Vihdoin kuvien kera! Valitettavasti ensimmäisten kuvien laatu ei ole paras mahdollinen. Ne kun on taas kuvattu kahteen kertaan... Eli ensin kameralla ja sitten kameran näytöltä padille, kun kuvat eivät suostuneet siirtymään piuhaa pitkin kamerasta padille.
Kun vierailu ei kerran onnistunut, ei ollut enää syytä jatkaa oleilua Kuchingissa. Niinpä keskiviikkoaamuna kello herätti ennen seitsemää. Laiva Sibuun lähtisi puoli yhdeksältä. Hotellin respa oli jo edellisenä iltana soittanut minua varten taksin aamuksi. Kuski odottelikin aulassa lehteä lukien, kun tulin alas kirjautumaan ulos hotellista. Kuski vei minut express-laivaterminaaliin. Kuchingista Sibuun menee vain tämä yksi laiva päivässä. Laivalla pääsee Sibuun nopeammin kuin maantietä pitkin bussilla, sillä tie kiertää melkoisen mutkan. Jokia ja merta pitkin matka taittui viidessä tunnissa. Sibu oli minulle vain läpikulkupaikka matkalla keskelle Borneon viidakkoa.
Laivamatka oli oikein mukava. Laiva oli kaksikerroksinen paatti, jonka yläkerrassa oli sekä ilmastoitu että avoin tila. Istuin ikkunapaikalle ilmastoituun kabinettiin. Siitä oli hyvä katsella joen varren maisemia ja vastaan tulevia tukinuittoproomuja. Joki toimii ainoana keinona saada tukit viidakosta ihmisten ilmoille. Itse asiassa joen varressa, sisämaassa on useita kyliä ja kaupunkeja, joihin ei ole mitään muuta kulkuväylää kuin joki. Sellaisiin kaupunkeihin, Kapitiin ja Belagaan, minäkin olin nyt suuntaamassa. Belagasta tosin on metsäautotieyhteys rannikon päätielle. Hakkuiden myötä hakkuufirmat ovat rakentaneet noita metsäautoteitä, joita tavallisilla henkilöautoilla ei pysty ajamaan, mutta nelivetomaastureilla pystyy.
Sibusta en ollut varannut majapaikkaa etukäteen. Netissä olisi pystynyt varaamaan vain kalliimpia hotelleja. Matkaopaskirjan mukaan tarjontaa budjettihotelleissa on paljon ja ne ovat lyhyen kävelymatkan päässä satamasta. Olin Kuchingin turisti-infosta napannut Sibun kartan, jossa oli merkittynä melkoinen määrä hotelleja. Perille päästyämme lähdin järjestelmällisesti käymään hotelleja läpi ja etsimään mieluista huonetta yhdeksi yöksi. Homma olikin melkoinen! Kaikkien hotellien respat sijaitsivat toisessa kerroksessa, jonne pääsi vain rappuja pitkin. Itse huoneet oli monessa vielä ylempänä ja edelleenkin vain raput oli käytössä. Rinkka selässä ja reppu vatsapuolella rappujen kiipeäminen kävi työstä! Hiki virtasi valtoimenaan ja sekä paita että housut olivat aivan litimärät. Huoneiden hinnat pyörivät 40 ja 70 ringgitin välillä riippumatta siitä, millainen läävä oli kyseessä. Ja suurin osa huoneista oli ihan kamalia! Likaisia, rapistuneita, tunkkaisia, savuisia, pimeitä. Vuodevaatteet olivat rikkinäisiä ja epäsiistejä. En olisi yhtään yllättynyt, jos jonkun kulman takaa olisi rotta ilmestynyt esiin... Ainakin kymmenen eri hotellia olin jo käynyt, kun vihdoin vastaan tuli ensimmäinen siisti huone. Huone oli valoisa, puhdas, ehjät vuodevaatteet ja rappaukset ja maalitkin olivat vielä seinillä. Hintakin oli vain 45 ringgittiä. Jätin saman tien rinkan huoneeseen ja sanoin, että otan tämän.
Kovasti helpottuneena laskin rinkan selästä. Oikea hartia tuntui olevan aika jumissa. Lihas oli aivan pinkeänä. Hieroin ja pyörittelin sitä vähän saadakseni veren virtaamaan paremmin. Hartia olikin melkoisen kipeä. Kaivoin rinkasta Singaporesta ostamani salvapurkin ja ajattelin kokeilla, josko se helpottaisi kipua. Kun hieroin salvaa hartiaan, totesin hartian olevan aivan turvoksissa. Siinä oli oikein kunnon muhkura. Muuta apua ei nyt ollut käden ulottuvilla kuin tuo salva ja tulehduskipulääkkeet. Toivoin kivun helpottavan aamuun mennessä edes sen verran, että pystyisin kantamaan taas rinkkaa. Paljoa ei tarvitsisi kantaa, sillä hotellilta oli satamaan matkaa ehkä 100 metriä. Kapitissa toki olisi taas edessä majapaikan metsästys, mutta kaupunki on hyvin pieni ja kaikki hotellit ovat erittäin pienellä alueella.
Siinä itseäni hoidellessa huomasin, kuinka ulkona alkoi hämärtyä ja ensimmäiset jyrinät jo kuuluivat. Olin löytänyt majapaikan oikein sopivaan aikaan, sillä hetkessä taivas repesi ja vettä satoi kaatamalla. Nälkä alkoi olla, joten kovin kauaa en sateen loppumista odotellut, vaan nappasin sateenvarjon ja kipaisin kadun ja pienen aukion yli katetulle torialueelle, jonka yläkerrassa oli food court. Siellä sade ei haittaisi ja voisi syödä aivan rauhassa. Syötyäni sade olikin lakannut ja lähdin tutkimaan kaupunkia. Löysin yhden hienon ostoskeskuksen, jonka muuten vain kävelin läpi, mutta supermarketissa kävin täydentämässä ruokavarantoja. Paluumatkalla iltatori jo oli aloittelemassa toimintaansa, joten katselin senkin vielä ennen hotellille paluuta.
Aamulla ei ollut mitään kiirettä minnekään, sillä laivoja Kapitiin meni vähän väliä. Kun olin aamutoimista selvinnyt, kävelin satamaan katsomaan, milloin seuraava laiva lähtee. Lähtöön oli puolisen tuntia, joten ostin lipun ja lähdin etsimään oikeaa laivaa. Laiva löytyi helposti. Kun pääsin laivan luo, yksi miehistön jäsen viittoi minua seuraamaan itseään. Hän hyppäsi laivan kannelle ja lähti kiertämään kapeata laivan reunaa pitkin laivan toiselle puolelle (mitään kaidetta ei tietenkään ollut). Seurasin kiltisti perässä pitäen tiukasti kaiteesta kiinni ja toivoen, että reunus ei olisi liukas. Vähän laivan puolenvälin etupuolella oli oviaukko, josta sukelsimme sisään ja kiipesimme yläkertaan. Sieltä löytyi taas ilmastoitu salonki, missä oma paikkani oli. Tällä kertaa lipussa oli oikein paikkanumero. Käytävän toiselle puolelle tuli seurue paikallisia. Vasta myöhemmin tajusin, että heillä oli mukana aivan vastasyntynyt vauva. Vauva oli niin äänetön, että huomasin sen vasta, kun isä alkoi laittaa sille petiä penkille äidin viereen. Tuli mieleen, että noinkohan siinä oltiin palaamassa laitokselta kotiin uuden tulokkaan kanssa.
Tämä laivamatka oli nopea, vain kolme tuntia. Mutta se tuntui ikuisuudelta, kun salongissa oli TV, jossa pyöri joku väkivaltaleffa ja äänet oli järjettömän kovalla. Silmät on helppo sulkea tai katsella jonnekin muualle, mutta korvien sulkeminen on vaikeampaa, jollei halua korvatulppia käyttää. Vaikka puuhailinkin iPadilla matkan ajan, jatkuva ampuminen ja hakkaaminen tunkeutui tajuntaan väkisin.
Kapitissa oli vastassa tuttu proseduuri - hotellikierros. Kapit on huomattavasti Sibua pienempi paikka, joten kaikki kaupungin hotellit pystyi kiertämään alle tunnissa. Taas kiivettiin rappuja ylös ja alas. Sibun jälkeen osasin jo odottaa niitä lääviäkin. Aika kehnossa kunnossa oli huoneet täälläkin. Ja mikä yllätti, oli se, että vastaan tuli hotelleja, jotka oli täyteen buukattuja. Myöhemmin syykin selvisi. Kaupungissa oli sunnuntaina venekilpailu, joka toi väkeä paikalle. Kartan avulla yritin kaikki hotellit löytää, mutta pari jäi löytymättä. Yhtään oikeasti hyvää huonetta ei ollut vielä vastaan tullut, joten palasin noista huonoista parhaaseen. Hinta oli törkeän paljon huoneen tasoon nähden, 70 RM/yö eli 17,50 € (tingitty hinta, alkuperäinen oli 78 RM/yö). Taas oli vaatteet litimärkiä hiestä. Onneksi hartian kipu oli hellittänyt, vaikka pieni turvotus tuntui olevan edelleen jäljellä.
Vaikka Kapit on hyvin pieni kaupunki, eikä siellä ole juuri mitään nähtävää tai tehtävää, päätin olla siellä kolme yötä ja jatkaa matkaa vasta sunnuntaiaamuna kohti Belagaa. Perjantaina piti käydä Residents Officessa hakemassa lupa matkustaa Kapitista Belagaan. Kaikki Kapitista jokea eteenpäin matkustavat ulkomaalaiset joutuvat allekirjoittamaan paperin, jossa he vakuuttavat jatkavansa matkaa omalla vastuulla. Luvan sai korkeintaan 10 päiväksi, eikä se maksanut mitään. Residents Office sijaitsi kaupungin ulkopuolella, lentokentän takana. Sinne päästäkseen piti hypätä Vanin kyytiin. Vanit lähtivät liikkeelle, kun ne olivat täynnä ja veivät ihmiset kotiovelle (tai mihin olivatkin menossa) saakka. Sain siinä samalla mukavan sightseeingin Kapitin keskustan ulkopuolelle. Sieltä löytyi hienoja, aivan länsimaiselta näyttäviä asuinalueita kaksikerroksisine rivitaloineen. Van kierteli monta paikkaa, ennen kuin olimme Resident Officen edessä. Ala-aulassa kysyin, mistä luvan saisi ja minut ohjattiin yhdeksänteen kerrokseen. Siellä olikin kyltit, joita seuraamalla päädyin pieneen aulaan, jonka reunalla oli lasiseinän takana toimisto. Toimistosta tuli nainen minua vastaan. Hän pyysi nähdä passini ja sieltä voimassa olevan viisumin. Sen nähtyään sain lomakkeen täytettäväksi. Kun olin sen täyttänyt, virkailija otti sen, pyysi minut istumaan aulan sohvalle ja odottamaan. Hän istui tietokoneensa ääreen ja hetken päästä tuli takaisin lupalapun kanssa.
Luvan saatuani kysyin vielä, sattuisiko virkailija tietämään, löytyykö kaupungista adventtikirkkoa. Yhdessä toisten virkailijoiden kanssa he asiaa pohtivat ja tulivat siihen tulokseen, että ei löydy. Piti siis kysyä vielä muualta. Kun Vaneja ei näkynyt missään, lähdin kävelemään takaisin kaupunkiin. Ajattelin, että jos matkan varrella Van sattuu kohdalle, hyppään kyytiin. Aika pitälle sain kävellä, ennen kuin ensimmäinen oikeaan suuntaan ajava Van tuli. Sillä palasin kaupunkiin.
Ruokailu Kapitissa oli taas ihan oma juttunsa. Koko kaupungissa ei ollut mitään muita kuin paikallista ruokaa tarjoavia ravintoloita. Sehän ei sinänsä ollut mikään ongelma, mutta kun monessa paikassa todettiin, että ei ole mitään kasvisruokaa... Onneksi kuitenkin muutama paikka löytyi, josta sai syötävää. Muutenkin ravintoloiden toiminta Kapitissa oli mielenkiintoista. Ravintolat aukesivat aamulla ja sulkivat ovensa yleensä yhden maissa. Sen jälkeen ei ruokaa saanut ennen kuin viiden jälkeen, jolloin ruokakojut yhdellä parkkipaikalla aukesivat päivällistä tarjoamaan. Tuolta kojuista lähdin iltaisin ruokaa kyselemään. Ensimmäisenä iltana löysin paikan, mistä sain kasvisannoksen. Annos oli aika mauton. Seuraavana iltana yritin etsiä toisen kojun ja sellainen löytyikin, kun jonkun muun kojun väki opasti kysymään sieltä. Nyt sain uskomattoman maukkaan annoksen! Riisin seuraksi oli kiinankaalin tapaista kaalia (pienempää ja vihreämpää) paistettuna valkosipulin kera. Kun annos oli edessäni, hieman epäillen sitä aloin syödä, mutta ensimmäinen lusikallinen oli oikea huippuhetki. Miten voi niin yksinkertaisista aineksista saada niin herkullista ja maukasta ruokaa! Ruoka oli niin hyvää, että palasin seuraavana iltana syömään samanlaisen annoksen.
Kaupungilla kävellessäni yksi paikallinen pysäytti minut ja kysyi, haluaisinko vierailla longhousessa. Hän järjesti matkoja niihin. Hinta oli kuitenkin niin kova (yli 400 RM eli 100 €), että päätin jättää väliin. Siksi toisekseen, jos vain sen kirkon löytäisin, menisin sinne seuraavana päivänä enkä longhouseen. Kysyin tältä oppaaltakin kirkkoa ja hän oli sitä mieltä, että jossakin kaupungin ulkopuolella on pieni ryhmä adventisteja, mutta heillä ei ole kirkkoa. He kokoontuvat jonkun kodissa. Hän tiesi joidenkin ystäviensä kuuluvan ryhmään. Hän ei kuitenkaa tiennyt tarkemmin, missä ryhmä kokoontuu, eikä pystynyt soittamaan kavereilleen, kun kännykän akku oli loppu.
Poikkesin siinä kulkiessani yhteen kohdalle sattuneeseen apteekkiin täydentämään matkapahoinvointilääkevarantoni. Kun oli pillerit saanut, kysyin myyjänä olleelta mieheltä kirkkoa. Hän kysyi saman tien sitä myymälän naisilta. Hetken aikaa he omalla kielellään kovasti keskustelivat ennen kuin mies sanoi, että viereisessä liikerakennuksessa pitäisi olla kirkko. Hän neuvoi minua menemään kadulle ja katselemaan kylttiä. Kiitin neuvosta ja lähdin etsimään kylttiä. Kävelin liikerakennuksen päästä päähän, mutta mitään kylttiä en löytänyt. Nousin viereiselle parkkipaikalle (sille, joka illan tullen oli jo muuttunut ruokapaikaksi) syömään. Kun katselin parkkikselta liikerakennuksen suuntaan, kas kummaa, toisen kerroksen yhden ikkunan alla komeili pieni kyltti Seventh Day Adventist Church. Kylläpä olin riemuissani. Kirkko oli ehkä 100 metrin päässä hotelliltani. Kyltin yllä olevat ikkunat olivat auki ja yritin kuikuilla, olisiko siellä jotain liikettä, että olisin voinut käydä kysymässä, mihin aikaan jumis aamulla alkaa. En kuitenkaan nähnyt mitään likkettä, joten päätin mennä kymmeneltä.
Kun aamulla kipusin kapeat ja jyrkät portaat ylös kirkkoon, suunnistaen kuulemaani musiikkia kohti, näin lopulta avoimen oven pieneen huoneeseen. Huoneen perällä istui vanhempi rouva, joka minut vielä rapussa ollessani huomattuaan nousi ja tuli tervehtimään ja toivottamaan tervetulleeksi. Jätin varvastossut ovelle, missä oli kaikkien muidenkin kengät ja astuin sisään. Huone oli todellakin pieni. Siellä oli reilut kymmenen henkilöä. Tuolit olivat sinisiä, muovisia puutarhatuoleja. Laulun sanat oli heijastettuna seinälle ja musiikki tuli tietokoneelta. Laulun loputtua tilaisuutta johtanut, tatuoitu mies (jonka myöhemmin sain kuulla olevan Danny, pastorin poika), jolla oli korvarenkaat molemmissa korvissa, toivotti myös minut tervetulleeksi ja koko tilaisuus pysähtyi hetkeksi, kun pastori tuli tervehtimään ja minut esiteltiin saman tien kaikille. Tunsin tulleeni kotiin. Niin lämpimän vastaanoton sain. Raamatuntutkistelu oli jo ollut, joten jäljellä oli saarna, jonka pastori minun takia piti kaksikielisenä. Tuntuipa taas niin hyvältä, kun niin huomioitiin!
Jumiksen jälkeen kaikki kättelivät toisiaan ja toivottivat hyvää sapattia. Kaivoin kameran esiin ottaakseni muutaman kuvan ja siinä samassa koko seurakunta oli kasassa huoneen etuosassa valmiina kuvaan. Siinä sitten otettiin kuvia vähän jokaisen kännykamerallakin, kun seurakunta oli saanut harvinaisen vieraan. Kuvauksen jälkeen muutama lähti samantien kotiin, mutta osa jäi juttelemaan. Meillä oli Sami-pastorin kanssa oikein mielenkiintoiset keskustelut ja sain häneltä hyviä vinkkejä ja yhteystietoja jatkoreissuani varten. Siinä jutustellessamme huomasin nenääni alkavan leijailla ruuan tuoksua. Pastorin vaimo yhdessä muutaman muun kanssa laittoi ruokaa huoneen perällä olevassa pienessä keittonurkkauksessa. Siinä samalla minulle selvisi, että pastorin perhe itse asiassa asuu siinä kirkkokiinteistössä. Heillä oli kaksi huonetta kirkkosalin virkaa toimittavan huoneen lisäksi.
Yhdessä söimme lounasta ja lounaan jälkeen pastori kysyi, haluaisinko lähteä pienelle Kapit-sightseeingille. Hän voisi Dannyn kanssa lähteä näyttämään minulle Kapitia keskustan ulkopuolelta, vaikka siellä ei hänen mukaansa mitään nähtävää ollutkaan. Tartuin otis tarjoukseen. Mukaan lähti myös pastorin kaksi lastenlasta. Sullouduimme heidän pieneen autoon. Danny ajoi ja minut istutettiin etupenkille. Aivan ensimmäiseksi ajoimme tontille, mikä oli lahjoitettu seurakunnalle kirkkoa varten. Mutta rahat kirkon rakentamiseen vielä puuttuivat. Osa on jo kasassa, mutta ei tarpeeksi, että kirkko saataisiin rakennettua. Jatkoimme matkaa Kapitin pisintä tietä pitkin. Tie on 30 km pitkä. Sen pidemmälle Kapitista ei tavallisella autolla pääse mihinkään suuntaan. Matkalla kävimme katsomassa erilaisia longhouseja ja piipahdimmepa vierailulle yhteen seurakuntalaisten perheeseenkin. Perhe on tyypillinen esimerkki Kapitin seurakuntalaisista. Seurakuntaan kuuluu yli 120 jäsentä, joista kirkossa käy ehkä kolmisenkymmentä. Monet perheet ovat sanoneet, että sitten kun heillä on uusi kirkko (ja siis oikea kirkko, eikä pieni kerrostalohuone), he tulevat taas kirkkoon. Tämä perhe asui hyvin yksinkertaisessa mökissä joen rannalla, tukkien käsittelyalueen perällä. Tie rantaan oli jyrkkä ja hiekkainen. Kysyin, miten ihmiset pääsevät sadekaudella autolla mäen ylös ja sain kuulla, että eivät he pääsekään. He ovat jumissa kodeissaan, jollein heillä ole järeää nelivetoa.
Perhe ilahtui kovasti vierailustamme. Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi ja pyydettiin istumaan - lattialle. Minulle talon emäntä tarjosi toisen huoneessa olevan muovituolin. Lattialle ilmestyi pian neljä juomalasia (vieraille ja talon isännälle), mehua ja keksejä. Näiden ihmisten vieraanvaraisuus on niin liikuttavaa! Vaikka kaikesta näkee, että heillä ei ole juuri mitään, he haluavat silti tarjota vieraille jotain. Vierailu päättyi hyvin pikaisesti, kun ulkoa alkoi kuulua ukkosen jyrinää. Sade oli tulossa ja me halusimme päästä mäen ylös. Kun ensimmäiset sadepisarat putoilivat taivaalta, juoksimme autoon ja pääsimme mäen vielä ylös. Vaikka mäki oli vielä kuiva, oli tavallisella pikkuautolla mäen nouseminen niinkin haastavaa. Ihan jänskätti, löytyykö autosta tarpeeksi vääntöä mäen päälle saakka. Hienosti Danny urakasta suoriutui.
Kävimme kääntymässä aivan tien päässä saakka. Vähän ennen tien päättymistä oli menossa sillanrakennusprojekti. Sami kertoi, että tukkifirmat rakentavat sillat kahden joen yli niin, että jatkossa Kapitista on tieyhteys muuhun Sarawakiin. Kun olimme takaisin kaupungissa, Danny ajoi minut hotellilleni. Olin äärettömän kiitollinen koko iltapäivän kestäneestä ajelusta ja mukavasta seurasta. Halusin osoittaa kiitollisuuteni jotenkin. NIinpä kaivoin kassista setelin, jonka ojensin Samille. Sami ei olisi halunnut ottaa sitä vastaan, mutta kun sanoin, että sen voi käyttää uuden kirkon rakentamiseen, hänen ilmeensä kirkastui ja hän otti rahan mieluusti vastaan.
Enemmän kuin onnellisena kipusin huoneeseeni valmistautumaan seuraavan aamun lähtöön. Josko vihdoin pääsisi sinne todeliseen viidakkoon...
Ja taas olet monta mahtavaa kokemusta rikkaampi. Tsemppiä jatkoon :)
VastaaPoista