Rakirakissa oli helteisen kuumaa. Nostimme rinkat selkään, reput vatsapuolelle ja lähdimme etsimään lounaspaikkaa. Taksikuskit olivat jatkuvasti tarjoamassa kyytiä, mutta vielä emme olleet taksin tarpeessa. Muutaman ravintolan jälkeen löysimme viihtyisänoloisen paikan, josta sai paistettua riisiä tai nuudelia. Tilasimme annokset ja kylmät juomat, hyödynsimme paikan vessaa ja jäimme odottamaan ruokaa. Samalla seurasimme kauhulla, kun pieni (jonkun henkilökuntaan kuuluvan) taapero kuljeskeli pitkin ravintolaa suuri, terävä keittiöveitsi kädessään. Onneksi henkilökunta huomasi tilanteen ennen kuin mitään vahinkoa pääsi tapahtumaan. Hyvin nopeasti sain eteeni valtavan annoksen paistettua riisiä. Ruoka osoittautui oikein maittavaksi ja hyvällä ruokahalulla koko annos katosi nälkäiseen vatsaan.
Lounaan jälkeen oli vuorossa ruokaostosten tekeminen. Nananu-I-Ran majoituspaikoissa on hyvät keittiöt vieraiden käyttöön ja varsinaisia ravintoloita ei saarelta löydy yhtään. Niinpä kävimme ensin supermarketissa hakemassa tarvikkeita ja sitten vielä torilla hankkimassa tuoreet hedelmät ja vihannekset. Supermarketin ovella oli jälleen yksi taksikuski tarjoamassa kyytiä. Kun sanoimme menevämme vielä torille, kuski tarjosi, että voisimme jättää ylimääräiset kantamukset jo autoon ja käydä tekemässä ostoksemme. Varovaisina länsimaisina turisteina emme tarttuneet tarjoukseen, vaan kaikkien kantamusten kanssa suuntasimme torille. Kun vihdoin olimme saaneet kaiken tarvittavan haalittua kasaan, aloimme katsella, mistä sen taksin nyt saisimme. Torin laidalla oli parkissa paljon takseja, joten lähdimme kävelemään niitä kohti. Siinä samassa paikalle kurvasi vielä yksi taksi, joka parkkeerasi suoraan eteemme. Kuski oli sama, joka supermarketin ovella oli kyytiä tarjonnut. Nyt pakkasimme tavarat autoon ja matka kohti Ellingtonin pikkusatamaa kohti alkoi. Matkalla saimme kuulla pikaselostuksen paikallisesta sokeriteollisuudesta.
Satama osoittautui todella pieneksi. Siellä oli vain yksi pieni laituri, pieni baari/kahvila ja yhden Nananu-I-Ran resortin toimipiste. Jokainen saarella toimiva resortti käy itse hakemassa vieraansa satamasta ja siellä olikin kaksi miestä odottamassa kyytiään, mutta eri resorttiin. Meidän piti soittaa oma kyytimme. Ennen kuin ehdimme tekemään mitään soittamisen suhteen, satamassa ollut paikallinen nainen kysyi, olemmeko menossa Bethamsiin. Hän oli Pau, Bethamsin henkilökuntaa ja palaamassa saarelle kotona vietetyn viikonlopun jälkeen. Hän soitti meille veneen ja venettä odotellessamme Sabine ja Tobias selvittivät Paulta millaisia huoneita heillä on tarjolla ja mihin hintaan ja päättivät majoittua samaan paikkaan kanssani.
Jo saaren rannasta katsottuna Bethams vaikutti oikein lupaavalta. Puutarha oli hyvin hoidettu, rakennukset näyttivät siisteiltä ja mukavilta ja paikka oli erittäin rauhallinen. Kun pääsin yhteismajoitushuoneeseeni, se oli ehdottomasti paras, missä ikinä olen tähän mennessä yöpynyt! Huone oli todella siisti, siellä oli vain neljä sänkyä ja huoneessa oli oma keittiö jääkaappeineen ja kaasuliesineen sekä ruokapöytä. Vessa ja suihku löytyi ulkoa muutaman metrin päästä ja nekin olivat erittäin siistit. Vielä kun kuulin, että ainakaan sillä hetkellä huoneeseen ei ollut muita varauksia, olin enemmän kuin tyytyväinen, kun sain purkaa kaikki tavarani ja levittää ne koko huoneeseen tuulettumaan. Ulkoa löytyi kunnon pyykkinaru, minne sain ripustettua kosteat vaatteet kuivumaan. Tälläkin saarella on vesiongelma, joten vaatteiden pesu on kielletty, mutta pahiten haisevat uikkarit pesin siitä huolimatta. Sabine ja Tobias olivat myös hyvin tyytyväisiä huoneeseensa ja keittiöönsä, joka oli huoneen ulkopuolella yhteinen toisen huoneen kanssa. Koska toinen huone oli tyhjillään, keittiö oli yksin heidän käytössään.
Kun olin päässyt asettumaan kunnolla, totesin, että olin löytänyt Fidzin reissun ehdottoman helmen. Tätä jos mitä voi kutsua paratiisiksi. Päätin samantien buukata pari lisäyötä, vaikka olinkin hieman huolissani ruokatarvikkeideni riittävyydestä. Sekin ongelma ratkesi, kun Pau kertoi, että yksi perheenjäsenistä (Bethams on perheyritys) on tulossa seuraavana päivänä saarelle ja hän voi tuoda tullessaan minulle lisää tarvikkeita. Niinpä kirjoitin ostoslistan ja huoli nälkäkuolemasta oli selätetty. Nautin täysin siemauksin saaren rauhasta ja kiireettömyydestä. Tein ruokaa kun oli nälkä, nukuin kun nukutti ja muuten istuskelin kirjan kanssa baarin terasilla varjossa merinäköalasta nauttien. Baaria piti Rebekka, nuori perheenjäsen, joka istuskeli myös usein terassilla, kun asiakkaita ei ollut. Olimme Sabinen ja Tobiaksen kanssa Bethamsin ainoat vieraat. Rebekka vei meidät rannassa olevan pitkän laiturin päähän ruokkimaan kaloja. Oli hienoa snorklata ison kalaparven keskellä ja katsella kun kalat innoissaan kävivät tarjoamiemme leipäpalojen kimppuun.
Auringonlaskut tällä saarella ovat olleet kaunista katsottavaa. Lähes joka ilta olen istunut laiturilla ihailemassa taivaanrannan saamia uusia värejä. Yhtenä iltana istuskelin Sunset pointilla tunnin verran ensin odottaen värejä ja sitten niitä ihaillen ja kuvaten. Suurin osa saarella ottamistani kuvista taitaakin olla auringonlaskukuvia...
Näkymä Sunset pointilta
Yhtenä aamuna kävin kävelemässä Backbeachilla. Saari on tältä kohtaa vain noin 200 metriä leveä, joten muutamassa minuutissa on toisella puolella saarta, mistä löytyy pitkä, valkoinen hiekkaranta. Sillä puolella saarta on yleensä tuulisempaa ja siellä onkin yksi Fidzin suosittu leijalautailu ja surffausresortti. Kun olin Backbeachin katsastanut, olin edelleen erittäin tyytyväinen, että olin valinnut majapaikakseni Bethamsin.
Kahtena viimeisenä iltana saimme tällekin saarelle sadetta. Ensimmäisenä iltana sade tuli kunnon ukonilman kera ja sade kesti muutaman tunnin. Kerran ukkonen rysähti aivan päällä, mutta muuten jyrinät kuuluivat hitusen kauempaa salamoiden valaistessa pimeää taivaanrantaa.
Useimmat saaret ovat sähköverkon ulkopuolella, joten sähköntuotanto on oman generaattorin varassa. Bethamsin generaattori oli käytössä 8.30 - 14 ja 16 - 22. Generaattori käynnistettiin ja sammutettiin juuri oikealla kellonlyömällä, mikä hämmästytti kovasti, Fidzin ajassa kun ollaan. Syy moiseen täsmällisyyteen selvisi, kun kuulin, että generaattorista vastaa yksi perheen miehistä ja hänen suonissaan ei juurikaan fidziläistä verta virtaa.
Kun Suomessa tuskaillaan myyrien koloista nurmikolla, täälläkin nurmikko oli täynnä isoja koloja. Mietin ensin, onko täälläkin myyriä, mutta ei ole. Kolot on rapujen koloja! Ja ne ravut onkin sitten isoja! Yhtenä iltana, kun satoi, ravut tulivat ulos koloistaan ja yksi oli päättänyt majoittua minun suihkuun... Siinä oli hyvä katsella ja tutkailla, millainen otus tuo rapu oikein onkaan. Muuten kun niitä oli aika vaikea päästä näkemään. Hämärän laskeuduttua ravut yleensä kömpivät koloistaan ulos, mutta heti kun ne huomasivat ihmisen lähestyvän, ne katosivat hetkessä maan uumeniin.
Niin ihana paikka kun Bethams olikin, ihan kaikki ei mennyt putkeen... Keskiviikkoaamuna herättyäni tunsin vatsan vähän kipristelevän. Pian totesinkin, että nyt on lähdettävä vessaan. Melkoisen löysää tavaraa sieltä tuli, mutta ei kuitenkaan ihan vaan vettä. Päivän mittaan huomasin aina silloin tällöin pientä kipristelyä. Vatsa ei kuitenkaan haitannut elämää sen kummemmin ja pystyin nauttimaan olostani ihan täysillä. Torstaiaamuna heräsin jälleen vatsan kipristelyyn. Tällä kertaa kipu oli jo kovempaa. Melko kiireesti sain siirtyä pytylle ja nyt oli kuin vesihanan olisi aukaissut. Olo oli aika heikko, joten palasin sänkyyn huilimaan ripulilääkkeen ensin otettuani. Ruokaa ei tehnyt mieli yhtään, mutta vettä yritin itseni pakottaa juomaan. Olimme Sabienen ja Tobiaksen kanssa suunnitelleet kävelevämme iltapäivälle Oni-beachille, joka on toisella puolella saarta ja kuulemma todella kaunis. Totesin ystävilleni, että minusta ei taida olla lähtijäksi, ellei olo oleellisesti parane.
Aamupäivä meni lähinnä makoillessa. Puolen päivän jälkeen alkoi tuntua, että energiat on niin vähissä, että on pakko yrittää syödä jotain, vaikka ruuan ajatteleminenkin yökötti. Päätin kuitenkin keittää riisiä ja mauksi lisäsin tomaattia ja sipulia. Kesken riisin keiton alkoi taas tuntua, että on pakko lähteä vessaan. Hetken aikaa pytyllä istuskelin ilman että mitään tuli ulos. Päätin palata riisikattilan ääreen. Palasinkin viime hetkellä, sillä vedet oli jo haihtuneet ja riisi olisi palanut pohjaan aivan hetkessä. Sammutin kaasun ja tunsin, että silmissäni alkaa pimetä ja korvissa suhista. Lähdin kuumasta keittiöstä ulos terasille varjoon, nappasin ämpärin suihkun nurkasta mukaan ja asetuin makuulle. Vatsassa oli tosi kurja olo ja pian oksensin, mutta vain vähän. Olo helpotti hitusen ja pian palasinkin kokkailemaan sapuskat valmiiksi ja väkisin söin vähän saadakseni edes hieman energiaa. Loppupäivän enimmäkseen makoilin ja toivoin vatsan rauhoittuvan. Pohdin mielessän, mitä tekisin seuraavana päivänä. Pystyisinkö matkustamaan alkuperäisen suunnitelmani mukaan takaisin Nadiin vai joutuisiko jäämään saarelle sairastamaan? Ajatus saarella sairastamisesta ei houkutellut lainkaan, vaikka paikasta niin paljon pidinkin. Nadissa olisin lähempänä kaikkia mahdollisesti tarvittavia palveluja ja siellä ei tarvitsisi itse huolehtia ruuan laittamisesta.
Perjantaiaamuna heräsin jo niin tuttuun kipuun vatsassa ja suunnistin samantien vessaan. Vesiripuli jatkui. Olo oli tosi kurja. Sain Sabinelta ja Tobiakselta elekrolyyttijuomaa, josta sain elimistööni tarvittavia mineraaleja. Juoman ja pienen levon jälkeen päätin lähteä matkaan. Ensitöikseni Rakirakiin päästyäni etsisin apteekin, josta kävisin kysymässä apua. Olin edellisenä iltana saanut huonekaveriksi nuoren japanilaistytön, jolle jätin kaikki jäljellä olevat ruokatarvikkeeni. Toivoin, että minun ei tarvitsisi rinkkaa paljoa kantaa, sillä tuntui, että minulla ei yksinkertaisesti olisi siihen voimia.
Matka kohti Nadia alkoi Bethamsin moottoriveneellä, joka vei minut Ellingtonin satamaan. Siellä oli vastassa valmiiksi tilattu taksi, jolla pääsin Rakirakiin. Pyysin taksikuskia pysähtymään apteekin kohdalla, missä kävin hakemassa toista ripulilääkettä ja elektrolyyttijuomaa. Viereisestä marketista nappasin vesipullon matkaan. Taksikuski vei minut linja-autoasemalle, jossa ei sillä hetkellä ollut bussia Nadiin, joten jouduin hetken odottelemaan. Nadiin ei busseja ollut menossa, joutuisin vaihtamaan Lautokassa, mikä ei olisi mikään ongelma. Pian bussi tulikin. Tällä kertaa bussi ei ollut ilmastoitu, vaan tuuletus toimi ikkunat avaamalla. Se sopi minulle, sillä ajattelin, että jos olo yltyy oikein pahaksi, voin pistää pään ulos ja oksentaa sinne. :) Matkalla pohdin, josko jäisinkin Lautokaan pariksi yöksi, mutta hylkäsin ajatuksen lopulta ja päätin jatkaa matkaa tuttuun Wailoaloa Beach resorttiin.
Lautokassa bussin vierelle saapui miehiä kottikärryjen kanssa. Kun nostin rinkan taravatilasta pois ja olin nostamassa sitä selkään, yksi miehistä tuli sanomaan, että ei, ei, laita rinkka kottikärryyn. Hyvin mielelläni sen tein ja nuori mies kärräsi rinkan seuraavaan bussiin. Olotilani huomioiden kaivoin mielelläni kärrymiehelle kolikon kukkarostani. Nadiin pääsin express-bussilla, joka pysähtyi matkalla vain lentokentällä. Perille päästyäni olin erittäin helpottunut, että olin sevinnyt matkasta kunnialla! Olo tuntui jopa siinä määrin paremmalta, että päätin syödä lounasta. Kävelin jo tuttuun ravintolaan, mistä tiesin saavani hyvää kurpitsakeittoa, tuorepuristettua mehua ja paikassa olisi wi-fi. Tarjoilija muisti minut ja vaihdoimme lyhyesti kuulumisia. Syödessäni kahlasin pikaisesti sähköpostit ja fb-viestit läpi. Tuntui niin hyvältä, kun useampikin ystävä kyseli jo huolissaan minun perään, kun lähes pari viikkoa olen ollut netin tavoittamattomissa. Tein myös varauksen Wailoaloa Beach resorttiin lopuiksi jäljellä oleviksi neljäksi yöksi. Sitten kello näyttikin kolmea, jolloin bussi Wailoaloa Beachille lähtisi. Keräsin siis kamppeeni, maksoin laskun, poikkesin marketista hakemassa vettä ja astelin bussipysäkille. Onneksi bussi ja kuski olivat jo tulleet tutuiksi, sillä kun bussi tuli pysäkille, siinä ei enää ollut ikkunassa määränpäätä kertovaa kylttiä.
Oli mukava palata tuttuun paikkaan, missä henkilökunta toivotti iloisesti nimeltä kutsuen tervetulleeksi takaisin! Sain jälleen oman huoneen ilman huonekavereita. Matka respasta huoneeseeni (ehkä noin 100 metriä) tuntui loputtoman pitkältä. Tuntui, etten selviä perille. Kun lopulta raahauduin sisälle, rojahdin sänkyyn huilimaan. Paha olo oli palannut. Vatsassa kipristeli ikävästi. Nukahdin ja herättyäni olo oli entistä kurjempi. Vääntäydyin vessaan ja hetken päästä kakki syömäni ja juomani tuli ylös rajulla voimalla. Sitten olo helpotti siedettäväksi. Uskalsin käydä suihkussa ja lopulta lähteä sen verran liikkeelle, että kävelin respaan ajatuksena julkaista blogitekstini. Vaan eipä netti pelittänyt... Aikani siinä ihmettelin, ennen kuin kysyin netin toimimattomuudesta respan väeltä. Sanoivat, että hetken päästä pitäisi toimia. Pyysin pyykkipussi ja peiton ja kävelin takaisin huoneeseen kirjoittamaan tämän tekstin loppuun. Nytpä voisikin sitten käpötellä takaisin katsomaan, joko netti toimisi, niin pääsette lukemaan kahden viimeisen viikon seikkailuistani ja lähettämään säälivät empatiaterveiset turistiripulin kourissa kärsivälle maailmanmatkaajalle... :D
Toivottavasti toivut nopeasti.
VastaaPoista