Matkalla kanan kanssa

Maanantai 1.12.

Tänään oli aika jättää hyvästit Gipsy Ranchille. Eilen sain seuraavan majapaikkani managerilta, Riinilta, ohjeet, kuinka pääsen Cabaretesta Buen Hombreen. Luvassa oli mielenkiintoinen matka kolmella kulkuvälineen vaihdolla. Aamulla pakkasin tavarani ja maksoin laskuni Ranchille. Lasku oli 1470 pesoa, eli noin 30 €. Laskulla oli seitsemän päivällistä, 40 litraa juomavettä ja koneellinen pyykkiä... Ei näillä hinnoilla ainakaan köyhtymään pääse!

Rinkka selässä ja reppu vatsapuolella asetuin tien varteen odottamaan guaguaa, jolla pääsisin Puerto Plataan. Pian ensimmäinen guagua ilmestyikin, mutta se oli jokseenkin täynnä. Sehän ei täällä kuitenkaan merkitse mitään. Rinkkani heitettiin sisään ja minäkin mahduin puolella kankulla istumaan penkille, joka oli avonaisen sivuoven vieressä... Jostain kumman syystä teki mieli pitää tiukasti penkin selkänojasta kiinni!

Koska paikallinen valuutta alkoi olla minulta lopussa, jouduin tekemään Puerto Platassa piipahduksen pankkiin ja näin ollen siitä tuli vielä yksi kulkuvälineen vaihto lisää. Pankissa käynti olikin mielenkiintoinen kokemus. Ovella oli vartija vastassa. Kohteliaasti hän kysyi, voiko olla avuksi. Kerroin tarvitsevani käteistä. Hän tarjosi mahdollisuutta nostaa rahaa automaatista. Kerroin, että tarvitsen enemmän kuin automaatista voi nostaa. Hän varmisti, onko minulla passi mukana. Rinkan sain laskea selästäni seinustalle odottamaan ja vartija ohjasi minut oikeaan jonoon. Siinä hän vielä pyysi saada nähdä Visa-korttini ja kävi varmistamassa virkailijalta, että sillä voi rahaa nostaa. Jonottaessani paikalle ilmestyi vielä kaksi vartijaa lisää. Heillä oli kummallakin konekiväärit käsissään. Täällä tämä pankissa asiointi on ainakin viimeisen päälle turvallista!

Pankkireissun jälkeen palasin tien varteen kamppeineni ja jäin odottamaan seuraavaa guaguaa, jolla pääsisin guagua-asemalle, jossa vaihtaisin seuraavaan guaguaan. Pian kohdalleni pysähtyi kuitenkin carrito. Olin fiksuna matkailijana pyytänyt Ranchin emäntää kirjoittamaan minulle espanjaksi, minne pankista halusin päästä. Näytin lapun kuskille, joka nyökytti päätään. Niinpä hyppäsin kyytiin luottaen pääseväni haluamaani paikkaan. Pian kuitenkin minulle selvisi, että kuski ei suinkaan vienyt minua guagua-asemalle vaan carritoasemalle. Hieman ihmeissäni totesin, että en nyt ole ihan siellä, minne halusin, mutta kuski vakuutti, että tästä pääsee Navarreteen. Onnneksi tämä joukkoliikenne on tullut jo sen verran tutuksi, että tiesin pääseväni yhtälailla näin seuraavan etappini. Hieman vaan mietitytti, minne carrito minut Navarretessa jättää. Pääsenkö seuraavan guaguan lähtöpaikalle.

Tällä kertaa carritomatka oli erittäin miellyttävä, sillä autossa ei missään vaiheessa ollut viittä ihmistä enempää. Matkan varrella kyytiin tuli kaksi miestä, joista toisella oli valkoinen säkki kädessään. Mies istui takapenkille viereeni. En kiinnittänyt sen enempää huomiota säkkiin, pikaisesti vain ajattelin, että mitäköhän säkissä on - olisiko ehkä kaloja, jotka pian alkavat levittää hajua autoon... Jonkin ajan kuluttua mies korjasi hieman säkin asentoa jaloissaan ja silloin tajusin, mitä säkissä oli. Siellä oli kana! Ja se oli elävä, sillä se alkoi kotkottaa, kun mies korjasi säkin asentoa. Olin lukenut, että täällä on hyvinkin mahdollista päästä matkustamaan kanojen tai muidenkin eläinten kanssa, mutta että pääsin sen oikeasti kokemaan!

Navaretessa kuski kysyi, mihin olen matkalla. Kerroin haluavani guagualla Monte Cristin suuntaan, Botancilloon. Kuski jätti minut tien varteen, missä oli motoconchoja. Hän huikkasi yhdelle miehelle, minne haluan ja jätti minut siihen. Hieman ihmeissäni taas katselin, että olenkohan oikeassa paikassa. Kaivoin repusta muistivihkoni jälleen esiin ja näytin miehelle emäntäni espanjaksi kirjoittaman tekstin, minne olin menossa seuraavaksi. Mies nyökytteli ja käski istumaan. Siinä sitten istuin ja ihmettelin, että kaipa minä oikeaan paikkaan sitten pääsen. Guagua toisensa jälkeen pysähtyi kohdallemme, mutta mies ei reagoinut niihin mitenkään. Paikalla seisoskeli muitakin ihmisiä, jotka odottivat myös jotakin muuta guaguaa. Lopulta paikalle tuli guagua, johon mies huikkasi minut ja muutaman muunkin nousemaan. Guagua oli lähes täynnä, joten rinkkani päätyi takaboksiin ja minulle löytyi paikka takapenkiltä. Mies kertoi guaguan rahastajalle, minne olin menossa ja luottavaisin mielin istuin kyytiin. Takapenkillä kaivoin vielä esiin tuon espanjankielisen tekstin ja näytin sen vieruskaverilleni. Hän nyökytteli ja tuntui ottavan asiakaseen, että pääsen autosta ulos haluamassani paikassa.

Matkan varrella seurasin jälleen puhelimeni geokätköilykartasta matkan etenemistä. Ilman karttaa olisin ollut jokseenkin pihalla, missä mennään, sillä guaguan verhot olivat kiinni ja ulos näkeminen oli aika haasteellista. Pysäkkini lähestyessä olin hieman huolissani, muistaako tämä rahastaja jättää minut kyydistä oikealla pysäkillä. Auto pysähtyi kuitenkin aivan oikeaan paikkaan ja rahastaja osoitti minulle, että tämä on minun pysäkkini. Nappasin rinkan selkään ja aloin katsella seuraavaa kyytiäni. Nyt alkoi se mielenkiintoisin vaihe matkastani... Viimeiset parikymmentä minuuttia tulisin nimittäin matkaamaan motoconcholla, sillä Buen Hombreen ei ollut muuta kyytiä tarjolla! Hieman mietitytti, mitenköhän mopokyyti rinkka selässä ja reppu vatsapuolella sujuu. Mutta vaihtoehtoja ei ollut. Niinpä astelin motoconchoasemalle ja neuvottelin hinnan perille. Sitten hyppäsin kyytiin ja olin ihan ihmeissäni, miten vaivatonta lopulta rinkan ja repun kanssa oli mopon kyydissä matkustaa!

Ranchilla venäläinen naapurini oli kertonut minulle, kuinka Buen Hombreen mennessä ajetaan vuorten yli ja lopulta edessä aukeaa huikea näkymä merelle. Jokaisen mäennyppylän jälkeen odotin, milloin tuo näkymä aukeaa. Kun se vihdoin aukeni, oli se todellakin upea! Hetken aikaa sitä sai ihailla, ennen kun aloimme laskeutua alas rannalle. Perillä vastassa oli jokseenkin hiljaisen oloinen hotelli. Pihalla oli mies, jolle yritin selittää, että olin varannut huoneen ja haluaisin kirjautua sisään. Lopulta mies ymmärsi ja lähti esittelemään minulle huoneita. Hän vei minut yläkertaan katsomaan kahta isoa huonetta joista olisin voinut valita mieluisemman. Jostain syystä hän kuitenkin pian veikin minut takaisin alakertaan ja pyysi odottamaan hetken. Pian hän tuli takaisin ja vei minut alakerrassa pieneen ikkunattomaan huoneeseen ja sanoi, että saisinkin vasta huomenna huoneen yläkerrasta. Hieman ihmettelin miksi, mutta kun yhteistä kieltä ei ollut, ei auttanut muu kuin asettua taloksi.

Sen enempää en ehtinyt asettua, kuin vessassa käydä, kun ovelle koputettiin. Siellä oli nainen, joka sanoi, että pääsenkin heti yläkertaan. Olin enemmän kuin mielissäni asioiden saamasta käänteestä! Nainen vei minut huoneeseeni ja kysyi, haluanko ruokaa. Olin melkoisen nälissäni jo, kun aamiaisen voimin olin liikenteesä ja kello oli jo puoli neljä. Hotellin vieressä on pieni ravintola, jonne nainen minut vei. Ravintolassa ei ollut yhtään asiakasta. Kysyin menua, mutta sellaista ei ollut. Sen sijaan minut vietiin katsomaan pakastinta, joka oli täynnä kaloja! En erityisemmin innostunut pakastimen sisällöstä, joten kerroin olevani kasvissyöjä. Pian minulle esiteltiin parsakaalia, porkkanaa ja riisiä. Nyökyttelin myöntyvästi ja kun näin pöydällä kananmunia, osoitin myös niitä. Ruuan valmistumista odotellessa kyselin, mistä voisin ostaa viiden gallonan (20 l) juomavesipullon. Heidän oma pullovarastonsa oli tyhjä, mutta naapurista löytyi täysiä. Täällä pullo maksoi enää 40 pesoa... Eli noin 80 senttiä. Sain pullon vielä huoneeseeni kannettuna ja mielelläni annoin kantajalle 10 pesoa tippiä. Aurinkoisesti hymyillen nuori poika tipin otti vastaan!

Syötyäni minulla oli reilu tunti valoisaa aikaa käydä tutustumassa uuteen ympäristööni. Kävelin hetken matkaa takaisin päin rannalle johtanutta tietä pitkin. Näin, kuinka kaksi miestä kantoi lammasta. Toinen piteli kiinni takajaloista, toinen etujaloista. Katsoin ensin, että lammas on kuollut, mutta oli se sentään elossa. Löysin pienen kauppaa muistuttavan kojun, josta ostin muutaman banaanin ja pikkusnakcseja iltaa ja aamua varten. Sitten palasin rantaan katsomaan, miltä se vaikuttaa. Vajaassa tunnissa olin todennut, että olen tullut täysin kuolleeseen paikkaan. Niistäkin vähäisistä kojuista, mitä täältä löytyy, suurin osa kiinni. Väkisinkin mieleen alkoi hiipiä ajatus, mitä ihmettä minä täällä teen kokonaisen viikon! Etukäteistiedoista poiketen hotellilla ei vaikuta olevan edes nettiyhteyttä ja koko kuolleessa kylässä ei ole ainuttakaan kuppilaa, joka mainostaisi wifiä. Kirjanikin alkaa olla jo loppupuolella ja eikä rantakaan näytä erityisemmin uimarannalta. Tästä taitaa tulla todellinen hiljaisuuden ja eristyneisyyden viikko...