Sydney

Melkoinen bussissa istumisurakka sai päätöksensä, kun Grayhoundin bussi kaarsi Sydneyn keskusasemalle. Oli sunnuntaiaamupäivä, kello puoli yksitoista. Kahdelta alkaisi kauan odotettu Madama Butterfly oopperatalossa. Olin varannut majoituksen aivan aseman vierestä, jotta liikkuminen olisi mahdollisimman vaivatonta. Muutamassa minuutissa kävelin hostellille. Respassa selvisi, että sisäänkirjautumisaika olisikin vasta yhden jälkeen. Huonetta, johon majoittuisin, ei oltu vielä siivottu, joten en päässyt majoittumaan. Sain kuitenkin kuulla, että voisin majoittua heti, kun huone on siivottu. Niinpä linnottauduin kamppeineni yhdistettyyn ruokasaliin/oleskelutilaan odottelemaan. Tunnin päästä pääsin jo huoneeseeni. Huone oli seitsemän hengen huone. Muut alapetit oli varattu aivan oven suussa olevaa petiä lukuunottamatta. Valitsin mieluummin yläpetin nurkan takaa. Huone oli tosi siisti ja avara. Tavaroille oli hyvin tilaa ja huoneessa oli myös lukittavat kaapit tavaroita varten. Tosin lukko olisi pitänyt olla itsellä ja sitähän minulla ei ollut. Respasta sain kuitenkin lukon ostettua, joten turvallisin mielin pystyin jättämään tavarat huoneeseen. Oli  muuten ensimmäinen hostelli, jossa oli lukittavat kaapit huoneissa. Toisaalta tämä hostelli oli aivan kaupungin keskustassa ja kaikki ovet käytäviin ja jopa vessoihin oli aina lukossa. Turvallisuuteen oli täällä pakko panostaa hieman eri tavalla kuin jonkun pienen, syrjäisen rantakylän hostelleissa, joissa edes huoneiden ovia ei pidetty lukossa.

Respasta selvitin, miten pääsen helpoiten oopperatalolle. Aivan hostellin vierestä kulki ilmainen bussilinja ja junallakin pääsi helposti. Päädyin tietysti tuohon ilmaiseen bussiin, joka kulki noin 10-15 min. välein. Jostain kumman syystä aika kului nopeammin kuin tajusinkaan ja kello oli jo lähes yksi, kun totesin, että olisi syytä lähteä. Oopperalippu kun piti noutaa puoli tuntia ennen esityksen alkua. Kävelin bussipysäkille bussia odottamaan. Eiköhän vaan juuri tällä kertaa sattunut se rako, että jouduin odottamaan bussia lähes vartin. Aloin olla hieman huolissani, ehdinkö ajoissa lunastamaan lippuni. Kun bussi lopulta tuli ja pääsimme liikkeelle olin helpottunut. Tosin helpotus haihtui pian, kun tajusin, ettäl matkan varrella oli melkoinen määrä pysäkkejä ja joka pysäkiltä tuntui olevan tulossa väkeä loputtomat määrät kyytiin. Lopulta bussi oli aivan tupaten täynnä. Päätin olla edes katsomatta kelloa ja toivoin, että liput eivät vapautuisi uudelleen myyntiin, jos niitä ei lunasteta puolta tuntia aikaisemmin.

Oooperatalo ulkoa...

Bussin päätepysäkiltä oli vielä muutaman sadan metrin matka oopperatalolle. Minulla oli viisi minuuttia aikaa puoleen siinä vaiheessa kun bussi oli perillä. Rivakasti raivasin tietä kohti oopperataloa puoliksi juosten. Sitten edessä oli pulma. Mistä sisään? Kiinalaisen uudenvuoden juhlimisen myötä oopperatalon edessä oli aidattu esiintymisalue enkä nopealla vilkaisulla onnistunut löytämään reittiä, mistä pääsisin oopperatalon portaille. Niinpä päädyin maan alle vieviä portaita pitkin etsimään reittiä lippuluukulle. Hetken päästä löysinkin lippuluukun, juuri puolen jälkeen ja olin kovin helpottunut, kun luukulla ei ollut lainkaan jonoa. Kysyin lippuani ja sain kuulla olevani väärällä luukulla. Tältä luukulta sai lippuja vain talokierroksille. OIkea luukku oli yläkerrassa, jonne myyjä neuvoi reitin hissiä käyttäen. Löysin hissin ja siellä oli muutama muukin ihminen sitä odottamassa. Hissin tulo kesti ikuisuuden. Kello oli lopulta jo 20 vaille kaksi, kun olin sillä oikealla luukulla. Sielläkään ei ollut jonoa ja ystävällinen herra ojensi hymyillen minulle nimelläni varustetun lipun. Kyllä helpotti! Olisi ollut aika noloa tulla Sydneyyn saakka katsomaan oopperaa ja missata näytös kymmenen minuutin myöhästymisen takia...

Saman tien lähdin etsimään, mistä pääsee salin puolelle ja mistä paikkani löytyy. Matkalla ostin ohjelman muistoksi ja sain kuulla myyjältä, että jostain talon takaa löytyy näköalaterassi. Väliajalla olisi hyvää aikaa mennä sinne ihailemaan maisemia. Löysin oikean oven saliin paikalleni. Sali oli suuri ja kaunis. Vaikka paikkani oli melko reunassa, siitä näki hyvin näyttämön ja tekstityksen. Jälleen kerran huomasin olevani ikävähemmistöä. Valtaosa yleisöstä oli ikääntyneempää väkeä. Itse ooppera oli nautittavaa katsottavaa ja kuunneltavaa, vaikka tarina onkin surullinen. Solistit eivät olleet mitenkään häikäiseviä, mutta ei myöskään yhtään pahasti korvaan särähtävää ollut joukossa. 

... ja sisältä :)

Oopperan loppu toimi hyvänä kyynelkanavien puhdistajana. :) Haikein mielin astelin ulos ja suuntasin bussille ehtiäkseni vielä illaksi Hillsongiin, missä olin sopinut tapaavani pikaisesti serkkuni Rachelin perheineen. Matkalla bussille huomasin jo kaukaa vanhemman miehen, joka seisoskeli kävelykadulla kädet levitettyinä ja kädessään kyltti "Free hugs". Kun tulin miehen kohdalle, en voinut kuin hymyillä ja kävellä miehen luo halaamaan. Tuo lämmin hali oli juuri sitä, mitä sillä hetkellä tarvitsin! Hymyillen jatkoin matkaani iloiten tuosta ventovieraasta halaajasta. :)

Ehdin vielä sopivasti viimeisen ilmaisen bussivuoron kyytiin. Kävin hostellilla jättämässä ylimääräiset tavarat pois ja lähdin etsimään pysäkkiä, miltä Hillsongin bussi lähtee. Minulla oli sen verran aikaa, että ehdin käydä hakemassa pientä syötävää ennen bussin lähtöä. Rachel ja Bill olivat olleet lastensa kanssa viideltä alkavassa kokouksessa ja minä oli menossa seitsemältä alkavaan. Siinä välissä ehtisimme nopsaan tavata ja sopia tarkemmin vierailustani heidän luona. Juuri kun pysähtyi Hillsongin eteen, puhelimeni soi ja Bill jo kyseli minua. Niinpä, kun pääsin ulos bussista, Bill oli jo odottamassa. Sisällä tapasin Rachelin ensimmäistä kertaa elämässäni. Hän olikin serkuistani viimeinen, jota en vielä ollut tavannut. Oli niin ihanaa nähdä hänet ja hänen perhe! Sovimme, että menen seuraavana päivänä heille lounaalle ja viettämään päivää heidän kanssaan. He selvittivät minulle valmiiksi juna-aikataulut ja lupasivat tulla asemalle vastaan. He asuvat noin tunnin junamatkan päässä keskustasta.

Ja vielä viimeisen kerran: serkukset :)

Maanantaina puolen päivän aikaan hyppäsin junaan. Olin niin tyytyväinen, että olin valinnut majapaikkani strategisesti loistavalta paikalta. Julkisten kulkuneuvojen käyttö oli niin vaivatonta. Junan ikkunasta pääsin "ihailemaan" Sydneyn lähiöitä. Miten nuo radanvarret näyttävätkin niin samanlaisilta kaikkialla? Asemalla olin katsellut, kuinka uudet, hienot junat poimivat ihmisiä kyytiin ja odotin innolla matkaa. Kun junani saapui, se olikin vanhaa kalustoa... Ei ilmastointia, vaan ikkunat auki, että ilma vähän vaihtui. Jossain vaiheessa eteeni istui jonkin sortin duracell-pupu. Mies ei pysynyt hetkeäkään paikallaan vaan puuhasi koko ajan jotain; vaihtoi asentoa, yritti nukkua, mutta pomppasi saman tien takaisin pystyyn, nosti jalat vastakkaiselle penkille, raapi päätään, levitteli käsiään ja lopulta yhdellä asemalla aivan viime tipassa, ennen kuin ovet sulkeutuivat, sinkosi itsensä pystyyn ja juoksi ulos. Opettajana ei voinut kuin miettiä, että minkähänlainen oppilas tuo on koulussa ollut...

Omalla asemallani jäin pois junasta ja suunnistin ulos asemalta soittaen samalla hälärin Billille, että he tietäisivät minun saapuneen. En ehtinyt laittaa puhelinta pois, kun näin jo Rachelin vilkuttavan kadulla. Kävelimme yhdessä heidän kotiinsa aivan aseman lähelle. Viisihenkinen perhe asuu kerrostalokolmiossa, jossa kaikki tytöt (12-, 10- ja 6-vuotiaat) jakavat toisen makuuhuoneen. Sydneyssä asuminen on kallista, joten neliöt käytetään tehokkaasti.

Bill oli viimeistelemässä lounasta ja pääsin taas nauttimaan kunnon perunamuusista ja kalasta. Tämä olikin viimeinen kerta, kun vähään aikaan oli kotiruokaa odotettavissa. Ruokaa odotellessa tytöt (Christine, Elisabeth ja Joanna) esittelivät minulle ihania tyttöjen legojuttuja. He olivat rakentaneet hienoja taloja puutarhoineen pienille legoihmisille. Taloista löytyi kaikki mahdollinen lemmikkejä myöten. 

Christina ja Elisabeth legotalojensa kanssa.

Syötyämme lähdimme Rachelin ja tyttöjen kanssa lähiseudun sight-seeingille. Ajoimme ensin suureen puistoon katselemaan valtavia lintuparvia. Puun oksille, paikassa mihin parkkerasimme auton, lehahti kymmenittäin valkoisia papukaijoja, jotka pitivät melkoista mekkalaa. Lammella näkyi nokikanoja, erilaisia sorsia, ibiksiä ja haikaroita. Kävelimme lammen ympäri ja tytöt pääsivät yhdelle leikkipaikalle leikkimään hetkeksi ennen kuin jatkoimme taas matkaa.

Papukaijat saapumassa puun oksille.

Rachel tykkää juosta ja käy säännöllisesti lenkillä. Seuraavaksi ajoimme hänen suosikki lenkkeilypaikkaansa. Parkkipaikalla oli pelastuslaitoksen autoja ja rannassa ryhmä miehiä ja muutama vene. Menossa oli ilmeisesti jonkinlainen koulutus/harjoitus. Olo oli ainakin turvallinen, kun tiesi, että apu on lähellä, jos jotakin sattuisi. :)

Ennen illan pimenemistä koko perhe saattoi minut takaisin junalle, jolla pääsin takaisin keskustaan. En tiedä, olenko minä liian rohkea vai paikalliset liian varovaisia, kun junan tultua Rachel ja Bill olisivat halunneet minun menevän siihen vaunuun, missä jonkin sortin konnari/vartija/mikä lie olikaan majaili, koska siellä olisi turvallisinta. En kuitenkaan lähtenyt siihen vaunuun vaeltamaan monien vaunujen läpi vaan jäin siihen, mikä kohdalle sattui laiturilla. Junassa oli hyvin rauhallista ja tällä kertaa pääsin minäkin nautiskelemaan uuden junan mukavuuksista (ilmastointi).

Tiistaiaamu valkeni sateisena. Ennen puolta päivää sade kuitenkin loppui ja päätin lähteä liikenteeseen. Halusin käydä pienellä retkellä joella. John oli suositellut käymään laivalla Manlyssa. Lähdinkin satamaan katsomaan, minkälaisia kyytejä olisi tarjolla. Vaihtoehtoja oli useita, nopeista katamaraaneista isompiin laivoihin ja monessa paikassa pysähtyviin paatteihin. Valitsin isomman laivan, jonka kannella oli mukava istuskella ja kuvata Sydneyä joelta käsin. Tuuli oli tosin melkoinen ja sen verran viileä, että ihan suosiolla kaivoin kassista pitkähihaista päälleni.

"Kaksisuuntainen" laiva, jollaisella itsekin Manleyyn matkasin. Tämä tuli vastaan.

Manly osoittautui oikein viihtyisäksi, pieneksi rantakaupungiksi. Kaupungin halki pystyi kävelemään alle kymmenessä minuutissa rannalta toiselle. Laiva rantautui joella olevaan satamaan ja kaupungin halki pääsi avomeren rannalla olevalle beachille. Käpöttelin pitkin kävelykatua ja katselin kauppojen tarjontaa. Hetkeksi istahdin rannalle ihailemaan aaltoja ja lopulta nälkä yllätti ja etsiydyin Meksikolaiseen ravintolaan syömään herkullisen nachoannoksen. Vaeltelin päämäärättömästi kaupungin katuja nautien tunnelmasta ja lopulta olin takaisin satamassa. Siellä olikin laiva hetken kuluttua lähdössä takaisin, joten kävelin suoraan laivaan, jossa kuvittelin istuvani taas keulassa. Vaan nämä laivatpa kulkivat sujuvasti molempiin suuntiin. Kumpikin pää laivasta oli keula tai perä, riippuen siitä, mihin suuntaa milloinkin oltiin matkalla. Toisaalta oli kyllä mukava istua hieman tuulensuojaisemmassa paikassa matka. Vasta lähempänä satamaa siirryin keulaan kuvaamaan oopeerataloa ja siltaa.

Tuon G:n takana oli minun huoneeni. Ja tuo lause piti hyvin paikkansa - ja pitää tälläkin hetkellä!

Keskiviikkokin oli sateinen. Lentoni Perthiin lähti vasta illalla, joten minulla oli vielä koko päivä aikaa Sydneyssä. Huoneeni jouduin luovuttamaan yhdeltätoista, mutta pystyin kuitenkin hyödyntämään hostellin tiloja koko päivän. Istuskelin salin sohvalla odottamassa sateen loppua, että voisin lähteä kaupungille. Halusin käydä vähän tutustumassa kaupungin shoppailumahdollisuuksin hostellin lähellä. Sateessa ei kuitenkaan innostanut lähteä. Tällä kertaa sade loppui vasta puolenpäivän jälkeen. Laitoin tavarani asemalaiturilla sijaitsevaan lukittavaan kaappiin säilöön, kun lähdin kaupungille. Hostellin lähellä oli basaarityylinen, sisätiloissa oleva torialue. Sen halusin nähdä. Se oli kuitenkin pieni pettymys tarjonnaltaan. Kiersin sen kuitenkin läpi ja katsastin myös sen yläpuolella parissa kerroksessa sijaitsevan ostoskeskuksen. Kierros oli tosi halpa. Mukaan ei tarttunut yhtään mitään. 

Palasin hostellille ja aloin valmistautua lentolle. Vaihdoin pitkät housut jalkaan ja kaivoin fleecen esille. Tämä lento oli matkatavaroiden suhteen kaikkein kriittisin. Kyseessä oli Tigerairin halpalento, jolle olin maksanut 15 kg matkatavaroita ruumaan. Lisäksi matkustamoon sai ottaa 10 kg. Hostellin henkilövaa'alla punnitsin rinkan ennen kuin pakkasin sinne jäljellä olevat ruokatarvikkeet. Siinä vaiheessa painoa oli ehkä noin 13 kg. Ruokatarvikkeiden pakkaamisen jälkeen en enää rinkkaa punninnut, koska ajattelin, että voin punnita sen lentokentällä ja siirtää tarvittaessa jotain käsimatkatavaroihin. Kentällä ei kuitenkaan ollut vaakaa ennen drop offia, joten hieman jännitti, mitä vaaka siinä näyttäisi. Aika tarkkaa työtä olin tehnyt, sillä rinkka painoi 14,8 kg. Repun painosta virkailija ei ollut lainkaan kiinnostunut.

Koska kyseessä oli kotimaan lento, turvatarkastukset olivat huomattavasti kevyemmät kuin ulkomaan lennoilla. Vesipullon sisällöstä ei kukaan ollut kiinnostunut, vaikka en pulloa tyhjäksi juonutkaan ennen turvatarkastusta. Terminaalissa oli myös huomattavasti kohtuullisempi hintataso kuin ulkomaan terminaalissa. Sieltä löytyi mm. Subway, jossa hinnat olivat täsmälleen samat kuin kaupungillakin. En kuitenkaan jäänyt shoppailemaan vaan suuntasin suoraan lähtöportille kirjoittelemaan blogia. Kun vihdoin pääsimme koneeseen, mieleen tuli takavuosien lomalennot. Jalkatilat koneessa oli aivan onnettomat. En ollut maksanut istuinpaikan valinnasta, joten olin aivan randomilla saanut käytäväpaikan. Yleensä valitsen aina ikkunapaikan, jos voin itse valita, mutta nyt olin ihan tyytyväinen käytäväpaikasta. Viiden tunnin lennon aikana oli mukava käydä välillä vähän jaloittelemassa vieruskavereita vaivaamatta.