Pimp my Pump

Törmäsin eilen sattumalta netissä yhteen paikalliseen pitkän linjan geokätköilijään. Kysyin hänen suosikkejaan Zagrebin kätköistä. Hän kertoi Pimp my Pump (tuunaa pumppuni) -sarjan olevan suosikkinsa. Kun kysyin, onko hän löytänyt kaikki sarjan kätköt, hän vastasi, että tavallaan... Hän on kätköjen omistaja :D Koska tälle päivälle ei taas ollut mitään tehtävää, päätin lähteä hakemaan sarjan kätköjä. Ensin piti tietysti saada geofillari täyteen iskuun, joten poikkesin naapurissa olevaan pyöräkorjaamoon. Sieltä löytyi erittäin mukava, kielitaitoinen ja palvelualtis herra, joka fiksasi satulan kuntoon, rasvasi ketjut ja laittoi lisää ilmaa renkaisiin. Hän katsoi, että eturengas alkaa olla ihan loppu, jonka olin itsekin todennut jo yrittäessäni pumpata itse ilmaa renkaaseen. Kysyin, mitä uusi rengas ja sen vaihto maksaa ja onko hänellä renkaita. Ei ollut varastossa, mutta saa kyllä ja hintaa tulee 100 kunaa (13€). Totesin, että toivottavasti rengas vielä hetken kestäisi ja kysyin, paljonko olen velkaa tämän kerran huoltotoimista. Mies naurahti ja sanoi, että ei mitään - tulet vielä takaisin! Hyvillä mielin suuntasin siis kätköjen kimppuun. 

Jokaiselta kätköltä löytyi tuunattu pumppu, joka esitti jotakin henkilöä/hahmoa, kuuluisaa paikkaa tai tuttua esinettä. Nyt seuraakin sitten leikkimielinen tietokilpailu, kuka tunnistaa eniten ketä tai mitä kukin pumppu esittää! Vastauksia vaan viestikenttään :) Ja älkää luulkokaan, että minä olisin tunnistanut nuo kaikki! Oikeat vastaukset tulevat noin viikon päästä.

1. Ensimmäiseltä kätköpaikalta löytyi tämännäköinen herra. 

2. Tämän herran ohi olen fillaroinut lukemattomia kertoja kaupungilla käydessäni. Monta kertaa olen ajatellut pysähtyä tämän kuvaamaan, mutta nyt vasta se toteutui.

3. Tämänkin ohi olen monesti ajanut, mutta nyt huomasin sen vasta ensimmäistä kertaa.

4. Tämän herran lähituntumasta löytynyt kätkö oli erittäin hieno toteutus. Annoin favon.

5. Tälle pumpulle joudun vielä palaamaan, sillä naapurin herra oli leikkaamassa viiniköynnöstään eikä kätkön etsiminen ollut mahdollista hänen silmiensä alla.

6. Synkältä näyttää ja tekstistä saa apuja :) 

7. Tätä pumppua sainkin kuvailla tovin, kun pari jästiä oli parkkeerannu kätkön viereen.

8. Tämä pumppu oli oikea ilopilleri, mutta itse kätkö jäi tällä kertaa löytymättä.

9. Tämä pumppu on tuunattu naistenpäivänä kaikkien naisten kunniaksi. Söpö :)

10. Jos tähän mennessä jotkut on ollut hankalia tunnistettavia, niin tästä ei voi erehtyä. Tuon värisiä hiuksia kun ei kovin monella ole :)

11. Tämäkin pitäisi olla suht helppo (kätkön löytyminen ei tosin ollut helppoa). Maasta saa ehkä paremman kuvan alkuperäisestä mallista.

12. Tämän tunnistaminen vaatii hieman Zagrebin tuntemista, mutta Googlekin on keksitty :)

Niin se kätkökärpänen taas pääsi pahasti puraisemaan... Mutta kun tätä aikaa tuntuu olevan, niin onhan se mukavaa, kun on mielekästä puuhaa, mihin ajan käyttää. Ja samalla saa siinä sivussa reippaasti raitista ilmaa, liikuntaa ja näkee uusia paikkoja Zagrebista! Vielä jos löytyisi kaveri kätköjä kiertämään, olisi se vielä hauskempaa (Pia, mun on ikävä sua! Sun kanssa oli niin kivaa kätköillä.)

Elämää Zagrebissa ja hyviä uutisia!

Tämän viikon olen omistanut googlettamiselle ja omien asioiden hoitamiselle. Tiistaina pyöräilin keskustaan palauttamaan australialaisparilla olleet asuntoni avaimet seurakunnan toimistoon. Samalla reissulla halusin poiketa kristillisessä kirjakaupassa katsomassa, onko heillä mitään luettavaa englanniksi. Ei ollut. Seuraava etappi oli etsiä kampaamo, josta saa kansainvälisellä opettajakortilla alennusta hiustenleikkuusta. Olin netistä katsonut osoitteen ja nyt lähdin sitä etsimään. Paikka löytyi helposti, mutta samalle päivälle olisi ollut aikaa vasta illalla. Niinpä sovin ajan seuraavalle päivälle ja heitin turistivaihteen päälle. Vein pyörän parkkiin keskusaukiolle ja suuntasin kulkuni yläkaupunkiin, josta yksi osa minulla oli vielä kokonaan tutkimatta. Kartan avulla suunnistin kapeita kujia pitkin kohti määränpäätäni, köysiradan yläasemaa. Sieltä aukenikin hieno näkymä kaupungin ylle. Sitä ihaillessani puhelin ilmoitti saapuneesta tekstiviestistä. Pomolta tuli tehtäviä. Googlettamista siis tiedossa, kun pitäisi yrittää löytää Helsingistä sopiva tila valokuvanäyttelyä varten ja muutenkin alkaa todenteolla selvittää mahdollisuuksia näyttelyn saamiseksi Suomeen.

Siunatun Marian Lunastuksen katedraali yläkaupungista kuvattuna. 

Avustuskeskuksessa työskennellessäni ehdin tutustua moneen vapaaehtoiseen. Yksi heistä oli Zagrebissa asuva Iva. Tapasin hänet myös Marucevecissa ja sovimme tapaavamme Zagrebissa. Hänellä on pieni kirjakauppa, johon lupasin mennä piipahtamaan. Sain ohjeet kaupan löytämiseksi ja nyt päätin lähteä sitä etsimään. Vaan eipä löytynyt :( Yritin noudattaa tarkasti saamiani ohjeita, jotka olivat erittäin yksinkertaiset, mutta kun ohjeiden mukaan olisi pitänyt rappusten jälkeen kääntyä toisesta risteyksestä oikealle, ei sitä toista risteystä koskaan tullut... Vastassa kun oli tori. Noh, täytyy yrittää treffata kirkossa.

Zagreb on siitä edistyksellinen kaupunki, että täältä löytyy useampikin kasvisravintola. Tähän mennessä olen kolme jo onnistunut löytämään. Vasta yhden niistä olin aikaisemmin testannut, joten nyt päätin testata toisen. Ravintolan nimi on Nishta, joka suomennettuna tarkoittaa "ei mitään". Tarjolla on hyvä valikoima erilaisia kasvisruokia aina vegaani- ja raakaruokaa myöten. Gluteenittomia annoksia on myös paljon saatavilla. Henkilökunta oli hyvin kielitaitoista ja englanninkielinen menu löytyi. Annoksen valinta ei ollut helppoa, kun periaatteessa lähes kaikki mitä menusta löytyi, olisi käynyt. Niinpä piti vaan valita. Päädyin tilaamaan annoksen nimeltä Sata-rata, se kun kuulosti suomalaisen korvaan niin kotoisalta :) Juomaksi tilasin inkiväärishotin, joka osoittautui oikein oivalliseksi valinnaksi. Ruokakin oli erittäin maittavaa!

Lautasella Sata-rata ja lasissa inkivääriboosti. Nam :D

Lasku tuotiin pöytään pienessä sievässä rasiassa, josta löytyi myös iloinen papu kiitokseksi käynnistä. Harvoin laskusta tulee niin hyvälle tuulelle!

