lauantai 6. joulukuuta 2014

Iloisia yllätyksiä

Keskiviikkona kävelin rantaa pitkin bikineissä auringosta nauttien ja etsien sopivaa paikkaa, missä voisi istahtaa lukemaan. Samalla yritin katsella, olisiko jossakin yhtään parempaa uimapaikkaa kuin edellisellä kerralla. Carmenin ravintolan kohdalle päästyäni sieltä huikattiin minulle ja viitottiin liittymään seuraan. Kävin tervehtimässä, mutta en jäänyt seuraan, kun halusin vähän liikkua. Jatkoin matkaani koskemattomalla rannalla eteenpäin ja ihmettelin, mistä ihmeestä kaikki ne roskat ovat sinne päätyneet! Pienen matkan päästä löysin sopivan varjoisan kohdan, jossa oli pieni puupökkelö, jota oli kätevä käyttää jakkarana. Siihen istahdin ja aloin lukea. Jonkun ajan kuluttua huomasin, kuinka rantaa pitkin tuli minua kohti joku mies. En kiinnittänyt mieheen sen enempää huomiota ennen kuin hän ehti kohdalleni. Mies oli Miguel. Hän oli menossa leijalautailemaan ja ilmeisesti kyseli, olisiko kiinnostunut kokeilemaan. Leijalautailua on hieno katsoa, mutta minun lajini se ei ole. 

Koskematonta, roskaista rantaa.

Taivas alkoi vetää pilveen ihan huomaamatta. Siinä varjossa muutenkin istuessa ei todellakaan huomannut, milloin aurinko katosi. Havahduin, kun ensimmäiset pisarat putoilivat kirjan lehdille. Nappasin kassini ja siirryin puun alle sateen suojaan. Onneksi vettä ei tullut kuin muutama pisara, mutta päätin kuitenkin lähteä takaisin päin, sillä taivas oli aika synkän näköinen. Ehdin lähes rantakadun alkuun, kun sade alkoi uudelleen. Pääsin nopeasti sateensuojaan ensimmäisen kojun katoksen alle. Vedin paidan päälleni ja siirryin Carmenin ravintolaan pienen näläntunteen jo heräillessä. Ajattelin, josko Carmen voisi tällä kertaa kokkailla minulle jotain. Kun  pääsin kojulle, Carmen pyysi minut katsomaan keittiötään kojun perälle. Olin jo aikaisemmin nähnyt sen verran, että sillä oli avotuli. Mutta keittiö oli kaikkineen hämmästyttävä. Usealla avotulella porisi padoissa erilaisia ruokia. Ravintolassa oli yksi seurue, jonka ruuat olivat siinä valmistumassa. Kysyin, voisinko saada kasvisruokaa Carmen nyökytteli kovasti. Pian kuitenkin ymmärsin, että hän ei ollut ymmärtänyt, että olisin halunnut syödä ja niinpä päätin mennä tuttuun turvalliseen Rosin ravintolaan.


Carmenin keittiössä.

Jälleen Rosi haettiin kotoa kokkaamaan. Nyt mentiin saman tien keittiöön, missä Rosi esitteli minulle uusia kasviksia! Tarjolla oli entisten lisäksi bataattia ja paprikaa. Tyyytyväisenä jäin odottamaan, mitä tällä kertaa eteeni kannettaisiin. Pienen odottelun jällkeen edessäni oli paprikalla, tomaatilla ja sipulilla täytetty munakas, pari paksua kotijuustoviipaletta ja keitettyä bataattia. Enpä ole ennen bataattia sillä tavalla syönyt, mutta hyvällä ruokahalulla söin kaiken - paitsi ne juustot, jotka eivät olleet minun makuuni.


Syödessäni ravintolaan ilmestyi nainen, joka jäi juttelemaan Rosin kanssa. Kun olin saanut syötyä, nainen tuli luokseni ja alkoi puhua sujuvaa engantia! Olin suorastaan mykistynyt. Joku täällä puhuu englantia!!! Nainen kertoi olevansa Nancy ja hänen äitinsä oli lähettänyt hänen puhumaan minun kanssani. Hieman ihmeissäni kysyin, kuka hänen äitinsä on. Äiti oli Carmen! Carmen oli niin huolissaan minusta, kun täällä kukaan ei pysty puhumaan kanssani. Nancy on aikasemmin työskennellyt turistihotelleissa ja puhuu useita kieliä. Enemmän kuin ilahtuneena jutustelin Nancyn kanssa pitkän tovin. Rosi käytti tilaisuuden myös hyväkseen ja kyseli, minkälaisesta ruuasta pidän, milloin yleensä haluan syödä ja onko jotakin, mistä en pidä. Rosi kirjoitti ihan muistiin itselleen mitä sai selville. Mielenkiinnolla odotan seuraavia aterioitani...

Kerroin Nancylle, kuinka edellisenä iltana olin Miguelin kanssa käynyt kylällä ja nähnyt siellä adventtikirkon. Kysyin, tietäisikö hän, milloin kirkossa on tilaisuuksia. Nancy ei tiennyt, mutta lupasi selvittää. Samalla kävi ilmi, että Nancy on itse helluntailainen. Nancylla on oma pieni bisnes. Hän tekee mani- ja pedikyyrejä. Varasin oitis itselleni jalkahoidon seuraavalle päivälle. Nancy lupasi tulla hotellille sen minulle tekemään. Lopulta päädyimme Nancyn kanssa yhdessä lähtemään kylällle, jossa Nancy esitteli minut parille adventistille ja selvitti, milloin kirkossa tapahtuu jotain. Toinen tapaamistamme seurakuntalaisista oli Peter, joka tarjoutui tulemaan hakemaan minut hotellilta samana iltana kirkkoon ja kävelemään kanssani vielä takaisinkin hotellille tilaisuuden jälkeen. Kiitin kovasti ja lupasin tulla kirkolle ihan itse, mutta takaisin päin olisin kiitollinen matkaseurasta. Nancy kyllä vakuutti, että vaikka kylän raitti iltaisin on pimeä, täällä on turvallista kulkea. Kaikki kylällä tuntevat toisensa, eikä täällä ole ketään, jota tarvitsisi pelätä. 

Kirkko, joka oli sisältä niin samanlainen, kuin aikanaan Anomabuun, Ghanaan, rakentamamme kirkko.

Nancy esitteli minulle myös kotinsa ja perheensä, aviomiehen ja kolme lastaan. Samassa pihapiirissä oli useita pieniä lautahökkeleitä ja yksi isompi betonirakennus. Kaikissa niissä asui Nancyn siskoja ja veljiä perheineen. Nancyn sisarusparvessa on kahdeksan tyttöä ja neljä poikaa. Nancyn perhe asui tuossa betonirakennuksessa, jossa oli maalattia. Talossa ei ollut ovia ja portaiden virkaa toimitti kiikkerästi kasatut lekaharkot. Talossa oli useita huoneita, mutta mikään niistä ei ollut kalustettu. Maalattialla oli epämääräisiä kangaskasoja, jotka ilmeisesti olivat vuoteita. Mutta tämä oli Nancyn koti ja hän toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi milloin tahansa käymään. Olin äärettömän onnellinen, että olin tavannut Nancyn! :)

Nancyn luota kipitin nettipaikkaan toteamaan, että verottaja oli muistanut minua pienellä bonuksella ja tilille oli ilmestynyt jo peräti toinen vuorottelukorvaus. Sähköpostissa odotti myös päätöspöytäkirja siitä, että kunta maksaa alkuajalta menettämäni vuorottelukorvaukset. Tosin näiltä tiimoilta olin jo saanut viestiä aikaisemmin, että palkanlaskennassa ovat hieman ihmeissään maksuunpanon kanssa, kun heillä ei ole olemassa oikeanlaista momenttia, miltä tällainen maksetaan. Josko ne joskus saavat kuitenkin korvaukset maksuun...

Kylän arkea.

Illalla lähdin katsomaan, mitä kirkolla tapahtuu. Olin hieman myöhässä, mutta kun astuin ovesta sisään puhetta pitänyt mies ja koko seurakunta (paikalla oli vähän toistakymmentä ihmistä) toivottivat minut tervetulleeksi. Puhe kesti parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen kaikki nousivat seisomaan ja vuorossa oli rukous, johon sai kertoa rukousaiheita. Tuossa vaiheessa Peter myös esitteli minut seurakunnalle. Tilaisuuden aikana oli alkanut sataa, enkä tietenkään ollut hoksannut ottaa sateenvarjoa mukaan. Onneksi ei muutkaan, sillä joukko ihmisiä jäi kirkkoon odottelemaan sateen loppua. Kun sade taukosi, kaikki lähtivät ulos. Peter näytti minulle yhtä miestä ja sanoi, että hän vie minut hotellille. Niinpä hyppäsin mopon selkään ja sain kyydin "kotiin". Tunsin jälleen oloni niin hyväksi, kun olin löytänyt seurakuntaperheeni. :)

Kylänraitilla kävellessä voi nähdä ja kokea vaikka mitä! Kerran kaksi aasia ravasi hurjaa vauhtia tietä pitkin meitä vastaan, välillä siellä näkee lampaita kuljeksimassa. Koirat ja kanat ovat ihan tavallista nähtävää. Iltaisin ihmiset kerääntyvät parin kauppakojun eteen katselemaan telkkaria pienestä matkatelkasta. Kyläläiset alkavat selvästi jo tuntea minut, kun kylälle päin kävellessä yksi mies mopollaan pysähtyi viereeni tarjoamaan kyytiä. Kieltäydyin kuitenkin kohteliaasti, sillä olin menossa lähikauppaan, joka on ensimmäisen mutkan takana.

Jonkun kyläläisen koti.

Eillen koin elämäni eksoottisimman jalkahoidon. Nancy tuli iltapäivällä huhuilemaan minua hotellilta ja kysyi haluanko hoidon hotellin terassilla vai mennäänkö alas ravintolan pihalle. Terassi tuntui hyvältä vaihtoehdolta, mutta jouduimme kuitenkin hylkäämään sen, sillä hotellilla ei ole lämmintä vettä. Niinpä otimme tuolit ravintolan pihalle varjoon ja saimme tarvittavan lämpimän veden. Siinä ulkosalla Nancy hoiti jalkani ja perusteellisesti hoitikin! En ollut etukäteen kysynyt hintaa ja olin varautunut maksamaan hyvän hinnan. Kun hoidon lopuksi kysyin hintaa, olin ihan ihmeissäni. Lähes kahden tunnin työstä hinta oli 250 pesoa, eli 5 €. Olisin mielelläni maksanut enemmänkin, mutta minulla ei ollut pientä rahaa yhtään enempää ja Nancylla ei ollut antaa vaihtorahaa. Rahan kanssa tällä kylällä on muutenkin hieman vaikeaa, kun kenelläkään ei tunnu olevan vaihtorahaa. Olen käyttänyt jo kaikki pienet rahani. Onneksi Nancyn avulla sain sovittua Rosin kanssa, että tästä eteenpäin kaikki ravintolalaskuni pistetään avoimelle laskulle, jonka maksan lähtiessäni.

Nyt, kun olen toipunut ensijärkytyksestäni tämän paikan suhteen, alan oikeastan viihtyä täällä. Suuri kiitos siitä kuuluu Nancylle, jonka avulla olen pystynyt kommunikoimaan välttämättömimpien tahojen kanssa. Elämä kylässä on niin yksinkertaista ja rauhallista. Hotellilla ei minun lisäkseni ole juurikaan muita vieraita näkynyt. Joka yö täällä on kyllä yöpynyt joitakin muitakin lisäkseni, mutta he ovat olleet vain yhden yön ja lähteneet. Kaiken kaikkiaan tämä tuntuu olevan paikka, jossa ulkopuoliset eivät kauaa viihdy. Nyt ymmärrän hyvin, miksi kaikki paikan ennestään tuntevat ihmettelivät, kuinka olen tulossa tänne kokonaiseksi viikoksi. Jos olisin itse etukäteen tiennyt, millainen paikka oikeasti on, en varmaan ikinä olisi tänne tullut, mutta enää ei oikeastaan yhtään harmita, että tulin juuri tänne!


1 kommentti:

  1. Olen kokenut ihan samaa matkustellessani maailmalla...kun haluaa kokea jotain autenttista, niin silloin pitää uskaltaa antautua paikallisten huomaan. Sitä ei kadu. Lisäksi tuo adventtikirkon löytyminen lähes mistä tahansa on kyllä yksi mahtavimpia asioita. :)

    VastaaPoista