Vatsasta huolimatta halusin vielä viimeisen kerran päästä fidziläiseen jumikseen. Lauantaiaamuna kysyin respasta, mistäköhän lähin kirkko löytyisi. Joku osasi neuvoa muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan kirkkoon reitin. Päätin ottaa taksin kirkolle. Siinä vieressä seisoskelikin yksi hotellin oma kuski toimettomana ja hän lähti minua kirkolle viemään. Kirkko ei ollut ihan siellä, minne respasta oli neuvottu, mutta muutamien kyselyiden jälkeen se lopulta löytyi. Raamatuntutkistelu ryhmissä oli juuri päättymässä ja sen loputtua yksi miehistä kysyi, haluaisinko mennä englanninkieliseen jumikseen, tässä kirkossa kun kieli oli fidzi. Pari miestä lähti viemään minua toiseen kirkkoon hieman kauemmas. Oli tosi mukava päästä jumikseen, missä ymmärsi mitä siellä puhutaan!
Täkäläinen tapa, miten vieraista pidetään huolta ja heidät huomioidaan tuntuu joka kerta yhtä hyvältä! Heti ovella useampi ihminen on ottamassa vastaan ja penkkiin istuttuani vielä moni kävi siinä tervehtimälssä ja toivottamassa tervetulleeksi. Viereeni tuli istumaan mies, Laitia, joka alkoi jututtaa. Kävi ilmi, että Laitia on Fultonin (paikallinen adventistien yliopisto) opiskelija ja opiskelee valmistuakseen papiksi. Hän tarjoutui oppaaksi, jos haluaisin käydä tutustumassa Fultoniin ja halusinhan minä! Tiesin sen olevan jossakin lentokentän läheisyydessä, mutta en ollut monista yrityksistä huolimatta onnistunut sitä bongaamaan. Sovimme treffit maanantai-aamuksi läheisen supermarketin eteen, mistä jatkaisimme bussilla Fultoniin.
Jumiksen jälkeen minut kutsuttiin lounaalle. Vähän kauhulla ajattelin, saanko eteeni jälleen järkyttävän kokoisen annoksen, josta en todellakaan selviäisi. Onneksi pelkoni osoittautui turhaksi, sillä tarjolla oli enimmäkseen erilaisia liharuokia. Kasvissyöjänä sain lautaselleni keitettyä perunaa ja salaattia. Olinkin jo haaveillut perunasta! Se tuntui kovasti houkuttelevan neutraalin makuiselta, kun kaikki tuntui yököttävän. Ihmeissäni katselin, millaisia annoksia paikalliset söivät! Eikä vain miehet, vaan myös naiset ja lapset. Lautaset mätettiin kukkuralleen täyteen ja kaikki syötiin viimeistä murua myöten. Tällä kertaa hoksasin yhden hyvän syyn siihen, miksi ihmiset syövät sormin... Lihoissa on luut mukana, joten sormin syödessä on helppo syödä lihat luiden ympäriltä ja heittää luu pois. Syötyäni halusin palata resorttiin huilimaan. Sain kyydin perille malawilaiselta Jacksonilta, joka työskentelee Fidzillä Fiji Airlinesin lentäjänä.
Viikonloppu meni muuten aika toistaitoisena vatsaa potiessa. Väkisin tankkasin itseeni nestettä ja välillä ruokaakin ja lähes koko ajan oli paha olla. Vain makuulla oli hieman parempi olla. Sunnuntaina lounasaikaan kävin katsomassa, mitä oman resortin ravintolassa oli tarjolla. Fish and chips ei napannut alkuunkaan, joten ainoa mahdollisuus saada ruokaa oli lähteä kävelemään päätien varressa sijaitsevaan ostoskeskukseen ja toivoa, että sieltä löytyisi joku ravintola, mistä saisi hieman vatsaystävällisempää ruokaa. Juomavesikin alkoi olla lopussa, joten senkin takia piti matkaan lähteä. Bussit ei sunnuntaina kulje, joten vaihtoehtoina oli joko kävellä tai ottaa taksi. Päätin yrittää kävellä ostarille ja ottaa taksin paluumatkalle, kun on vesiäkin kannettavana. Kovin montaa kymmentä metriä en ehtinyt kävellä, kun viereeni pysähtyi taksi ja kuski kysyi, minne olen menossa. Kun sanoin meneväni vain lähimmälle ostarille, kuski pyysi hyppäämään kyytiin, hän kun on menossa sinne joka tapauksessa. Kysyin, paljonko hän haluaa ja hän vain totesi, että jos jotain haluat maksaa, niin saat itse päättää. Olin tyytyväinen, kun ei tarvinnut kävellä (olo oli aika kurja ja kuumuus kova). Maksoin kaksi dollaria ja molemmat olivat tyytyväisiä.
Ostarilla tapasin tutun taksikuskin, joka tuli moikkaamaan ja kysymään suunnitelmiani. Sanoin etsiväni lounaspaikkaa ja hän suositteli lähellä olevaa paikallista ruokapaikkaa. Otin vinkistä vaarin ja suuntasin syömään. Tilasin vegecurryn. Ruokaa odotellessa havahduin kuuntelemaan musiikkia, joka ravintolassa soi. Aika ihmeissäni olin, kun tajusin, että siellä soi Michael W Smith coverversioina! Enpä muista ikinä ennen kuulleeni ihan normiravintolassa soivan hengellisen musiikin. Syötyäni aloin katsella, olisiko ostarin pihalla vapaita takseja. Ei näkynyt, joten päätin lähteä kävelemään ja ottaa taksin lennosta. Vaan eipä niitä takseja nyt sitten tullutkaan. Hyvän matkaa sain kävellä, ennen kuin taas kerran auto pysähtyi viereeni. Tällä kertaa auto oli vanha Mersu (ei taksi) ja kuski huikkasi kyytiin. Hän totesi, että oli juuri ajatellut, että nyt olisi aivan liian keli kävellä, kun näki minut kävelemässä. Kiitollisena hyppäsin kyytiin ja pääsin resorin portille saakka.
Loppuun saakka mietitytti, pysynkö lähtemään maanantaiaamuna Fultoniin. Tahtotila oli kuitenkin sen verran kova, että pahaa oloakin uhmaten kävelin (tällä kertaa ihan perille asti) ostarille. Tapasimme Laitian kanssa ja hetken odottelun jälkeen bussi Fultoniin tulikin. Alkumatka oli minulle ihan tuttua, mutta kun lentokentän jälkeen käännyimme pienemmälle tielle, oli loppumatka minulle täysin uutta seutua. Tie kapeni ja huononi koko ajan. Lopulta ajoimme pölyistä ja kuoppaista hiekkatietä pitkin. Vihdoin Fulton alkoi näkyä vasemmalla puolella. Yliopisto on toiminut nykyisissä tiloissa vasta vuoden, joten kaikki on uutta. Campuksen rakentaminen on osittain vielä kesken. Kirkon virkaa toimittaa suuri, seinätön halli, joka on myös urheiluhalli.
Laitia kierrätti minut campuksella kaikissa mahdollisissa paikoissa, jotka olivat auki. Kesäloma oli vielä menossa, joten paikalla oli vain osa toimistohenkilökuntaa ja kourallinen opiskelijoita, jotka tekivät töitä opiskelurahojensa tienaamiseksi tai joilla ei ollut varaa lähteä kotiin lomalla. Opikelijat kun tulevat ympäri
Tyynenmeren saaria. Kierroksen aikana otettiin paljon valokuvia ja Laitia totesi, että kun seuraavan kerran tulen Fidzille ja käymään Fultonissa, paikka olisi varmasti kovasti toisennäköinen, kun lisää rakennuksia on saatu rakennettua. Kun campus oli kierretty ja oli aika palata bussille, Laitia kysyi, saako hän kysyä yhden ehkä omituiselta vaikuttavan kysymyksen. Mielenkiinnolla odotin, mitä sieltä tulee ja olin täysin sanaton, kun Laitia esitti kysymyksensä - voisinko ajatella vakavampaa suhdetta hänen kanssaan... Siihen saakka olin kaikki vastaavat ehdotukset tyrmännyt suoralta kädeltä, mutta nyt jouduin miettimään ihan tosissani, mitä vastaan. Kun en kyennyt vastausta heti antamaan, Laitia ehdotti, että palaisimme vielä takaisin hallin varjoon keskustelemaan. Ajatus oli erittäin hyvä. Kävimme syvälliset keskustelut itse kunkin tulevaisuuden toiveista ja ajatuksista. Tämän keskustelun jälkeen vastauksen antaminen oli huomattavasti helpompaa. Laitia on vielä nuori mies (31-v) ja haaveilee perheen perustamisesta. Hänen pettymyksekseen jouduin toteamaan, että karu fakta on se, että siinä tapauksessa hänen pitää valita minut tai lapset. Molempia ei voi saada. Fidziläisessä kulttuurissa lapset on iso juttu, joten mies saa jatkaa vaimon etsintää...
Illemmalla aloin valmistella aamun lähtöä lentokentälle. Tuli siinä mieleen, että Australiaanhan piti hakea sähköinen viisumi. Vatsataudin ja parin viikon netittömyyden takia asia oli lähes unohtunut. Onneksi nyt oli netti käytössä, joten kävin täyttämässä hakemuksen, jonka kuvittelin olevan Jenkkien Estaa vastaava, johon vastaus tulee välittömästi hakemuksen jättämisen jälkeen. Kun olin hakemuksen lähettänyt ja sain sähköpostin, se olikin ilmoitus, että hakemus odottaa käsittelyä. Pieni epäusko hiipi mieleen... Kuinkahan kauan tuo käsittelyyn ottaminen ja käsittely kestää...? Kello oli puoli yhdeksän Fidzin aikaa, eli puoli seitsemän Ausseissa. Toimistoaika oli ainakin jo päättynyt. Aloin kuumeisesti googlata viisumin käsittelyaikoja ja mitä enemmän löysin asiasta tietoa, sitä epätoivoisemmaksi tulin. Käsittelyaika voisi olla jopa viikosta kahteen! Kädet kyynärpäitä myöten ristissä lähetin yläkertaan pyynnön ihmeestä ja aloin seuraavaksi etsiä tietoa, onko olemassa mitään mahdollisuutta päästä Ausseihin ilman etukäteen hankittua viisumia. Sitä etsiessäni löysin jostain virallisen sivuston, joka kertoi, että sähköisen viisumin käsittelyaika on tavallisesti yksi työpäivä. Jos siis vain pääsisin aamulla nousemaan koneeseen, viisumihakemus voisi olla käsitelty siihen mennessä, kun olisin Brisbanessa...
Moneen kertaa ehdin ruoskia jo itseäni, etten ollut aikaisemmin viisumiasiaa hoitanut kuntoon. Olisi niin alkeellisen typerää jäädä lennolta noin tyhmän oman mokan takia. Googlailun ohessa vilkaisin jossain vaiheessa sähköpostiini ja huomasin siellä olevan uudelleen saman viestin viisumihakemusta koskien. Ihmettelin, miksi viesti oli tullut uudelleen. Varsinainen viesti oli täsmälleen sama kuin ensimmäisellä kerralla (ohjeet minne ottaa yhteyttä, jos on jotain kysyttävää jne.), mutta tarkemmin viestiä tutkittuani totesin, että liitetiedosto on eriniminen. Avasin liitetiedoston ja hetken aikaa jouduin sitä tavailemaan, ennen kuin tajusin siinä olevan minun viisumini!!! Valtava painolasti putosi harteilta ja hymy levisi kasvoille. Olin niin kiitollinen ja helpottunut!!! Enää ei tarvinnut jännittää, jatkuisiko lomani sittenkin Fidzillä vaan sain lähteä pakkaamaan.
Aamulla heräsin viideltä, enkä saanut enää nukuttua, vaikka olisin voinut nukkua vielä puoli tuntia. Niinpä nousin ylös ja kaikessa rauhassa laitoin itseni lähtökuntoon. Lentokenttäkyydin piti lähteä kuudelta. Kymmentä vaille olin respassa maksamassa laskuni. Ehdin vielä vilkaista viimeiset sähköpostit ja FB-kuulumiset kyytiä odotellessa. Ja tietysti käydä vessassa... Olo oli edelleen ikävä. Kauhulla odotin lentomatkaa. Onneksi se ei olisi kovin pitkä. Ensimmäinen lento vajaa neljä tuntia ja toinen alle pari tuntia. Kyytiä ei alkanut kuulua . Lopulta respan poika kävi jossakin (herättämässä kuskin???) ja sanoi, että nyt kyyti on tulossa. Kello oli lähes puoli seitsemän. Lento lähtisi vartin yli kahdeksan, joten mikään hengenhätä ei vielä ollut. Kun lopulta pääsin lentokentälle, lähtöselvityksessä ei ollut ketään. Virkailija pahoitteli, että jäljellä oli enää keskipaikkoja. Ei haitannut. Pääasia, että pääsin koneeseen! Paikkani oli koneen toiseksi viimeisellä penkkirivillä. Viimeinen rivi oli täysin tyhjä. Vieruskaverini ikkunapaikalta kysyi lentoemolta, voisiko hän siirtyä takapenkkiin ja sai luvan. Minä puolestani olin saman tien ikkunapaikalla.
Olin ajatellut kirjoittaa lennolla blogin Fidzin osalta valmiiksi, mutta toisin kävi. Alkuun pääsin, mutta sitten uni voitti. Ja niin voittaa uni nytkin. Aamulla on aikainen lähtö kahden päivän purjehdukselle Suurelle koralliriutalle. Halusin kuitenkin saada Fidzin osalta tarinan päätökseen ennen kuin asiat unohtuu. Niinpä pahoittelen, että tämä teksti tulee tässä vaiheessa ilman kuvia. Lisään ne purjehdukselta palattuani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti