Laiva antoi odotuttaa itseään, mutta onneksi meillä oli muuta viihdykettä. Joella alkoi nimittäin melkoinen pärinä ja pian näköpiiriin ilmestyi jonkin sortin formulaveneitä, joilla oli kääntöpaikka juuri meidän kohdallamme. Formulavenekisat viidakossa! Veneet näytti lähinnä itserakennetuilta, mutta mieletöntä vauhtia niillä näytti pääsevän. Kun meidän laiva vihdoin saapui paikalle, naiset ympärilläni nousivat ylös ja yksi heistä huikkasi minut seuraamaan heitä. Laivaan pääsi könyämällä toisten laivojen reunoja pitkin. Meidän laivan keulaan oli pakattu niin leveälti tavaroita, että sai varoa oikein tosissaan niitä ohittaessaan, ettei tippunut jokeen. Onnellisesti pääsin kuitenkin laivaan. Tällä kertaa kyseessä oli yksikerroksinen, matala laiva. Sisällä istuessa ei paljon maisemia nähnyt, sillä ikkunat olivat sen verran korkealla ja toisekseen ne olivat niin likaiset, että niiden läpi ei muutenkaan juuri nähnyt.
Olin lukenut, että matka kestäisi kuusi tuntia. Se tuntui aika pitkältä ajalta matkan pituuteen nähden. Mutta kun matkaa oli tehty vasta parikymmentä minuuttia, oli jo ensimmäinen pysähdys. Laiva ajoi sujuvasti rantapenkkaan kiinni ja siitä ihmiset hyppivät kyydistä penkalle ja penkalta kyytiin. Vaikka kaikki olivat jo menneet ja uudet matkustajat tulleet, laiva ei lähtenyt minnekään. Seisoimme siinä paikoillaan lähes kolme varttia, ennen kuin matka taas jatkui. Pysähdyksen syy ei minulle koskaan selvinnyt...
Alkumatkasta pääsimme näkemään myös melontakilpailun kärkeä. Menossa oli jokavuotinen kisa, jossa melottavana näytti olevan jos jonkinmoisia kyhäelmiä ja niitä meloi aina porukka. Jokaisen venekunnan kohdalla laivamme hidasti, etteivät melojat joutuneet niin kovaan aallokkoon.
Aina silloin tällöin pysähdyimme jättämään matkustajia joenpenkalle (tai ottamaan uusia kyytiin) longhousejen kohdalle. Osa longhouseista oli uskomattoman pitkiä. Yritin kuikuilla ikkunasta, josko olisin nähnyt sen pisimmän, mistä olin kuullut. Sillä on mittaa yli 800 metriä... En sitä kuitenkaan onnistunut näkemään, mutta monta muuta kyllä. Matkatekoa hidasti pysähdysten lisäksi itse joki. Paikoitellen jouduimme ajamaan hyvin hiljaa vaikeiden paikkojen läpi. Kuivalla kaudella veneellä ei Belagaan edes pääse, kun vesi joessa on liian matalalla. Onneksi kuiva kausi on vasta kohta puoliin alkamassa, joten vielä tämä viidakkoseikkailu onnistui.
Matka kesti tosiaankin sen kuusi tuntia. Onneksi repussa oli vähän evästä ja juomavettä oli riittävästi. Yleensä olen onnistunut hyvin välttelemään erilaisten kulkuneuvojen vessoja ja muitakin yleisiä vessoja, kun olen kasvattanut kunnon seurapiirirakon. :D Nyt matka oli kuitenkin niin pitkä, että pakko oli käydä veneen vessa testaamassa. Jännityksellä odotin, millainen vessa oven takaa paljastuisi. Olisiko siellä vain reikä lattiassa paikalliseen tapaan. Ja mitenköhän siinä vauhdissa osuisi reikään...? Kun avasin oven, sen takaa paljastui ihan länkkäripytty ja positiivinen yllätys oli, että vessa ei haissut. Siinä oli mukava helpottaa oloaan.
Perillä Belagassa astelin viimeisten joukossa ulos laivasta. On niin paljon helpompi antaa muiden mennä ensin ja vasta sitten, kun tungos on ohi, nostaa rinkka selkään. Laiturilta noustiin loputtoman pitkiltä tuntuvat rappuset ylös. Rinkkaa kantaessa raput ei todellakaan ole minun suosikki! Ennen kuin olin kunnolla päässyt ylös asti, minua lähestyi vanha, laiha, harvahampainen, viinalta haiseva mies. Hän ojensi kätensä tervehtiäkseen. Tartuin ojennettuun käteen. Mies kysyi, mistä olen ja kertoi Danielin lähettäneen hänet. Hän kuulemma tekee töitä Danielille. Olin hieman pihalla. En ollut varannut majoitusta, mutta tiesin Danielin olevan yhden majatalon pitäjä. Mies pyysi seuraamaan itseään. Hän veisi minut Danielin Guesthouseen. Ihan ihmeissäni lähdin seuraamaan, sillä Danielin Guesthouse oli yksi majapaikoista, jonka halusin muutenkin tarkistaa. Matkaa satamasta Guesthouseen oli ehkä 100 metriä. Perillä mies vei minut sisään alakerran romuvarastolta näyttävän liikehuoneiston (?) läpi. Ja taas kiivettiin portaita... Mies jätti kenkänsä alas, mutta sanoi, että minä saan pitää kengät jalassa. Toisessa kerroksessa kävelimme keittiön läpi ja jatkoimme vielä toiset portaat kolmanteen kerrokseen. Siellä oli avoin aula/olohuone, jonka seinustalla oli neljä huonetta. Mies näytti minulle yhden huoneen, mutta siinä ei ollut ikkunaa. Ei siis kelvannut. Seuraavassakaan ei ollut ikkunaa. Kysyin, eikö ole ollenkaan ikkunallisia huoneita. Kahdessa viimeisessä oli ikkuna, mutta niistä toinen oli viiden hengen makuusali, jonka kattotuuletin oli rikki ja toisessa oli jo asukas.
En halunnut ikkunatonta huonetta, eikä huone ilman faniakaan houkutellut. Tilannetta pähkäillessäni itse Daniel kipusi myös yläkertaan, samoin kuin neljännen huoneen asukas, belgialainen William. Siinä selvisi, että William oli lähdössä yökalastukselle ja yöpyisi longhousessa. Seuraavana aamuna hän jatkaisi matkaa. Koska William ei enää yöpyisi huoneessaan, Daniel kysyi, voisiko hän siirtää tavaransa toiseen huoneeseen, niin minä saisin ikkunallisen huoneen, missä fanikin toimii. William kilttinä miehenä siirsi tavaransa ja minä sain huoneen, jossa oli ikkunat oikein kahteen suuntaan! William kertoi nukkuneensa huoneessa ikkunat auki fanin pyöriessä. Ötököitä ei kuulemma sisään tullut. Huone oli muuten hyvin simppeli. Siellä oli kolme sänkyä, joissa oli vain patja, aluslakana ja tyyny. Peittoja ei ollut. Lisäksi huoneessa oli pieni lasipyöytä. William oli levittänyt omat tavaransa toisille sängyille, joista patjat oli nostettu seinää vasten pystyyn. Minäkin levitin tavarani, mutta vain yhdelle sängylle.
Yläkerran toisesta päästä löytyi pieni keittonurkkaus ja neljä vessaa/suihkua. Jokaisessa vessakopissa oli suihku ja saavillinen vettä. Pyttyihin ei vettä tullut, vaan ne huuhdottiin saavista vettä sinne kaatamalla. Ihmettelin yhdessä vessassa omistuista hajua. Syy selvisi, kun saavin vesi alkoi huveta ja pohja häämöttää. Saavi oli törkeän likainen! Pohjalla lillui paksu mönjäkerros. Tyhjensin saavin ja pesin pohjan. Kummasti vesi saavissa näytti sen jälkeen kirkkaammalta, eikä kopissa enää haissut!
Majapaikkani ei todellakaan ollut mitään luksustasoa, mutta ihastuin äärettömästi sen "olohuoneeseen", tuohon avoseinäiseen yhteiseen tilaan, missä oli tuoleja ja pöytiä. Siinä oli niin mukava istuskella lukemassa tai netissä surffailemassa. Katossa oli tuuletin, joten vaikka oli kuuma, fanilla sai ilman liikkeelle ja ötökät kauemmas. Illan tullen erinäiset ötökät kun tykkäsivät tulla valoa kohti. Loisteputkien ympärillä pörräsikin illan pimettyä melkoinen määrä mitä isompia ötököitä. Suurimmat olivat pienen linnun kokoisia ja pitivät hurjaa ääntä törmäillessään valoon. Liskot juoksivat pitkin seiniä ja kattoa vaanien iltapalaa itselleen. Ja sitähän oli tarjolla! Koskaan ennen en ole nähnyt niin paljoa liskoja yhtä aikaa. Parhaimmillaan laskin päätä kääntämättä pitkästi toistakymmentä liskoa ja kun vähän katsoi toiseen suuntaan, lisää löytyi.
