Tällä kertaa en hypännytkään motoconchon kyytiin, vaan olin oppinut, että Buen Hombresta pääsee kaksi kertaa päivässä Villa Vasquesin kylään carritolla (yleisellä taksilla). Vähän ennen yhtä olin kamppeineni hotellin ravintolan edustalla, johon carrito pian kurvasikin. Villa Vasquesista nousin ensimmäiseen Guaguaan, joka oli jälleen hyvin täysi. Pääsin sentään istumaan. Guagua tuli Haitin rajalla sijatsevasta kaupungista ja siinä oli monia haitilaisia kyydissä. Matkalla Navarreteen, missä vaihdoin seuraavaan kyytiin, on useita armeijan tarkistuspisteitä. Jokaisessa niistä guagua pysäytettiin ja sotilasasuinen mies nousi autoon. Ensimmäisessä tarkistuspisteessä mies vain vilkaisi matkalaisiin ja matka jatkui. Seuraavalla pisteellä sotilas tuli autoon ja tarkisti passit. Onneksi oma passini oli helposti saatavilla, sillä en todellakaan ollut osannut odottaa, että maan sisällä matkustaessa voisi joutua passintarkastukseen. Seuraavalla pisteellä sotilas osoitti yhtä haitilaista ja halusi nähdä vain hänen passin ja viimeisellä asemalla kaikkien haitilaisten passin katsottiin. Minun passi ei sotilasta kiinnostanut.
Navarretessa guagua jätti minut paikkaan, mistä lähtee carritot Puerto Plataan. Olin ajatellut ottaa guaguan ja sanoinkin sen carritokyytiä tarjoavalle kuskille. Vieressäni ollut mies sanoi sujuvalla englannilla, että älä millään guagualla mene, kaikki menevät carritolla. Olin yllättynyt jälleen kerran, että joku täällä puhuu englantia. Päädin siis carritoon, johon myös tuo mies nousi. Hän oli Jamaikalta ja töissä Sosuassa, jonne minäkin olin matkalla. Niinpä minulla oli nyt osaava opas mukana, joten luottavaisin mielin jatkoin matkaa kohti määränpäätäni. Matkalla sain nähdä taas jotain sellaista, mitä harvemmin näkee. Tien vieressä oli kuolleen lehmän ruumis. Joku haaskalintu oli jo sen kimpussa. Välittömästi lehmän ruumiin jälkeen toisella puolella tietä oli aasin ruumis. Ihmettelin matkaseuralaiselleni näkyä ja hän kysyi kuskilta tiesikö hän mitä noille eläimille oli tapahtunut. Ne kun eivät olleet mitenkään ruhjoutuneita, oli eivät varmaankaan olleet olleet osallisina kolarissa. Kuski kertoi poliisin ampuneen elämet. Syytä siihen ei selvinnyt.
Puerto Platassa vaihdoimme carritosta seuraavaan guaguaan. Tällä kertaa sain oman rinkan syliini sen lisäksi, että minulla oli jo reppukin sylissä. Sain tungettua rinkan juuri ja juuri jalkojeni väliin penkin eteen. Autoon alkoi tulla lisää ihmisiä. Rahastaja ahtoi penkit todella täyteen. Neljällä vierekkäin olevalla penkilläl istui pahimmillaan seitsemän ihmistä. Tunnelma autossa oli erittäin tiivis, mutta matkaa tehtiin hyvällä huumorilla ja joka kerta kun autoon nousi lisää ihmisiä, me vain nauroimme, kun rahastaja ahtoi väkeä paikoilleen.
Espanjaa puhuva jamaikalainen matkatoverini jäi kyydistä ennen minua ja hän oli jotenkin kuvitellut minun määränpääni aivan eri paikkaan Sosuassa kuin mihin olin menossa. Hän kuvitteli minun olevan jäämässä pois kyydistä Sosua beachilla, vaikka olin menossa Laguna beachille. Sosua beachin kohdalla rahastaja näytti minulle, että nyt olisi aika jäädä pois. Pudistelin ihmeissäni päätäni ja sanoin, että en ole jäämäässä siinä. Toiset autossa olijat olivat selvästikin huolissaan, tiedänkö minä missä minun pitäisi jäädä pois. Lopulta yksi matkatoveri kysyi minulta hyvällä englannilla, että tiedänkö oikeasti minne olen menossa ja kertoi, että jamaikalainen oli sanonut minun olevan menossa Sosua beachille. Näytin kännykän kartalta paikan, missä jäisin pois ja sain matkatoverini vakuuttuneeksi, että en ole eksyksissä. ;)
Oikeassa risteyksessä jäin kyydistä, nostin rinkan selkään ja repun vatsapuolelle ja lähdin kävelemään kohti yhden yön majapaikkaani. Olin varannut huoneen viihtyisän oloisesta B&B:sta. Olin katsonut kartalta paikan sijainnin, mutta minulla ei ollut tarkkaa katuosoitetta. Niinpä pysähdyin kysymään tietä matkan varrella sijaitsevan Minimarketin edessä olevilta ihmisiltä. Yksi nainen tuli juuri ulos marketista ja sanoi olevansa menossa samaan suuntaan ja voisi kävellä kanssani. Oikeassa risteyksessä hän osoitti kujalle ja sanoi B&B:n olevan kujan päässä. Kiitin ja kävelin kujan päähän. Siellä oli hienon näköinen rakennus, joka ei kyllä näyttänyt majoituspaikalta vaan lähinnä yksityiseltä asunnolta. Koputin kuitenkin ovelle ja sain aikaan valtaisan koirien haukkumiskuoron. Hetken päästä ovelle tuli mies, jolle kerrroin etsiväni B&B:tä. Mies vastasi sen olevan naapurissa. Palasin siis toisenksi viimeiseen taloon kujalla ja löysin kerrassaan ihastuttavan paikan! Suojaisalla sisäpihalla oli kaunis puutarha, oleskelualue ja uima-altaat kahdessa tasossa. Paikan emäntä, italialainen Kristiina, oli mitä ihastuttavin persoona. Huoneeni oli pieni, mutta viikon tauon jälkeen pääsin nauttimaan taas lämpimästä suihkusta! Kristiina myös kysyi heti, haluanko syödä päivällistä heidän kanssaan naurettavaan 150 peson hintaan. Totta kai halusin. Olinhan aamiaisen voimin liikkeellä.
Kävin pikaisesti pyörähtämässä rannalla katsomassa millainen ranta on ja tietysti kastelemassa caprieni lahkeet. :D Majapaikkaan palattuani tapasin Canadalaisen pariskunnan, joka oli myös juuri saapunut ja heidän kanssaan tarinoin pitkät tovit. Ennen päivällistä pulahdin altaaseen vilvoittelemaan. Olin tullut paikkaan, jossa olisi voinut hyvinkin viettää piedempäänkin aikaa, mutta tällä kertaa se toimi minulle vain yhden yön majapaikkana matkallani kohti Las Galerasta.
Aamiainen kuului majoituksen hintaan. Eikä se ollut mikään "kahvia ja pullaleipää" -aamiainen, vaan Kristiina kertoi, mitä kaikkea olisi tarjolla ja kysyi, mitä haluan. Tilasin ison munakkaan, tuoreita hedelmiä ja tuoremehun, jonka Kristiina puristi itse. Sain lisäksi myös itse leivottua leipää. Aamiaisen jälkeen nostin jälleen rinkan selkään ja repun eteen ja lähden kävelemään tien varteen. Tällä kertaa en ollut ihan varma, miten pääsen perille... Tiesin, että Samanaan menee ainakin aamulla kukonlaulun aikaan yksi suora bussivuoro, mutta en halunnut nousta niin aikaisin. Guaguat kulkisivat joka tapauksessa. Kävellessäni kohti päätien vartta, vastaani tuli mopoconcho, jonka kuski huikkasi, että hän tulee kohta takaisin ja voisi tarjota kyydin. Ehdin kuitenkin tien varteen, ennen kuin concho palasi. Kuski ajoi luokseni ja alkoi kysellä, minne olen menossa. Ihan tosissaan hän yritti tarjota kyytiä perille asti. En lämmennyt ajatukselle istua moottoripyörän selässä lähes 200 kilometriä rinkan ja repun kanssa. Sanoin meneväni guagualla. Kuski kertoi, että yhdeltätoista menisi suora linja Samanaan. Kello oli vasta yhdeksän, joten päätin lähteä vaihtoyhteyksillä.
Kristiinan loihtima herkullinen aamiainen.
Kuskin kanssa tarinoidessa yksi guagua jo meni ohi, mutta seuraavan huikkasin pysähtymään. Rinkkani heitettiin kyytiin takaosaan ja minulle osoitettiin paikka etupenkiltä kuskin vierestä. Ja jälleen kerran suureksi hämmästyksekseni kuski puhui hieman englantia. Tarinoimme ummet ja lammet matkan aikana ja meistä tuli ystävät. Manuel kertoi minulle tarkasti, miten matkani jatkuisi Rio San Juanista, minne tällä ensimmäisellä guagualla pääsisin ja miten paljon mikäkin väli maksaisi. Rio San Juanissa Manuel vei minut paikkaan, mistä guaguat Naguaan lähtivät ja rinkka siirtyi suoraan seuraavaan autoon. Jos edellinen guagua oli uusi ja hieno, tämä oli puolestaan täydellinen vastakohta. Mutta pääasia, että auto kulki ja pääsin turvallisesti Naguaan, missä minut vietiin paikkaan, mistä guaguat Samanaan lähtevät. Tämän välin pääsi express-linjalla, joka ei pysähtynyt matkan varrella muualla kuin tietyissä paikoissa ottamaan väkeä kyytiin. Pois pääsi kyllä ihan missä halusi. Matka Sosuasta Samanaan kesti lopulta viitisen tuntia ja suurin osa siitä hyvin "ilmastoiduissa" autoissa. Ikkkunat oli aina auki. Jostain kumman syystä onnistuin aina istumaan sellaisessa paikassa, että aurinko paistoi juuri siltä puolelta. Jossain vaiheessa matkaa aloin pelkäämään, kuinkahan pahasti palan matkan aikana, kun en ollut varautunut tällaiseen auringon määrään, enkä ollut laittanut lainkaan aurinkorasvaa. Onneksi en lopulta palanut lainkaan.
Viimeinen pätkä Samanasta Las Galerasiin oli mielenkiintoinen. Guagua lähti matkaan lähes tyhjänä, mikä on täällä täysin poikkeuksellista. Ensi alkuun auto kierteli kaupungilla kuskin huudellen lisää matkustajia kyytiin. Tämä ylimääräinen sightseeing oli kovasti mukava. Tuli nähtyä Samanaa siinä samalla, kun muuten ei ole tarkoitus siellä aikaa viettää. Perillä Las Galerasissa olin ainoa matkustaja kyydissä. Tiesin, että olemme lähellä risteystä, josta pääsen majapaikkaani ja huomasin tien varressa ruokakauppoja. Jäin siinä kyydistä ostaakseni ruokaa seuraavaan majapaikkaani, joka oli hostelli noin kolmen kilometrin päässä kylästä, ylhäällä vuoren rinteellä. Koska hostelli on syrjässä, en ajatellut lähteä kylille iltaisin syömään, vaan tekisin itse omat ruokani. Kantamusteni kanssa lähdin katsastamaan kauppojen tarjontaa. Olin jo etukäteen suunnitellut ostavani "heinäkasa"-tarvikkeet iltaa varten. Papuja täältä löytyy onneksi joka paikasta. Katsoin muutaman ruokakaupan ja lopulta päädyin tekemään ostokseni yhdestä niistä. Hyvin nopeasti kylkeeni liimautui kiinni englantia puhuva nuori mies, joka tarjosi majoitusta ja kun kuuli, että minulla on jo majapaikka, vaihtui tarjous mopoconcho-kyydiksi perille. Mies kulki kanssani koko ajan ostoksia kerätessäni ja huolehti ostoskoristani. Kassalla hän pakkasi ostokseni ja otti ne kantaakseen. Sittenn alkoi vääntö kyydin hinnasta. Pyynti oli 300, jolle suorastaan nauroin. Majapaikkani sivuilta olin lukenut, että kyyti maksaa 100 pesoa. Kerroin tämän kyydin tarjoajalle, joka pudottikin heti summan kahteensataan. En suostunut tätäkään maksamaan, mutta kun hinta putosi 150 pesoon, olin sen valmis maksamaan. Olihan minulla kaikki kantamukset mukana.
Kuskini halusi näyttää minulle ensin kylän rannnan, joten ajoimme rannan kautta. Kyydissä pysyminen oli hieman haasteellista, sillä mopossa ei ollut mitään, mistä olisi voinut pitää kiinni, enkä olisi välittänyt kietoa ainoaa vapaana olevaa kättäni kuskin ympärille. Lopulta en muutakaan voinut, sillä olisin pudonnut muuten kyydistä. Nuori mies opasti pitämään vielä tiukemmin kiinni ja selvästikin nautti tilanteesta. Matkan aikana hän välillä laittoi oman kätensä minun käteni päälle hyväillen sitä kuin vaivihkaa. Tyypillinen paikallinen onnenonkija... :D
Matka La Haciendaan oli hurja. Päällystetty tie loppui nopeasti ja jatkoimme kuoppaista hiekkatietä pitkin. Matka tuntui loputtoman pitkältä! Jouduin useaan kertaan korjaamaan asentoani, että pysyin itse kyydissä ja sain samalla pidettyä reppuni sylissä. Yhdessä vaiheessa kuski pysäytti mopon ja käski pitää erityisen tiukasti kiinni. Syy selvisi pian. Edessä oli julmetun jyrkkä ylämäki, joka onneksi oli sentään päällystetty. Kuski kiihdytti mäkeä varten ja sain todenteolla roikkua kuskissa pysyäkseni kyydissä. Mäen päällä tie muuttui entistä huonommaksi. Siinä oli betonista tehdyt raiteet, jotka olivat silti kovin kuoppaiset. Raiteitten loputtua edessä oli lähinnä kivikkoa muistuttava tie. Vihdoin hurja matka päättyi suljetun portin eteen. Olimme perillä. Kuski tarjoutui toimimaan kuskinani milloin vain ja halusi välttämättä antaa minulle puhelinnumeronsa, että voisin soittaa kun tarvitsen kyytiä. Otin numeron vastaan, maksoin kyytini ja astuin portista sisään. Edessä oli seuraavien kolmen yön majapaikkani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti