perjantai 24. huhtikuuta 2015

Sademetsästä sulttaanikunnan loistoon

Mulun jälkeen tarkoitus oli suunnistaa Bruneihin. Matkalla olisi kuitenkin yhden yön pysähdys Mirissä. Kun netti ei Mulussa toiminut, en ollut pystynyt tekemään huonevarausta etukäteen. Luotin kuitenkin siihen, että My Homestay Guesthousesta löytyisi minulle vähintäänkin sänky yhteismajoituksesta. Niinpä otin lentokentältä taksin suoraan My Homestayhin. Huoneita ei ollut vapaana, mutta kuten olin ajatellutkin, sänkypaikka kyllä löytyi. Respan tyttö sanoi, että huoneessa oli jo yksi mies, johon totesin, että ei haittaa. Mutta hetken mietittyään tyttö sanoikin, että hän laittaakin minut toiseen huoneeseen, missä ei ole ketään muuta. Niin siis sain oman huoneen ja vieläpä 20 RM (5€) halvemmalla kuin edellisellä kerralla.

My Homestayn aulassa on kaksi tietokonetta asiakaskäytössä ja käytin tilaisuuden hyväkseni tehdäkseni taas varmuuskopiot valokuvista. Padin muisti oli taas täynnä, kun kuvia oli tullut varmuuskopioitua sinne. Nyt sain tyhjentää kuvat Padista ja sain näin tilaa taas ladata uusia kuvia tähän blogiin julkaistavaksi.

Mulussa olin saanut kulutettua paikalliset valuutat sen verran tarkasti, että oli aika taas lähteä rahan nostoon. Muistelin kadun toisella puolella olevassa ostoskeskuksessa nähneeni automaatin. Sinne siis suuntasin kopiot tehtyäni. Vaan jälleen kerran törmäsin automaattiin, joka ei halunnut minulle rahaa antaa. Ei auttanut muu kuin lähteä etsimään toista automaattia. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mistä sellainen löytyisi, joten ihan hakuammunnalla lähdin haahuilemaan ostarilla toivoen törmääväni toiseen automaattiin. Ostari jakautuu kahteen osaan, uuteen ja vanhaan. Uudelta puolelta ei toista automaattia löytynyt, joten siirryin vanhalle puolelle. Olin jo sieltäkin poistumassa, kun näin käytävän päässä dollarin merkin jonkun liikkeen kohdalla. Päätin käydä vielä sen katsomassa. Kun pääsin merkin kohdalle, siinä oli vain joku kauppa, mutta ihan sitä vastapäätä toisella puolen käytävää oli automaatti! Ja se oli sellaisen pankin, mistä olin aikaisemmin saanut rahaa nostettua. Helpottuneena työnsin kortin koneeseen ja hetken päästä minulla oli taas nippu paikallista valuuttaa kädessä.

Sitten olikin aika etsiä ruokaa, kun taas oli rahaa millä sen maksaa. Palasin ostarin uudelle puolelle, missä oli useita ravintoloita. Katselin kaikkien ruokalistat, mutta en löytänyt oikein mitään, mikä olisi innostanut tilaamaan. Viimeisessä paikassa tarjoilija tuli luokseni, kun tutkin listaa. Listalla oli monenlaisia ateriakokonaisuuksia, myös kasvisversio, jossa oli useammanlaista tofua. Annos oli aika hintava (27 RM eli 6,90 €) täkäläiseen hintatasoon nähden, mutta se näytti niin mielenkiintoiselta, että päädyin tilaamaan sen. Tarjoilija ohjasi minut pöytään, joka oli hieman erikoisen näköinen. Siihen oli katettu muutama kuppi ruokailuvälineineen (syömäpuikot ja jotain kauhalta näyttäviä) ja pöydässä oli jokaisen ruokailijan kohdalla pyöreä reikä. Sen enempää en ehtinyt pöytää ihmettelemään, kun tarjoilija näytti salin perällä olevaa kastikeasemaa ja sanoi, että voin käydä sieltä valitsemassa haluamani kastikkeet. Olinn hieman ihmeissäni, mutta tein työtä käskettyä. Kastikeasemalla oli ainakin parikymmentä erilaista kulhoa, joissa oli vaikka minkälaisia kastikkeita ja muitakin mausteita. Oli erilaisia chili-, soija- ja talonkastikkeita. Löytyi tuoretta valkosipulia ja inkivääriä sekä seesaminsiemeniä. Niitä sekottelin pieneen kulhoon itselleni tietämättä, mihin niitä oikein tarvitsen.

Kun palasin pöytään, ruokani oli jo siellä odottamassa. Ja nyt olin ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, että ravintolassa edessäni oli ruoka-annos, eikä minulla ollut hajuakaan, mitä sille pitäisi tehdä!!! Hetken aikaa katselin kulhollista raakoja vihanneksia ja kylmiä tofuja sekä toisessa kulhossa olevaa kuivaa, kypsentämätöntä nuudelilevyä. Tuohon pöydässä olevaan reikään oli ilmestynyt kulho, jossa oli höyryävän kuumaa lientä. Katselin avuttomasti ympärilleni, olisiko tarjoilijaa lähettyvillä kertomaan, mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä. Kun tarjoilijaa ei näkynyt, huomasin pöydässä olevan tarjoilijan kutsunappulan ja painoin sitä. Hetkessä tarjoilija oli luonani ja sain esitettyä tyhmän kysymykseni, mitä edessäni oleville aineksille pitäisi tehdä. Tarjoilijalla meni tovi hoksata, että olin ensikertalainen tällaisessa ravintolassa. Kun hän sen tajusi, hän antoi seikkaperäisen opastuksen ruoan valmistamiseen. Hän kertoi, että kulhoissa olevat ainekset pitäisi laittaa tuohon höyryävän kuumaan liemeen kiehumaan ja kypsymään. Pöydästä löytyi kytkin, mistä sai säädettyä liemikulhon alla olevan polttimen tehoa. Tartuin vihanneskulhoon ja olin alkamassa kaataa siitä aineksia liemeen, kun tarjoilija pysäytti minut ja sanoi, että ei kaikkea kerralla. Tottuneesti tarjoilija nappasi puikot käteensä ja alkoi nostella niillä aineksia liemeen. Hetken aikaa niitä sinne nosteltuaan hän lopetti ja sanoi, että voisin lisätä myös nuudelin sinne. Jokseenkin hölmistyneenä seurasin tilannetta ja aloin itse toimiin. Tarjoilija sanoi, että voisin alkaa jo ensimmäisiä aineksia nostella pois liemestä ja alkaa syömään. Katselin taas avuttomana, millä minä noita aineksia liemestä nostelisin. Tarjolla oli nuo puikot ja pari erilaista pientä kauhaa, joista toinen oli reikäkauha. 

Tässä vaiheessa oli vielä sormi suussa, mitä ihmettä näille pitää tehdä...

Puikot eivät minun kädessä toimineet ollenkaan yhtä näppärästi kuin tarjoilijan kädessä, joten päädyin nostelemaan aineksia liemestä reikäkauhalla, joka oli aika huono tuohon tarkoitukseen, mutta sainpahan sillä ongittua ruuat kulhoon syötäväksi. Sitten tuli se seuraava tenkkapoo... Millä välineillä alan syödä? Missään ei näkynyt haarukoita tai lusikoita. Ainoa mahdollisuus oli tarttua puikkoihin. Onneksi olin seurannut tarkasti, miten tarjoilija puikkoja käytti. Kyllä muuten oli alkuun kömpelöä! Mutta niin vaan ruoka siirtyi (hitaasti kylläkin) suuhun. Jopa nuudelit onnistuin keplottelemaan kulhosta suuhun. Kun urakka oli suoritettu, olin suorastaan ylpeä itsestäni! :D Ja jälleen yhtä kokemusta rikkaampi. Enpähän ennen ollut syönyt ravintolassa, missä ruoka valmistetaan itse...

Kuten kuvasta näkyy, puikoillakin voi ruokansa syödä.

Aamulla oli aikainen herätys. Taksi tulisi 7.30 viemään minut bussiasemalle. Aamiaista sai seitsemästä alkaen, joten pakkasin tavarani ja otin kaiken mukaan jo aamiaiselle. Tällä kertaa tarjolla ei ollutkaan vitivalkoista paahtoleipää vaan keltaista! Täällä leivät on välillä ihan kummallisen värisiä. Olen törmännyt tämän keltaisen lisäksi myös vihreään - ja se ei ollut homeesta vihreää... :D Vielä viimeisiä paloja syödessäni taksikuski jo soitti ja ilmoitti olevansa odottamassa. Tässä maassa ainakin ennakkoon tilatut taksit ovat aina ajoissa, jopa etuajassa.

Olin edellisenä päivänä selvittänyt Brunein bussin lähtöajan. Bussi lähtisi 8.30. Bussiasemalle ei ollut pitkä matka, mutta respasta sanoivat, että on syytä varata riittävästi aikaa aamuruuhkan takia. Siksi siis tuntia ennen oli asemalle lähtö. Tiellä oli jonkin verran ruuhkaa, mutta silti matka ei kestänyt kuin vajaan vartin. Kuski ajoi minut suoraan Brunein bussin eteen ja nosti rinkkani bussin tavaratilaan. Bussin ikkunassa oli kyltti, jonka mukaan bussi lähtisikin jo 8.15. Bussikuski kysyi, onko minulla jo lippu ostettu ja ohjasi minut lippuluukulle, missä piti esittää passi lipun saadakseen.


Täkäläisissä busseissa ja autoissa törmää usein siihen, että istuimet on suojattu kirkkaalla muovilla. Varsinaiset istuimet pysyvät näin siisteinä, mutta aika hiostavaa on muovilla istua. Kuten kuvasta näkyy, bussi ammottaa tyhtyyttään. Minun lisäkseni bussissa oli vain yksi muu matkustaja, kun lähdimme liikkeelle. Bussin henkilökuntaa oli kolme ihmistä... Jonkun matkan päästä bussiin nousi vielä yksi äiti pienen tyttönsä kanssa.

Miristä Brunein rajalle on lyhyt matka. Pian olimme siis tullissa. Malesian puolella meidän bussin väki oli ainoat rajamuodollisuuksia tekemässä, joten siinä ei kauaa nokka tuhissut, kun kaikilla oli leimat passeissa. Hyppäsmme takaisin bussiin ja jatkoimme Brunein tulliin. Siellä oli toinenkin bussi, jossa oli enemmän matkustajia kuin meidän bussissa. Näin ollen nyt tullissa oli pienet jonot, mutta aika nopeasti siitäkin selvittiin. Kun palasimme takaisin bussille, oli toisen bussin matkustajat matkatavaroineen pihamaalla ja tullivirkailijat tutkivat heidän tavaroitaan. Jokainen joutui vuorollaan nostamaan kassinsa pöydälle ja avaamaan ne. Homma eteni hitaasti. Totesin, että jos me joudumme samaan ruljanssiin jonon hännille, siinä kuluu aikaa rutkasti. Meidän bussin väki istui bussissa odottamassa mitä seuraavaksi tapahtuu. Vihdoin meidän kuski tuli tullivirkailijan kanssa bussin luo ja kuski avasi tavaratilan. Ikkunan läpi viittoi meille, että pitäisi mennä ulos. Menimme ja meitä pyydettiin nostamaan matkatavaramme tavaratilasta ulos ja avaamaan ne. Avasin rinkkani, mutta sen sisässä kaikki on pakattu muovipusseihin. Tullivirkailija kysyi, mitä pusseissa on. Sanoin, että vaatteita ja ruokaa. Hän kysyi, onko alkoholia tai tupakkaa. Kun vastasin, ettei ole, hän antoi luvan sulkea rinkan. Reppuni olin jättänyt bussiin, joten sen sisällöstä ei kukaan ollut kiinnostunut. Siellä olisi voinut olla mitä vaan.

Kun pääsimme tullista jatkamaan matkaa Brunein puolelle, oli mielenkiintoista huomata selkeä arkkitehtuurin muutos. Kaikesta näki, että nyt ollaan todellakin islamilaisessa valtiossa. Joka puolella rakennuksissa oli pyöreitä kupoleita. Upeita moskeijoita näkyi siellä täällä. Bruneihan on rikas öljyvaltio ja se näkyi katukuvassa. Rakennukset olivat pääasiassa moderneja ja siistejä. Toki aina siellä täällä niitä hökkeliasumuksiakin näkyi.

Minun määränpääni Bruneissa oli pääkaupunki, Bandar Seri Begawan. Bandar on todella pieni ja hiljainen kaupunki. Hotelleja siellä on vain muutama, reppureissaajapaikkoja kaksi, joista se parempi ja halvempi oli suljettu. Kävin siellä ovella kääntymässä ja sain ystävällliseltä mieheltä ohjeet siihen toiseen paikkaan. Yhteismajoitusta oli tarjolla vain miehille, joten oma huone oli ainoa vaihtoehto. Sitten piti valita, ottaako sen omalla kylppärillä vai käytävältä löytyvällä yhteiskylppärillä. Olin matkaoppaasta ja netistä lukenut kuvauksia yhteiskylppäreistä, joissa vessaa toimittaa reikä lattiassa ja suihku on samassa tilassa. Monet vieraat luonnehtivat arvioissaan kylppäreitä hyvin vastenmielisiksi käyttää. Niinpä maksoin kiltisti 5 Brunein dollaria (3,50€) enemmän saadakseni oman kylppärin länsimaisella pytyllä. Huoneen hinta oli 40 dollaria (28€) yöltä. Tasoon nähden hinta oli kova. Huone oli melko ränsistynyt ja pelkistetty. Päätin viipyä vain yhden yön Bruneissa ennen kuin jatkaisin matkaa Labuanin saarelle.

Kello oli vasta vähän yli puolen päivän, joten minulla oli hyvin aikaa tutustua kaupunkiin. Jätin tavarat huoneeseen ja lähdin kaupunkikierrokselle. Ensimmäinen kohde oli turisti-info, joka sijaitsi majapaikkani alakerrassa. Sieltä selvittelin seuraavan päivän laiva-aikatauluja, miten satamaan pääsee ja kuinka paljon matka maksaa. SIngaporesta jääneet ylimääräiset dollarit olivat kuluneet majoituksen maksamiseen, joten seuraavaksi piti nostaa rahaa. Oli himppasen vaikeaa arvioida yhden päivän kulutusta. Kun laskin yhteen seuraavan päivän odotettuja matkakuluja ja sille päivällle tarvittavia käyttörahoja, päädyin nostamaan 100 dollaria (70€). Summa tuntui aika isolta, mutta en halunnut joutua satamassa tilanteeseen, että pitäisi ostaa laivalippu, mutta ei ole rahaa. Tällä kertaa rahan nosto sujui täysin ongelmitta.

Bandarin kaupunkikierroksen ensimmäisenä kohteena oli Waterfront, josta oli näkymä joen toiselle puolelle veden päälle rakennettuun kylään. Noita vesikyliä Bandarissa on useita. Talot on rakennettu paalujen varaan veden päälle ja taloista toiseen pääsee siltoja pitkin. Veneet hoitavat kuljetusta joen yli kaupunkiin. Vesikylistä tulee mieleen helposti slummit. Köyhyys huokuu kaikesta. Väkisinkin jäin miettimään ihmisiä, jotka vesikylissä asuvat. Kun kyseessä on yksi maailman rikkaimmista valtioista se ei todellakaan noissa asumuksissa näy. Kuinkahan moni vesikylän asukas asuu siellä, koska ei ole varaa muuttaa muualle ja toisaalta, kuinka paljon siellä asuu ihmisiä, jotka eivät halua muuttaa muualle?


Nämä vesikylät ovat siis yksi puoli Bruneista. Toinen puoli on ne loistavan upeat rakennukset. Ensimmäisenä matkan varrelle osui kaupungin keskustan ainoa ostoskeskus Yayasan. Ostari koostuu kahdesta rakennuksesta, joiden välissä on kaunis aukio suihkulähteineen. Pohjakerroksessa, maan alla, on supermarket, joka yhdistää rakennukset toisiinsa.

Ostarin aukiolta oli suora näköyhteys Brunein symboliin, hulppeaan moskeijaan. Moskeija oli auki myös yleisölle, mutta ovella piti pukea päälleen musta kaapu sisään päästäkseen. Kovin pitkälle ei sisätiloihin päässyt. Heti oven jälkeen oli matto, jonka etu- ja sivupuolille oli vedetty nauhat. Siltä matolta sai moskeijaa katsella. Sisällä ei saanut kuvata, mutta eipä siellä kyllä juuri mitään kuvattavaa olisi ollutkaan. Ulkopuoli oli se hieno ja loistelias.


Moskeijalta matkani jatkui - yllätys, yllätys - kohti geokätköä! Olihan Bruneikin saatava kätköilykartalle. Kätkö sijaitsi ihan keskustan tuntumassa, pienellä mäellä. Sinne suunnatessani matkan varrelle osui kuninkaalliinen museo. En todellakaan ole mikään museoihminen, mutta tämä oli sen verran mielenkiintoisen oloinen, että yllätin ihan itsenikin poikkeamalla sisään. Kengät piti jättää ulos, mistä sai jalkaansa sisätossut. Vastaanotossa piti kirjoittaa nimi ja kotipaikka vieraskirjaan. Pääsymaksua ei ollut. Kassi piti jättää säilytyslokeroon, jonka avaimen sai virkailijalta. Sitten vaan saapastelemaan museoon ja ihmettelemään mm. kuinka upeita lahjoja muiden maiden johtajat ovat sulttaanille aikojen saatossa valtiovierailuillaan tuoneet. Täälläkään ei saanut kuvata muuten kuin kierroksen jälkeen pääaulassa.

Yksi sulttaanin monista esillä olleista valtaistuimista.

Ilmastoitu museo oli toisaalta oikein kiva välietappi hieman viilentyä paahtavassa kuumuudessa. Matka kätkölle kun oli nimittäin todella hikinen! Viimeiset 200 metriä sai kiivetä kunnon mäkeä ylös. Mäen päältä löytyi joku masto, jonka juurelle kätkö oli piilotettu. Mäeltä oli hieno näkymä alas kaupunkiin. Eipä olisi tullut tuollakaan mäellä käytyä, jollei siellä olisi kätköä ollut. On tuo kätköily vaan hieno harrastus, kun se vie paikkoihin, mihin ei muuten osaisi mennä!

Näkymä mäeltä kaupunkiin. Oikeassa reunassa kuninkaallisen museon pyöreä kupoli.

Illalla nautin kauniista auringonlaskusta joen rannalla ja hakeuduin syömään japanilaiseen ravintolaan, joka oli tosi hieno! Matkaoppaassa sen kerrottiin olevan kaupungin kalleimpia, mutta eipä tuo hintataso suomalaiselle nyt niin paha ollut. Tilasin alkupalaksi tofu-avokadosalaatin ja pääruuaksi tofulla kuoruttettua munakoisoa. Ruuat oli mielettömän hyviä! Juomaksi tarjottiin japanilaista teetä, jota tarjoilija kävi kaatamassa lisää kuppiin sitä mukaa kun kuppi tyhjeni. Aterian hinta oli alle kympin euroissa. Ja japanilaiseen tapaan syöminen tapahtui puikoilla. Nyt homma sujui jo huomattavasti paremmin kuin edellisenä iltana. :)



Puolikas päivä riitti mainiosti kaupunkiin tutustumiseen. Niinpä olin täysin valmis jatkamaan matkaa heti seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan kohti Labuanin saarta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti