurata sitä pidempään. Olin otettu! Nainen, jolla ei ole opettajan koulutusta eikä kokemusta, heittäytyy täysillä rooliinsa. Oli huikeaa seurata, miten satasella hän eli mukana opettaessaan lapsia. Kaikki eleet, ilmeet ja äänenpainot olivat niin mukaansatempaavia. Mutta kun opetettavana on viisivuotiaat lapset, opettaja saa tehdä vaikka mitä ihmeitä ja silti monet oppilaat eivät jaksa seurata vaan puuhailevat ihan omiaan, juoksentelevat ympäri luokkaa ja juttelevat keskenään. Luokan oma avustaja ei puuttunut millään tavalla lasten puuhiin, joten minä otin asiakseni käydä rauhoittelemassa oppilaita ja suuntaamassa heidän huomionsa takaisin opettajaan.

Candice oppilaineen.
Candice and her students.

Viimeiseksi tunniksi vastuu luokasta siirtyi minulle Candicen lähdettyä lääkäriin. Ohjeistin avustajan tekemään samaa, mitä itse olin aamulla tehnyt Candicen opettaessa. Omalla tavallaan hän sitä tekikin, mutta kyllä tämä paikallisten työmoraali on todella heikko... En yhtään ihmettele, että Candice on toistuvasti puhunut, että hän tarvitsee oikeaa apua luokkaan. Hän todellakin tarvitsee sitä! Avustaja, joka tulee töihin milloin sattuu, lähtee luokasta pitkiksi ajoiksi mitään sanomatta ja saattaa jopa nukkua luokan lattialla, on kaikkea muuta kuin tarvittava apu viisivuotiaiden kanssa! Niinpä mielessäni mietin, että jos Candice päättää siirtää Guamille lähtöään, ehdotan hänelle, että tulisin joka aamu kahdeksi ensimmäiseksi tunniksi hänen avuksi sen sijaan, että viettäisin ensimmäisen tunnin toimettomana eskarissa. Omista oppitunneistani joutuisin perumaan joka aamulta ensimmäisen, joka tarkoittaisi sitä, että kun pienemmillä oppilailla on nyt kolme oppituntia viikossa minun kanssa, jatkossa heillä olisi kaksi. Toki tämä järjestely olisi väliaikainen, sillä joulun jälkeen opettajajärjestelyjä on tarkoitus muutenkin rukata ja Candice saisi sitten uuden avustajan, joka on toiminut aikaisemminkin K5:n avustajana yli yhdeksän vuotta.

Palattuaan lääkäristä, Candice kertoi, että hän aikoo jäädä toistaiseksi campukselle ja oli kovasti ilahtunut tarjoamastani avusta. Hän ei vaan ollut vielä puhunut asiasta miehensä kanssa, joten jäin odottamaan lopullista päätöstä, voidakseni suunnitella oman työjärjestykseni sen mukaan. Tietysti järjestelylle pitäisi saada myös rehtorin siunaus. Candice lupasi tulla kertomaan tilanteen heti kun olisi puhunut miehensä kanssa. Tätä jäin odottamaan. Ja sitä sainkin odottaa... Ilta tuli, mutta varmuutta ei tullut. Lopulta menin nukkumaan tietämättä, mitä torstai tullessaan toisi.

Aamulla lähdin aamuhartauteen tavalliseen tapaan. Matkalla törmäsin Candiceen. Nyt sain varmuuden siihen, että vastuu luokasta ei jäisi minulle. Olin helpottunut, mutta samalla huolissani Candicesta. Torstaina teimme aamulla yhdessä töitä luokassa, viimeiseksi tunniksi jäin taas yksin sinne (avustajaa ei näkynyt...) ja iltapäivällä kävimme rehtorin juttusilla. Rehtorin ei enää olisi pitänyt olla paikalla, vaan hänen olisi pitänyt olla jo Guamilla. Hänen piti lähteä sinne jo tiistaina, mutta lentokentällä hänelle selvisi, että hänen lippunsa olikin jostain kumman syystä vasta torstain lennolle. Torstaina aamulla matkalaiset saivat kuulla, että päivän lento oli peruttu. Niinpä saimme audienssin Frankyn juttusille. Hän kuunteli huolella tilanteen ja oli myöntyväinen ehdotukselleni. Oli helppo nähdä, kuinka helpottunut Candice oli asioiden saamasta käänteestä.

Perjantaiaamuna oli selvät sävelet. Ekat puolitoista tuntia rauhoittelin pikkuoppilaita yrittäen saada heidät seuraamaan opetusta ja keskittymään annetuihin tehtäviin. Sitten pienet lähtivät kappelitunnille ja minä lähdin omien oppilaideni pariin. Oli hauskaa huomata, kuinka nuo lukemaan opettelevat tokaluokan pojat olivat aivan innoissaan, kun pääsivät taas minun tunnille. :D

Mun nykyinen luokka. Tilaa riittää...
My classroom. There is enough space...

Kaksi oppilastani valmiina harjoittelemaan lyhyiden sanojen lukemista.
Two of my students ready to study how to read short words.

Viikko meni jotenkin omituisen nopeasti kaiken tuon epätietoisuuden ja asioiden saamien nopeiden käänteiden pyörteissä. Kaiken tuon ohella ilokseni huomasin, että tulevassa asunnossani alkoi tapahtua. Yhtenä päivänä näin, kuinka työmiehet menivät asuntoon kottikärryjen kanssa. Iltapäivällä uteliaisuus voitti ja oli pakko käydä katsomassa, mitä asunnossa oli tapahtunut. Ja olihan siellä tapahtunut. Seinät olivat alkaneet saada uutta väriä. Puolet tupakeittiön seinistä oli jo maalattu - vaalean siniseksi... Ne, jotka minut paremmin tuntevat tietävät, että sininen ei todellakaan ole minun värini. :D Mutta ei haittaa - ilo oman asunnon saamisesta on niin suuri, että siniset seinät  on pikkujuttu. Ja onhan siellä odottamassa ihanat siniset löhönojatuolitkin!

Seuraavana päivänä asunnossa ei tapahtunutkaan mitään, kun toinen työmiehistä ei ilmestynyt töihin. Nämä paikalliset oikeasti voivat olla milloin vain poissa töistä. Syytä ei välttämättä ole. Tai syy on joku aivan omituinen. Keskiviikkona istuin töitten jälkeen Janethin toimiston sohvalla. Paikalliset työntekijät kävivät hakemassa viikoittaista tiliänsä. Heillä on periaatteessa tilipäivä kerran kuussa, viimeinen päivä, mutta käytännössä kaikki ovat hakemassa joka viikko förskottia. Palkka maksetaan heille takautuvasti, joten förskottiakaan ei makseta enenpää kuin jo tehdyiltä työpäiviltä. Silti lähes jokainen yrittää kinuta enemmän ja kun Janeth ei enempää voi antaa, työläiset kiukuttelevat ja uhkailevat, että eivät tule seuraavana päivänä töihin tai että he irtisanoutuvat. Oli mielenkiintoista seurata tuota "näytelmää". Yksi nuori mies kävi myös hakemassa rahansa. Hänen palkkansa on pienempi kuin muilla ja niinpä hän sai vähemmän kottia kuin muut. Hänkin ihmetteli saamansa summan pienuutta, mutta tyytyi Janethin vastaukseen. Pois lähtiessään poika kiitti. Siinä vaiheessa havahduin, että hän oli ensimmäinen, joka kiitti! Mainitsin asiasta Janethille. Hetken kulutta poika tuli takaisin kysymään jotain muuta asiaa. Janeth kertoi pojalle, mitä olin kiittämisestä sanonut ja poika hymyili leveästi. Vähiten saanut oli se kiitollisin...

Perjantaina näin taas asunnossani tapahtuvan jotain. Oli ihan pakko taas päivän päätteeksi käydä katsomassa, miltä siellä nyt näytti. Olin yhtä hymyä, kun totesin, että koko asunto oli nyt maalattu. Minun sininen valtakuntani odottaa uutta valtiastaan. :D Tosin paljon muutakin tehtävää vielä on, ennen kuin pääsen muuttamaan. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä ensi viikolla asunnossa tapahtuu.

Tämä sänky ei ole menossa minun uuteen asuntooni, mutta tästä saa hyvän kuvan siitä, miten täällä työskennellään. :D
This bed is not going to go to my apartment but you can see how they are working here. :D

Perjantaina törmäsimme taas kerran koulun auto-ongelmaan. Janethilla oli pitkä lista hoidettavia asioita kaupungilla ja hän laittoikin jo hyvissä ajoin toiseen pakuun lapun auton varauksesta. Vähän ennen kuin meidän piti Janethin kanssa lähteä, yksi pojista kysyi voisiko hän käydä nopeasti hakemassa pastori Timin lentokentältä ennen kuin me lähtisimme. Janeth antoi auton ja me jäimme odottaan. Ja saimmekin sitten odottaa ikuisuuden, eikä autoa kuulunut. Puolitoista tuntia koneen odotetun saapumisen jälkeen Janeth soitti lentokentälle ja kysyi, onko kone jo laskeutunut. Oli laskeutunut ja jatkanut matkaakin jo aikoja sitten. Janice oli lasten kanssa tullut campukselle ja kuuli tilanteemme. Hän tarjosi oman autonsa lainaksi ja niin pääsimme hoitamaan Janethin (koulun) asioita. Matkalla näimme odottamamme pakun seisovan kaikessa rauhassa yhden rakennuksen pihassa. Janeth oli niin kiukkuinen, että vannoi ottavansa kuskilta avaimet pois.

Perjantai-ilta toi mukanaan kissahaasteen. Emily tuli luokseni ja kertoi, että he eivät enää pysty pitämään pentuja asunnossaan. Emo kun oli alkanut kantaa pennuille kuolleita hiiriä ja gekkoja asuntoon. Vaikka tytöt kuinka yrittivät tukkia kulkureitin, emo onnistui aina tunkeutumaan ikkunasta sisään saaliidensa kanssa. Nyt Kayla oli saanut tarpeekseen kuolleista elukoista ja totesi, että pennut on pakko saada jonnekin muualle. Yhdessä Emilyn kanssa lähdimme etsimään uutta sijoituspaikkaa pennuille, joita on enää neljä. Yksi pennuista kuoli traagisesti. Se oli onnistunut jotenkin kaatamaan asunnossa seinää vasten nojanneet ruokapöydän jatkopalan päälleen niin, että sen kulma oli kaatuessaan iskeytynyt pennun päähän. Emily löysi kuolleen pennun verilammikon keskeltä.

Ensimmäisenä lähdimme tarkastamaan tyhjillään olevat luokkahuoneet. Piti löytää tila, minne emo pääsee vapaasti kulkemaan ruokkimaan pentuja. Heti ensimmäinen tyhjä luokkahuone osoittautui etsimäksemme paikaksi. Yhden ikkunan kalteriverkossa oli juuri kissan kokoinen reikä ja toinenkin verkko oli alareunasta sen verran irti, että siitäkin pääsisi kulkemaan. Teimme pikasiivouksen luokkaan. Nostelimme tavaroita kaappiin ja kaapin päälle turvaan. Sitten haimme pennut tutustumaan uuteen kotiinsa. Uteliaana ne alkoivat tutkia paikkoja ja pian ne telmivät täysillä nauttien suuresta tilasta. Toimme luokkaan uusista pesukoneista tulleet isot pahvilaatikot, jotka levitimme lattialle. Toimme myös muita, pienempiä laatikoita, pennuille leikkipaikoiksi. Emokin haettiin paikalle ja sille opetettiin kulkureitti luokkaan.

Kun seuraavana päivänä menin katsomaan pentuja, en löytänyt kuin yhden pennun. Olin ihan ihmeissäni. Luokassa kun pitänyt olla sellasia piilopaikkoja, mihin ne olisivat voineet mennä. Yksi pennuista oli kirjoituspöydän syvennyksessä nukkumassa. Etsin kaikki mahdolliset paikat, mutta pentuja ei löytynyt. Olin jo ovella lähdössä pois, kun kuulin jotain ääntä. Ihan kuin kynnet raapisivat metallia. Kirjoituspöytä, missä löytämäni pentu oli nukkumassa, oli metallinen. Menin takaisin katsomaan, pitikö tuo pentu sen äänen, mutta pentu oli hiljaa paikoillaan. Hetken pähkäilyn jälkeen aloin vetää kirjoituspöydän laatikkoa auki ja siitäkös meteli alkoi! Laatikosta kuului sähinää ja hirveää mouruamista. Pennut olivat onnistuneet kiipeämään laatikkoon takaseinän kautta. Siellä niillä oli aivan mahtava piilopaikka! Tuo yksi ei ilmeisesti ollut onnistunut kipuamaan ylös ja oli siksi jäänyt alas.

Laatikon pikku asukit. <3
Small residents of the drawer. <3