sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Tylsä (?) Padangbai

Vaikka Gili Air oli aivan ihana paratiisisaari, oli aika jatkaa matkaa ja lähteä tutustumaan Balin muihinkin osiin kuin vain turistirysä Kutaan. Haikein mielin hyvästelin Gilin ja astelin viimeisen kerran laitumen halki kohti satamaa. Sinne jäivät lehmät, kanat, kukot ja kaikki muutkin eläimet jatkamaan kiireetöntä elämää Gilillä. 


Koska tulomatka Gilille oli ollut varsin mukava ja merisairaudesta ei ollut tietoakaan, luottavaisin mielin nousin laivaan tälläkin kertaa. Otin kuitenkin matkapahoinvointilääkkeen. Kauhukseni huomasin, että Thaimaasta ostetut tehopillerit olivat loppu. Jäljellä oli enää Egyptistä joskun ikuisuus sitten ostettuja pillereitä. Sellaisen kuitenkin otin ja asetuin mukavasti istumaan. Alkumatkasta olimme vielä Lombokin suojissa, joten ehdin tuudittautua mukavaan matkaan. Kun pääsimme avomerelle totesin, että tällä kertaa onkin sitten hieman pomppuisempi matka. Kaivoin niskatyynyn esiin, pistin silmät kiinni ja yritin nukkua. Silloin kun ei ehdi pahoinvointia ajattelemaan. Jostain kumman syystä laivan ilmastointi oli tällä kertaa kovin lämpimälllä ja niinpä unta houkutellessani hiki valui vuolaasti niskassa kastellen tyynyn. Kuin ihmeen kaupalla sain hieman torkuttua ja matka sujui näin joutuisammin. En paljon uskaltanut kelloon vilkuilla, odotin vain kuumeisesti matkan päättymistä. Vihdoin havahduin puoliunesta tajuamaan, että enää laiva ei pomppinut aalloilla. Olimme saapumassa määränpäähämme, Padangbain satamaan. Olin selvinnyt matkasta! Olo oli todella helpottunut. Kun nousin penkistä, kaikki mikä minussa oli penkkiin koskettanut, oli aivan märkää. Liekö tuo ollut osaltaan tuskan hikeäkin...

Ensitöikseni tukevalle maalle päästyäni suunnistin laivayhtiön toimistoon. Kun olin Gilillä vahvistanut paluumatkani ajankohdan, minulta kysyttiin, minne olen menossa. Paluukyytiin kuului myös kuljetus Padangbaista seuraavaan paikkaan. Kerroin jääväni Padangbaihin pariksi yöksi. Mies kysyi, minne sieltä jatkan ja kun kuuli, että olen jatkamassa Ubudiin, hän sanoi, että voin siirtää kyytini siihen päivään, kun olen menossa Ubudiin. En ollut tästä ollenkaan pahoillani. Niinpä kävin toimistossa varmistamassa aikataulun jatkokydilleni.

Kun olin saanut kyytiasian hoidettua, kysyin tietä hotellilleni. Minut ohjattiin toimiston läpi takaovesta ulos ja yksi nuori mies näytti minulle kapean kujan pään ja neuvoi kulkemaan kujaa pitkin muutaman kymmenen metriä. Tämä kuja ei ollut ollenkaan yhtä houkutteleva kuin Gilillä majoitukseeni johtava polku puiden siimeksessä... Vai onko joku eri mieltä?


Hotelli löytyi helposti ja sen edessä oli nainen lakaisemassa roskia kujalta. Varmistin vielä naiselta, että onhan tämä nyt Celagi Inn ja olihan se. Nainen siirtyi luudan varresta respan tiskin taakse, hoiti sisäänkirjautumisen ja lähti näyttämään minulle huoneeni. Huone sijaitsi toisessa kerroksessa ja rappuset ylös olivat aika kamalat. Askelväli oli niin korkea, että rinkka selässä sai oikein keskittyä ponnistamaan, että pääsi kiipeämään ylös. Ilman kantamuksiakin portaat olivat ikävät kulkea.


Kun pääsin huoneeseeni, tuli välittömästi ikävä Gilin luksusmajoitustani. Nyt palattiin taas reissaajan arkeen. Katossa oli tuuletin, huone oli kulahtanut, patja liian pehmeä minun selälle, mutta huoneessa oli jääkaappi! Kylpyhuone olikin sitten ihan oma juttunsa. Kun kurkistin ovesta sisään, hieman tahtoi hymyilyttää. Pytty oli korokkeella kuin valtaistuin konsanaan! Suihkusta tuli lämmintä vettä, mikä tuntui taas ihan mukavalta ajatukselta viikon haaleiden suihkujen jälkeen. Mutta mikä ihme vesipussi suihkun nurkassa, lattiakaivon päällä oli? Siinä oli muovipussi, jossa oli vettä. Hetken sitä ihmettelin, mutta en vaivannut sillä sen enempää päätäni. Kun aikanaan suihkussa kävin totesin, että pussi haittasi kovasti veden valumista viemäriin, joten siirsin sen toiseen paikkaan. Aamulla herättyäni pussin funktio selvisi minulle... Huoneessa leijaili viemärin haju. Niinpä kävin siirtämässä pussin takaisin lattiakaivon päälle, tuuletin huoneen ja viemärin hajusta ei ollut enää tietoakaan.


Olin nälissäni. Olinhan syönyt viimeksi aamulla ja kello oli yli kolme. Niinpä lähdin välittömästi tavarat huoneeseen saatuani etsimään ruokapaikkaa. Ravintoloita oli vieri vieressä, joten piti vain valita, mihin haluaa mennä. Katselin heti ensimmäisen rannassa sijaitsevan ravintolan ruokalistaa ja suureksi ilokseni listalta löytyi yksi kestosuosikkini, paistettua nuudelia vegeversiona ja nuudelit oli riisinuudeleita. Pitkästä aikaa pääsin nauttimaan tästä Thaiklassikosta. Ravintolan pöydästä pystyi seuraamaan sataman vilkasta laivaliikennettä. Koko ajan joku laivan oli joko tulossa tai lähdössä. Satamaan sopi vain yksi iso alus kerrallaan. Pienemmälle laiturille, mistä pikaveneet lähtivät, mahtui muutama yhtä aikaa. Padangbai on yksi Balin tärkeimpiä satamia. Se hoitaa laivaliikennettä Lombokin ja Gilien saarelle. Lisäksi satamassa oli paljon kalastajaveneitä ja muitakin pienempiä veneitä turistien kuskaamiseen sukeltamaan, snorklaamaan ja muuten vaan meriretkille. Jos Thaimaassa pitkähäntäveneet ovat tyypillisiä pikkuveneitä, niin täällä veneet ovat hassuja "hämähäkkiveneitä".

Ihanan värikäs autolautta purkamassa lastiaan. Etualalla "hämähäkkiveneitä".

Padangbai on pieni kalastajakylä, joka oli hetkessä katsottu läpi. Nähtävää siellä ei ollut käytännössä mitään. Niitä temppeleitä kun Bali täynnä muutenkin, samoin kun rantoja. Kävelin hotelliltani molempiin mahdollisiin suuntiin tutkien, mitä ympäriltä löytyy. Toiseen suuntaan lähettyäni useampikin vastaantulija kyseli, minne olen matkalla. En oikein tiennyt, mitä vastata, kun en ollut matkalla minnekään, kunhan katselin ympärilleni. Joltakin kysyin, pääseekö sitä kautta rannalle, mutta en ole varma, ymmärsikö mies kysymystäni. Toinen taas käski seuraamaan itseään - hän oli matkalla eri suuntaan kuin minä. En kuitenkaan seurannut, vaan jatkoin eteenpäin. Olin kapealla kujalla, keskellä paikallista asustusta. Kuja kapeni kapenemistaan ja lopulta päälyste päättyi ja kuja muuttui poluksi. Pienen mäen päältä löysin mielenkiintoisen tekeleen, ison, päättömän naishahmon, joka seisoi kalan pään päällä. Päättelin hahmon olevan ohog-ohog-demonihahmo, joka liittyy oleellisena osana Balilaisten uudenvuoden, Nyepin, viettoon. Nyepiä vietetään 21.3. Silloin kaikki tehdyt ohog-ohogit kerätään yhteen ja poltetaan.


Pian hahmon jälkeen totesin, että polku muuttui niin kapeaksi ja mutaiseksi, että en jatkanut pidemmällle. Palasin takaisin samaa reittiä ja menin rannalle tuttua tietä. Rantakadulla törmäsin hassuun tilanteeseen. Vastaani tuli skootteri, jonka päällä oli kaksi nuorta naista. Juuri kun naiset ohittivat minut, kuului pieni tömähdys ja kikatusta. Käännyin katsomaan ja näin tiellä makaamassa ison kalan. Skootteri pysähtyi ja kääntyi takaisin. Kala oli ollut skootterin kyydissä kuskin jaloissa ja pudonnut siitä tielle. Nauraen naiset poimivat kalan takaisin kyytiin ja jatkoivat matkaa.


Google mapsin mukaan kylältä olisi pitänyt löytyä tori ja niinpä lähdin sitä etsimään. Kävelin sataman ohi ja jälleen enemmän paikallisen asutuksen keskelle. Toria en löytänyt, mutta matkan varrella pääsin ihmettelemään paikallisten tapaa parkkeerata kuorma-auto... Tuolta "parkkipaikalta" ei ihan noin vaan lähdetäkään jatkamaan matkaa, sen verran syvälle takarengas oli uponnut.


Olin siis varannut majoituksen Padangbaista kahdeksi yöksi. Ensimmäisen kylällä pyörähtämisen jälkeen ihmettelin, mitä kummaa teen tuossa kyläpahasessa niin kauan. Kylä tuntui niin tylsältä, eikä siellä ollut oikein mitään muuta kuin hyviä ravintoloita. Mutta kun ei sitä voinut koko aikaa syömässäkään olla. Toisen iltapäivän vietinkin jokseenkin hotellilla makoille ja lukien. Auringonlaskun aikaan päätin lähteä syömään. Olin jo katsonut ravintolan valmiiksi etukäteen. Paikan piti olla kylän paras kalaravintola. Ajattelin kävellä sinne pääkatua pitkin, vähän kiertäen. Kun pääkatu aukeni edessäni, näin jo kaukaa, että siellä tapahtui jotakin. Kadun toisessa päässä näkyi paljon ihmisiä. Miehet olivat pukeutuneet valkoisiin paitoihin ja heillä oli valkoinen liina kiedottuna päähän. Naisilla oli upeat juhlapuvut päällään. Kun pääsin lähemmäs näin, että suuri osa miehistä istui kadulla. Vähän matkan päässä näkyi iso omituisen näköinen hahmo, joka liikkui keskellä katua. Jäin seuraamaan, mitä siellä oikein tapahtui. Pienen matkan päästä minusta kuului huutoa. Näin kadulla istuvien miesten pitävän kiinni naista, joka makasi kadulla. Nainen huusi kuin tuskissaan ja näytti kouristelevan. Miehet pitivät naisesta tiukasti kiinni. Hetken päästä huomasin toisen vastaavanlaisen. Tämä nainen näytti nukkuvan, mutta välillä alkoi huutaa ja rimpuilla. Pian tajusin näitä makaavia ihmisiä olevan vaikka kuinka paljon ja vähän väliä joku heistä alkoi huutaa ja rimpuilla ja muut yrittivät pitää heitä aloillaan. Kadulla seisoskeleva väki nauroi ja taputti.

Yhtäkkiä alkoi voimakas rummutus ja kadulla oleva hahmo alkoi tanssia. Maassa makaavat ihmiset alkoivat lähes kaikki huutaa. Tilanne oli hyvin hämmentävä, kun ei ollut hajuakaan, mitä siinä oikein tapahtui. Kun aikani tätä olin seurannut, päätin lähteä syömään. Pois lähtiessäni pysähdyin kysymään kahdelta kadulla seisoskelevalta mieheltä, mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu. Miehet kertoivat kyseessä olevan uskonnollinen seremonia, jossa pyhä henki tulee ihmisiin. Nuo maassa makaavat ihmiset olivat transsissa ja pyhä henki tuli heihin. Tätä seremoniaa vietetään kerran vuodessa. Että satuinkin olemaan paikalla näkemässä sen... Tylsä Padangbai oli juuri muuttunut astetta kiinnostavammaksi paikaksi.




2 kommenttia:

  1. Oletko joskus kokeillut magneettinauhaa matkapahoinvointiin..mulle se tepsii.Kuinka kauan olet vielä natkalla?

    VastaaPoista
  2. En oo kuullutkaan magneettinauhasta matkapahoinvointiin. Millainen se on? Miten sitä käytetään? Tämä reissu kestää vielä (enää) kaksi ja puoli kuukautta.

    VastaaPoista