Kotitalon alaovelle päästyäni aloin kaivaa avainta taskusta. Meitä olikin siinä neljä ihmistä yhtä aikaa pyrkimässä ovesta sisään. Minä olin ensimmäisenä, joten olin työnsin avaimen lukkoon avatakseni ulko-oven, mutta ovi ei auennutkaan. Katsoin, olinko yrittänyt vahingossa väärällä avaimella, mutta avain oli oikea. Ovi ei auennut. Seuraavaksi nuori koulutyttö kaivoi oman avaimensa ja yritti avata ovea, mutta se pysyi kiinni. Vielä kolmaskin yritti avaintaan, mutta ovi pysyi kiinni. Onneksi ovessa on mattalasi, jonka läpi pystyi näkemään, että aulassa oli joku. Niinpä aloimme koputtaa ovelle. Hahmo sisällä ei ensin näyttänyt reagoivan mitenkään, mutta lopulta lähti hitaasti kohti ovea. Vanha rouva keppien kanssa avasi meille oven ja yhdessä ihmettelimme, miksi emme päässeet sisälle. Aamulla, kun seuraavan kerran alaovea tarvitsin, huomasin, että koko lukkopesä oli poissa, joten se siis oli rikki ja on nyt korjattavana.

Eilen fillaroin taas aamusta kaupungille, tällä kertaa siis kampaajalle. Vähän jänskätti, minkälainen on täkäläinen taso kampaajilla. Onneksi tämä kampaaja puhui hyvää englantia, joten ainakin meillä oli yhteinen kieli, jolla kommunikoida! Kerroin millainen leikkaus minulla on aikaisemmin ollut, mutta annoin vapaat kädet ideoida uuttakin. Eipä siinä kauaa nokka tuhissut, kun aivan ylipitkäksi venähtänyt kuontalo sai taas uutta ryhtiä ja keveyttä. Kuvaa ei tullut otettua, mutta eipä tuo lopputulos niin paljoa entisestä poikkea, että siinä mitään suurta ihmettelemistä olisi. Hinta oli kyllä aika hurja... Viiskymppiä - siis kunaa, joka on euroina n. 7,50€. Millähän nää ihmiset täällä elää, kun ansiotaso on niin alhainen? Elinkustannukset on kuitenkin ihan kohtuullisen korkeat.

Nyt kun on taas tullut enemmän fillaroitua, huomasin, että fillari kaipaisi pientä huoltoa. Satulan kiinnitykset on hieman löysällä, joten satula pyörii sivusuunnassa. Tietenkään minulla ei ole mitään työkaluja, millä tuota kiristäisi, joten olen tuolla ajellessani yrittänyt katsella, josko jossain olisi sen näköistä paikkaa, mistä voisi saada apua. Yksi autokorjaamo tuossa aika lähellä on ja olenkin siitä ohi ajaessani usein katsellut, josko siinä sattuisi olemaan joku ulkona vapaana niin että voisi kysyä apua. Eilen illalla kävin iltakävelyllä ja sen päätteksi ajattelin poiketa lähikaupassa banaaneita ostamassa. Mutta koska banaanit oli loppu, jouduinkin kävelemään seuraavaksi lähimpään kaupaan. Siinä puolen kilometrin matkalla huomasin pikkuriikkisen putiikin kadun varrella. Ulkona oli muutama polkupyörä ja putiikin nimessä oli myös polkupyörä. Kaivoin kännykän esiin ja naputtelin toisen sanan liikkeen nimestä sanakirjaan ja bingo, siinä on pyöräkorjaamo! Sinne siis poikkean pikimmiten, kun taas fillarin selkään hyppään.

Sellaiseen kummajaiseen olen täällä törmännyt useamman kerran, kun olen ollut iltakuuden aikoihin liikkeellä, että koulujen luona oppilaat purkautuvat ulos koulusta reput selässä. Siis illalla kuudelta! En ole vielä päässyt keneltäkään asiaa kysymään, mutta väkisinkin tulee mieleen, että noinkohan täällä käydään koulua kahdessa vuorossa, koska myös aamukahdeksalta oppilaita on jo liikenteessä.

Kun nyt kerran koulusta tuli puhe, niin tänään sain huippuhyviä uutisia Suomesta! Tuo mun vuorotteluvapaan sijaisasia kun on ollut pielessä enkä siis ole korvauksiin ollut oikeutettu. Pari viikkoa sitten sain viestin kunnan vt koulutoimenjohtajalta, joka kertoi, että asia on sinänsä hoidossa, te-toimiston vahvistusta enää odotetaan. Viestissä luvattiin ilmoittaa minulle heti, kun asia on kunnossa. Tänään kuitenkin kyllästyin odottamaan ja laitoin viestiä, jossa kysyin missä nyt mennään, kun mitään ei ole kuulunut. Uusi sijainen on aloittanut työt jo tämän viikon alusta, joten kunhan vaan työkkäri saa uuden lausunnon aikaiseksi, olen nyt oikeutettu vuorottelukorvaukseen. Mutta se paras uutinen oli se, että kunta maksaa mulle korvaukset siltä ajalta, kun kassa ei niitä maksa! :D Ihanaa, että asiat järjestyy!!!

Löytöjä ja kohtaamisia

Paluu Zagrebiin on tapahtunut taas aika leppoisissa merkeissä. "Töistä" ei ole tietoakaan, joten olen keskittynyt nauttimaan vapaa-ajasta. Torstaina pyykkäilin reissun likaiset vaatteet ja ensimmäistä kertaa törmäsin nyt ongelmaan, jonka olemassa olon olen kyllä tiedostanut jo aikaisemminkin. Pyykkien kuivatustila on hyvin rajallinen. Yhden koneellisen saa mahtumaan, mutta kun pyykkiä oli kaksi koneellista, piti jo käyttää luovuutta ja aikaa, että sai kaiken kuivumaan. Onneksi päivä oli aurinkoinen, niin kuivuminen tapahtui suht nopeasti. Kun ensimmäisen koneellisen pesi heti aamusta ja toisen vasta iltapäivällä, oli monet vaatteet jo ehtineet kuivua.

Muuten en olisi pitänyt mitään kiirettä pyykkäämisen kanssa, mutta kun tiedossa oli, että perjantaina voisi olla taas lähtö reissuun, niin piti saada puhdasta vaatetta mukaan. Tosin myöhemmin selvisi, että reissu typistyikin vain päivän reissuksi lauantaina. Perjantai jäi siis täysin vapaapäiväksi. Päätin käyttää ajan hyväkseni ja uppoutua taas hetkeksi rakkaan harrastukseni, geokätköilyn, pariin. Keli oli kesäisen lämmin, joten hyppäsin fillarin selkään ja lähdin etsiskelemään lähiseudun kätköjä. Enpä muista, koska Suomessa olisi ollut niin huono löytämisprosentti kuin nyt oli. Kuudella kätköllä kävin ja vain puolet sain käsiini. Ensimmäistä olin tovin etsiskellyt, kun totesin, että se ei voi olla enää edes tallella. Vasta siinä vaiheessa luin lokikirjaa ja totesin, että viimeinen loggaus oli huhtikuulta. Siirryin suosiolla seuraavalle kätkölle, joka löytyi hyvin nopeasti, mutta sen loggaaminen oli aika haasteellista, kun jästejä pyöri ympärillä niin paljon. Sama juttu oli kolmannellakin kätköllä edessä, joten kameralle tuli käyttöä, kun hyvin tarkasti tutkiskelin kasvillisuutta ja hienoja puita ja etsin hyviä kuvakulmia samalla vaanien sopivaa hetkeä napata kätkö logattavaksi. Neljäs kätkö löytyi myös ongelmitta, siis sain näköyhteyden siihen, mutta loggaamaan en päässyt, sillä kätkö oli aitauksen sisällä ja portti oli lukossa. Jästejä oli niin paljon liikkeellä, että päätin jättää aidan yli kiipeämisen väliin. Onneksi viides kätkö antautui taas helposti ja nyt ei jästeistäkään ollut harmia. Kuudetta en onnistunut löytämään, vaikka kuinka yritin.

Kaikenlaista hassua sitä tulee kuvattua geokätköillessä.

Kun muutin tähän asuntooni Zagrebissa, ihmettelin varaston hyllyssä olevia tavaroita, jotka näyttivät ilmi selvästi olevan jonkun edellisen asukkaan omaisuutta. Siellä oli mm. leivänpaahdin, silitysrauta, matkalaukullinen vaatteita, keittiötarvikkeita ja monenlaista pientä tarviketta. Kukaan ei ollut minulle kertonut kenelle tavarat kuuluvat ja voisiko niitä ehkä käyttää. Tuossa yhtenä päivänä kun varastossa taas poikkesin, huomasin tavaroiden seassa leikkuulaudan. Päätin, että voisin varmaankin sitä lainata. Niinpä otin sen käyttöön, mutta jätin edelleen juustojen mukana tulleet styroxalustat talteen. Leikkuulauta osoittautui oikein kivaksi, kun mulle iski halu saada ihan perinteistä kasviskeittoa. Ensin piti tietysti suunnata kauppaa etsimään tarvittavat ainekset ja ilahduin kovasti, kun löysin hevi-osastolta valmiin keittopakkauksen, jossa oli porkkanoita, pala selleriä, palsternakka, persiljaa ja jopa vähän lehtikaalia. Vain perunat piti ostaa erikseen. Kyllä muuten tuli hyvää keittoa!

Lauantaiaamuna oli edessä matka Maruseveciin, täkäläiseen adventtiseurakunnan ylläpitämään kouluun, jossa toimii lukio ja jonkin verran ammatillista koulutusta. Kerran vuodessa Marusevecissa järjestetään Adrianmeren alueen seurakuntien kongressi, johon tulee osallistujia Kroatian lisäksi ainakin Sloveniasta ja Albaniasta. Adra oli kongressissa mukana omalla esittelypöydällä ja esittäytyi myös lavalla. Odotin kovasti tätä reissua, sillä olin vieraillut Marusevecissa kerran aikaisemminkin, 24 vuotta sitten, kun olin vielä itse lukiossa Toivonlinnassa. Koulun kuoro teki silloin kuoromatkan Jugoslaviaan ja viivyimme jonkin aikaa myös Marusevecissa. Ainoat kunnon muistikuvat paikasta olivat linna ja lentopallokenttä. Lounastauolla oli aikaa lähteä katselemaan vähän ympärille, joten suuntasin linnalle. Matkalla tuli vastaan kaksi vanhempaa herraa, jotka pysäyttivät minut ja alkoivat kovasti juttelemaan, vaikkakin kovin puutteellisella kielitaidolla. En tahtonut millään päästä jatkamaan matkaa, kun herroilla oli niin kovasti asiaa. Onneksi paikalle sattui kolme nuorta, jotka herrat myös pysäyttivät. He olivat myös menossa linnalle ja pyysivät minut mukaansa. Heistä sainkin mukavaa juttuseuraa ja seuraa muutenkin, kun kiertelin palauttamassa mieleen vanhoja muistoja.

Marusevecin linna, joka oli 24 vuotta sitten koulun käytössä. Linnassa oli koululuokkia ja ruokasali. Nykyisin linna on palautettu valtiolle ja se on tyhjillään ja rapistuu kovaa vauhtia.

Kongressin lounas oli järjestetty ulos. Tarjolla oli hedelmiä ja sämpylöitä. Jonossa kuljettiin pöytien luo, jossa jokainen sai muovipussin käteen. Pussiin oppilaat sujauttivat liukuhihnameiningillä banaanin, persikan, omenan, luumuja ja kolme sämpylää. Jokainen sai sitten mennä syömään minne halusi ja monilla oli myös omia eväitä mukana. 

Lentopallokenttä palveli tällä kertaa parkkipaikkana. Kenttä palautti hauskoja muistoja mieleen. Toivonlinnassa kun lentopallo oli iso juttu, oli meistä kuorolaisistakin tietysti monet innokkaita pelaajia. Niinpä hyvin pian oli haastematsi saatu aikaiseksi. Meillä tytöillä vaan oli yksi pieni ongelma... Siihen aikaan Marusevecissa tyttöjen piti pukeutua hameeseen. Siinä me tytöt sitten kentän laidalla pohdimme, saakohan lenttistäkään pelata housut jalassa... Muistaakseni kävimme kyllä vaihtamassa sopivammat peliasut päälle. Mutta tuo hämmästyttää kyllä kovasti, että miksi lenttiskenttä on asfaltoitu???

Oli muuten oikeasti mukava huomata, että kongressissa oli ihan samanlainen kesäjuhlafiilis kuin Suomessakin. Ihmiset tapaavat vanhoja tuttuja muun ohjelman ohessa ja kenelläkään ei ole kiire minnekään. Itse olin yllättynyt siitä, miten paljon minullakin on täällä jo tuttuja. Monta tuttua tämän puolentoista kuukauden ajalta tapasin ja uusia tuttavuuksiakin tuli taas useita lisää. Tapasinpa jopa yhden potentiaalisen aviomiesehdokkaan :D Tää on niin hauska juttu! Muutamat ihmiset ovat ottaneet sydämenasiakseen löytää minulle täältä hyvän aviomiehen, että saisivat minut jäämään tänne. Avustuskeskuksessa tulva-alueella työskennelläni Durda ilmoitti, että hänellä on minulle hyvä aviomies tiedossa - hänen oma poikansa :) En tiedä, mitä Durda pojalleen on minusta kertonut, mutta joka tapauksessa Marusevecissa eräs herra tuli juttusilleni ja pienen arvausleikin jälkeen selvisi, että edessäni seisoi Durdan poika, joka osoittautui oikein mukavaksi mieheksi.

Viikonloppuna sain luettua Suomesta mukaan ottamani kirjan loppuun ja niinpä edessä oli uuden kirjan metsästys. En ole törmännyt täällä divareihin, joten suuntasin ostoskeskuksessa sijaitsevaan paikalliseen suurimpaan kirjakauppaan, jossa tiesin olevan myös englanninkielisiä kirjoja. Hetken etsiskelyn jälkeen onnistuin löytämään halppishyllyn, jossa oli hyvä valikoima kirjallisuuden klassikoita englanniksi pokkareina. Sieltä löysin noin kolmella eurolla Daniel Defoen kirjan Moll Flanders, joka on nyt työn alla. Mukavaa, kun kirjoja saa kirjakaupastakin divarihinnoilla :)

Tähän asti säät ovat olleet täällä täysin kesäisiä. Tänä aamuna satoi. Olin ajatellut lähteä kaupungille etsimään kampaajaa ja poiketa myös täkäläisessä kristillisessä kirjakaupassa. Mutta sateessa ei huvittanut lähteä fillaroimaan, joten päädyin siivouspuuhiin. Neljän viikon poissaoloni aikana hämähäkit olivat ehtineet kutoa monet seitit ikkunanpieliin ja pölyä oli kertynyt. Ikkunatkin olivat järkyttävän likaiset jo tänne muuttaessani. Tietenkään minulla ei ole täällä mitään ikkunanpesuvälineitä, mutta nyt päätin, että minähän pesen ne ikkunat! Itse pesu sujui Fairylla ja perinteisellä keittiörätillä. Kuivaamiseen löytyi astiapyyhe. Kyllä muuten oli ikkunanpesu helppoa ja nopeata, kun kaikki kolme ikkunaa ovat vain yksinkertaisilla laseilla! Kaikenkaikkiaan siis vain kuusi ikkunapintaa ja sateesta huolimatta asunto yhtäkkiä alkoi näyttää niin valoisalta :)

Olin jo saanut siivouspuuhani ihan loppusuoralle, kun puhelin soi. En tuntenut numeroa, joten hieman ihmettelin, kuka kumma minulle soittaa. Olen mielestäni tallentanut kaikki uusien ystävieni puhelinnumerot. Soittaja oli seurakunnan toimiston sihteeri. Hän kertoi, että Australialainen pariskunta, joka oli aikaisemmin asunut tässä asunnossa, oli jättänyt tänne joitain tavaroitaan, ja he ovat nyt tulossa hakemaan niitä, jos minulle sopii. Näin siis tavaroiden arvoitus selvisi! Pikaisesti palautin leikkuulaudan paikoilleen ja olin kovasti tyytyväinen, että olin juuri siivonnut. Jonkin ajan kuluttua oven takana olikin iäkäs, herttainen pariskunta hakemassa tavaroitaan. Päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni, kun kerran tapasin aikaisempia asukkaita. Tähän päivään mennessä kun minulle ei vieläkään ollut selvinnyt, mikä minun postilaatikkoni alakerran laatikkorivistössä on. Nyt sen tiedän! Yhdessä kävimme laatikon katsomassa samalla kun kannoimme pariskunnan tavarat autoon. Postilaatikko oli tupaten täynnä postia! Tai siis enimmäkseen mainoksia, mutta löytyi sieltä myös kahdeksan seurakunnalle osoitettua kirjettä nettifirmasta ja yksi jollekin entiselle asukkaalle osoitettu kirje. Ne kiikutan huomenna seurakunnan toimistoon sihteerille, samalla kun lähden etsimään sitä kampaajaa ja kristillistä kirjakauppaa.

Rab - paratiisi

Kun tuossa edellisessä postauksessa oli niin paljon asiaa, niin selvähän se, että jotain "tärkeää" unohtui. Ihan pakko vielä palata vähän tuonne viikonloppuun ja nyyttäreille. Siellä oli vanhempi herttainen rouva, joka puhui vähän englantia ja tuli minua jututtamaan. Hän oli juuri niitä seurakuntien hengettäriä, jotka saavat vieraat (ja omat) tuntemaan olonsa enemmänkin kuin tervetulleiksi. Lahdessa meillä on Laura ja Jyväskylässä Liisa, jotka kuuluvat juuri näihin ihmisiin. Tämä ihastuttava rouva kysyi jossain vaiheessa ikääni, eikä hän millään meinannut ymmärtää vastaustani. Näytin vielä sormillakin ensin neljä ja sitten kaksi. Rouva näytti takaisin juuri toisin päin, ensin kaksi ja sitten neljä. Kun lopulta sain viestin perille, että todellakin neljä ja kaksi, hän oli aivan hämillään. Hän kun oli kuulemma ollut aivan varma, että olen alle 30. Loma tekee näköjään hyvää :D Eikä tämä muuten ollut ensimmäinen kerta täällä, kun törmään vastaavaan...

Maanantai valkeni taas aurinkoisena Rijekassa. Sääennusteet olivat luvanneet joka päivälle sadetta, mutta kelit hellivät minua perjantain sateiden jälkeen. Paikalliset kertoivat, että tämä kesä on ollut sateisin ja huonoin kesä ikuisuuksiin. Koska katamaraani Rabille lähti vasta viideltä, minulla oli hyvää aikaa käydä aamulla lähitorilla hakemassa isäntäväelle pientä kiitosta vieraanvaraisuudesta ja sen jälkeen suunnata rannalle nauttimaan auringosta ja hakemaan tietty yksi geokätkökin. Sladjana jäi kotiin töidensä pariin. Ihan tuli lapsuus mieleen, kun löysin Sladjanan ompelukoneen vierestä ja tajusin, että hän ompelee työkseen kotonaan, ihan niin kuin äiti aikanaan :)

Franjo ja Sladjana saattoivat minut Katamaraanille illan suussa ja jälleen kerran olin tilanteessa, että en tiennyt, mitä odottaa. Tiesin vain, että Rabilla minua on vastassa Ileanan äiti, joka ei siis myöskään puhu englantia. Tiesin myös, että majoitus on kunnossa, mutta kaikki muu oli täysin hämärän peitossa. Avoimin mielin nousin katamaraaniin kohti tuntematonta.

Saavuin Rabille juuri auringonlaskun aikaan. Rabin kaupunki kylpi laskevan auringon valossa ja mereltä katsottuna näytti erittäin kutsuvalta. Nopeasti rantautumisen jälkeen löysimme Angelan kanssa toisemme, hyppäsimme autoon ja ajoimme muutaman kilometrin päähän meren rannalla sijaitsevaan taloon, jossa Ileanan vanhemmat asuivat ja heillä oli siinä muutamia huoneistoja turisteille vuokrattavana. Paikka oli kuin suoraan paratiisista! Auringonlaskun värit viipyivät vielä taivaalla ja kaivoin kameran esiin ikuistaakseni ensimmäisen iltani paratiisissa.

Olin aivan mykistynyt paikan kauneudesta! Angela saattoi minut huoneistooni talon ylimpään kerrokseen. Olin selvästikin saanut talon parhaan huoneiston... Parvekkeelta aukeni näkymä suoraan merelle. Huoneistossa oli hyvin varusteltu keittiö, kaksi isoa makuuhuonetta ja kylpyhuone. Nopealla vilkaisulla totesin, että täällä on hyvä kokkailla ruokia, kunhan vaan löydän ensin kaupan. Mutta eipä sitä sitten kokkailtukaan, sillä hyvin pian ymmärsin, että talo pitää huolen syömisistäni. Päivällinen odottaisi puolen tunnin päästä terassilla.

Tällä terassilla istuskeli ihan ilokseen nauttien mitä herkullisimipia ruokia, kun samalla sai nauttia upeista maisemista. Välillä ohi lipui purjelaiva ja kun käänsi katseensa ylös, sai ihailla mukavasti varjoa tarjoavia viiniköynnöksiä täynnä kypsiä rypäleitä.

Näitä rypäleitä pääsin myös nauttimaan, kun Angela yhtenä aamuna napsi valtavan määrän terttuja alas ja antoi ne minulle.

Vaikka syyskuu on puolessa välissä, keli Rabilla oli kesäisen lämmin. Niinpä käytin lomani nauttien rantaelämästä. Ensimmäisenä päivänä kävelin rantaa pitkin kulkevaa kapeaa tietä pitkin etsimään mukavaa poukamaa auringosta ja merestä nauttimiseen. Kun sellaisen löysin, levitin pyyhkeen rannalle ja yksinkertaisesti vain nautin olostani! Välillä pulahdin vielä mukavan lämpimään mereen vilvoittelemaan.

Lounaan jälkeen suuntasin kulkuni toiseen suuntaan rantaa pitkin, tällä kertaa tarkoituksenani kävellä tutustumaan Rabin kaupunkiin. Imin saaren kaunetta itseeni ja nautin olostani valtavasti. Vähän väliä pysähdyin ottamaan valokuvia ja tunsin itseni enemmän kuin onnelliseksi!

Paikallinen autovuokraamo :D

Näkymä Rabin kaupungista.

Auringon laskiessa suuntasin kulkuni takaisin päin. Matkalla ihmiset istuskelivat rannalla kuvaamassa jälleen niin kaunista auringonlaskua. Itsekin pysähtelin sitä kuvaamaan ja nauttimaan sen kauneudesta ja väreistä.

Toisen päivän aamuna Angela liittyi seuraani aamiaiselle ja tarjosi kyytiä kaupunkiin. Päätin tarttua tarjoukseen ja pakkasin reppuun rantakamppeet, voidakseni nauttia rantaelämästä jollakin kaupungin monista rannoista. Paluukyytikin olisi ollut tarjolla, mutta sen skippasin, sillä halusin viettää aikaa ilman kelloa ja nauttia kaikessa rauhassa viimeisestä päivästäni paratiisissa. Ensitöikseni kaupunkiin päästyäni kävin ostamassa lipun valmiiksi paluumatkalle Rijekaan, sillä katamaraani lähtisi seuraavana aamuna jo ennen seitsemää. Kaupasta hain pientä evästä rantapäivää varten ja sitten kiipesin puistoon ylös mäelle ja laskeuduin toiselle puolelle rantaan etsimään sopivaa paikkaa levittää pyyhe.

Rantabulevardilla ihmiset makoilivat siellä sun täällä, mistä vain vähänkin varjoa löytyi suojaksi auringolta. Hiekkarantoja ei montaa ollut, mutta se ei haitannut, sillä asfaltilla oli yllättävän mukava myös makoilla ja uimaan pääsi lähes mistä vaan.

Itse makoilin/istuskelin hetken tässä varjossa lukien ja välillä mereen pulahtaen. Jatkoin kuitenkin vielä matkaa eteenpäin ja löysin pienen hiekkarannan, jonne pyyhkeeni levitin ja alta aikayksikön nukahdin... Herättyäni totesin, että on ehkä syytä etsiytyä välillä varjoon. Vielä viimeinen pulahdus mereen, ennen kuin vaihdoin kuivat vaatteet päälle ja siirryin kirjan kanssa varjoon. Havahduin tekstiviestiin. Ileanalta tuli viesti, että äidillä olisi lounas valmiina... Totesin, että puolitoista tuntia tarvitsen aikaa, ennen kuin ehdin syömään, mutta sehän ei ollut mikään ongelma. Kaikessa rauhassa keräilin kamppeeni ja suuntasin takaisin päin.

Viimeisestä illasta nautin omalla parvekkeella ihaillen ensin auringonlaskua, viinirypäleitä syöden ja lopulta pimentyneessä illassa tähtitaivasta katsellen. Aamulla olisi aikainen herätys katamaraanille, joten nukkuminen houkutteli kovasti.

Heti kuuden jälkeen aamulla painoin viimeisen kerran huoneistoni oven perässäni kiinni ja laskeuduin alakertaan, jossa Angelalla oli aamutee valmiina. Yhdessä nautimme kupposet ennen kuin Angela ajoi minut satamaan. Haikein mielin hyvästelin ihastuttavan emäntäni ja jätin paratiisin taakseni noustessani katamaraaniiin, joka vei minut takaisin Rijekaan. Paluu arkeen oli edessä, mutta pari päivää Rabilla jäivät lämpimänä muistona mieleen!

Angela

Auringon laskiessa saavuin Rabille ja auringonnousun aikaan saaren hyvästelin.

Kohti uusia seikkailuja

Torstai kului odotellessa. Ileana (Adra Kroatian maajohtaja) saapui avustuskeskukseen yhdessä Steven (Adran tarkastaja (?) Trans-Euroopan osastosta) vasta illalla. Ileana osoittautui aurinkoisesti hymyileväksi energiapakkaukseksi, jolla on todellakin miljoona rautaa tulessa yhtä aikaa. Pikaisesti esittelimme vieraillemme jo toimintansa lopettaneen avustuskeskuksen tilat ja miten siellä toimimme ennen kuin he lähtivät vielä ennen pimeän tuloa Ratimirin ja Docin kanssa pienelle kenttäkierrokselle katsomaan, miten Adra toimii psykososiaalista työtä tehdessään ja miten talojen kuivatusoperaatio toimii.

Steve ja Ileana "joulupukkeina" jakamassa meille kaikenlaista kivaa Adra-materiaalia.

Illan aikana myös minun seuraavan viikon ohjelma alkoi muotoutua. Edessä on mielenkiintoinen seikkailu, joka onkin jo päässyt alkamaan. Perjantaiaamuna hyppäsin Ileanan ja Steven kyytiin suuntana Zagreb. Matkan aikana sain selvityksen, mitä minulla on odotettavissa tulevan viikon aikana. Pikkusen taas mietitytti, mitähän tästä tulee, mutta kun seikkailuun on lähdetty, niin nyt sitten seikkaillaan! Ileana järjesti minulle majoituksen Rijekaan viikonlopuksi yhden seurakuntalaisen kotiin. Pientä jännitystä aiheutti sellainen juttu, että vastassa olisi ummikkokroaatteja. Onneksi perheessä on kuitenkin tytär, joka puhuu englantia, mutta tytär vaan ei ole kotona! Maanantaina matkani jatkuisi Rabin saarelle, josta Ileana on kotoisin. Hänen vanhemmillaan on siellä majoitusta turisteille, mutta koska turistikausi on jo ohi, majoitustilat ovat nyt lähes tyhjillään, joten Ileana päätti lähettää minut vähän lomailemaan kolmen rankan avustuskeskusviikon jälkeen. Ja tietenkään Ileanan vanhemmatkaan eivät puhu englantia...

Perjantaina Zagrebiin asunnolleni päästyäni tyhjensin pikaisesti matkatavarani ja pakkasin laukun uudelleen. Pientä välipalaa haukattuani tavarat mukaan ja kadulle taksia metsästämään. Takseja onneksi saa helposti lennosta ja onnistuin jopa saamaan kielitaitoisen kuskin. Suuntana siis linja-autoasema, josta piti lähteä kohti Rijekaa. Lipun ostaminen osoittautuikin hieman haastavammaksi operaatioksi. Olin etukäteen ottanut selvää, että kannattaa ostaa samantien meno-paluulippu, sillä se tulee selvästi edullisemmaksi. Ongelma vaan oli se, että en tiennyt tarkkaan, milloin olisin palaamassa Zagrebiin. Niinpä yritin lippuluukulla selvittää, pitääkö minun tietää lippua ostaessani, millä bussilla aion palata. Tätä kysyessäni virkailijanainen alkoi osoittaa minulle seuraavaa lippuluukkua. Siirryin siis jonottamaan sinne. Täällä vastassa oli täsmälleen sama juttu. Heikolla englannilla nuo virkailijat eivät ymmärtäneet kysymystäni. Taas seuraavalle luuulle. Tällä luukulla on hymyileväinen miesvirkailija, joka puhui hyvää englantia ja vihdoin sain lippuni ostettua. Paluuaikaa ei tarvinnut tietää. Paluulippu on vain varaus, joka pitää vaihtaa varsinaiseen lippuun kolmen kuukauden aikana.

Koska minulla oli hieman aikaa ennen bussin lähtöä, päätin käyttää ajan hyödyksi ja käydä ostamassa lisää puheaikaa paikalliseen prepaid-liittymääni. Kioskin myyjä ei tietenkään puhunut englantia, mutta reippaana tyttönä aloin kyselemään, onko paikalla ketään asiakasta, joka puhuisi englantia. Nopeasti siitä löytyi nuori nainen, joka oli valmis auttamaan ja niin sain ostettua lisäaikaa.

Bussiin päästyäni hoksasin, että Ileana unohti antaa minulle osoitteen, mihin olen illalla menossa. Olin saanut vain ohjeet ottaa taksin majapaikkaani ja minulla oli myös puhelinnumero (johon vastaisi siis ummikkokroaatti). Niinpä tekstaria Ilanalle ja sain osoitteen. Matkani ensisijainen tarkoitus oli vielä perjantaina käydä tutustumassa Rijekassa valokuvanäyttelyyn "Kroatia ilmasta". Valokuvaaja Davor on Ileanan tuttu ja Ileana on avustanut häntä markkinointiasioissa. Davor on lahjoittanut näyttelyn tuotoista puolet Adran työhön tulva-alueen ihmisten auttamiseksi. Nyt Ileanalla oli suunnitelma, että tuo näyttely saataisiin myös Suomeen ja siksi hän halusi minun menevän katsomaan näyttelyn ja neuvottelemaan Davorin kanssa minkälaiset mahdollisuudet meillä olisi saada näyttely toteutettua Suomessa. Bussista soitin Davorille ja sovin tapaamisen illaksi. Sitä ennen ehtisin onneksi käydä syömässä pikaisesti, sillä olin edelleen aamiaisen voimin liikkeellä. Matkalla nukahdin välillä hetkeksi ja kun heräsin, ulkona satoi ja bussin mittari näytti vain 12 astetta lämmintä. Siinä vaiheessa aloin miettiä, olikohan sandaalit ja paljaat varpaat ihan oikea varustus... Pian kuitenkin tajusin, että mehän olemme ylittämässä vuoristoa. Kun aloimme laskeutua Rijekaan, lämpötila nousi tasaiseen tahtiin aina 19 asti, mutta sade jatkui. Niinpä lähdin seikkailemaan sateiseen Rijekaan matkalaukun kanssa. Olin saanut Davorilta ohjeistuksen hakeutua kävelykadulle (jonka nimi lausutaan muuten jokseenkin Korso). Sieltä löysin turisti-infon, josta kyselin suosituksia hyvään ravintolaan ja saamieni vinkkien perusteella suuntasin Meksikolaiseen ravintolaan nauttimaan erinomaisesta pinaattilasagnesta.

Valokuvanäyttely olikin jotain ihan muuta kuin olin odottanut. Tiesin jo etukäteen, että kyseessä on ulkoilmanäyttely, mutta kun näin, miten se oli toteutettu, ensimmäinen ajatukseni oli, että ei ole mitään mahdollisuutta roudata tätä Suomeen! Mutta kun kerran pomolta oli käsky käynyt, pitihän sitä Davorin kanssa tavata ja jutustella mukavia :) Olin odottanut tapaavani jo vanhemman herrasmiehen, joten kun paikalle ilmestyi nuori sporttinen mies polkupyörällään, olin hieman hämmästynyt. Sateen edelleen jatkuessa istahdimme kahvilaan kävelykadun varrella ja Davorin pyynnöstä jäimme ulos katoksen alle, jotta hän sai samalla kuvata näyttelyä katselevia ihmisiä sateenvarjoineen. Siinä jutustellessamme kävi ilmi, että tämä oli vain yksi tapa toteuttaa näyttely ja Suomeen voitaisiin toteuttaa hieman kevyempi versio. Sitä nyt lähdetään yhdessä Ileanan ja Suomen Adran väen kanssa selvittämään, saadaanko näyttely järjestettyä Suomeen nyt käsillä olevien faktojen perusteella.

Roudatapa nyt tällaiset kuvat Suomeen... Etenkin kun näitä oli paljon!!!

Davor ja kirja, jossa on hänen seitsemän vuoden työnsä satoa Kroatian kuvaamisesta ilmasta käsin.

Kello alkoi olla jo paljon ja pimeä tuli. Oli aika jatkaa seikkailua kohti majapaikkaani. Lähdin etsimään taksia, joka löytyikin nopeasti ja onnekseni kuski puhui englantia. Kaivoin esille osoitteen, jonne lähdimme ajamaan. Kun olimme löytäneet oikealle kadulle, pimeällä talojen numeroita ei näkynyt. Emme onnistuneet löytämään oikeaa taloa, joten kuski kysyi, onko minulla puhelinnumeroa johon soittaa. Olihan minulla ja kuski soitti numeroon, josta ei vastattu... Hetken aikaa jo ehdin miettiä missäköhän yöni tulen viettämään. Uudella yrityksellä kuski sai puheluunsa vastauksen ja ohjeet perille. Sain siis huokaista helpotuksesta! Vastassa oli oikein ihastuttavan hersyvä rouva Sladjana ja miellyttävä miehensä Franjo. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta hyvin tulimme silti juttuun :) Paljon illan aikana "jutustelimme" ja taas opin jotain uutta kroatian kielestä. Isäntäväen puheessa toistui useita kertoja sana "kissa". Sehän piti tietysti selvittää, mitä se tarkoitti. Helposti se selvisi. Ulkona kun edelleenkin satoi. Kissa on sade. Tosin se kirjoitetaan yhdellä s:llä, jonka päällä on pieni v-kirjain. 

Illan aikana puhuin puhelimessa perheen tyttären, Sanjan, kanssa ja Sanja kertoi tärkeimpiä tarvitsemiani asioita. Hän myös toimi tulkkina, jotta äitinsä sai vastauksia haluamiinsa kysymyksiin. Hymy huulilla painoin illalla pään tyynyyn ja olin kovasti kiitollinen seikkailustani tähän mennessä!

Aamulla oli edessä kirkkoreissu. Rijekassa on kaksi adventtikirkkoa, joista toinen perinteinen ja toinen nuorekkaampi ja ei niin perinteinen. Menimme tähän jälkimmäiseen. Sieltä löytyi minulle pian tulkiksi parikymppinen Filip, joka uhrautuvasti tulkkasi itse asiassa koko päivän minulle. Kirkon jälkeen nimittäin Sladjana kutsui Filipin kanssamme lounaalle. Sladjana oli valmistanut herkullisen kasvislounaan, josta Filipkin kasvissyöjänä oli kovasti onnellinen.

Filip, Sladjana ja Franjo lounaalla.

Lounaan jälkeen jäimme Filipin kanssa kaksin isäntäväen vetäytyessä päivälevolle. Oli mielenkiintoista kuulla Filipin elämäntarina ja haastaa itsensä intensiiviseen, syvälliseen keskusteluun englanniksi. Nyt kun kieltä on joutunut jatkuvasti käyttämään, huomaa koko ajan olevansa rohkeampi heittäytymään keskusteluihin mukaan. Tietysti tätä helpottaa myös kovasti se, että täkäläisetkin ovat joutuneet itse opettelemaan kielen, eivätkä puhu liian vaikeaa kieltä.

Viideksi suuntasimme kaupungin toiseen kirkkoon, missä oli luvassa kastejuhla. Pääsin kuin pääsinkin siis todistamaan uuden ystäväni Markan suurta päivää. En ollut tiennyt etukäteen, milloin ja missä Marka kastettaisiin, joten tämä oli minulle oikein mieluinen yllätys. Markan kanssa kastettiin myös vanhempi rouva ja kasteen jälkeen juhlittiin hulppean nyyttäripöydän antimien kera.

Marka kastettavana.

Nyyttäripöydän antia.

Herkuista nauttiessamme Filip esitteli minut muutamille ystävilleen. He kertoivat olevansa lähdössä iltakävelylle satamaan ja kysyivät, haluanko lähteä heidän kanssaan. Tietysti halusin. Vielä kun kyytikin "kotiin" järjestyisi, niin oli oikein mukava päästä näkemään Rijeka iltavalaistuksessa, saada vähän raitista ilmaa ja saada jatkaa juttua mukavien ihmisten kanssa. Ajoimme kirkolta satamaan, jossa jalkauduimme kävelemään. Rijeka iltavalaistuksessa oli upeaa katsottavaa ja sain juttuseuraksi Adamin, joka oli kovasti tyytyväinen saadessaan tutustua ulkomaalaiseen, englantia puhuvaan ihmiseen.

Rijeka by night.

Illan päätteeksi selvisi, että Adam asuu samoilla kulmilla missä minun majapaikkani on ja yksi nuorista miehistä, Marin, asui myös sillä suunnalla. Marinin kyydillä pääsimme kotikulmille ja Adam saattoi minut vielä "kotiin" saakka. Siellä Sladjana kutsui meidät molemmat vielä iltateelle. Omissa suunnitelmissani oli suunnata sunnuntaina läheiseen Opatijaan ja keksin kysyä, haluaisiko Adam lähteä kanssani vähän niinkuin oppaaksi. Adamilla ei ollut muita suunnitelmia, joten sovimme tapaavamme aamulla ja suuntaavamme yhdessä Opatijaan. Sladjana vielä lupasi ajaa meidät sinne. Jo toisena iltana peräkkäin kävin nukkumaan hymy huulilla ja erittäin kiitollisena tästäkin päivästä!

Sunnuntaiaamuna Sladjana huuteli aamiaiselle, joka oli jo valmiina pöydässä. Edessäni oli lautasellinen pannulla rasvassa paisetettuja leipäviipaleita, kupillinen kuumaa kaakaota ja purkillinen jotain jogurtilta näyttävää. Totesin hiljaa mielessäni, että eihän tämä nyt ihan sitä ole, mitä normaalisti söisin, mutta nyt meni kaikki hyvällä ruokahalulla. Välillä vaan tulee vastaan niitä tilanteita, että ei voi sanoa "ei kiitos", eikä edes halua sanoa. 

Sääennuste lupaili sunnuntaillekin sateita ja hieman viileämpää ilmaa. Niinpä sonnustauduin matkaan farkuissa ja pitkähihaisessa paidassa. Sateenvarjokin lähti mukaan. Mutta aika pian kaipasin jo kevyempää varustusta! Keli oli kesäisen lämmin. Tummat pilvet väistyivät ja aurinko lämmitti ihanasti. Oli aivan upea päivä kävellä pitkin Opatijan rantoja ja katuja ihaille maisemia ja leikkien oikeaa turistia ottamalla tuhottomat määrät valokuvia.

Opatijan "maamerkki" - nainen ja lokki.

Kaksi suurta muusikkoa; oppaani Adam ja Paganini (jolta joku oli pöllinyt jousen)

Opatija.

Merestä, kauniista ilmasta ja rennosta lomailusta nauttimassa.

 

Jännitteitä ilmassa

Vaikka viimeisten päivien aikana tuntuu, että ihan hirveästi mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut, ilmassa leijuu monenlaisia jännitteitä. Viikonloppuna Durda ja Ratimir pähkälilivät kovasti, uskaltavatko he jättää minut avustuskeskukseen yksin vuokraisännän kanssa. Heillä kun on ollut niin paljon kaikenlaisia ongelmia hänen kanssaan, että välillä on tarvittu poliisitkin paikalle tilannetta rauhoittamaan. Minua kohtaan isäntä on aina ollut hyvin ystävällinen, joten en nähnyt mitään syytä, miksi olisi pitänyt pelätä jotain muuta. Niinpä lauantaiaamuna yritin vakuuttaa Ratimirin, että hän voi aivan rauhassa lähteä kotiin jo aamulla, minä pärjään kyllä. Jostain putkahti päähäni vanha Emilian biisin pätkä, jonka Ratimirille lauloinkin... I'm a big, big girl in a big, big world and it's not big, big thing if you leave me :D Ratimir kun on itse sellainen vääräleuka, joka aina tarttuu sanoihin ja keksii jonkun tutun biisin, jota alkaa laulaa.

Kun sain Ratimirin vakuuttuneeksi, että hän todellakin voi lähteä, saatoin hänen autolle aikomuksenani sulkea pihaan johtava portti hänen lähdettyään. Vuokraisäntä sattui olemaan myös pihalla ja kuinka ollakaan, hieman maistissa. Kun menin sulkemaan portteja, hän tuli perässä ja tarjoutui itse sulkemaan portit. Sitten hän kääntyi puoleeni ja heikolla englannillaan sanoi, että hän haluaa sanoa minulle jotain. Hän kertoi, että hän ei ole minulle vihainen eikä hänellä ole mitään minua vastaan. Olinhan sen kyllä huomannutkin, mutta kivahan tuo oli kuullakin. Nyt oli ainakin entistäkin turvallisempi mieli jäädä taloon kaksin hänen kanssaan.

Heken aikaa olo tuntui jopa kotoisalta, kun pääsin "osallistumaan" suomalaiseen jumalanpalvelukseen. Kiitos siitä Media7:lle, joka lähetti suorana Aitolahden adventtikirkon jumalanpalveluksen. Erityisen kotoisaksi olon sain tuntumaan veljen vaimon ja pojan näkeminen ruudun välityksellä (terkkuja Minnalle ja Jooalle) sekä oman entisen kotiseurakunnan pastorin saarna (terkkuja Anskullekin).

Sunnuntaina Durda palasi taloon ja tarkoituksena oli, että olisimme alkaneet pakkaamaan jakamatta jääneitä vaatteita ja muita tavaroita laatikoihin viikolla Racinovcin kylässä toteutettavaa jakelua varten. Vaan eipä hommat taas menneetkään ihan suunnitelmien mukaan. Durda oli saanut kuulla, että avustuskeskukseen tulee viikolla Adran tarkastaja, jonka pitäisi nähdä keskuksen toimintaa käytännössä. Ja hah! Mitenköhän sekin onnistuisi, kun keskuksen toiminta on jo lopetettu ja ihmiset ovat siitä hyvin tietoisia. Mitään uutta jaettavaakaan ei enää ole. Durda yritti kovasti saada Adran Kroatian johtajaa kiinni saadakseen lisäohjeita, mutta tuloksetta. Selvästikin Durdaa tarkastajan tulo jännitti, eikä hän oikein tiennyt mitä voisi tai pitäisi tehdä. Illansuussa minä kyllästyin odottamaan ja totesin Durdalle, että nyt minä alan pakkaamaan. Mitään jakelua ei keskuksessa enää tule olemaan yhden tarkastajan takia. Olisi tullut silloin, kun toiminta vielä oli käynnissä. Durda tuntui olevan kovin tyytyväinen tähän päätökseen ja niinpä pistimme hihat heilumaan. Minä keskityin vielä viimeisen kerran pakkaamaan vaatteet kokojen mukaan laatikoihin ja Durda hoiteli kaiken maailman sälän pakkaamiset.

Sunnuntai-ilta, maanantai ja vielä tiistaiaamu siinä vierähti, ennen kuin viimeinenkin vaatekappale oli vielä viimeisen kerran mitattu ja pakattu oikeaan laatikkoon.

Tältä näyttää jakeluhuone, joka vielä perjantaina oli täynnä jaettavaa ja ihmisiä. 

Tiistaiaamuna, kun kömmin alakertaan aamiaiselle, huomasin ilokseni, että olimme saaneet miesvahvistuksen joukkoomme. Siivoamishommia kun oli tiedossa ja miehiselle voimalle oli tarvetta. Marian oli palannut riveihin ja olikin jo aloittanut valtavan ison lainapressun pesemisen. Ilo Marianin paluusta osoittautui kuitenkin ennen aikaiseksi. Kun Durda saapui paikalle, näin heti, että jotain on pielessä. Vuokraisäntä oli saanut päähänsä, että Marian ei saa jäädä taloon, vaan hänen on lähdettävä. Durda oli aivan tolaltaan ja varoitteli minua kovasti vuokraisännästä. Jälleen kerran totesin taas olevani oikein onnellinen, kun en pysty heidän kieltään ymmärtämään. Olin niin ulkopuolella koko episodista, joka sai toiset pois tolaltaan.

Onneksi tiistai toi mukanaan kuitenkin Ratimirin, Docin ja Tinin. Näin saimme taloon taas miehiä, vaikkakaan he eivät juurikaan varastolla joutaisi auttamaan, kun heidän projektinsa on kentällä ihmisten parissa tehtävä psykososiaalinen työ sekä kuivaajien toimittaminen taloihin. Miesten läsnäolo talossa kuitenkin aina rauhoittaa vähän tilannetta. Marianin työ pressun kanssa jäi kesken, joten illalla Durda tarttui itse toimeen, koska pressu piti palauttaa seuraavana päivänä.

Painepesuri olisi ollut kova sana tuon pressun putsaamisessa... Nyt painetta oli vain Durdan käsivarressa, joka oli koko seuraavan yön aivan tulessa.

Tänä aamuna pihaan ajoi traktori, jonka lavalle miehet lastasivat kyläläisiltä lainatut pitkät pöydät. Pikku hiljaa keskus alkaa tyhjentyä ylimääräisistä tavaroista. Lähinnä iso röykkiö tyhjiä pahvilaatikoita varaston perällä ja Racinovciin menossa olevat vaatelaatikot täyttävät vielä varastotilaa. Vaan näyttää siltä, että tarkastajan tulo estää tuon suunnitellun Racinovcin jakelun. Tarkastaja saapuu paikalle huomenna yhdessä Adran Kroatian johtajan kanssa. Alun perin oli suunniteltu, että jakelu olisi ollut tänään, mutta ei onnistunut, kun tarkastajaa varten pitää tehdä niin paljon paperitöitä, että aika ei riitä. Huomenna tietysti olisi oikein hyvä päivä toteuttaa jakelu, niin tarkastaja pääsisi näkemään miten se hoituu, mutta eipä onnistu sekään, kun luvassa on sadepäivä ja jakelu tapahtuu taivasalla.

Mielenkiinnolla odotan huomista päivää. Viisi viikkoa olen Kroatiassa nyt ollut, enkä vieläkään ole täkäläistä pomoani tavannut. Huomenna siis pitäisi tavata. Tänään juttelin hänen kanssaan puhelimessa ja kuulin hänen uusimman suunnitelmansa minun varalle. Jos se toteutuu (mitä sattuneesta syystä uskallan epäillä vahvasti), tarkoittaa se sitä, että perjantaina palaisin Zagrebiin (sinne palaan joka tapauksessa) ja jatkaisin saman tien Rijekaan, jossa kävisin vielä perjantaina tutustumassa valokuvanäyttelyyn tulva-alueesta ja jäisin viikonlopuksi hengähtämään rannikolle. Kuulostaa aika kivalta suunnitelmalta, mutta kuten totesin, uskallan vahvasti epäillä tämän toteutumista... Täällä olen oppinut katsomaan ihan rauhassa, mitä huominen oikeasti tuo tullessaan!

Kaikki loppuu aikanaan

Huh heijaa, onpa viikko takana! Kaksi viikkoa olen nyt ollut yhtäjaksoisesti avustuskeskuksessa vapaaehtoisena ja ihan rehellisesti voin sanoa, että väsymys painaa niin fyysisesti kuin henkisesti. Kulunut viikko on ollut erittäin työntäyteinen, sillä olemme viikon aikana ajaneet alas keskuksen toiminnan ja tänään löimme lapun luukulle. Humanitaarisen avun jakaminen tulva-alueella päättyy Adran osalta tähän. Ensi viikolla käymme tekemässä päivän kestävän "täsmäiskun" yhteen tulvasta kärsineeseen kylään ja jaamme kaikki loput varastossa olevat vaatteet yms. tarvikkeet siellä. Mitä vielä jää jäljelle, lahjoitamme paikalliselle romaniväestölle.

Tässä oli vielä viikko sitten melkoinen määrä 1,5 litran sixpackeja vettä kuormalavoilla. Eilen illalla näkymä oli tämä.

Tarkimmat lukijat saattoivat jo edellisestä hoksatakin, että farmikomennukseni jatkuu... Kuvittelin palaavani tänään Zagrebiin, mutta toisin kävi. Pomoni olisi jo (kuulemma, en ole vieläkään häntä tavannut, enkä edes keskustellut viimeiseen kahteen viikkoon) halunnut minut takaisin Zagrebiin kirjoittamaan jotain juttua, mutta avustuskeskuksen väki, Ratimir ja Durda, olivat sitä mieltä, että he tarvitsevat minut täällä. Vaikka työ täällä on rankkaa, mieluummin tänne jään vielä viikoksi kuin palaisin Zagrebiin peukaloita pyörittelemään. 

Nyt kun olen ollut täällä pidempään, olen huomannut, että organisointikykyni ovat päässeet käyttöön. Alkuun tietenkin jouduin kyselemään, mitä pitäisi tehdä, mutta kun pääsin jutun juonesta kiinni ja aloin nähdä, miten asioita hoidetaan ja miten kaikki toimii, lopetin vähitellen kyselyn ja aloin toimia. Durda totesikin jossain vaiheessa onnellisena, että minä olen hänen oikea kätensä. Lopulta oltiin siinä tilanteessa, että kun Durda tarvitsi jotain, hän kysyi jo minulta onko meillä sitä :) Durda on ollut äärettömän väsynyt ja olen enemmän kuin iloinen, kun olen pystynyt edes hieman hänen taakkaansa helpottamaan!

Kuukauden olen Kroatiassa nyt ollut ja aika paljon on paikallisia sanoja ja sanontoja tullut jo opittua. Tässä pieni oppitunti: minä = ja, keitto = juha, minua = mene, laatikko = kutija (lausutaan kutia), nopeammin = brz (lausutaan jotakuinkin perse), sinua = te, kuinka = kako, juna = kolo, ajoneuvo = kola, keitetty = kuhana, tappi = kuka, aalto = vala, noita = kuja ja hyvää yötä = laku noc´. Helppoahan tämä kroatian kieli on, kun ihan tuttuja sanoja saa käyttää :D Kieltä täälllä on opiskeltu puolin ja toisin. Eilen yksi kylän lapsista oli varastolla auttelemassa ja hän kysyi, miten lasketaan yhdestä kymmeneen suomeksi. Opettaja kun olen, niin minähän opetin. Yksi vapaaehtoisemmekin tuli oppitunnille mukaan ja yhdessä nuo kaksi innostuivat niin, että halusivat ihan paperille kirjoitettuna vähän suomen kieltä.

Puolen viikon aikoihin saimme avattua ja lajiteltua viimeisetkin lahjoituksina tulleet vaatelaatikot. Varastolle alkoi tulla kummasti tilaa myös sen myötä, kun lahjoitimme kaikki loput jäljellä olleet lasten vaatteet paikallisille romaneille. He ovat täällä(kin) aika kurjassa asemassa ja syrjittyjä, joten olimme kovasti onnellisia, kun pystyimme auttamaan heitä näin konkreettisella tavalla! Hekin osoittivat suurta kiitollisuutta saadessaan ison pakettiauton täyteen lastenvaatteita ja leluja.

Viikolla sain myös erittäin ikäviä uutisia Suomesta. Sain vihdoin työvoimapoliittisen lausunnon vuorottelukorvauksen maksamista varten ja sehän olikin kaikkea muuta kuin odottamani. En ole oikeutettu vuorottelukorvaukseen, koska työnantaja on palkannut sijaiseni vain osa-aikaiseksi. Eli suomeksi sanottuna työnantaja ei ollut hoitanut sijiaiseni palkkamista yhdessä työkkärin kanssa (niin kuin laki edellyttää), eikä näköjään ollut muutenkaan perehtynyt sijaisen palkkaamiseen liittyviin määräyksiin. Lähti muuten pikana sähköpostia asian hoitaneelle rehtorille sekä hänen esimiehelleen, jotta asia korjattaisiin asap ja alkaisin saamaan minulle kuuluvaa vuorottelukorvausta. Kyllähän muuten suoraan sanoen keljutti aika rankasti. Toista tonnia on työnantajan mokan takia tullut jo takkiin ja joka päivä tulee lisää. Onneksi täällä Kroatian köyhällä, tulvasta kärsineellä alueella on ihania ihmisiä, jotka muistavat kaltoin kohdeltua vapaaehtoistyöläistä Suomesta...

Tämä pariskunta on ollut avustuskeskuksen vakiasiakkaita ja ilmeisen tyytyväisiä,sillä yhtenä päivänä mies tuli pilke silmäkulmassa minua kohti ja työnsi käteeni vähän piilotellen pienen paperinipun. Hämilläni katsoin, mitä olin saanut ja siitäkös se riemu repesi - kädessäni oli kahdeksan viidensadan euron seteliä - servettinä :D Juuri nyt huomasin, että tuo setelihän on ihan sävy sävyyn kaulahuivini kanssa. Ei täällä sentään niin kylmä ole, että huivia siksi tarvitsisi, mutta jo viikon verran on kurkku kipuillut siihen malliin, että flunssa olisi tuloillaan. Vaan ei onneksi mitään muita flunssan oireita ole ilmaantunut ja kurkun kanssa on pärjännyt, kun on fiksuna tyttönä pakkasin Suomesta mukaan ison purkin Bafusineja.

Pikkusen mua eilen mietitytti, pystynkö sittenkään jäämään tänne periferiaan vielä viikoksi, sillä evääni alkoivat olla lopussa. Kylän pikkukaupasta ei löydy edes kaurahiutaleita, maissi-/riisikakkuja, ruisnäkkäreistä puhumattakaan. Onneksi Ratimirilla oli tarve käydä Zupanjassa (noin 25000 asukkaan kaupunki 25 km päässä) ja pääsin hänen kanssaan ostoksille. Nyt on taas näkkärivarastot täydennetty ja muutenkin syötävää hankittu, joten hyvin voi viikon jatkaa näissä nurkissa. Ette muuten usko, miten nautinnollista on syödä näkkileipää, kun saa päällle kunnon Edam-juustoa (ei löydy lähikaupasta) ja tuoretta tomaattia! 

Nyt on ihan outo olo, kun on perjantai, mutta työt lopetettiin jo puolilta päivin. Durda lähti lepäämään Slavonian kotiinsa (vanhempien perintötalo) ja me jäimme Ratimirin kanssa kaksin taloon. Huomenna Ratimirkin lähtee kotiin, joten minä isännöin yksin taloa yhden yön yli. Onneksi sain eilen Zupanjanssa ladattua lisää käyttöaikaa nopeampaa nettiliittymääni, niin saa taas surffailla ja pitää yhteyttä Suomeen paremmin viikonlopun aikana. Voisi taas vähän katsella reissuakin eteenpäin ja alkaa perehtymään tarkemmin Dominikaaniseen tasavaltaan ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Ulkoilukaan kun ei ihan hirveästi houkuttele sateisen viikon jälkeen. Meidän piha kun näyttää tällaiselta...