Pakko painaa pitkää päivää... vai onko?

Zagrebissa vietetyn "turisti"viikon ja rennon viikonlopun jällkeen eilen palasin takaisin tulva-alueelle. Viikonloppu tarjosi niin sadetta kuin aurinkoa. Lauantaiaamuna pikainen vilkaisu ulos laittoi kaivamaan sadeviitan esiin. Kirkkomatka fillarilla oli siis kostea. Kirkolle päästyäni olin törmätä kadulla kirkkoon menossa olevaan mieheen. Hän antoi kohteliaasti tilaa, mutta hämmästyikin suuresti, kun sanoin, että miinäkin olen menossa kirkkoon. Kysyin, mihin voisin jälttää fillarini turvallisesti ja hän totesi, että viedään se kirkkoon sisälle. Täällä oikeasti kerta toisensa jälkeen hämmästyttää se, että fillarit viedään sisälle. Mies auttui minua kantamaan pyörää portaat ylös ja sisään kirkon ovesta. Vasta kun oli hitusen liian myöhäistä tajusin, että kirkon eteisessä oli kokolattiamatto, jossa komeili välittömästi märät renkaan jäljet... Äkkiä nappasin pyörän kantoon ja vein sen vessaan, missä ei ollut kokolattiamattoa :)

Oli mukava mennä jo tuttuun kirkkoon, missä tapasin jälleen uudet ystäväni Markan ja Jakobin. Marka tulkkasi minulle Jakobin avustaessa kännykän sanakirjan kanssa, jos joku sana oli hukassa. Jumiksen jälkeen sain kutsun Markan ja Jakobin luo lounaalle. Siinä syödessämme ja jutellessamme selvisi, että tämä nuoripari viettää hälitään kuukauden päästä. He myös kertoivat, että Markan kastejuhlaa vietetään vielä ennen häitä. On ollut todella ilo tutustua tähän ihanaan pariskuntaan, joka on ottanut minut muitta mutkitta osaksi seurakuntaperhettä.

Sunnuntaiaamuna suuntasin jälleen sunnuntaimarkkinoille/kirpputorille. Haaveilin löytäväni vielä pienen  kattilan wokkipannuni kaveriksi helpottamaan ruuanlaittoa. Onnistuinkin kirpparipuolelta sellaisen sopuhintaan (30 kunaa eli n. 4 €) löytämään. Aamulla aurinko paistoi jo täydeltä taivaalta, mutta ilma oli vielä vähän viileä yön jäljiltä. Niinpä puin kiltisti t-paidan ja caprit päälleni markkinoille lähtiessäni. Vaan eipä tarvinnut kauaa markkinoita kiertää, kun sai todeta, että ihan liikaa oli vaatetta päällä. Aurinko lämmitti niin tehokkaasti. Niinpä kotiin päästyäni varustus vaihtui toppiin ja sortseihin ennen kun matka jatkui rautatieasemalle hankkimaan junalippua valmiiksi maanantaiaamua varten. 

Zagrebin päärautatieasema on ulospäin hieno vanha rakennus ja siksipä ensimmäisellä kerralla siellä käydessäni olikin melkoinen yllätys, kun aseman alta löytyi alikulkukäytävä täynnä kauppoja, aivan kuin Hesassa konsanaan. Ostin lipun ja kävin etsimässä oikean laiturin ja reitin laiturille. Kellon kanssa otin aikaa, kuinka kauan menee aikaa bussipysäkiltä laiturille, kun aamulla olisi aika tiukoilla, ehdinkö bussilta junaan. Kellotin myös bussin ajoajan aseman ja kotipysäkin välillä. Totesin, että sunnuntaina vähässä liikenteessä ei olisi mikään ongelma ehtiä bussilla junaan, mutta maanantaiaamun liikenne voi olla yhdeksän aikaan aika paljon vilkkaampaa, joten päätin olla ottamatta riskiä ja kävelisin asemalle, vaikka matkatavarat onkin mukana.

Rautatieasemalta ajattelin suunnata kotiin ruuanlaittoon, kunhan matkalla ensin poikkeaisin kaupassa. Vaan enpä ole vielä näitä täkäläisiä aukioloaikoja oppinut, kun nuo lähikaupat menevät kiinni jo puolenpäivän jälkeen viikonloppuisin. Niinpä ei auttanut muu kuin suunnata vielä muutaman kilometrin päähän ostoskeskukseen, joka on auki iltamyöhään. Ja mikäs siinä oli fillaroidessa auringon helliessä paisteellaan. Kun vihdoin ajelin kotia kohti, katselin Zagrebin kaupungin ylle ja vuorille kerääntyneitä tummia pilviä, jotka näyttivät upeilta kauempaa katsellessa auringon yhä lämpimästi paistaessa. Kotona aloin ruuanlaittoon ja avasin isot ikkunat. Ei mennyt kuin hetki, kun ikkunan takana olevat puut alkoivat huojua rajusti tuulessa, aurinko katosi pilven taakse ja pian sadepisarat putoilivat ikkunalaudalle. Olin oikein tyytyväinen, että olin jo kotona!

Maanantaiaamuna suuntasin matkatavaroideni ja eväsrepun (siis ihan oikeasti reppu täynnä ruokaa!) kanssa kohti rautatieasemaa. Matkaa sinne on vajaa kolme kilometriä, joten sain mukavan aamulenkin ja raitista ilmaa siinä sivussa. Junassa oli kuuden hengen kabinetteja ja oikein vanhanajan meininki. Kuulutuksia oli turha toivoa, joten tarkkana sai olla, että jäi oikealle asemalla kyydistä. Hyppäsin junasta Sisakissa, jossa Ratimir-pastori oli vastassa ja yhdessä jatkoimme matkaa Slavoniaan - Ratimirin ensin hieman esiteltyä minulle kotikaupunkiaan. Kävimme mm. katsomassa vanhaa kaupunkia, joka osoittautui linnoitukseksi, jossa on aikanaan torjuttu turkkilaisten hyökkäys.

Automatka Slavoniaan sujui rattoisasti. Ratimir on mies, jolla juttua riittää, joten aika kului tarinoidessa. Zupanjasta poimimme kyytiin myös Tamaran, joka oli ollut viettämässä viikonloppua muualla ja palasi vielä viikoksi vapaaehtoishommiin ennen opintojensa jatkumista. Meillä oli Zupanjassa tunnin verran aikaa ennen Tamaran junan tuloa ja Ratimir käytti ajan hyväkseen...

Oli oikein mukava palata avustuskeskukseen näkemään, mitä täällä on viikon aikana tapahtunut. Laatikkovuori mukavasti taas pienentynyt ja uutta vapaaehtoisporukkaa oli ilmestynyt paikalle. Tällä kertaa minulle löytyi petipaikka alakerrasta "laatikkohuoneesta". Oma privaattihuone yläkerrasta oli saanut uuden asukkaan, joten nyt eletään sitten kommuunielämää. 

Illalla pääsin samantien työn touhuun. Joskus kymmenen jälkeen totesin, että nyt kyllä mulle riitti tältä päivältä. Toiset vielä jatkoivat varastolla puurtamista, mutta mun kroppa huusi unta. Ensin tosin piti päästä suihkuun huuhtomaan päivän pölyt pois. Suihkussa sain todeta, että se siitä lämpimästä vedestä... Onhan sitä Afrikassa tullut totuttua kylmiin suihkuihin. Lopulta kömmin Tamaran viereen yhteiseen laatikkohuoneeseemme vain todetakseni, että ei se uni noin vaan tullutkaan. Korvatulpat sai kaivaa käyttöön, kun väki varastolta vihdoin valui nukkumaan.

Huonosti tuli yö kaikkinensa nukuttua. Vilu meinasi yllättää, joten pariin kertaan yön aikana lisäsin vaatetta päälle. Aamulla oli kaikkea muuta kuin levännyt olo. Niinpä aamupäivä varastolla tuli tehtyä töitä aikalailla omissa oloissa ja hissukseen. Väsymys ja minä kun ei olla hyvä yhdistelmä... Onneksi nyt lounastauolla on aikaa vähän hengähtää. Taidanpa tehdäkin seuravaksi Tamaralle seuraa höyhensaarille ainakin hetkeksi. :)