Illan aikana myös minun seuraavan viikon ohjelma alkoi muotoutua. Edessä on mielenkiintoinen seikkailu, joka onkin jo päässyt alkamaan. Perjantaiaamuna hyppäsin Ileanan ja Steven kyytiin suuntana Zagreb. Matkan aikana sain selvityksen, mitä minulla on odotettavissa tulevan viikon aikana. Pikkusen taas mietitytti, mitähän tästä tulee, mutta kun seikkailuun on lähdetty, niin nyt sitten seikkaillaan! Ileana järjesti minulle majoituksen Rijekaan viikonlopuksi yhden seurakuntalaisen kotiin. Pientä jännitystä aiheutti sellainen juttu, että vastassa olisi ummikkokroaatteja. Onneksi perheessä on kuitenkin tytär, joka puhuu englantia, mutta tytär vaan ei ole kotona! Maanantaina matkani jatkuisi Rabin saarelle, josta Ileana on kotoisin. Hänen vanhemmillaan on siellä majoitusta turisteille, mutta koska turistikausi on jo ohi, majoitustilat ovat nyt lähes tyhjillään, joten Ileana päätti lähettää minut vähän lomailemaan kolmen rankan avustuskeskusviikon jälkeen. Ja tietenkään Ileanan vanhemmatkaan eivät puhu englantia...
Perjantaina Zagrebiin asunnolleni päästyäni tyhjensin pikaisesti matkatavarani ja pakkasin laukun uudelleen. Pientä välipalaa haukattuani tavarat mukaan ja kadulle taksia metsästämään. Takseja onneksi saa helposti lennosta ja onnistuin jopa saamaan kielitaitoisen kuskin. Suuntana siis linja-autoasema, josta piti lähteä kohti Rijekaa. Lipun ostaminen osoittautuikin hieman haastavammaksi operaatioksi. Olin etukäteen ottanut selvää, että kannattaa ostaa samantien meno-paluulippu, sillä se tulee selvästi edullisemmaksi. Ongelma vaan oli se, että en tiennyt tarkkaan, milloin olisin palaamassa Zagrebiin. Niinpä yritin lippuluukulla selvittää, pitääkö minun tietää lippua ostaessani, millä bussilla aion palata. Tätä kysyessäni virkailijanainen alkoi osoittaa minulle seuraavaa lippuluukkua. Siirryin siis jonottamaan sinne. Täällä vastassa oli täsmälleen sama juttu. Heikolla englannilla nuo virkailijat eivät ymmärtäneet kysymystäni. Taas seuraavalle luuulle. Tällä luukulla on hymyileväinen miesvirkailija, joka puhui hyvää englantia ja vihdoin sain lippuni ostettua. Paluuaikaa ei tarvinnut tietää. Paluulippu on vain varaus, joka pitää vaihtaa varsinaiseen lippuun kolmen kuukauden aikana.
Koska minulla oli hieman aikaa ennen bussin lähtöä, päätin käyttää ajan hyödyksi ja käydä ostamassa lisää puheaikaa paikalliseen prepaid-liittymääni. Kioskin myyjä ei tietenkään puhunut englantia, mutta reippaana tyttönä aloin kyselemään, onko paikalla ketään asiakasta, joka puhuisi englantia. Nopeasti siitä löytyi nuori nainen, joka oli valmis auttamaan ja niin sain ostettua lisäaikaa.
Bussiin päästyäni hoksasin, että Ileana unohti antaa minulle osoitteen, mihin olen illalla menossa. Olin saanut vain ohjeet ottaa taksin majapaikkaani ja minulla oli myös puhelinnumero (johon vastaisi siis ummikkokroaatti). Niinpä tekstaria Ilanalle ja sain osoitteen. Matkani ensisijainen tarkoitus oli vielä perjantaina käydä tutustumassa Rijekassa valokuvanäyttelyyn "Kroatia ilmasta". Valokuvaaja Davor on Ileanan tuttu ja Ileana on avustanut häntä markkinointiasioissa. Davor on lahjoittanut näyttelyn tuotoista puolet Adran työhön tulva-alueen ihmisten auttamiseksi. Nyt Ileanalla oli suunnitelma, että tuo näyttely saataisiin myös Suomeen ja siksi hän halusi minun menevän katsomaan näyttelyn ja neuvottelemaan Davorin kanssa minkälaiset mahdollisuudet meillä olisi saada näyttely toteutettua Suomessa. Bussista soitin Davorille ja sovin tapaamisen illaksi. Sitä ennen ehtisin onneksi käydä syömässä pikaisesti, sillä olin edelleen aamiaisen voimin liikkeellä. Matkalla nukahdin välillä hetkeksi ja kun heräsin, ulkona satoi ja bussin mittari näytti vain 12 astetta lämmintä. Siinä vaiheessa aloin miettiä, olikohan sandaalit ja paljaat varpaat ihan oikea varustus... Pian kuitenkin tajusin, että mehän olemme ylittämässä vuoristoa. Kun aloimme laskeutua Rijekaan, lämpötila nousi tasaiseen tahtiin aina 19 asti, mutta sade jatkui. Niinpä lähdin seikkailemaan sateiseen Rijekaan matkalaukun kanssa. Olin saanut Davorilta ohjeistuksen hakeutua kävelykadulle (jonka nimi lausutaan muuten jokseenkin Korso). Sieltä löysin turisti-infon, josta kyselin suosituksia hyvään ravintolaan ja saamieni vinkkien perusteella suuntasin Meksikolaiseen ravintolaan nauttimaan erinomaisesta pinaattilasagnesta.
Valokuvanäyttely olikin jotain ihan muuta kuin olin odottanut. Tiesin jo etukäteen, että kyseessä on ulkoilmanäyttely, mutta kun näin, miten se oli toteutettu, ensimmäinen ajatukseni oli, että ei ole mitään mahdollisuutta roudata tätä Suomeen! Mutta kun kerran pomolta oli käsky käynyt, pitihän sitä Davorin kanssa tavata ja jutustella mukavia :) Olin odottanut tapaavani jo vanhemman herrasmiehen, joten kun paikalle ilmestyi nuori sporttinen mies polkupyörällään, olin hieman hämmästynyt. Sateen edelleen jatkuessa istahdimme kahvilaan kävelykadun varrella ja Davorin pyynnöstä jäimme ulos katoksen alle, jotta hän sai samalla kuvata näyttelyä katselevia ihmisiä sateenvarjoineen. Siinä jutustellessamme kävi ilmi, että tämä oli vain yksi tapa toteuttaa näyttely ja Suomeen voitaisiin toteuttaa hieman kevyempi versio. Sitä nyt lähdetään yhdessä Ileanan ja Suomen Adran väen kanssa selvittämään, saadaanko näyttely järjestettyä Suomeen nyt käsillä olevien faktojen perusteella.
Kello alkoi olla jo paljon ja pimeä tuli. Oli aika jatkaa seikkailua kohti majapaikkaani. Lähdin etsimään taksia, joka löytyikin nopeasti ja onnekseni kuski puhui englantia. Kaivoin esille osoitteen, jonne lähdimme ajamaan. Kun olimme löytäneet oikealle kadulle, pimeällä talojen numeroita ei näkynyt. Emme onnistuneet löytämään oikeaa taloa, joten kuski kysyi, onko minulla puhelinnumeroa johon soittaa. Olihan minulla ja kuski soitti numeroon, josta ei vastattu... Hetken aikaa jo ehdin miettiä missäköhän yöni tulen viettämään. Uudella yrityksellä kuski sai puheluunsa vastauksen ja ohjeet perille. Sain siis huokaista helpotuksesta! Vastassa oli oikein ihastuttavan hersyvä rouva Sladjana ja miellyttävä miehensä Franjo. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta hyvin tulimme silti juttuun :) Paljon illan aikana "jutustelimme" ja taas opin jotain uutta kroatian kielestä. Isäntäväen puheessa toistui useita kertoja sana "kissa". Sehän piti tietysti selvittää, mitä se tarkoitti. Helposti se selvisi. Ulkona kun edelleenkin satoi. Kissa on sade. Tosin se kirjoitetaan yhdellä s:llä, jonka päällä on pieni v-kirjain.
Illan aikana puhuin puhelimessa perheen tyttären, Sanjan, kanssa ja Sanja kertoi tärkeimpiä tarvitsemiani asioita. Hän myös toimi tulkkina, jotta äitinsä sai vastauksia haluamiinsa kysymyksiin. Hymy huulilla painoin illalla pään tyynyyn ja olin kovasti kiitollinen seikkailustani tähän mennessä!
Aamulla oli edessä kirkkoreissu. Rijekassa on kaksi adventtikirkkoa, joista toinen perinteinen ja toinen nuorekkaampi ja ei niin perinteinen. Menimme tähän jälkimmäiseen. Sieltä löytyi minulle pian tulkiksi parikymppinen Filip, joka uhrautuvasti tulkkasi itse asiassa koko päivän minulle. Kirkon jälkeen nimittäin Sladjana kutsui Filipin kanssamme lounaalle. Sladjana oli valmistanut herkullisen kasvislounaan, josta Filipkin kasvissyöjänä oli kovasti onnellinen.
Lounaan jälkeen jäimme Filipin kanssa kaksin isäntäväen vetäytyessä päivälevolle. Oli mielenkiintoista kuulla Filipin elämäntarina ja haastaa itsensä intensiiviseen, syvälliseen keskusteluun englanniksi. Nyt kun kieltä on joutunut jatkuvasti käyttämään, huomaa koko ajan olevansa rohkeampi heittäytymään keskusteluihin mukaan. Tietysti tätä helpottaa myös kovasti se, että täkäläisetkin ovat joutuneet itse opettelemaan kielen, eivätkä puhu liian vaikeaa kieltä.
Viideksi suuntasimme kaupungin toiseen kirkkoon, missä oli luvassa kastejuhla. Pääsin kuin pääsinkin siis todistamaan uuden ystäväni Markan suurta päivää. En ollut tiennyt etukäteen, milloin ja missä Marka kastettaisiin, joten tämä oli minulle oikein mieluinen yllätys. Markan kanssa kastettiin myös vanhempi rouva ja kasteen jälkeen juhlittiin hulppean nyyttäripöydän antimien kera.
Herkuista nauttiessamme Filip esitteli minut muutamille ystävilleen. He kertoivat olevansa lähdössä iltakävelylle satamaan ja kysyivät, haluanko lähteä heidän kanssaan. Tietysti halusin. Vielä kun kyytikin "kotiin" järjestyisi, niin oli oikein mukava päästä näkemään Rijeka iltavalaistuksessa, saada vähän raitista ilmaa ja saada jatkaa juttua mukavien ihmisten kanssa. Ajoimme kirkolta satamaan, jossa jalkauduimme kävelemään. Rijeka iltavalaistuksessa oli upeaa katsottavaa ja sain juttuseuraksi Adamin, joka oli kovasti tyytyväinen saadessaan tutustua ulkomaalaiseen, englantia puhuvaan ihmiseen.
Illan päätteeksi selvisi, että Adam asuu samoilla kulmilla missä minun majapaikkani on ja yksi nuorista miehistä, Marin, asui myös sillä suunnalla. Marinin kyydillä pääsimme kotikulmille ja Adam saattoi minut vielä "kotiin" saakka. Siellä Sladjana kutsui meidät molemmat vielä iltateelle. Omissa suunnitelmissani oli suunnata sunnuntaina läheiseen Opatijaan ja keksin kysyä, haluaisiko Adam lähteä kanssani vähän niinkuin oppaaksi. Adamilla ei ollut muita suunnitelmia, joten sovimme tapaavamme aamulla ja suuntaavamme yhdessä Opatijaan. Sladjana vielä lupasi ajaa meidät sinne. Jo toisena iltana peräkkäin kävin nukkumaan hymy huulilla ja erittäin kiitollisena tästäkin päivästä!
Sunnuntaiaamuna Sladjana huuteli aamiaiselle, joka oli jo valmiina pöydässä. Edessäni oli lautasellinen pannulla rasvassa paisetettuja leipäviipaleita, kupillinen kuumaa kaakaota ja purkillinen jotain jogurtilta näyttävää. Totesin hiljaa mielessäni, että eihän tämä nyt ihan sitä ole, mitä normaalisti söisin, mutta nyt meni kaikki hyvällä ruokahalulla. Välillä vaan tulee vastaan niitä tilanteita, että ei voi sanoa "ei kiitos", eikä edes halua sanoa.
Sääennuste lupaili sunnuntaillekin sateita ja hieman viileämpää ilmaa. Niinpä sonnustauduin matkaan farkuissa ja pitkähihaisessa paidassa. Sateenvarjokin lähti mukaan. Mutta aika pian kaipasin jo kevyempää varustusta! Keli oli kesäisen lämmin. Tummat pilvet väistyivät ja aurinko lämmitti ihanasti. Oli aivan upea päivä kävellä pitkin Opatijan rantoja ja katuja ihaille maisemia ja leikkien oikeaa turistia ottamalla tuhottomat määrät valokuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti