Eat, pray, love

Viikko Ubudissa, Balin kulttuuripääkaupungissa vierähti nopeasti. Ensivaikutelma kaupungista oli, että haluan pois sieltä saman tien. Sen verran raju oli muutos rauhallisen Gilin ja melko rauhallisen Padangbainkin jälkeen. Liikenne oli ruuhkaista ja torvet soivat. Moottoripyörät puikkelehtivat autojen väleissä ja jalankulkijat näyttivät olevan liikkeellä kuin henkensä kaupalla. Ahdisti. Mietin saman tien, että kysyn majapaikastani, voinko lyhentää varaustani viikosta vain muutamaan päivään. En kuitenkaan kysynyt heti, vaan ajattelin katsoa ensin päivän tai pari. Onneksi majapaikkani oli sentään rauhallinen (aamuja lukuunottamatta, kun paikalliset heräsivät jo kuuden aikaan ja alkoivat touhuilla äänekkäästi jutellen). Pihapiirissä, muurien sisällä, oli vain neljä bungalowia ja kaunis, pieni uima-allas. Isäntäväki ja joku muu perhe asui samassa pihapiirissä. Bungalowissani oli pienehkö huone kattotuulettimella ja suihkusta tuli kuumaa vettä. Terassilla oli kaksi tuolia ja pöytä. Tuohon terassille isäntäväki tarjoili joka aamu aamiaisen. Termospullo täynnä kuumaa vettä, kuppi ja teepusseja oli aina aamuisin pyödällä jo valmiina odottamassa, kun astuin terassille. Aamiaisen sai, kun näki jonkun isäntäväestä ja pyysi. Tarjolla oli tuoreita hedelmiä ja banaanipannukakku tai omeletti. 

 Näkymä terassiltani uima-altaalle.

Hulppea sisäänkäynti Budi's House Bungalowiin, majapaikkaani.

Joitakin vuosia sitten tehty, huikean suosion saavuttanut, elokuva, "Eat, pray, love" on kuvattu Ubudissa. Noihin kolmeen sanaan voi paljolti tiivistää myös oman Ubudin kokemukseni. 

Eat

Ensijärkytyksestä toivuttuani tykästyin kovasti kaupunkiin. Ruoka kaupungissa oli uskomattoman hyvää ja tarjonta kasvissyöjälle huikeaa tasoa. Joka päivä löysin aina jonkun uuden kasvisravintolan. Osa oli täysin vegaanilinjalla ja löytyipä kaupungista aivan raakaruokaravintolakin. Kaikkia löytämiäni paikkoja en edes tullut testanneeksi, vaikka joka päivä taisinkin jossain kasvisravintolassa syödä joko lounaan tai päivällisen. Ruoka tässä maassa on niin halpaa, että alle kymmenellä eurolla päivässä syö helposti sekä lounaan että päivällisen ravintolassa. Halvin ateriani on ollut paikallisessa Warungissa syöty lounas, 1,40 euroa. Ubudin ruokatarjontaa tulee taatusti ikävä! Ja kaiken lisäksi kaupungissa on raakasuklaatehdas, jonka tuotteita löysin muutamasta paikasta ja sain pitkästä aikaa kunnon mintturaakasuklaata! Lisäksi suklaassa oli vielä gojimarjoja. Ostin suklaata vielä matkaevääksikin. :)

Raakalasagne raakaruokaravintolassa.

Grillattuja tonnikalapuikkoja lisukkeineen. Tuo kastike pikkukupissa oli taivaallisen hyvää! Tämän annoksen löysin pienestä Warungista, jossa tarjoilijana oli Oka. Oka oli hyvin kiinnostunut kielistä, joten opetin hänelle suomea ne oleelliset mitä kuuluu ja kiitos. Lisäksi hän sai kuulla oman nimensä merkityksen suomen kielessä. :) Vastavuoroisesti minä sain bahasan oppitunnin. Kiitos = terima kasih ja ole hyvä = sama sama (helppoa kuin heinänteko!). 

Tofua ja tempeä balilaiseen tapaan valmistettuna. Vegaaniannos ja käsittämättömän maukas! Kävin tässä ravintolassa toisenkin kerran syömässä banaanilehden sisällä haudutettua sienimuhennosta, joka oli myös niin hyvin maustettua, että harvoin sellaista ruokaa.

Yhtenä iltana oli vain pikkunälkä, joten tilasin tästä Soma-nimisestä luomu-kasvisravintolasta grillatuilla kasviksilla leivät. Leipänä tosin oli vehnätön vaihtoehto, viipale jostain juureksesta (ilmeisesti), joka jäi täysin arvoitukseksi, mikä se oli. 

Raakaruokaravintolassa kävin toisenakin iltana, tosin vain jälkiruualla. Tässä porkkanakakku raakaversiona.

Pray

Reissun aikana palava haluni auttaa heikommassa osassa olevia ihmisiä on kasvanut jatkuvasti. Jatkuva rukoukseni onkin, että Jumala osoittasi minulle paikan, missä minua todella tarvitaan. Alustavia kyselyitä olen jo tehnyt ja pidän jatkuvasti silmät ja korvat auki. Netissä seuraan aktiivisesti muutamia oman seurakunnan sivustoja, joissa haetaan vapaaehtoistyöntekijöitä eri puolille maailmaa. Ubudissa minulla oli tilaisuus vierailla heikkolahjaisten/henkisesti/älyllisesti jälkeenjääneiden lasten koulussa. Oli  upeaa nähdä, miten hyvää työtä koulu tekee noiden lasten ja nuorten parissa. Osa oppilaista ei tule koskaan oppimaan lukemaan tai kirjoittamaan, mutta heille opetetaan, miten elämän perusasioista voi selviytyä itsenäisesti. Koululla oli pari hollantilaista vapaaehtoistyöntekijää, joista toinen esitteli minulle koulun. 

Koulun alakerran tiloja parvelta kuvattuna. Etualalle jää isompi avoin tila, joka toimii leikkialueena, liikuntatilana ja lepotilana. Taustalla luokkahuoneita.

Täällä kulkiessa ja paikallisia ihmisiä katsellessa on jälleen kerran tajunnut sen, kuinka vähällä ihminen tulee toimeen. Länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa kaikki tuntuu olevan rahasta kiinni. Voidakseen elää ihmisarvoista elämää, on pakko olla riittävästi rahaa edes ihan perustoimeentuloa varten. Tällä rahan merkitys on niin paljon pienempi. Yhdessä näyteikkunassa törmäsin kylttiin, joka pysäytti. Ajatus on niin oivallinen. Miten jotkut ihmiset voivatkin olla niin köyhiä, että raha on kaikki, mitä heillä on? Kumpa itse ei koskaan olisi tuossa tilanteessa! Siinä taas yksi syy rukoilla...

Pian tuon kyltin näkemisen jälkeen Vanuatun myrskytuhot alkoivat tulla julkisuuteen. Vaikka Vanuatulla en tällä reissullani käynytkään, tapasin Fidzillä vanuatulaisia opiskelijoita. Tietoisuus siitä, että sykloni aiheutti saarella mittaamatonta tuhoa, kun valtavat määrät koteja ja muita rakennuksia pyyhkiytyi myrskyn mukaan, pisti maailmanmatkaajan toteamaan, että on aika avata rahapussin nyörit (tai siis vinguttaa Visaa netissä). Monet ihmiset menettivät syklonin myötä aivan kaiken. Minulla on kaikki hyvin ja oma talouteni ei kaadu siihen, jos muutamia kymppejä lahjoitan ADRA Australialle, joka koordinoi ADRA:n työtä tuhoalueella. Jos sinä et vielä ole Vanuatun myrskyn uhreja auttanut, vetoan ihan jokaiseen lukijaani heidän auttamisekseen. Auttaminen on nykytekniikalla niin helppoa. ADRA Australian nettisivuilta löytyi selkeät ohjeet, kuinka lahjoituksen voi tehdä. Itse ADRA:n vapaaehtoisena Kroatian tulva-alueella toimineena tiedän, että apu menee taatusti perille! 

Love

Lopullinen rakastuminen Ubudiin tapahtui sillä hetkellä, kun ensimmäistä kertaa astelin riisipellon laidalle. Sieltä löytyi Ubudin sydän. Olin aikonut tehdä pienen, kartalta etukäteen katsomani lenkin riisipeltojan halki, mutta onnistuin jotenkin missaamaan polkujen risteyksen. Huomasin tuon vasta sen verran eteenpäin kuljettuani, että en enää viitsinyt kääntyä takaisin, vaan jatkoin tuplasti pidemmälle lenkille. Alkuun peltojen keskellä kulkeva polku oli oikein päällystettyä polkua ja törmäsinpä jopa tietyömaahaan matkallani. Miehet olivat tekemässä uutta päällystettä. Jonkin matkan päästä päällyste päättyi ja polku muuttui tavalliseksi poluksi, joka matkan jatkuessa muuttui aina vaan kapeammaksi ja kapeammaksi - ja kosteammaksi. Polun vieressä kulki kastelukanava ja jossain kohdassa varsinainen polku loppui kokonaan ja matkaa piti jatkaa kastelukanavan kapeata reunusta pitkin kävellen. Jos minulla ei olisi ollut geokätköilykartta mukana, olisin varmaankin kääntynyt jossain vaiheessa jo takaisin. Sen verran syvälle viidakkoon polku johti. Vihdoin viidakon läpi alkoi siintää rakennuksia. Tai tarkemmin ottaen rakennustyömaa. Keskelle viidakkoa (tosin toisella puolella työmaata taisi aueta taas riisipellot) oli nousemassa hurjan suuri hotelli. Heti työmaan jälkeen polku teki mutkan ja kääntyi takaisinpäin. Pian polulta osoitti nuoli ylös rinteeseen ja mäen päällä näkyi pieni koju. Nousin rinteen ylös ja siellä, jälleen keskellä ei mitään, oli pikkuruinen myyntikoju, missä Gusti myi juomia. Ihan kannatuksen vuoksi ostin pienen vesipullon, vaikka kassissa olikin oma pullo mukana.

Hulppea hotelli riisipellon laidalla.

Tietyömaa.

Hieman kosteahko polku.

Ja sitten ei polkua enää ollenkaan...

Gusti pyysi istumaan ja tarinoimaan, kun hörppäilin mukavan viileää, juuri ostamaani vettä. Hetkeksi istuinkin, mutta kun huomasin joutuvani hyttysten hyökkäyksen kohteeksi, katsoin parhaaksi jatkaa sittenkin matkaa. Täällä kun nuo hyttyset voivat levittää denguekuumetta, jotan nyt en ihan välttämättä haluaisi  kokea. Yksi paikallinen kertoi, että Ubudin alueella dengueta on aika paljon.

Gustin kojulta aukeni jälleen uudet riisipellot. Uteliaisuuttani poikkesin pellon viertä kulkevalta polulta pellon halki vievälle polulle. Pellon toisella puolen näytti olevan rakennuksia. En ollut varma, ovatko ne paikallisten asuntoja vai turistimajoitusta, joten halusin käydä katsomassa. Talot näyttivät paikallisasutukselta, joten käännyin portilta takaisin. Jäin kuitenkin vielä kuvaamaan peltoja, kun pihasta ilmestyi mies, joka tuli tervehtimään ja juttelemaan. Hän kertoi asuvansa talossa ja pyysi kylään. Hän halusi tarjota minulle jotakin. Sekunnin murto-osan mietin, mitä kutsuun pitäisi vastata, ennen kuin olin jo matkalla pihalle. Tämäkin mies oli Gusti. Hän asui talossa vanhempiensa kanssa. Pihalla tulikin vastaan vanha, ryppyinen nainen, joka oli pukeutunut vain vyötäisille kietaistuun zarongiin. Yläruumis oli täysin paljaana. Nainen ei millään tapaa vaivaantunut, vaikka pihalle ilmestyi vieras, vaan jatkoi puuhiaan entiseen tapaan. Gusti kysyi, tykkäänkö litseistä ja kun sai myöntävän vastauksen, hän kipaisi rinnettä alas, käskien minun odottaa pihalla. Gusti otti puun alta pitkän bambuseipään, jolla alkoi lyömään korkealla puussa olevia hedelmiä yrittäen saada niitä putoamaan. Usean iskun jälkeen hän oli saanut haluamansa määrän hedelmiä putoamaan. Hän poimi ne käsiinsä samalla kun ensimmäiset sadepisarat alkoivat putoilla taivaalta. Alkava sade pisti mieheen vauhtia kirmata jyrkkä mäki ylös. Istuimme pihalla olevaan katokseen, jossa Gusti tarjosi minulle hedelmiä. Kylläpä ne olikin hyviä!

Litsien pudotusta.

Sateen tauottua ajattelin, että on parempi jatkaa matkaa. Gusti pakkasi loput litsit minulle kassiin mukaan. Kiitollisena otin hedelmät ja kaivoin rahapussista kymppitonnin (70 senttiä) kiitokseksi. Gusti oli silminähden ilahtunut. Vielä ennen kuin jatkoin matkaa, Gusti halusi esitellä minulle taidapajansa. Hän on taiteilija, kuten niin monet muutkin paikalliset Ubudissa. Paja sijaitsi pellon toisella puolella, sen polun päässä, jolle olin poikennut matkaltani. Hienoja töitä Gusti oli tehnyt, eikä hintakaan ollut paha, mutta tiukka linjani ostosten suhteen piti edelleen. Mitään ylimääräistä kannettavaa en osta mukaan, ellen sitä todella halua.

Gustin paja.

Kun lähdin jatkamaan matkaani Gustin pajalta, sade alkoi uudelleen. Kaivoin sateenvarjon kassista, enkä antanut sateen haitata. Pian sade yltyi kuitenkin sen verran voimakkaaksi, että pysähdyin puun alle odottelemaan rajuimman sateen ohimenoa. Sade jatkui, mutta hellitti sen verran, että päätin jatkaa eteenpäin. Jo ennestäänkin kurainen ja märkä polku oli nyt entistä kuraisempi ja ei aikaakaan, kun sandaalit ja varpaat olivat myös jokseenkin kuraiset. Tiedossa oli siis taas entistä haisevammat sandaalit... 

Suhteellisen varhaisessa kasvun vaiheessa olevaa riisiä. Istutuksesta sadonkorjuuseen menee kolme kuukautta ja vuodessa saadaan kolme satoa. Kaikki työ tehdään ilman koneita... Jokainen riisin taimi istutetaan yksitellen ja sato korjataan sirpeillä. Ei  taitaisi Suomesta kovin montaa innokasta riisinviljelijää löytyä...

Kävin vielä toisenakin päivänä kävelemässä riisipelloilla (nyt sen lyhyemmän reitin). Tällä kertaa ei sade ollut kiusaamassa. Mutta aurinko paahtoi niin kuumasti, että välillä oli pakko istahtaa polun varressa olevaan Warungiin nauttimaan lasillinen juuri puristettua sitruunamehua ihan vaan sen takia, että pääsi hetkeksi varjoon.

Jo ennen riisipeltoihin rakastumista olin käynyt tutustumassa yhteen Ubudin "nähtävyyteen", apinametsään. Että voi otukset olla suloisia! Portilla heti varoiteltiin, että tavaroistaan on syytä pitää tiukasti kiinni, muuten joku apinoista saattaa tuntea liian suurta kiusausta napata helpon saaliin. Mitään syötävää ei suositeltu otettavan apinametsässä esille, ellei se ollut apinoille tarkoitettua. Apinat kun ovat tunnetusti taitavia kiipeäjiä, joten kädessä oleva suklaapatukka on hetkessä apinan kädessä, kun otus on hetkessä ketterästi kiivennyt reittä pitkin syliin ja napannut herkkupalan. Yhden puun alla katselin, kuinka ylhäällä puussa istui apina jotakin käärepaperia rapistellen. Puun alla oli turisti, joka haikeana katseli välipalansa perään.

Tämä oli tuttu näky ympäri metsää; toinen apina teki täitarkastusta toiselle.

Banaanit tekivät kauppansa - niin portilla, missä niitä myytiin turisteille, kuin metsässä, missä apinalaumat kärkkyivät herkkuja.

Apinaperhepotretti :D Isukin ilme on niin ihana!

Hääpari oli kuvattavana apinametsässä ja tietysti kuvaan piti saada yksi apinakin.

Olin jo aivan loppumetreillä poistumassa puistosta, kun kuvasin muutamia apinoita leikkimässä hindutemppelin jonkun pyhän patsaan päällä. Siinä kuvatessa tunsin hentoisen kosketuksen reidessä ja takamuksessa, kun yksi pikkuapina päätti käyttää minua kiipeilytelineenään. Onnistuin karistamaan apinan kimpustani, mutta muistoksi valkoisiin sortseihin jäi kuraiset sormenjäljet. Huoh... Ja vielä melkein portilla toinen apina hyppäsi kassistani roikkumaan, mutta senkin sain pudotettua ilman, että se sai saalista mukaansa.

Balin saari on vahvasti hindulainen, vaikka muualla Indonesiassa islamilaisuus onkin valtauskonto. Uskonto näkyy katukuvassa kaikkialla. Uhrialttareita on jokaisen portinpielessä ja joka aamu naiset tuovat portin eteen kadulle uhreja (joita varomattomat turistit tallovat jalkoihinsa ja kulkukissat ja -koirat syövät). Suuri osa kodeista on kuin temppeleitä ja itse temppelit ovat huikean hienoja rakennuksia/alueita. Tosin yhdenkään temppelin porttien sisäpuolelle en ole päässyt, kun pukeutumiskoodi on niin tiukka, että en ole koskaan sellaisella varustuksella ollut liikkeelllä. Sisään päästäkseen pitää olla zarongi hameeksi kiedottuna, huivi vyötäröllä ja hihallinen paita. Kuukautisten aikaan naiset eivät saa temppeliin mennä. Hindutemppelit eivät ainakaan Ubudissa edes olleet turisteille jatkuvasti auki. Missään en nähnyt mitään aukioloaikoja ja yleensä portit olivat aina kiinni.

Yhden temppelin sisäänkäynti. Kiinni...

Toisen temppelin sisäänkäynti. Kiinni...

Kolmannen temppelin sisäänkäynti. Kiinni... Mutta tämän temppelin edessä oli esiintymislava, missä esitettiin balilaisia perinnetansseja. Näitä tanssiesityksiä oli ympäri Ubudia joka ilta monessa paikassa. Noin viiden euron pääsymaksulla pääsi seuraamaan esitystä. Itse valitsin esityksen, jossa oli samana iltana kuusi eri (lyhyttä) tanssia, kun yleensä esityksessä on vain yksi tai kaksi tanssia. Tanssijoita säesti erikoisten lyömäsoittimien orkesteri. Vasemmanpuolisia soittimia soitettiin vasaralta näyttävillä kapuloilla.

Esityksen jälkeen tanssijat tulivat lavalle ja yleisö sai otattaa kuvia heidän kanssaan. Tuohon porukkaan on eksynyt kaksi ehkä vähemmän tanssiryhmään kuulunutta turistia. :D

Kun vihdoin oli aika jättää jäähyväiset Ubudille, mieli oli kovin haikea. Eikä se lähteminen muutenkaan ollut ihan yksinkertaista... Lähtöä edellisenä päivänä kysyin majapaikastani shuttle bus kyytiä Lovinaan. Kyydin sai varattua heidän kauttaan, mikä oli oikein mukavan helppoa. Pian matkan varattuani isäntäni tuli kuitenkin takaisin ja pahoitteli kovasti, että seuraavana päivänä bussi ei kuljekaan. Ei kuulemma ole muita varauksia kuin minä. No, en tuosta huolestunut, sillä noita busseja näytti olevan vähän joka pikkumatkatoimistossa tarjolla. Ajattelin buukata matkan jostakin toisesta paikasta, kun lähden muutenkin kävelylle. Muutaman paikan kävin kysymässä ja aina sama vastaus. Ei ole bussia seuraavana päivänä. Onneksi valtion bussifirma toimii, joten kävelin heidän toimistoon ja niin oli matka varattu. Tosin lähestyvä uusi vuosi aiheutti heilläkin sen, että heillä ei ollut tarjota majapaikasta hakua, sillä kuski oli lomalla. Matkaa bussiasemalle oli reilu kilometri, joten sen kyllä pystyi kävelemään rinkankin kanssa ihan kevyesti.

Seuraavana aamuna lähdin hyvissä ajoin bussiasemalle. Heti laskeuduttuani majapaikkani portaat kadulle, jäin suorastaan tuijottamaan, kun vastakkaisen majapaikan portista könysi kadulle pariskunta, joka puhui suomea. Heillä oli jo kotimatka edessä ja hetken matkaa kävelimme yhdessä ja vaihdoimme reissukuulumisia, ennen kuin he jäivät taksille ja minä jatkoin bussille. Kovin pitkälle en ehtinyt, kun yhden kauppakojun edessä mies alkoi jututtaa minua. Hän kysyi minne olen menossa ja tarjosi kyytiä asemalle 15 000 rupialla (noin eurolla). Tarjousta ei voinut vastustaa. Aurinko kun paistoi täydeltä taivaalta, niin rinkan kantaminen oli aika lämmintä puuhaa. Mopokyydissä ilmastointi toimi loistavasti! :D