maanantai 6. huhtikuuta 2015

Sinne missä pippuri kasvaa...

Kerran jos toisenkin olen elämäni aikana kuullut jonkun toivovan toisen päätyvän sinne missä pippuri kasvaa. Minäpä päätin lähteä sinne ihan vapaaehtoisesti! Pakkasin kimpsut ja kampsut kasaan Singaporessa ja lähdin aamukymmenen aikoihin kävelemään läheiselle bussiasemalle, mistä lähti bussit Malesian puolelle, Johor Bahruun. Taskussa oli lentolippu Johor Bahrusta Kuchingiin, Sarawakiin, Borneolle. Lento lähtisi viideltä. Bussiasemalla näkyi monenlaisia busseja. Oli express-bussia ja paikallisbussia. Koska minulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka kauan matkani Johor Bahrun lentokentälle kestäisi, päätin mennä Johor Bahruun express-bussilla. Hintaa 3 dollaria (noin 2 €). 

Matka rajalle sujui nopeasti moottoritietä pitkin. Rajalla kaikki matkustajat tavaroineen nousivat bussista ja kävelivät Singaporen puolen tulliin. Tullissa ei ollut jonoja juuri lainkaan, joten muodollisuudet oli nopeasti hoidettu. Sama bussi odottikin tullin jälkeen ja sillä jatkettiin Malesian puolen tulliin. Siellä jonoja oli jonkin verran enemmän. Kuvittelin joutuvani täyttämään jonkun maahantulokaavakkeen, mutta mitään papereita ei tarvinnut täyttää. Passin kanssa vain käveltiin passintarkastukseen. Siinä sai passiin leiman, jonka mukaan oli oikeutettu 90 päivän oleskeluun Malesiassa.

Tullissa tuhraantui sen verran aikaa, että kun vihdoin pääsin ulos bussilaitureille, ei omaa bussiani näkynyt enää missään. Olin siihen jo varautunutkin, sillä matkaopaskirjan mukaan näin todennäköisesti kävisikin. Etsin siis oikean laiturin ja jäin odottamaan seuraavaa bussia. Sitä saikin sitten odottaa. Paikallisbusseja kulki jatkuvasti, mutta seuraava express-bussi tuli vasta reilun puolen tunnin päästä. Onneksi olin varannut matkaan reilusti aikaa, joten ei ollut mitään syytä huoleen.

Ensimmäistä kertaa olin nyt Malesian maaperällä. Monesti olen aikaisemmin haaveillut täällä lomailevani, mutta jostain kumman syystä olen aina löytänyt itseni Thaimaasta. Odotin Malesian olevan jokseenkin samanoloinen kuin Thaimaan ja siksi yllätyinkin jossain määrin, kun heti ensimmäisenä totesin liikennekulttuurin olevan huomattavasti fiksumpaa täällä. Mopoja ei ole ollenkaan siinä määrin kuin Thaimaassa (tai Balilla) ja liikenne soljuu paljon sujuvammin. Torvet eivät soi samalla tavalla ja sääntöjä noudatetaan paremmin. Muutenkin katukuva on siistimpi ja enemmän länsimaisen oloinen.

Bussi ajoi Larkinin bussiasemalle, josta lähtee myös bussit lentokentälle. Kello oli vähän yli puolen päivän, kun olin Larkinin asemalla. Ajattelin saman tien selvittää, miten lentokentälle menee busseja. Näin opaskyltin infopisteeseen ja lähdin etsimään sitä. Bussiaseman sisätilat olivat aivan markkina-aluetta. Asema oli täynnä erilaisia myyntikojuja. Infopiste ei löytynytkään ihan helposti. Kun vihdoin sen onnistuin löytämään, siellä ei ollut ketään. Seinällä oli kyltti, jossa sanottiin infon olevan kiinni 13-14. Kello oli vähän yli 12. Hetken mietittyäni päätin etsiä jonkun lippujen myyntiluukun, mistä voisi kysyä apua. Osa lippuluukuista oli sisällä ja osa ulkona laiturialueella. Lähdin katsomaan ensin ulkoa. Ovella vastaan tuli mies, joka kysyi, minne olen menossa. Kun kerroin olevani menossa lentokentälle, hän pyysi seuraamaan. Mies kyseli laitureilla ihmisiltä lentokentän bussia ja vihdoin löytyi oikea laituri. Siellä oli toinen mies, jonka tehtävänä näytti olevan ohjata ihmisiä oikeisiin busseihin ja lähettää bussit matkaan oikeaan aikaan. Mies kertoi, että seuraava bussi lentokentälle lähtee kahdelta. Hän pyysi minun tulemaan takaisin varttia vaille. Ihmettelin hiljaa mielessäni, kuinka bussin lähtöön on niin pitkä aika, mutta onneksi minulla ei ollut kiire kentälle. Ehtisin vielä hyvin kahdelta lähtevällä bussilla.

Lähdin etsimään asemalta pankkiautomaattia, että saisin paikallista valuuttaa. Opaskylttejä seuraten automaatti löytyikin helposti. Syötin kortin, näppäilin tunnusluvun ja haluamani summan ja jäin odottamaan. Kone mietti hetken aikaa, ennen kuin pyysi ottamaan kortin. Rahaa se ei antanut eikä edes mitään ilmoitusta, miksi ei. Yrtin uudelleen pienemmällä summalla, mutta samalla tuloksella. Piti siis löytää toinen automaatti. Toivottavasti asemalta löytyisi sellainen... Käännyin ympäri ja aloin katsella minne lähden. Siinäpä selkäni takana oli kolme automaattia lisää. Helpottuneena työnsin korttini seuraavaan masiinaan, joka ei sekään halunnut antaa minulle rahaa. Vielä oli kaksi automaattia kokeilematta. Syötin korttini kolmanteen koneeseen nyt jo hiljaa mielessäni rukoillen, että saisin rahaa. Tämä vaikutti jo lupaavalta, kun tällä kertaa ei tarvinnut syöttää itse haluaamaansa summaa, vaan sai valita näytöltä sopivan vaihtoehdon. Valinnan jälkeen kone alkoi ruksuttaa lupaavasti ja YES, se alkoi työntää seteleitä ulos! Miten voikin rahan nostaminen automaatista olla niin vaikeaa...

Koska minulla oli puolitoista tuntia aikaa haahuilla asemalla bussia odottaessa, päätin viedä rinkan säilytykseen. Maksoin siitä 5 ringgittiä (1,25 €). Tavarasäilytyksen vieressä oli vessa, johon seuraavaksi suuntasin. Vessamaksu taisi olla 50 senttiä (0,13 meidän senttiä). Nytpä ei enää länsimaisuudesta ollut sitten tietoakaan. Vastassa oli vessakopit kyykkyvessoin. Vessapaperista oli turha haaveilla. Onneksi minulla oli reppu mukana ja repussa omat vessapaperit. Kaivoin rullan repun pohjalta, pistin repun selkään ja eikun kyykkimään. Hyvin ne tarpeet voi näinkin tehdä.

Aikaa tappaakseni kiertelin katselemassa myyntikojujen tarjontaa. Kaikesta näki, että nyt ollaan muslimimaassa. Valtaosa naisista oli hunnutettuja ja asemalla oli valtava määrä kojuja, joissa myytiin noita huiveja/huntuja. Koskaan aikasemmin en ole kiinnittänyt erityisempää huomiota noihin huntuihin, mutta nyt, kun niitä oli niin paljon huomasin, kuinka osa niistä oli tavattoman kauniita. Jopa niin kauniita, että olisi ihan tehnyt mieli saada itselle sellainen. Toki joukossa oli perinteisiä mustia huntuja, mutta enimmäkseen hunnut olivat värikkäitä ja koristeellisia.

Kojut kierrettyäni aikaa oli vielä reilusti, joten päätin syödä. Vaihtoehtoina oli McDonalds, joku donitsipaikka, josta sai myös voileipiä tai paikallinen itsepalveluravintola. Mäkkäri ei iskenyt ollenkaan, donitsipaikassa ei ollut minulle mitään syötävää, joten jäljelle jäi paikallinen. Kävelin ovesta sisään ja ihmettelin, miten siellä pitäisi toimia. Tarjoilija tuli kysymään, voisi olla avuksi. Kerroin haluavani kasvisruokaa. Hän näytti itsepalvelutiskiltä, mitkä olivat kasvisruokia (ei tulisia sellaisia). Sitten sain lautasen, jolle toinen tarjoilija ensin kumosi kupillisen riisiä. Sitten sain itse lappaa tiskiltä lautaselle mitä halusin. Annoksen kasattuani kysyin tarjoilijalta, minne maksan. Hän käski mennä pöytää istumaan. Etsin vapaan pöydän, johon istuin. Seuraava tarjoilija tuli kysymään, mitä haluan juoda. Tarjolla ei ollut sen paremmin soodavettä kuin tuorepuristettuja mehuja, joten skippasin juomat. Olihan minulla vesipullo repussa. Samainen tarjoilija sitten katsoi, mitä minulla oli lautasella ja kirjoitti laskun (noin 10 ringgittiä, eli 2,50 €), jonka maksoin seuraavalle tarjoilijalle.



Syötyäni kello olikin jo sen verran, että oli aika lähteä hakemaan rinkka säilytyksestä ja palata laiturille bussia odottamaan. Nappasin matkalta uuden vesipullon mukaan. Laiturille kävellessäni vastaan tuli taas joku mies, joka kysyi, minne olen menossa. Sanoin meneväni lentokentälle ja hän opasti minut oikealle laiturille. Siellä jo tuttu mies olikin vastassa. Tämä uusi mies puhui jotain tuon toisen kanssa ja sitten sanoi minulle, että lentokentälle ei ehkä menekään bussia kahdelta. On niin hiljaista. Arkipäivinä sinne ei kuulemma mene kuin kolme vuoroa päivässä. Viikonloppuisin on vilkkaampaa. Mies tarjosi, että hän voisi ajaa minut kentälle 50 ringgitillä (12,5 €). Hän oli kuulemma taksikuski, mutta ei mittaritaksi. En ollut halukas maksamaan niin paljoa, ennen kuin olisi varmaa, että bussilla ei pääse. Niinpä kysyin itse kyytejä järkkäävältä mieheltä, meneekö kentälle bussia vai ei. Hän pyysi odottamaan hetken ja soitti yhden puhelun. Sen jälkeen hän sanoi, että bussi sittenkin tulee ja käski istumaan ja  odottamaan.

Istuin penkille ja jonkun ajan päästä mies huikkasi minulle, että nyt bussi tuli. Sille ei ollut tilaa laiturissa, joten se jäi vähän kauemmas odottamaan. Sinne minä suuntasin kamppeineni ja nousin bussiin. Yritin maksaa kyytiä, mutta kuski ei tuntunut olevan ollenkaan kiinnostunut rahoistani. Hän sanoi matkan maksavan 3,50 ringgittiä (88 senttiä). Tarjosin vitosen seteliä, mutta kuski ei ottanut sitä, viittasi vain tuohon toiseen miheen, joka oli nyt myös tullut bussiin. Menin rahan kanssa tuon miehen luo. Hän otti setelin ja antoi minulle viisi ykkösen seteliä takaisin. Kuski siis ilmeisesti halusi tasarahan. Menin takaisin kuskin luo ja tarjosin tasarahaa. Vieläkään hän ei ottanut rahoja vaan näytti pientä, läpinäkyvää boksia edessään. Boksissa oli reikä ja päättelin, että rahat pitää laittaa siitä. Työnsin rahani boksiin ja kuski antoi minulle kuitin,

Istuin alas odottamaan lähtöä. Melko pian lähdimmekin, mutta vain ajaaksemme nyt vapautuneeseen laituriin. Kello oli jo yli kaksi, eli bussin olisi pitänyt lähteä. Kuski lähti autosta jonnekin. Siinä sitten taas odotettiin. Nyt aloin jo miettiä, kuinka kauan vielä on mahdollista odottaa, ennen kuin alkaa tulla liian kiire. Matka kentälle piti kestää noin 40 minuuttia. Lähtöselvitys piti tehdä viimeistään tuntia ennen koneen lähtöä, eli neljältä. Totesin, että kunhan päästäisiin ennen puolta kolmea liikkeelle, minulle jäisi vielä vähän pelivaraa. Kello lähestyi uhkaavasti puolta kolmea, eikä kuskia näkynyt missään. Vihdoin kuski ilmestyi takaisin ja pääsimme matkaan juuri ennen puolta kolmea. Huokasin helpotuksesta. Mutta kun pääsimme liikenteeseen, en ollut enää lainkaan helpottunut. Nyt nimittäin sitä liikennettä olikin. Matelimme eteenpäin jonossa. Seurasin kännykän kartalta etenemistämme ja ajan kulua. Pieni paniikin poikanen alkoi hiipiä mieleen. Noinkohan ehtisin lennolle... Ensimmäiset pari kilometriä kesti kymmenen minuuttia ja matkaa oli lähes 30 kilometriä. Sillä vauhdilla en ikinä ehtisi koneeseen.

Jonkin ajan kuluttua pahin ruuhka onneksi helpotti, mutta nyt alkoi sataa - ja rankasti. Kunnon ukkoskuuro. Ja kaiken lisäksi bussi alkoi pysähdellä useilla pysäkeillä. Hermostuneena seurasin ajan nopeaa ja kilometrien hidasta kulkua. Taas oli kädet kyynärpäitä myöden ristissä, että ehtisin lennolle. Kolmen aikaan olimme noin puolivälissä matkaa. Siinä vaiheessa totesin, että pakkohan minun on ehtiä. Ei 15 kilometrin matkaan voi mennä yli tuntia. Vihdoin liikenne alkoikin kulkea suht mukavaa tahtia ja matka eteni melko joutuisasti. Vartin yli kolme olimme lopulta lentokentällä. Nyt sain todella huokaista helpotuksesta. Nostin rinkan selkääln ja repun vatsapuolelle ja kävelin terminaaliin etsimään lähtöselvitystä. Lähtösevitys tehtiinkin automaatilla, jonka jälkeen matkatavarat käytiin vain jättämässä drop-off tiskille. Automaatilla oli virkailija auttamassa ja kertomassa tarkat ohjeet lähtöselvityksen tekoon.

Rinkan jättämisen jälkeen siirryin turvatarkastukseen. Nyt kyseessä oli kotimaan lento, joten vesipullo meni turvatarkastuksesta läpi. Johor Bahrun kenttä on pieni kenttä, missä ei juurikaan ole tarjontaa. Kävelinkin suoraan lähtöportille ja ilokseni huomasin, että tarjolla oli ilmainen wifi. En ollut aamun jälkeen päässyt tarkistamaan sähköpostiani. Olin varannut hotellin yhdeksi yöksi vasta edellisenä iltana ja pyytänyt lentokenttäkuljetusta. En siis vielä tiennyt, oliko minulla kyyti odottamassa vai ei. Tietenkään kentän wifi ei toiminut... En jaksanut siitä sen enempää välittää. Näkisinpä sitten perillä, onko ketään vastassa vai ei.

Kun pääsimme koneeseen, huomasin ilokseni saaneeni ikkunapaikan. Vieressäni istui paikalliselta vaikuttava mies. Tervehdimme toisiamme, mutta sen enempää emme keskustelleet. Hyvin pian totesin, että mies on hirveän flunssainen. Hän yksi vähän väliä ja ryysti kuuluvasti räkää. Minulla oli melkoisen epämiellyttävä olo siinä vieressä. Onneksi lento oli lyhyt, vain puolitoista tuntia. Lähes koko matkan yritin syventyä niin intensiivisesti pasianssiin, että en olisi noteerannut vieruskaveriani. Loppumatkasta, kun laskun aikana ei saanut iPadia käyttää tuijottelin tiukasti ulos ikkunasta. Tulipa siinä samalla napsittua joku kuvakin Borneosta ilmasta käsin. Tuolla se pippuri siis kasvaa...

Sarawak-joki.

Vaikka Sarawak on osa Malesiaa, tänne saavuttaessa oli taas passintarkastus ja passiin sai uuden leiman ja viisumin. Rinkkaa karusellista odotellessa tarkistin, olisiko nyt wifiä käytössä. Ei ollut. Niinpä, kun sain rinkan, kävelin tuloaulaan katsomaan, oliskiko siellä mitää kyytiin viittaavaa. Eipä ollut sitäkään. Olimme hieman etuajassa, joten päätin odottaa hetken ja yrittää vielä kerran tarkistaa sähköpostit. Nyt wifi löytyi, mutta tälläkään kertaa ei toimiva. Kävelin takaisin paikkaan, missä vastaanottajat olivat enkä nähnyt siellä ketään, joka olisi ollut minua vastassa. Niinpä menin taksitiskille, mistä ostin taksikupongin 26 ringgitillä (6,50 €). Kupongin kanssa kävelin ovesta ulos taksien luo. Jonoa ei ollut, joten pääsin saman tien kyytiin ja matka kohti Kuchingin kaupunkia alkoi. Kuski kysyi hotelliani ja osoitetta. Hotelli oli pieni, joten kuski ei tiennyt, missä se on. Kun pääsimme oikealle kadulle, aloimme yhdessä tarkkaan katsella, mistä löytyisi My Place. Hetken etsimisen jälkeen bongasin hotellin kyltin. Vihdoin perillä! Tämä matka olikin taas vaihteeksi tuntunut seikkailulta, mutta onnelliseti tämäkin seikkailu taas päättyi.

Kirjauduin sisään hotelliin. Kysyin heti, onko heillä tilaa, jos haluan jäädä useammaksi yöksi. Olisi kuulemma tilaa. Sain huoneeni avaimen ja lähdin kapuamaan yläkertaan, kolmanteen kerrokseen. Rappuset olivat kapeat, jyrkät puuraput. Toisen kerroksen aulassa oli persoonalliset oleskelutilat. Komannessa kerroksessa oli vain kapea käytävä, jonka varrella oli neljä huonetta. Oma huoneeni oli viimeinen. Olin varannut yhden hengen huoneen. Kun avasin oven huoneeseeni, totesin sen olevan TOSI pieni. Huoneessa oli vain kapea sänky ja yöpöytä. Huone oli ikkunaton. Nurkassa oli pieni vessa, jossa oli pytyn ja lavuaarin lisäksi suihku. Suihku oli ensin, heti ovesta mentäessä ja pytty sen jälkeen. Suihkun jälkeen lattia oli siis märkä.

Oleskelutila.

Tämän enempää ei huoneesen juuri mahtunutkaan.

Sen enempää en jäänyt huonettani ihmettelemään, sillä nälkä ajoi saman tien liikkeelle. Piti löytää syötävää. Kuching sijaitsee joen varressa ja joen rantaan on kunnostettu kaunis kävelytie. Suuntasin rantaan ruokaa etsimään. Rantakadun varressa oli pieniä ruokakojuja, mutta ei varsinaisia ravintoloita. Kävelin bulevardin loppuun saakka ja vasta sieltä löytyi "oikea" ravintola, Libanonilainen. Vilkaisin pikaisesti ruokalistaa ja istuin pöytään. Tilasin falafeleja, kreikkalaisen salaatin ja porkkanamehua. Ihmettelin vähän, kun tarjoilija kysyi, otanko porkkanamehun maidon kanssa. En todellakaan ottanut! Ruoka oli niiiiiin hyvää! Tiedän uhmaavani kaikkia matkalaisen sääntöjä syödessäni tuoreita salaatteja, mutta en kertakaikkiaan voi kuvitellakaan eläväni kuukausitolkulla syömättä salaattia!!! Ja eiköhän tuo vatsan bakteerikanta ole jo tottunut aikamoiseen tykitykseen, kun jatkuvalla syötöllä tulee mitä kummallisempia ja eksoottisempia ruokia.


1 kommentti:

  1. Tuttuja juttuja Malesian kuvauksesi. Löytyy sieltä kyllä paikka missä liikenne on lähes mahdoton. Penangin saari ja sieltä tiet Georgetownista ulospäin. :P

    Olen syönyt Malesiassa paikallisia ruokia ja salaatteja, jopa majoneesia, ilman pienintäkään pulmaa vatsan kanssa. Se maa on niin kuuma, että siellä pitää olla hyvin kehittyneet jäähdytyssysteemit ja vaikka "keittiöt" näyttävät usein karmeilta paikoilta, niin ruoka on valmistettu kuumentamalla (ei toki salaatit), niin että siitä vaan.

    VastaaPoista