Toinen iso plussa majapaikalle oli se, että siellä oli vesiautomaatti, josta sai täyttää ilmaiseksi vesipullonsa. Lisäksi talon isäntä oli yksi niistä harvoista, joka järjesti turisteille ohjelmaa tässä kylässä. Hänet mainittiin jokaisessa mahdollisessa matkaoppaassa, kun puhuttiin kylän aktiviteeteista. Williamilta sain hyvää ensikäden tietoa paikoista, joissa hän oli jo käynyt. Sen perusteella päätin jättää väliin padolla ja longhousessa vierailun. Sen sijaan viidakkokävely kuulosti mielenkiintoiselta.
Pitkän laivassa istumisen jälkeen olin eväistä huolimatta nälkäinen ja päätin lähteä etsimään ruokaa. Lounasaika oli mennyt jo ajat sitten ja päivälliseen oli vähän aikaista. Kello oli vasta viisi. Alakerrassa William ja Daniel kävivät keskustelua illan kalastusreissusta. Danielin ystävä, joka oli luvannut majoittaa Williamin longhouseen, ei ollutkaan paikalla. Hän oli lähtenyt Kapitiin katsomaan formulavenekisoja. Niinpä Daniel veisi vain Williamin kalastamaan ja hän palaisi vielä viimeiseksi yöksi Guesthouseen. Ja hän oli luovuttanut huoneensa minulle... Daniel yritti houkutella minuakin mukaan kalastamaan, mutta minun veneilykiintiö sille päivälle oli jo täynnä ja nälkä kurni.
Belagan kylä on hyvin pieni Kymmenessä minuutissa oli nähnyt koko kylän. Ruokapaikkoja oli siellä täällä. Kun aloin etsiä kasvisruokaa tarjoavaa paikkaa, sain taas ei oota vastaukseksi. Yhdessä paikassa naiset eivät ymmärtäneet lainkaan englantia, mutta sisällä oli itävaltalainen mies, joka puhui paikallista kieltä. Naiset pyysivät häntä tulkiksi ja niin sain tilattua ruokani. Paikassa oli myös mykkä nainen, joka oli melkoinen veitikka. Hän alkoi kovasti "jutella" minulle viittomilla. Itävaltalainen toimi taas sujuvasti tulkkina. Tästä naisesta tuli oikein ystävä. Seuraavina päivinä aina kun näimme kylällä, hän moikkasi iloisesti ja "jutteli" milloin mitäkin. Hän myös varotti kovasti antamasta kenellekään kerjäävälle rahaa. Kerran hän opasti minut hyvään ruokapaikkaan, mistä sain kasvisruokaa.
Illalla kun istuskelin olohuoneessa lukemassa, William palasi kalareissulta. Ei ollut kalaa tullut. Hän kysyi, haittaisiko minua, jos hän nukkuisi samassa huoneessa kanssani. Ne muut huonevaihtoehdot kun olivat edelleenkin joko ikkunattomia tai fanittomia. Eihän minulla ollut varaa mennä kieltämään, kun toinen oli hyvää hyvyyttään luovuttanut huoneensa minulle. Olihan noissa yhteismajotuksissa tullut tämän reissun aikana nukuttua jo niin monesti, että vieras mies samassa huoneessa ei ollut millään tapaa outo ajatus. Mutta sen huomasin, että kun vähään aikaan ei ollut huonetta kenenkään kanssa jakanut, niin ei meinannut uni tulla millään. Tosin siihen vaikutti taatusti myös sänky... Ohuekon patjan alta löytyi periksi antava levy, jonka alta puolestaan löytyi kahdessa osassa oleva tukeva puukehikko. Kehikon osien välissä oli ehkä noin 30 - 40 cm rako - juuri takamuksen kohdalla. Ja sehän tarkoitti sitä, että joka kerta, kun käänsi kylkeä, levy painui kehikoiden väliin ja nousi sekä pää- että jalkopäästä pitäen melkoista meteliä. Ja tyynykin oli taas niitä kiviversioita... Toiseksi yöksi laitoin toisen patjan, mutta tilanne muuttui entistä hullummaksi, sillä nyt takamuksen kohta painui syvälle kuopalle. Oli vähän kuin riippumatossa oli nukkunut. :)
Aamulla, kun heräsin, William oli jo noussut. Hänen kyytinsä lähtisi jo kahdeksalta. Minä puolestani olin sopinut Danielin kanssa, että lähtisin viidakkovaellukselle yhdeksältä. Joen toisella puolella vajaa parin tunnin kävelymatkan päässä oli keskellä viidakkoa pieni kylä, jonne vei polku viidakon halki. Daniel järjesti minulle veneen viemään minut joen yli polun päähän. Siitä sitten sukeltaisin viidakkoon ihan yksin etsimään tuota kylää. Reppuun olin pakannut nuudelia ja keksejä viemisiksi kyläläisille. Tosin Daniel sanoi, että todennäköisesti tulisin tapaamaan kylässä vain yhden vanhan miehen ja yhden nuoremman miehen. Muut olisivat viidakossa metsästämässä tai keräilemässä syötävää/tarve-aineita kylään.
Tuollaisella kiikkerälllä paatilla tuo vanha mies minut joen yli vei. Mies ihmetteli Danielille, olenko todellakin aikeissa lähteä yksin kylään viidakon halki. Joen toisella puolella vastassa oli jyrkkä penkka ja pieni aukko polun pään merkkinä. Sitä kohti suunnistin ja sukelsin viidakkoon. Vähän taas mietitytti, kuinka järkevää on yksin lähteä tuntemattomaan viidakkoon samoilemaan, mutta luotin Danieliin, ettei hän olisi minua sinne laittanut yksin, jos siellä olisi jotain oikeasti pelättävää. Eikä siellä ollutkaan. Jollei niitä lahoja siltoja lasketa... Matkan varrella kun oli melkoinen määrä pieniä puroja ylitettäväksi. Purojen yli oli rakennettu sillat. Ensimmäinen silta oli ihan kunnollinen, mutta matkan edetessä oikeasti muutaman sillan nähtyäni olin jo aikeissa kääntyä takaisin. En ollut lainkaan vakuuttunut, että sillat kestäisivät allani tai että onnistuisin ylittämään ne muuten horjahtamatta alas.
Polku viidakon halki oli selkeä. Osittain se oli betonia, osittain ihan luonnon polku. Betoni sinänsä on tietysti ollut ihan hyvä ajatus tehdä "parempi" väylä kylään, mihin ei ollut mitään muuta kulkureittiä. Mutta käytännössä osa betonipätkistä oli hengenvaarallisen liukkaita! Kun betonin päälle kasvaa vähän sammalta ja putoaa puista lehtiä ja sitten sataa, polku on niin liukas, että katsoin turvallisemmaksi kävellä betonin ulkopuolella. Joissakin kohdissa polulle oli kaatunut puita tai kasvanut isoja juurakoita. Välillä kiivettiin ylös jyrkkää mäkeä ja sitten taas vuorostaan tultiin alas. Joihinkin kohtiin mäkiin oli rakennettu portaat. Sitten yks kaks yllättäen viidakon keskeltä löytyi ruohikkoinen rinne.
Matka viidakon halki oli erittäin hikinen. Puolessa matkassa, yhden mäen päällä, oli pieni katos penkkeineen, johon pysähdyin hetkeksi huilaamaan. Paita ja housut olivat aivan märät. Paita hiestä ja housut kasvillisuuden lehdiltä tulleesta vedestä. Olin todella edustavassa kunnossa vierailua varten! :D Lähes pari tuntia olin jo kävellyt, kun vihdoin kuulin äänen, joka oli varma merkki siitä, että kylä on lähellä. Kukko kiekui! Pian puiden välistä alkoikin häämöttää rakennuksia - tai oikeastaan rakennus. Kylä oli jokseenkin yksi longhouse. Todella vanha sellainen. Tuntuu niin uskomattomalta, että sellaisessa oikeasti asuu ihmisiä... Ja siis kahden tunnin kävelymatkan päässä lähimmästä kylästä, missä on mitään palveluita.
Löysin kylästä kolme miestä. Ensimmäinen huikkasi menemään eteenpäin. Pari ovea pidemmältä löytyi kaksi miestä. Kukaan ei puhunut englantia. Kommunikointi oli siis hyvin haastavaa, mutta kaivoin tuliaiset repusta ja annoin ne vanhalle miehelle, joka otti ne vastaan. Miehet pyysivät istumaan terassille. Hetkeksi siihen istuin hengähtämään ennen paluumatkaa. Aika hassulta tuntui istua vieraana toisten terassilla, kun ei ollut yhteistä kieltä, millä kommunikoida. Näytin kameraa ja kysyin, voisinko ottaa kuvia. Sain vaisun myöntävän vastauksen, joten otin muutaman kuvan ja laitoin kameran pois. Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja hyvin pian hyvästelinkin miehet ja lähdin takaisin päin.
Paluumatkalla ihastelin valtavan kokoisia, värikkäitä perhosia, lintujen laulua ja ilmeisesti metsällä olevien kyläläisten vihellyksiä. Ketään heistä en onnistunut näkemään. Olin varannut matkalle mukaan yhden puolentoista litran vesipullon. Hyvin säännöstellen olin siitä huikkia ottanut. Ei olisi ollut ollenkaan hassumpaa, jos vettä olisi ollut enemmän. Sitä olisi kyllä kulunut helposti vaikka tuplamäärä. Mutta se kantaminen... Kun vihdoin pääsin takaisin joelle, olin kovasti tyytyväinen, että urakka oli ohi. Olin selvinnyt vain pienillä pintanaarmuilla, jotka paluumatkalla jotenkin onnistuin nilkkoihini hankkimaan. Yhdeltäkään sillalta en pudonnut enkä polulla liukastunut. Enää piti päästä takaisin joen toiselle puolelle. Helpotuksekseni laiturilla näkyi Daniel punaisessa paidassaan istumassa. Hyvin pian onnistuin saamaan hänen huomionsa osakseni ja hän lähetti veneen hakemaan minut. Tällä kertaa vene oli astetta tukevampaa tekoa kuin menomatkalla.
Takaisin oikealle puolelle jokea päästyäni Daniel kyseli, haluaisinko lähteä vielä käymään vesiputoksella. Olimme suunnitelleet, että viidakkovaelluksen jälkeen ehtisi vielä hyvin käydä putouksella. Olin kuitenkin niin nälkäinen ja hikinen, että oli pakko päästä suihkuun ja syömään. Koska seuraavalle päivällle ei ollut mitään erityistä ohjelmaa kysyin, onnistuisiko putouksella käynti silloin. Onnistuisi kuulemma, joten päätin siirtää reissun tuonnemmaksi. Tälle päivälle oli jo aivan tarpeeksi kävelemistä, joten lopun päivää ottaisin lunkisti. Pikasuihkun jälkeen onnistuin löytämään kylältä buffettyyliin toimivan lounaspaikan. Siellä oli jopa yksi kasvivaihtoehto ja se sai luvan riittää minulle. Seuraavana päivänä palasin samaan paikkaan ja totesin ilokseni, että vaihtoehtoja oli jo kaksi! Ruoka oli jotenkin niin liikuttavan halpaa. Lounas juomineen maksoi 5 ringgittiä eli 1,25 €. Illalla, kun kävin toisessa ravintolassa, jossa sain paistettua riisiä, vihanneksia, paistetun kananmunan ja kasviskeiton, maksoin yli tuplahinnan (mutta kyllä ruokakin oli tuplasti parempaa ja monipuolisempaa). Viidakossa ei todellakaan tarvitse pelätä, että tulisi eläneeksi yli varojensa... Rahaa ei yksinkertaisesti saa kulumaan mihinkään, ellei sitten ala tekemään jotain extreme-reissuja oppaan kanssa.
Tiistaina kun könysin alakertaan, Danielilla oli ehdotus. Hänen piti lähteä käymään parin tunnin ajomatkan päässä yhdessä kylässä, jonne heillä oli tarkoitus rakentaa kyläläisille uusi longhouse vanhan tilalle. Hän kysyi, haluaisinko lähteä mukaan. Perillä oltaisiin ehkä puolesta tunnista tuntiin. Tuon reissun jälkeen voisimme käydä vielä vesiputouksella. Totesin, että en halua lähteä neljäksi tunniksi autoon istumaan. Jäin viettämään rentoa päivää. Kävelin joen vartta pitkin kylän ulkopuolelle. Löysin sieltä isot koulut. Lähes kaikki vastaantulijat tervehtivät iloisesti ja muutamat kysyivät, minne olin menossa. Sanoin vain käveleväni ja katselevani ympärilleni. Täällä periferiassa näkee nyt sitä todellista köyhyyttäkin. Osa ihmisistä asuu todella kurjissa hökkeleissä, jotka näyttävät olevan aivan sortumispisteessä. Vastapainona on sitten aivan länsimaista, hyvää tasoa olevia taloja.
Kävelyretkeni päätteeksi nautiskelin taas olohuoneeni rauhasta. Kun Daniel lopulta viiden jälkeen tuli takaisin, oli jo liian myöhäistä lähteä vesiputoukselle. Se jäi siis näkemättä. Mutta onhan noita putouksia tullut nähtyä, niin ei tuota osannut edes harmitella.
Viimeinen yö Belagassa oli ensimmäinen, jonka nukuin siellä kunnolla. Tosin kolmen aikaan heräsin sikeästä unesta, kun ukkonen jyrisi rajusti. Unenpöpperössä tajusin, että on varmaan syytä sulkea ikkunat. Koko illan olin ihaillut salamoiden leikkiä pimeällä taivaalla, mutta vasta nyt yöllä ukonilma tuli päälle. Jonkin aikaa jyrisi ja salamoi aivan lähellä ja vettäkin tuli melko rankasti. Mietin jo mielessäni, pääsenköhän kylästä aamulla pois vai tekeekö sade tiellä tuhojaan.
Aamulla, kun katselin ikkunasta ulos totesin, että vettä oli tullut melko rankasti, sillä kaikkialla lainehti. Nelivetomaasturi tuli kuitenkin ajallaan ja matka takaisin sivistyksen pariin alkoi. Alkumatkan ajoimme hyvin kapeaa, mäkistä ja mutkaista tietä, joka oli kuitenkin alfaltoitu. Tiessä oli paljon kuoppia ja reikiä, kuin kunnon routavaurioita konsanaan, joten matkanteko oli suhteellisen hidasta. Poimimme matkan varrelta toisenkin kyytiläisen. Ensimmäisten 30 kilometrin matkaan kului lähes tunti. Sitten pääsimme paremmalle tielle. Tie vei patoalueille. Patoja oli kaksi, Batun ja Murum. Tämä parempi tie oli leveä, mutta siinäkin oli paikoitellen pahoja reikiä, joita piti väistellä. Tielllä liikkui paljon tukkirekkoja ja muuta raskasta liikennettä.
Reilun kahden ja puolen tunnin ajon jälkeen saavuimme risteykseen, josta kuskini lähti kohti Bintulua ja minun matka jatkui toiseen suuntaan Miriin. Sain ohjeet jäädä varjoon, tien "väärälle" puolelle odottamaan bussia Miriin. Kun näkisin bussin tulevan, minun pitäisi vaan antaa sille merkki pysähtyä. Vartin odottelun jälkeen ensimmäinen bussi tulikin. Varmistin vielä kanssani odotelevalta paikalliselta, onko se oikea bussi, ja olihan se. Paikallinen pysäytti bussin ja minä kipusin kyytiin. Rinkan nostin kuskin viereen, missä oli joku iso pahvilaatikkokin. Itse sain etupenkin paikan. Väsytti ja alkoi olla vessahätä. Toivoin, että bussi pitäisi jossain vaiheessa tauon. Olihan kyseessä pitkän matkan bussi, eikä siinä ollut vessaa. Torkahdin vähän ja kun havahduin hereille, bussi kaarsi taukopaikan pihaan. Olipa helpotus! Taukopaikalta löytyi isot, siistit vessatilat ja monenlaista ruokaa ja muuta myytävää. Ostin omenoita, juotavaa ja banaanilastuja. Loppumatka oli huomattavasti mukavampi, kun oli saanut helpottaa oloaan ja sai vähän syötävää.
Mirissä bussi ajoi lentokentän ohi, joten näin, minne seuraavana päivänä piti mennä. Heti lentokentän jälkeen bussi kääntyi ohitustielle. Kaukobussiasema sijaitsi keskustan ulkopuolella, eikä bussien tarvinnut näin ollen ajaa keskustan ruuhkissa. Loppumatkasta oli alkanut sataa ja kun olimme perillä asemalla, sade jatkui. Yritin katsella taksia. Asemalla oli vain yksi taksi, joka ajoi bussimme vierelle, kun pysähdyimme. En oikein tiennyt, oliko taksi vapaa, vai odottiko kuski jotakuta. Kun kaikki olivat bussista tulleet ulos, taksikuski lähti toisen bussin luo. Kenellekään hän ei kyytiä tarjonnut. Kävelin katoksen alle katsomaan, olisiko tarjolla paikallisbussia keskustaan. Katoksessa vanhempi mies tuli kysymään, minne olen menossa. Hän kertoi, että paikallisbussit ajavat päätietä pitkin noin viiden minuutin kävelymatkan päässä. Taksi maksaisi 15 ringgittiä. Koska edelleen satoi, bussille kävely ei houkutellut yhtään. Lisäksi kuin toisessa päässä olisi joutunut kävelemään yhtälailla enkä edes tiennyt, minne bussi keskustassa ajaa. Päätin siis ottaa taksin. Se ainoa taksi oli nyt kadonnut. Kysyin, mistä saisin taksin. Mies näytti ensin taksikopin suuntaan, mutta sanoi sitten, että hän voi viedä minut. Hän oli opastamassa ihmisiä bussiin, joka oli juuri lähdössä. Sen lähdön jälkeen hän oli ajamassa kaupunkiin. Tartuin tarjoukseen ja jäin odottamaan.
Pian bussi lähti ja me pääsimme myös lähtemään. Mies kysyi, mihin tarkalleen olin menossa. Kerroin majapaikkani nimen ja osoitteen ja olin alkamassa kertoa, missä se sijaitsee, kun mies sanoi, että hän tietää kyllä. Ajoimme keskustaan ja seurasin offline-kartalta, missä olemme. Olimme vielä muutamien kortteleiden päässä majapaikastani, kun mies pysähtyi ja oli sitä mieltä, että olemme perillä. Siinä oli yksi guesthouse, mutta se ei ollut se, mistä olin huoneen varannut. Näytin kartalta, missä guesthouse sijaitsee, mutta jotenkin tuntui, että mies ei meinannut uskoa, että tiedän, minne pitäisi mennä. Hän lähti kyllä ajamaan, mutta pyöri edelleen liian kaukana. Lopulta sain hänet vakuuttuneeksi, että meidän pitää ajaa kauemmas löytääksemme minun guesthouseni. Kun pääsimme sinne, missä sen piti kartan mukaan olla, ei sitä näkynyt missään. Pyysin kuskiani kysymään ohikulkijalta neuvoa ja vihdoin löysimme perille. Guesthouse oli vain kulman takana siinä suunnassa, missä emme vielä olleet ajaneet.
Maksoin kuskilleni 15 ringgittiä ja olin kovasti kiitollinen, kun olin perillä. Kiipesin portaat ylös toiseen kerrokseen respaan. Sain huoneeni avaimen, ilmastoinnin kaukosäätimen ja pyyhkeen. Huoneeni löytyi kolmannesta kerroksesta. Huone oli pieni, mutta siisti ja siellä oli ikkuna. :) Tuntui niin hyvältä päästä taas kunnolliseen sänkyyn puhtaiden lakanoiden väliin ja vetää peitto korville. Ikkunastani näkyi kadun toisella puolella oleva iso ostoskeskus. Ei siis kauas tarvitsisi lähteä ostoksille ja syömään. Kävinkin ostarin foodcourtissa syömässä ja hypermarketissa hakemassa juomavettä. Sitten palasin kämpille nukkumaan! Päätä särki vähän ja kurkussa oli sellainen olo, että flunssa olisi iskemässä. Toivottavasti se ei iske. Ei olisi kiva sairastaa, kun seuraavana kohteena on Mulun luonnonpuisto keskellä ei mitään. Jos edelliseen kohteeseeni ei ollut kunnon teitä, niin seuraavaan kohteeseeni ei pääse kuin lentämällä tai erittäin monen vaihdon jälkeen jokia pitkin. Ajattelin siis, että uni paras lääke on...
Yhä jännemmäksi käy...parhaimmat ja autenttisimmat elämykset saa kun on kaukana turistivirroista, sen olen itsekin havainnut.
VastaaPoista