Eipä ollut Peraman (mini)bussissakaan tungosta matkalla Lovinaan. Autossa oli neljä penkkiriviä ja viisi matkustajaa. Näin ollen me kaikki yksin matkustaneet saimme oman penkkirivin ja pariskunta oman. Ubudista Lovinaan vievä tie kulkee alkumatkasta monen kylän läpi ja matkanteko oli hidasta. Välimatka näiden kahden paikan välillä ei linnuntietä ollut kuin noin 50 km, mutta matka-ajaksi kerrottiin 2-3 tuntia. Kun vihdoin olimme päässeet kylien läpi vähän isommalle tielle, olikin edessä vuorten ylitys. Ensin nousimme mutkaista tietä aina vaan ylemmäs ja ylemmäs. Ylhäällä vuorilla oli kaunis kylä järven rannalla ja turistibusseja rivissä parkkipaikalla. Vaikka Balilla eletäänkin matalasesongin aikaa, tuntuu turistibusseja silti aina riittävän tien tukkeeksi. Nimittäin kun lasku vuorilta alas alkoi, bussit olivat kirjaimellisesti tien tukkeena. Ne matelivat mutkaista tietä etananvauhtia ja ohittaminen oli täysi mahdottomuus. Onneksi ei ollut kiire minnekään. Maisemia oli ihan kiva katsella kaikessa rauhassa. :D Ja me sentään pääsimme ihan kohtuullisessa ajassa vuorten yli. Kuulin nimittäin myöhemmin tapaamaltani suomalaisparilta, että heidän matkansa oli kestänyt kuusi tuntia! Vuorilla kun oli sattunut olemaan ukkosmyrsky.
Kahden ja puolen tunnin matkan jälkeen saavuimme Lovinaan. Peraman asema on muutaman kilometrin Lovinan keskustasta, mutta kuski tarjosi kyytiä perille asti 15000 rupian (noin euro) lisämaksusta. Kaikki maksoivat mielellään, kun kerran tarjolla oli kyyti oman hotellin ovelle asti. Tosin minulla ei sitä hotellia ollut varattuna. Olin vain katsonut alueen, missä haluan majoittua ja sieltä muutaman varteenotettavan vaihtoehdon, jotka haluan käydä katsomassa. Bussi jätti minut valitsemani tien päähän ja heti autosta ulos astuttuani ystävällinen nuorimies oli kyselemässä olenko majoituksen tarpeessa. Hänellä olisi tarjolla aivan siinä vieressä huone. Lupasin katsoa, mitä hänellä oli tarjolla. Huone oli edullinen, mutta ankea ja suihkussa vain kylmä vesi. Halusin lämpimän veden, kun tarkoitus oli viipyä reilu viikko ja viettää syntymäpäivääkin täällä. Mies kertoi naapurissa olevan lisää vaihtoehtoja ja niinpä lähdimme katsomaan heidän tarjontaa. Nyt löytyi jo lämmin vesikin ja sinänsä ihan ok bungalow. Hintaa oli kuitenkin vielä enemmän kuin olisin halunnut maksaa (200000/yö) ja bungalow oli kovin ahtaassa ja pimeässä paikassa. Lupasin harkita ja palata takaisin, jos päätyisin tähän, mutta ensin halusin nähdä muutkin vaihtoehdot.
Listallani oli pari muuta paikkaa, joista ensimmäinen oli aivan edellisen vieressä. Respasta lähti miellyttävä mies näyttämään, minkälaisia huoneita heillä on tarjolla. Vaihtoehtoja oli neljä, kaikki ilmastoituja; rivitalohuone kylmällä vedellä, bungalow lämpimällä vedellä, yläkerran hotellihuone allasnäkymälllä ja alakerran hotellihuone niinikään allasnäkymällä, mutta lisänä vielä jääkaappi, tv ja vedenkeitin. Hotellihuoneet olivat siistejä ja valoisia, mutta jotenkin persoonattomia, enkä halunnut sellaiseen. Bungalowin listahinta oli 200000, mutta hinta putosi 150000 rupiaan yöltä, kun kerroin olevani kahdeksan yötä. 10 euroa omasta bungalowista ei oo paha... Niinpä päätin jäädä siihen, enkä käynyt edes katsomassa viimeistä vaihtoehtoa. Tämä kun oli paremmalla paikalla, heti rannan tuntumassa. Toinen olisi ollut pimeän sivukujan päässä. Ja jotekin paikan nimi kolahti... Nirwana Seaside Cottages!
Tällainen bungalow toimittaa kodin virkaa viikon verran. Sisällä on aika hämärää, mutta ihana oma rauha! Ilmastointi juu on, mutta heti alkuun se osoittautui lähinnä vitsiksi. Kuten kuvasta näkyy, katto on ruohokatto. Päivä paistaa paikoitellen väleistä ja päätykolmioissa on jonkinlainen muovi, jossa on reikiä. Ilmastointilaite paahtaa koko ajan 18 asteeseen asetettuna, mutta huoneen lämpötila pysyy noin 28 asteessa. Vaikka ilmaistoinnin säätäisi miten, se puhaltaa aina samalla lailla ja saman lämpöistä ilmaa. Onneksi en kaipaa sen kylmempää. Tämä on minulle aivan sopiva.
Lisää eksotiikkaa majoitukseen tuo kämppikset... Gekkoihin on jo tottunut, kun niitä on joka paikassa. Täällä tosin niitäkin tuntuu olevan enemmän kuin muualla. Gekot tuntuu tykkäävän omenoista, sillä joka kerta, kun olen syönyt omenan ja heittänyt karan vessan roskikseen, gekot ovat alkaneet viihtyä myös roskiksessa. Aina vessaan mennessä vähintään yksi gekko vilahtaa roskiksesta seinälle ja ylös katolle. Ensimmäisenä yönä heräsin outoon rapinaan. Hetken aikaa sitä kuuntelin ja paikallistin sen tulemaan huoneen puolella olevalta pöydältä. Pöydällä oli eväitäni. Ääneti otin taskulampun yöpöydältä ja suuntasin sen valon pöydälle. Mitään ei näkynyt. Menin katsomaan. Totesin, että avatun tattarinäkkäri paketin muutama näkkäri näytti ihan siltä, kuin niitä olisi syöty. Kun mitään ei näkynyt, palasin sänkyyn, mutta jätin lampun käteen. Hetken päästä rapina alkoi uudelleen. Väläytin valon päälle ja siinä se oli! Pieni hiiri vilahti valokiilassa alas pöydältä ja katosi pimeyteen. Nousin ylös hävittämään näkkärit, jotta saisin nukkua rauhassa. Pari näkkäriä lojui jo lattialla. Pakkasin kaikki muovipussiin, jonka heitin ovesta ulos. Sen koommin ei hiirulaista näkynyt (eikä kuulunut).
Nirwanan ehdoton vetonaula on ihana uima-allas! Lovinan ranta kun mustaa laavahiekkaa, eikä houkuttele erityisemmin rannalle makoilemaan, on uima-allas ihan must! Tuon ison altaan lisäksi tarjolla on poreallas ja lasten allas. Altaalla on saanut makoilla ja lukea ihan rauhassa. Väkeä hotellissa on niin vähän, että kuusi aurinkovuodetta altaan reunalla on ollut vain yhden kerran kaikki käytössä. Muuten on saanut olla joko ihan yksin tai yhden/kahden muun kanssa nautiskelemassa Nirwanasta. :D
Lovinan edustalla meressä asuu pieni delffiiniyhdyskunta, joka liikkuu aktiivisesti joka aamu auringonnousun aikaan. Jo parikymmentä vuotta kyläläiset ovat päivittäin seuranneet delffiinien liikkeitä ja vieneet turisteja niitä katsomaan. Tottahan minunkin piti päästä ensimmäistä kertaa elämässäni näkemään delffiini vapaana luonnossa. Niinpä heti ensimmäisenä aamuna kello herätti puoli kuudelta. Unenpöpperössä kävelin rantaa etsimään veneen, johon olin varannut itselleni paikan edellisenä iltana. Ensimmäistä kertaa pääsin nyt "hämähäkkiveneen" kyytiin. Vene oli veistetty yhdestä puusta. Se oli niin kapea, että siinä mahtui normaalikokoinen ihminen juuri istumaan. Paikkoja oli peräkkäin neljälle ihmiselle. Sain eturivin paikan. Siitä oli hyvä katsella hiljalleen nousevaa aurinkoa ja niitä delffiinejä... Parhaimmillaan näkyvillä oli ehkä muutama kymmenen delffiiniä yhtä aikaa. Veneitä tuona aamuna oli parisenkymmentä näytöstä seuraamassa. Kun delffiinit ilmestyivät pintaan jossakin, kaikki veneet suuntasivat heti sinne ja innokkaimmat kuskit ajoivat niin lähelle delffiineitä, että tuntui ihan pahalta niiden puolesta. Ihan kuin veneet olisivat jahdanneet niitä.
Delffiinin kuvaaminen ei muuten ole helppoa! Tämä oli paras otos kymmenistä yrityksistä. Yleensä otus ehti takaisin pinnan alle ennen kuin kuva oli napattu. Selkäevistä on sitten kuvia enemmänkin... :D
Saavuin Lovinaan juuri Nyepin, eli Balin uuden vuoden alla. Luvassa oli erikoinen kokemus. Nyepin aattopäivänä hindut karkoittavat pahan maailmasta. Kylällä kulkiessa näin (ja ennen kaikkea kuulin), kun kodeissa ja liikkeissä koko perhe tai henkilökunta marssi kattilankansia paukuttaen sisältä ulos karkoittaessa pahan. Kattilankannet olivat yleensä miehillä, kun taas naisilla oli uhrisavuja ja pyhää vettä, jota he pirskottelivat kaikkialle. Nyepin aattoilta huipentui suureen kulkueeseen, jossa kaikki rakennetut ogoh-ogoh-demonihahmot kuljetettiin suuren väkijoukon ja metelin saattelemana kylän halki rantaan, jossa ne koottiin yhteen suureen nuotioon poltettavaksi.
Itse Nyepi on aattopäivän täydellinen vastakohta. Silloin kaikki pysähtyy. Kaikki kaupat, ravintolat ja palvelut on suljettu. Kaduilla liikkuminenkin on kiellettyä. Täydellinen hiljaisuus valtaa koko saaren. Hindut käyttävät päivän mennyttä pohtien ja tulevaa suunnitellen. Turistin näkökulmasta päivä oli mielenkiintoinen. Kun kirjauduin hotelliin, kysyin heti, onko Nyepinä hotellilla ruokaa saatavilla. Kun kerran ravintolat ovat kiinni, eikä kaduilla saa liikkua, oli syytä varmistaa, onko omassa hotellissa ruokaa tarjolla vai pitääkö varata eväät päivää varten. Huoneen hintaan kuuluu aamiainen, joka luvattiin tarjolla ihan normaalisti ja ravintola oli myös auki, mutta vain viiteen saakka. Olin lukenut jostakin, että pankkiautomaatitkin lakkaavat toimimasta Nyepinä (tai jo edellisenä iltana kuuden aikaan) ja niinpä lähdin aattona iltapäivällä nostamaan rahaa, kun olin onnistunut kuluttamaan pakallisen valuutan niinkin tarkasti, että lompsassa oli enää 40000 rupiaa (noin. 2,80 €). Neljän aikaan marssin pääkadun varteen automaatille. Ensimmäisellä automaatilla oli joku lappu ovessa ja ovi lukossa. Toisen automaatin ruudulla oli lappu, jossa sanottiin automaatin toimivan seuraavan kerran maanantaina (silloin oli perjantai). Muistin, että ruokakaupassa oli myös automaatti, jonka arvelin olevan vielä toiminnassa. Vaan eipä ollut. Myyjiltä kysyin, tietävätkö he, onko missään enää automaattia käytössä. Sain kuulla, että kaikki kylän automaatit oli suljettu jo kolmelta. Meinasi siinä pieni paniikin poikanen iskeä... Vielä piti ostaa juomavedet ja milläs maksaa hotellille syömiset Nyepinä ja sitten vielä koko sunnuntai, jos kerran vasta maanantaina automaatit taas toimivat...
Kovasti veti miettiliääksi yllättävä tilanne. Vaan sitten pieni toivonkipinä syttyi. Josko joku rahanvaihtopiste olisi vielä auki. Minulla oli vielä jonkun verran euroja vaihtamatta. Palasin hotellille hakemaan tallelokerosta euroja ja kysyin, missä ylipäänsä olisi lähin vaihtopaikka. Päätien varressa paikkoja piti olla ja niinpä lähdin takaisin sinne kädet kyynärpäitä myöden ristissä, että saisin vielä vaihdettua rahaa. Helpotus oli valtava, kun toinen löytämäni vaihtopaikka oli vielä auki, vaikka kurssi olikin käsittämättömän huono. Kutalla olin saanut vaihdettua 14900 kurssilla ja nyt kurssi oli vain 13300. Tosin kurssi on tullut reilusti alaspäin jo aikaisemmin, mutta noin huonoa kurssia ei sentään ole ennen näkynyt. En antanut sen kuitenkaan häiritä, vaan ilomielin vaihdon 40 € rupioiksi, joilla pärjäisin loistavasti Nyepin yli ja voisin sen jälkeen nostaa rahaa automaatista.
Aattoillan valtavan karnevaalitunnelman jälkeen Nyepiaamu oli aavemaisen hiljainen. Mistään ei kuulunut minkäänlaisia ihmisen aiheuttamia ääniä. Tuntui, että jopa kukot ja koiratkin olivat hiljaa. Hotellin portit pysyivät kiinni koko päivän. Oli hassu fiilis olla hotellin "vankina". Hotellialueella sai sentään liikkua ja tässä hotellissa on suuri puutarha. Oma terassi oli oikein mukava paikka viettää päivää. Otin tehtäväkseni ratkoa paikallisen mysteerikätkön päivän aikana, että voisin sen seuraavana päivänä käydä etsimässä. Tehtävä oli juuri minulle sopiva. Piti ratkaista sudokuutio. Enpä ollut ennen tuollaiseen törmännyt, vaikka tavallisia sudokuja on tullut ratkottua melkoiset määrät. Oman haasteen tehtävään toi, että minulla ei ollut mahdollisuutta printata sudokuutiota, vaan jouduin ensin piirtämään sen ruutupaperille. Se oli jo itsessään ihan haastava suoritus.
Tässä tuo ratkottavaksi, jos vaikka joku (muukin) innostuu. Minä tykästyin kovasti ja voipi olla, että ei jäänyt viimeiseksi tuollaiseksi. Pitää vaan jostain löytää noita lisää. Luulisi netistäkin löytyvän.
Mukavasti se päivä ihan hotellillakin meni. Ihan yllätin itsenikin, kun en edes uimassa käynyt, vaikka se olisi ollut mahdollista. Ehkäpä syynä oli se, että kun olin sudokuution saanut ratkottua, taivas veti pilveen ja alkoi sataa. Kukapa sitä sateessa viitsisi lähteä altaalle, kun vaihtoehtona oli lukea mukavasti sängyssä makoillen.
Sunnuntaina hiljaisuus vaihtui taas normaaliin elämään. Rannalle oli ilmestynyt markkina-alue. Koko ranta oli täynnä väkeä. Kävelin markkina-alueen läpi matkallani kätkölle. Taas pääsin tutkimaan lisää lähiseudun kujia. Olin jo yhtenä aikaisempana päivänä käynyt kävelemässä rantaa pitkin hotellilta pois päin ja palannut tietä pitkin takaisin. Täällä kun ei hirveästi muuta ajanvietettä ole, niin on ollut kiva ihan vaan kävellä ilman sen kummempaa päämäärää ja katsella paikkoja. Matkan varrella on tullut nähtyä monenlaisia tyhjillään olevia, hylättyjä majapaikkoja, paikallista asutusta ja luontoa.
Maanantaille olin buukannut snorklausretken Menjangan saarelle, aivan Balin luoteisnurkkaan. Matkan myynyt mies näytti kuvia hienoista, isoista kilpikonnista, joita koralliriutoilla saaren ympärillä voi nähdä. Siellä oli myös mahdollista nähdä riuttahaita ja isoja barrakudia. Mies kertoi, että hänen veljensä on divemaster ja hän tulee snorklaajien mukaan ja näyttää kilpikonnien "pesäpaikan" ja muita mielenkiintoisia nähtäviä. Paikan piti olla erityisen hyvä snorklaukseen, sillä siellä ei ole lainkaan virtauksia. Mies kertoi myös, että ryhmä koostuu ainoastaan snorklaajista ja heitäkin on vain seitsemän, eli oikein mukavan kokoinen ryhmä.
Maanantaiaamuna firman joku työntekijä nouti minut mopolla hotellilta sukellusfirman toimistolle, mistä pikkubussi lähti. Toimistolla sain räpylät. Maski ja putki oli omasta takaa. Hyvin pian siinä totesin, että ei meitä kyllä seitsemää ole. Meitä oli vain neljä ja yksi oli lähdössä sukeltamaan. Ja sehän taas tarkoitti sitä, että kun matkaan lähti vain yksi divemaster, niin snorklaajat saivat selviytyä omin päin. Se siitä kilpikonnien kotikolon näyttämisestä...
Bussmatka itsessään oli mielenkiintoinen. Maisemat olivat kovasti erilaisia kuin muualla Balilla. Toisella puolen tietä kohosivat vuoret ja meri oli toisella puolen. Tien varrella näkyi vaikka minkälaisia viljelmiä, mitä ei muuallla ole näkynyt. Olipa siellä rannalla jopa yksi joku iso tehdaskin. Se vaan jäi epäselväksi, mikä tehdas oli kyseessä. Perillä satamassa meidät ohjattiin pieneen ulkoilmaravintolaan odottamaan veneen lähtöä. Saimme lounaan pakattuna mukaan tuosta ravintolasta. Kuvittelimme, että lähdemme heti, kun lounaamme on tehty, mutta lounas oli valmis ja paketeissa ja me vain odotimme. Odotimme tunnin, ennen kuin oppaamme tuli sanomaan, että nyt voimme siirtyä veneeseen. Rannassa odotti perinteinen balilainen vene - tällä kertaa ei kuitenkaan hämähäkkivene, vaan hieman isompi.
Vene jätti snorklaajat saaren rantaan. Epäuskoisena katselin vettä. Sinnekö piti mennä snorklaamaan, kaikkien roskien sekaan? Ajatus tuntui jokseenkin vastenmieliseltä. Vaan sinne ne meni muutkin, joten menin minäkin. Ikinä ennen en ole sellaista snorklausreissua kokenut! Vähän väliä sai väistellä meressä lilluvia sipsipusseja, vaippoja, mehutölkkejä, muovipusseja ja ties mitä törkyä. Iljettävää!!! Kilpikonnista voi vain haaveilla, mutta pari sellaista kalaa näin, mitä en ennen ollut nähnyt. Toinen oli keltainen pitkulainen pötkö ja toinen melko väritön, mutta sillä oli hassu "sarvi" päässä.
Ensimmäisen snorklauksen jälkeen odottelimme jonkin aikaa saarella sukeltajia. Kun he palasivat, söimme lounasta. Puun varjossa lähellä makoili yksi peura. Saari on kuuluisa peuroistaan. Muille näky tuntui olevan jotenkin kovastikin eksoottinen, mutta minä en jaksanut vaivaitua edes kameraa kaivamaan esiin. Onhan noita peuroja Suomessakin - ihan riesaksi asti, ainakin jo isiltä (tai keneltä tahansa muulta, joka yrittää suojella kasvimaataan) kysytään. :D
Lounaan jälkeen nousimme kaikki veneisiin ja suuntasimme toiselle sukellus-/snorklauspaikalle. Nyt hyppäsimme mereen veneestä ja välittömästi, kun pääsin veteen totesin, että oli muuten himppusen voimakas virtaus! Mitään tekemättä oli hetkessä monen metrin päässä veneestä. Totesin, että nyt oli syytä pitää huoli siitä, ettei ajaudu liian kauas. Toki niin kauan kun pysyi veneen näköetäisyydellä, oli aina mahdollista huitoa vene poimimaan kyytiin, jos ei olisi pystynyt uimaan takaisin. Virtauksen ja roskamäärän takia snorklaaminen ei ollut ollenkaan kivaa. Tein vain pienen lenkin ja päätin palata veneeseen. Moni muukin oli päätynyt samaan ratkaisuun. Viimeiset kymmenisen metriä veneelle oli työn ja tuskan takana. Vaikka kuinka potki räpylöillä ja veti voimakkaasti käsillä, ei matka tuntunut lyhentyvän lainkaan. Virtaus oli järjettömän voimakas. Enpä ole sellaistakaan ikinä ennen kokenut...
Aika halju maku jäi tästä reissusta. Odotanpa vaan, että tapaan reissun myyneen miehen vielä tuolla rannalla. Muutaman sanasen voisin vaihtaa hänen kanssaan... Matalasesonkiaika näkyy täällä ajavan myyntimiehet epätoivoisiin yrityksiin ja täysin katteettomiin lupauksiin. Joka kerta, kun kadulle astun, joku on aina jotakin yrittämässä myydä. Matkoja, kuljetusta, koruja, vaatteita, hierontaa. Tänä iltana auringonlaskua ihaillessani jo tutuksi tullut hierojanainen tuli taas tarjoamaan hierontaa. Joka kerta hänet nähdessäni hän on yrittänyt - toistaiseksi tuloksetta. Nyt hän pysähtyi skootterillaan kohdalleni ja alkoi kertoa, kuinka hän on yrittänyt jo monena päivänä löytää asiakasta. Hänen tyttärensä opiskelee viimeistä vuotta lukiossa ja päättökokeet ovat juuri menossa. Perhe ei ole pystynyt maksamaan tytön koulumaksua, joten opettaja on evännyt tytöltä mahdollisuuden tehdä päättökokeet ennen kuin maksu on suoritettu. Kyse on 70000 rupiasta, eli noin viidestä eurosta. Tytöltä on jäänyt jo kaksi koetta tekemättä rästissä olevan maksun takia. Nainen kertoi, että hän on yrittänyt lainata rahat, mutta tuloksetta. Asiakkaita hän ei ole onnistunut löytämääån. Nainen kysyi, voisinko minä auttaa heitä tulemalla hierontaan. Naisen kertomus kosketti ja halusin auttaa. Mutta olin onneton onnistunut hieman käräyttämään selkääni eilisen snorklausreissulla (oli muuten ensimmäinen kerta koko reissun aikana, kun näin pääsi käymään!) ja en voinut kuvitellakaan meneväni hierottavaksi, kun selkä oli paikoitellen sen verran arkana. Nainen kuitenkin tarvitsi rahat jo aamuksi, että tyttö voisi mennä huomenna tekemään kokeet. Päätin ottaa tietoisen riskin. Lupasin tulla hierottavaksi ja maksoin etukäteen. Nainen oli silminnähden kiitollinen. Olimme käyneet keskustelumme hindutemppelin edessä ja kun nainen kuuli saavansa rahat, hän kääntyi temppeliä kohti ja sanoi jotain omalla kielellään. Minulle hän kertoi kiittäneensä rahoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti