Subotica

Täällä sitä ollaan, yksin, jo parhaat päivänsä nähneessä neljän hengen hostellihuoneessa Suboticassa. Eilen istuin yli kahdeksan tuntia bussissa tänne päästäkseni. Eilen aamulla jätin asuntoni Zagrebissa tietämättä palaanko sinne enää. Tavarat pitäisi ainakin sieltä saada pois, mutta ehkäpä nuo selviää aikanaan... Pienen matkalaukun ja eväskassin kanssa suuntasin linja-autoasemalle. Olin hyvissä ajoin liikkeellä ja sain lipun Novi Sadiin vievään bussiin nopeasti. Kroatiassa bussin "ruumaan" menevistä tavaroista maksetaan erikseen ja jonotin laukkuni luovuttamista kuljettajalle. Hän kysyi jokaiselta minne oli menossa ja sen mukaan pakkasi laukun oikeaan paikkaan. Minun laukkuani hän ei huolinut, vaan sanoi jotain Kroatiaksi. En tietenkään ymmärtänyt, mutta hänen elekielestään päättelin, että Novi Sadiin menijöiden laukut pakataan toiselle puolelle. Vieressäni seissyt nainen sen minulle vielä varmisti englanniksi.

Tällä mentiin...

Matkalipussani oli istumapaikan numero. Bussiin päästyäni totesin, että koko bussissa ei edes ole sitä numeroa, mikä minun lipussani oli. Niiinpä siinä kysyin joltakulta, onko niillä paikkanumeroilla mitään merkistystä. Ei kuulemma ole. Sai istua ihan mihin halusi. Hassua silti, että kaikki näyttivät etsivän omia paikkojaan. Niinpä valitsin paikkani ikkunan vierestä ja supisuomalaiseen tapaan nostin kassini viereiselle penkille. Aika pian kuitenkin huomasin, että bussi alkaa olla hyvin täysi. Ihmisiä jäi jo seisomaan käytävälle. Niinpä nostin kassini jalkoihini ja vapautin näin vieressäni olevan paikan. Hetken päästä siinä lähellä seissyt mies näytti paikkaa ja kysyi varmaankin onko se vapaa. Pahoittelin, etten ymmärrä hänen kieltääln ja niinpä toisti kysymyksensä englanniksi. Hän istui viereeni ja aloimme jutella. Kävi ilmi, että hän on töissä Ruotsissa. Ensimmäistä kertaa elämässäni taisin päätyä tilanteeseen, jossa juttelin ventovieraan ihmisen kanssa koko matkan siihen asti, että jäi kyydistä. Meillä oli oikein mukavat jutustelut ja tästä rohkaistuneena taidan uskaltaa vielä toistekin avata suuni ventovieraan vieruskaverin suuntaan. :)

Matka Novi Sadiin kesti lähes seitsemän tuntia. Matkalla pidimme kaksi kymmenen minuutin vessataukoa, jotka olivat erittäin tervetulleita jo jalottelunkin kannalta. Olin etukäteen netistä saanut selville, että Novi Sadissa minulla on lähes kaksi tuntia aikaa ennen jatkoyhteyden lähtemistä. Matkan aikana jutustelin myös lisää tuon laukun kanssa avustaneen naisen kanssa, joka istui takanani. Hän sanoi, että busseja menee kyllä aikaisemminkin ja hän oli itsekin menossa samaan suuntaan. Yhdessä lähdimme lippuja jatkoyhteyteen hankkimaan ja pääsinkin jatkamaan matkaa heti, ilman yhtään odottelua. Nyt vaan oli sellainen ongelma, että minulla ei ollut mitään tietoa siitä, kuka minua on tulossa vastaan eikä minulla ollut yhteyshenkilön puhelinnumeroa - olin sitä pyytänyt, mutta en sitä syystä tai toisesta ollut saanut. Päätin lähettää viestin Serbian ADRA:n johtajalle, Igorille, jonka numero minulla oli ja pyysin häneltä yhteyshenkilön numeroa. En tiedä, menikö viestini Igorille koskaan perille, sillä vieläkään en siihen ole vastusta saanut... Lippua ostaessani olin kysynyt, mihin aikaan bussi on Suboticassa. Piti olla kuulemma kuudelta, eli reilu tunti ennen etukäteen ilmoittamaani aikaa. 20 yli viisi saavuimme taas yhdelle bussiasemalle ja katsoin, että kaikki matkustajat ovat jäämässä kyydistä. Oli jo pimeää, joten en nähnyt missään aseman nimeä. Kysyin sitä kanssamatkustajilta ja he sanoivat, että olemme Suboticassa...

Hyppäsin siis bussista pois muiden mukana ja hetken aikaa mietin, mitä teen. Päätin mennä odotusaulaan istuskelemaan ja odottelemaan. Kun en vielä ollutkaan istunut sinä päivänä tarpeeksi :D Mielessäni laadin suunnitelman B, jos ketään ei ilmestyisi minua hakemaan. Tiesin kaupungista löytyvän edullisia hostelleja. Vähän ennen seitsemää lähdin ulos sinne, minne bussit tulevat. Siellä luokseni tuli välittömästi nainen, joka kysyi, olenko Mejra. Kerroin olevani - tai siis korjasin olevani Merja. Hän oli Suzana, joka oli yhteyshenkilöni täällä. Olimme siis löytäneet toisemme! Sain pikaisen selvityksen siitä, mitä on odotettavissa. Kaupungissa on parhaillaan vapaaehtoisten opiskelijoiden ryhmä Newbold Collegesta ja tulisin liittymään heidän porukkaan perjantaina. Tosin tapaisin heidät jo tunnin päästä salsan merkeissä :) Luvassa oli illanvietto, johon oli tulossa salsaopettaja opastamaan salsan saloihin. Kymmenen aikaan paikalle pitäisi ilmestyä myös minun ensimmäisen yön emäntäni, Mila, joka veisi minut kotiinsa. 

Salsaopettajaa odotellessa porukka löysi Zumba -videopelin, josta he innostuivat kovasti. Huikeita suorituksia siinä pääsi katselemaan, kun jokainen pisti parastaan voittaakseen parinsa. Osa väestä pelasi samaan aikaan pöytätennistä ja pöytäfutista. Kokoontumispaikkana oli varhaisen oppimisen keskus, joka oli suoranainen lapsen paratiisi!!! Leluja ja pelejä oli käsittämättömät määrät! Ilta vierähti nopeasti ja sitä odotettua salsaopea ei koskaan tullut. Niinpä kymmenen jälkeen siivosimme paikat ja suuntasimme yöpuulle. Mila ilmestyi paikalle noutamaan minut ja niinpä hyppäsimme hänen pieneen sportti-Pösöön ja ajoimme hänen kotiinsa. Päädyimme omakotialueelle oikein viihtyisän näköisen talon eteen. Sisällä meitä oli vastassa Milan isä, joka kovasti odotti suomalaista vierasta. Minulle näytettiin huoneeni, joka oli ilmiselvästi vanhempien makuuhuone. Perheen äiti oli Saksassa töissä, joten isä luovutti huoneen minun käyttöön. Istuimme keittiön pöydän ääreen juttelemaan ja iltapalaa syömään. Isällä oli vieraalle mielenkiintoinen tehtävä. Hän halusi saada "Jeesus mua rakastaa" -laulun kertosäkeen Suomen kielellä kirjoitettuna. Mielelläni sen hänelle kirjoitin ja opetin. Hän puolestaan aikoo opettaa sen kirkossa lapsille, joille hän on opettanut saman laulun jo usealla eri kielellä.

Perjantaiaamuna Mila ajoi minut hostellille, missä opiskelijaporukka on majoittuneena. Minä majoituin myös tänne, sillä lauantaiaamuna lähden heidän kanssaan Belgradiin. Sain ihan oman huoneen, mikä on suoranaista luksusta näissä oloissa. Kymmeneksi menimme paikalliseen erityiskouluun, missä opiskelijat ovat koko viikon tarjonneet oppilaille erilaisia projekteja. Tänään vuorossa oli erilaisia tansseja. Oli  huikean hienoa seurata, miten erityisoppilaat innostuivat tanssimaan ja osa heistä oli uskomattoman nopeita oppimaan askelkuviot. Osa lapsista taas ei millään päässyt kuvioihin mukaan, mutta hekin nauttivat silminnähden, kun saivat siitä huolimatta osallistua. Tämän koulun oppilaat ovat lähinnä oppimisvaikeuksista kärsiviä lapsia, mutta siellä on myös liikunta- ja kehitysvammaisia oppilaita.

Iltapäivä oli vapaata aikaa, joten kävin tutustumassa kaupunkiin. Subotica on pieni, kaunis kaupunki. Tunnissa oli keskusta tutkittu ja eväät huomista varten hankittu. Illalla oli luvassa minulle täysin uusi kokemus. Menimme paikalliseen juutalaisten synagoogaan aloittamaan sapattia yhdessä juutalaisten kanssa. Meitä oli vastassa kipa-päisiä miehiä, jotka ohjasivat meidät synagoogan penkkeihin istumaan. Pojat saivat myös kipat päähänsä ja tytöt ja pojat ohjattiin istumaan eripuolille käytävää. Itse rukoushetki oli erikoinen tilaisuus. Se noudatti jotakin tiettyä kaavaa. Siihen sisältyi Psalmien lukemista (lue puolittain laulamista) ja heprealaisia lauluja. Kaikki tapahtui muutenkin hepreaksi. Yhden lauluista jopa tunnistin ja pystyin hyräilemään mukana. Kiitos siitä Victor Klimenkon, joka on heprealaisia lauluja tehnyt Suomessa tunnetuksi.

Rukoushetken jälkeen meitä suorastaan vaadittiin liittymään mukaan nauttimaan yhdessä viiniä ja leipää. He olisivat ottaneet kieltäytymisen loukkauksena. Niinpä joukossa nekin, jotka ovat absolutisteja, ottivat kiltisti viinimukin ja olivat juovinaan :) Meitä oli lopulta niin paljon, että emme mahtuneet kaikki pöytien ääreen istumaan. Meille, jotka jäimme istumaan tuoleille seinustalle, ei kukaan tarjonnut syötävää. Lopulta oman ryhmämme vetäjä haki pöydästä tarjottimen, jolla oli jotain leivonnaisia, ja tarjosi niitä meille.

Myös aterialla miehet ja naiset istuivat erillään omissa pöydissään.

Osa porukasta oli täysin kypsiä lähtemään ja niinpä ryhmän vetäjä keksi jonkun tekosyyn, jonka varjolla me "seinäruusut" pääsimme liukenemaan paikalta. Minä en kokenut tilannetta mitenkään kurjana, vaan nautin kovasti, kun pääsin näkemään näin läheltä juutalaisten tavan aloittaa sapatti yhdessä.

Subotican kaupungintalo iltavalaistuksessa. Oli muuten livenä aika paljon upeamman näköinen kuin kuvassa.