Koska edellinen postaus lähti julkaisuun yllättäen, ilman kuvia, tässä niitä kuviakin taas sitten on mukana. Olin kuvitellut, että kirjoittelen koko viikon stoorit ja minulla on hyvää aikaa lisäillä kuvia viikon varrella, vaan toisin sitten kävi - onneksi. :)
Maanantai-iltana olin jo vetäytynyt huoneeseeni, kun ovelle koputettiin. Yksi ravintolan miehistä kävi varmistamassa, haluanko vielä syödä jotakin. Olin syönyt lounaani niin myöhään, että kieltäydyin kohteliaasti. Moinen huolenpito kuitenkin lämmitti kovasti sydäntä!
Tiistaiaamuna en pitänyt mitään kiirettä nousta ylös. Täällä kun todellakaan ole kiire minnekään! Aamiastani varten lähdin katsomaan lähimmästä kaupaakojusta, olisiko heillä tuoremehua, vai pitääkö käydä kylällä maanantaina löytämässäni kaupan tapaisessa. Kojun edessä istuskeli muutama mies, joista yksi siirtyi tiskin taakse. Kysyin mehua, mutta hän ei ymmärtänyt. Suureksi hämmästyksekseni yksi muista miehistä osasikin muutaman sanan englantia ja näin sain toiveeni perille. Hieman ihmettelin, kun miehet alkoivat yhteistuumin kaivella pakastinta! Hetken kaivelun jälkeen pakastimesta kuitenkin löytyi pikkupurkki mehua. Nyökyttelin tyytyväisenä ja lähdin aamiaiselle.
Aamupäivän viihdytin itseäni hotellin terassilla pasianssia pelaten merituulen vilvoittessa ja aaltojen tarjoten taustamusiikkia yhdessä ravintolan puolelta kuuluvan latinomusiikin kanssa. Lounasaikaan astelin naapuriravintolaan, joka oli jälleen tyhjä. Yksi miehistä istuskeli ravintolan edessä. Kysyin häneltä Rosia. Hän haki Rosin yläkerrasta, ilmeisesti kotoa. Kysyin voisinko saada ruokaa. Liekö kyse kielivaikeuksien aiheuttamasta väärinymmärryksestä, mutta sain ensin sellaisen käsityksen, että hänellä ei ole aineksia tehdä kasvisruokaa. Näin jo mielessäni kuvan itsestäni nääntymässä nälkään tässä syrjäisessä pikkukylässä, jossa olen kokonaisen viikon jumissa, eikä mistään saa ruokaa... Lopulta astelimme jälleen yhdessä keittiöön ja Rosi alkoi nostella esiin jamssia, platanoa, riisiä, perunaa, parsakaalia, porkkanaa, tomaattia ja kananmunia. Tyytyväisenä nyökyttelin ja niin sain taas syötävää. Kun lounaani oli valmis, eteeni kannettiin munakas, jossa oli juustoa sisällä, paistettuja platanoksia, keitettyä jamssia ja höyrytettyjä vihanneksia. Annos oli valtava! En mitenkään jaksanut syödä kaikkea, vaan jouduin valikoimaan, mitä haluan eniten.
Syötyäni palasin huoneeseeni toteamaan, että huoneeni oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi! Jo kaukana käytävällä näin, kuinka minimuurahaisten armeijan katkeamaton jono vaelsi kohti huonettani. Huoneessani armeijalla oli vain ja ainoastaan yksi kohde, toinen yöpöytä, jolla oli kaikki ruokatarvikkeeni. Pöydällä oli avattu myslipussi, joka kuhisi muurahaisia ja toinen niitä puoleensa vetävä magneetti oli avattu tuoremehupurkki. Tyrmistyneenä katselin armeijan työskentelyä ja aloin nostella tarvikkeita yksi kerrallaan turvaan. Olin hetkeä aikaisemmin pyytänyt ravintolan yhdeltä mieheltä vessapaperia, jota hän lähti hakemaan. Kun hän toi sen, pyysin häntä katsomaan muurahaisarmeijaa. Pikavauhtia mies lähti hakemaan Raidia ja pian armeija oli hengiltä. Tästä kokemuksesta viisastuneena pakkasin ruokatarvikkeet pussiin, jonka ripustin suihkuverhotangosta roikkumaan.
Lounaan jälkeen vedin bikinit mekon alle ja päätin lähteä etsimään Carmenin, yhden paikallisen ravintolan pitäjän, jolta minun piti kysyä Miguelia. Emäntäni Riin (jota en siis edes ole tavannut) neuvoi sähköpostilla minua etsimään Carmenin ja Miguelin, jotka pitäisivät minusta huolta... Kun sain sähköpostin, en alkuunkaan ymmärtänyt, miksi minusta pitäisi pitää huolta. Nyt, kun olen paikan nähnyt, ymmärrän hyvin. Löysin Carmenin makoilemasta riippumatossa ravintolakojunsa edessä. Esiittelin itseni ja kerroin Riinin lähettäneen minut. Yhteistä kieltä ei tietenkään ollut, mutta asia tuli selväksi. Kysyin Miguelia, mutta hän ei ollut paikalla. Ymmärsin, että hän tulisi tunnin päästä. Päätin odottaa ja käydä uimassa odotellessani. Kysyin, mistä kohdasta olisi hyvä mennä uimaan, sillä ranta ei todellakaan ole mikään uimaranta. Nuori poika lähti näyttämään minulle paikan, mistä voisi mennä uimaan. Kiitin ja kahlasin veteen. Alku vaikuttikin lupaavalta. Ranta syveni yllättävän pian noin metrin syvyiseksi ja heittäydyin uimaan. Muutaman vedon jälkeen tunsin jaloissani jotain pehmeää. Huomasin uivani jälleen hyvin matalassa ja potkivani pohjan kasvillisuutta. Niinpä suuntasin takaisin rantaa kohti ja löysin uudelleen kohdan, jossa vettä oli hieman enemmän, eikä tarvinnut uida käsipohjaa. :)
Jäin rannalle kuivattelemaan ja kaivoin kirjan kassista. Aikani lueskelin ja kuivattelin, ennen kuin päätin mennä takaisin Carmenin ravintolaan Miguelia odottamaan. Sain kuulla, että saattaa mennä vielä tunti ennen kuin Miguel tulee. Selityksestä ja elekielestä saatoin ymmärtää, että Miguel olisi loukannut itseään leijalautaillessa ja olisi paikkauttamassa itseään jossakin. Aurinko alkoi jo laskea, eikä Miguelia kuulunut. Halusin päästä takaisin hotellille vielä valoisan aikaan niin jätin nimeni ja huoneeni numeron ja pyysin Carmenin ravintolan väkeä antamaan ne Miguelille, kun hän tulee. Lähdin hotellille ja suihkuun. Olin juuri ehtinyt kuivaamaan itseni, kun ovelle koputettiin. Pyyhe ympärillä menin avaamaan ja ovella oli Miguel. Toiveikkaana kyselin snorkauspaikoista ja jälleen jouduin pettymään. Ei täällä ole mitään snorklauspaikkoja. Sitten kysyin Cayo Arenasta, joka on pieni paratiisisaari 14 kilometrin päässä täältä. Olen lukenut, että sinne järjestetään matkoja noin 50 dollarilla. Miguel kuitenkin antoi hinnaksi 4000 pesoa, eli noin 80 euroa. Lisäksi ymmärsin, että sinne mentäisiin täältä jollakin rannalla olevista pienistä veneistä ja ilmeisesti reissu olisi vain minulle (kenellepä muullekaan, kun täällä ei kertakaikkiaan ole ketään muita...)
Alistuneena kohtalooni kysyin, milloin Riin tulee tänne. En ole ihan varma vastauksesta, oliko se ylihuomenna vai vasta sitä seuraavana päivänä. Lopulta kysyin vielä sitä kovasti kaipaamaani nettiä. Pitäisi tehdä seuraava huonevaraus jonnekin ja hoidella pankkiasioita. Kylässä oli jossakin joku nettipaikka. Yritin saada selville missä, mutta se oli mahdoton tehtävä ilman yhteistä kieltä. Niinpä Miguel näytti, että pue päällesi, niin mennään yhdessä. Pikaisesti vedin vaatteet päälle, nappasin Padin mukaan ja yhdessä lähdimme kävelemään kylälle illan jo pimetessä. Heti ensimmäisen mutkan takaa näkyi tiellä pieni väkijoukko, joka hihkui kovasti. Miguel näytti, että siellä nyrkkeillään. Kun pääsimme kohdalle, siellä todellakin oli nyrkkeilymatsi menossa - keskellä tietä. Jäimme hetkeksi seuraamaan matsia, ennen kuin jatkoimme matkaa. Kävelimme yhden, vielä hieman keskeneräiseltä näyttävän rakennuksen ohi, joka muistutti erehdyttävästi niitä kirkkoja, mitä Maranata-reissuilla olen ollut mukana Afrikkaan rakentamassa. Kysyin, onko rakennus kirkko ja sain myöntävän vastauksen.
Ehkä noin kilometrin kävelyn jälkeen poikkesimme tieltä yhden rakennuksen sivustalle. Sieltä löytyi ovi, joka johti pieneen huoneeseen. Huone oli kylän nettipaikka. Ja ilmeisesti ainoa sellainen. Takaseinällä oli kolme tietokonetta pikkulooseissa ja sivuseinustalla oli sohva. Paikan pitäjä pyysi saada tablettini ja naputteli wifin salasanan. Jee, vihdoin olin päässyt nettiin! Miguel meni ovesta ulos ja näytti minulle käsillään jotain, minkä ymmärsin, että hän lähtee. Pikkuisen minua arvelutti jäädä yksin pimeässä kylälle. Onneksi olin sentään ottanut taskulampun mukaan.
Kun olin saanut asiani hoidettua ja olin valmis lähtemään huomasin, että Miguel olikin tullut takaisin. Maksoin netin käyttöni ja yhdessä lähdimme takaisin hotelille. Tien varrella yhdestä rakennuksesta kuului laulua. Ovi oli auki ja tämäkin rakennus vaikutti kirkolta. Niin se olikin. Miguel kertoi, että kylässä on neljä kirkkoa. Kiinostukseni heräsi ja aloin kysyä, mitä kirkkoja. Kylästä löytyy, metodisti-, katolinen, evankelinen ja adventtikirkko! Ja tuo niin tutulta näyttänyt kirkko oli se adventtikirkko... Olin enemmän kuin iloisesti yllättynyt. En todellakaan odottanut, että tällaisesta pienestä syrjäisestä kylästä löytäisin oman kirkkoni!
Tässä hoteliin terassilla taas istuskellessani ja tätä kirjoittaessani Rosi ilmestyi paikalle kysymään, saako hän siivota huoneeni! Eli kyllä täällä näköjään ainakin joskus huoneet siivotaan. Hyvä niin. Vähitellen voisin alkaa suunnitella pientä päiväkävelyä ensin rannalla ja sitten kylällä, jossa voinkin taas poiketa nettipaikkaan lähettämään tämän sepustuksen. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti