Beachouse

Maanantaiaamuna oli aika vaihtaa maisemaa. Pakkasin kamppeet jälleen kerran ja tällä kertaa kevensin rinkan sisältöä jättämällä muutamia vaatteita kyydistä. Neuletta olin jo parsinut aikaisemmin ja se oli taas korjaamisen tarpeessa. En jaksanut enää parsia, kun mukana on toinenkin pitkähihainen, joka on jäänyt hyvin vähälle käytölle. Valkoiset vaatteet alkavat olla enemmän tai vähemmän keltaisia ja kipeästi valkaisun tarpeessa. Yksi valkoinen paita päätyi roskiin hyvin palvelleena. Hyvillä mielin palautin avaimeni ja laskeuduin mäeltä tien varteen bussia odottamaan. Siinä varjossa seisoskellessani kohdalleni pysähtyi maasturi, jossa oli mies yksin. Hän kysyi, minne matka ja kun sanoin olevani menossa Sigatokaan, hän pyysi hyppäämään kyytiin. Mies oli alunperin fidziläinen, mutta asuu nykyisin Uudessa-Seelannissa ja oli vain lomalla kotiseudullaan. Sain kyydin bussiasemalle, josta jatkaisin matkaa tehtyäni ensin ruokaostoksia. Maanantai oli paikallinen yleinen vapaapäivä, koska se oli joku muslimien juhlapäivä, joten vain muutamat kaupat olivat auki ja torillakin oli vain kourallinen myyjiä. Sain kuitenkin tehtyä haluamani hankinnat ja lähdin katsomaan, olisiko asemalla bussia Suvan suuntaan. Olihan siellä, joten pääsin heti kyytiin. Rinkan heitin tavaratilaan ja astuin bussiin, joka oli lähes täynnä. Yritin katsella vapaata paikkaa bussin etuosasta. Ainoa vapaa paikka oli melkoisen kookkaan naisen vieressä, mutta siihen istahdin, kun en halunnut bussin perälle mennä.

Rahastaja lupasi huolehtia, että bussi jättää minut oikeassa paikassa kyydistä. Seurasin silti taas geokätköilykartastani, milloin pysäkkini tulisi. Matkan varrella viereiseltä penkiltä jäi kaikki kolme matkustajaa kyydistä, joten siirryin vapautuneille paikoille saaden hieman enemmän tilaa. Kun bussi pysähtyi jättämään minut kyydistä, rahastaja jäi samalle pysäkille. Hän kaivoi rinkkani tavaratilasta, missä se oli vaeltanut toiselle puolelle. Rahastaja joutui menemään lähes tavaratilaan sisään ulottuakseen rinkkaani ja nostaakseen sen sieltä minulle. Nostin rinkan selkään, mutta en laittanut remmejä kiinni, kun tiesin kävelymatkan olevan niin lyhyt. Hyvin nopeasti kuitenkin huomasin jotain roikkuvan lähes nilkoissani ja kun hamuilin roikkuvaa remmiä käsiini, totesin kädessäni olevan rinkan lannevyö. Vähän ihmeissäni mietin, miten se on voinut irrota, mutta muistelin siinä olevan joku tarrasysteemi, joka varmaankin oli irronnut. Kävelin respaan lannevyö kädessäni ja kun laskin rinkan selästä, totesin lannevyötä paikoillaan pitäneen remmin repeytyneen irti. Rahastaja oli ilmeisesti nostanut rinkkaa remmistä, jolloin ompeleet olivat pettäneet. Olin jo moneen kertaan aikaisemmin lentokentillä ja busseissa katsellut kauhulla, miten henkilökunta nostelee painavia rinkkoja yksittäisistä remmeistä ja ajatellut hiljaa mielessäni, että tuota käsittelyä rinkat ei kauaa kestä. Enää en yhtään ihmettele, miksi Finnairin lennoilla rinkat laitettiin isoihin pusseihin, jolloin remmeistä ei pysty rinkkaa nostamaan.

Beachouse osoittautui täysin erilaiseksi paikaksi kuin kaikki edelliset majapaikkani. Täällä on lähinnä leirifiilis. Yhteismajoitushuoneet ovat isossa puutarhassa tilavissa mökeissä, joissa on kuusi sänkyä kussakin. Sanitettiitilat ovat miesten ja naisten mökkien välissä ja ensimmäistä kertaa ne ovat erilliset miehille ja naisille. Muutaman kymmenen metrin päässä on yhteiskäytössä oleva keittiö, missä voi kokkailla halutessaan omat ruuat. Minut vietiin mökkiin, jossa ei ollut vielä ketään muita. Eikä sinne ketään muita ilmestynytkään ennen kuin viimeisenä iltana, jolloin sain kämppikseksi hollantilaisen nuoren naisen. Puutarhasta löytyy myös useita pieniä ja isompia mökkejä privaattimajoitukseen. Rannan tuntumassa on päärakennus, mistä löytyy kahvila/ravintola, baari, respa, oleskelutiloja ja uima-allas. Rannalla on useita riippumattoja ja -keinuja palmujen varjossa.

Minun "mökki" kuvassa lähimpänä.

Majoituksen hintaa kuului aamiainen, joka oli paahtoleipää, kahvia, teetä, mehua ja puuroa. Kysyin, voisinko saada leivän sijasta jotain muuta, kun vatsani ei vehnästä tykkää. Minulle luvattiin munia ja hedelmiä, mistä olin kovasti kiitollinen. Ensimmäisenä aamuna kokki oli jo odottanutkin minua, mutta toisena aamuna oli täysin eri henkilökunta ja kukaan ei oikein ollut tietoinen, mitä minulle on luvattu. Lopulta sain mennä itse keittiöön kertomaan, mitä olin edellisenä aamuna saanut. Kolmantena aamuna paikalla oli taas eri henkilökunta, mutta kun selitin asiaani heille, ohi kulki yksi henkilökuntaan kuuluva mies, joka tiesi mistä on kyse ja homma hoitui helposti. Saa nähdä, miten viimeisenä aamuna käy. :) Muutenkin täällä tuntuu olevan keittiölle aika haasteellista keksiä vehnätöntä kasvisruokaa. Tarjolla oleva kasvisruoka kun on pastaa, hampurilaista tai wrappeja. Onneksi joka kerta on sentään jotain keksitty.

Iltapäiväkahvin/-teen kanssa muut saavat sconeseja, minä sain hedelmiä :)

Täällä ollessani olen keskittynyt lähinnä riippumattojen ja -keinujen kuluttamiseen ja kirjan lukemiseen. Yhtenä päivänä Jiuti sai houkuteltua minut mukaan viidakkovaellukseen vesiputoukselle. Jiuti on kuusikymppinen herrasmies, joka vie joka päivä (sunnuntaita lukuunottamatta) ryhmän putoukselle. Matka viidakon halki kestää tunnin suuntaansa ja ainakin sadeyön jälkeen polku oli mutainen ja liukas. Onneksi olin laittanut jalkaan sporttisandaalit, sillä kun katselin porukan muiden, meksikolaisen pariskunnan, lenkkareiden mutaantumista, olin erittäin tyytyväinen, että valkoiset barefoot-kenkäni olivat siististi rinkassa... Paikoitellen maasto oli aika vaikeakulkuista liukkauden takia. Tällaisissa paikoissa Jiuti ojensi aina kätensä ja auttoi kohdan yli. Jiuti otti minut aivan hoiviinsa ja aina, kun oli vähänkään haastavampi kohta, käsi ojentui auttamaan. Vaikka olinkin kovasti kiitollinen tästä huomaavaisuudesta, en voinut mitään sille, että välillä tunsin itseni lähinnä vanhaksi mummoksi, joka ei kykene itse pienenkään juurakon yli selviytymään. :D Matkan varrella Jiuti toimi hovikuvaajana ottaen meidän matkalaisten kameroilla kuvia meistä. Oli kiva saada omaan kameraan kuvia reissusta! Paluumatkalla Jiuti halusi ehdottomasti kantaa reppuni... 

Perillä putouksella valmiina pulahtamaan vilvoittelemaan.

Jiuti halusi ehdottomasti meidän kiipeävän putoksessa olevaan syvennykseen kuvattavaksi.

Polku vesiputokselle kulki paikallisen asunnon pihan halki. Talossa asui Jiutin sukulaisia ja menomatkalla pieni poika, joka oli Jiutin lapsenlapsi, liittyi porukkaamme. Paljasjaloin poika kulki kanssamme viidakon halki Takaisin tullessamme pysähdyimme talon pihaan ja meille tarjottiin tuoreet kookokset juotavaksi ja syötäväksi.

Matkamme kulki myös pienen kylän halki. Kylässä oli iso College, jonka Etelä-Korealaiset ovat rahoittaneet ja rakentaneet. Collegen pihalla istuimme hetkeksi varjoon ja Jiuti kertoi kylän ja saaren historiasta, kuinka kristinusko on aikanaan Viti Levun saarelle rantautunut. Englantilaiset lähetyssaarnaajat olivat rantautuneet ensin pienemmille saarille ja eivät uskaltaneet tulla pääsaarelle, koska pelkäsivät tulevansa syödyksi. Kannibalismi oli siihen aikaan saarella yleistä. Koska saarella ei ole luonnossa nisäkkäitä eikä silloin ollut vielä mitään karjaeläimiäkään, ainoa tapa saada lihaa, oli hyökätä naapuriheimoon ja syödä joku heimolainen. Kun lähetyssaarnaajat vihdoin rohkaistuivat lähestymään pääsaarta, tiedustelijat saapuivat Jiutin kylään, jossa heidät otettiin ystävällisesti vastaan ja annettiin lupa lopunkin väen rantautua. Mutta vastassa oli melkoinen ongelma. Lähetyssaarnaajien laiva oli niin suuri, että se ei mitenkään pystynyt rantautumaan koralliriutan suojaamaan kylään. Laguunissa ei yksinkertaisesti ollut väylää laivalle. Kyläläiset päällikkönsä johdolla seurasivat rannalta, miten lähetyssaamaajat ratkaisevat ongelman ja päällikkö totesi, että jos laiva pystyisi rantautumaan, olisi laivalla olevien Jumala todellinen ja kyläläisten tulisi hylätä uskonsa henkiin ja alkaa uskoa tähän Jumalaan. Laivan lähetessä rannalla olijat saivat nähdä ihmeen, kuinka kivet siirtyivät laivan tieltä ja laivalle avautui väylä rantaan. Näin kristinusko rantautui Fidzin pääsaarellekin.

Opas ja opastettava :)

Huomenna on tarkoitus jatkaa matkaa pääkaupunkiin, Suvaan. Ajattelin ensin, että lähden Suvaan rikkinäisen rinkan kanssa ja yritän etsiä sieltä uuden. Sitten tuli mieleen, että ehkäpä joku pystyisi vielä korjaamaan vanhan. Niinpä tyhjensin rinkan ja marssin sen kanssa respaan kysymään apua. Yksi miehistä oli menossa käymään Sigatokassa ja lupasi ottaa rinkan mukaan. Illalla sain rinkan takaisin ja se oli harsittu kasaan. En tiedä, kuinka kauan ommel kestää, mutta onpahan ainakin ensiapua saatu. En ole ollenkaan vakuuttunut, että Fidziltä löytyisi helposti uusi rinkka. Josko tuolla pääsisi ainakin Australiaan saakka, niin siellä on varmasti parempi ja laadukkaampi tarjonta. Ehkä sitä voisi sen uuden rinkan ihan syystäkin jo hankkia, onhan tuo palvellut jo pitkästi toistakymmentä vuotta.