Cairns & Great Barrier Reef

Yksi elämäni pitkäaikaisimmista unelmista oli toteutumassa. Lapsesta asti olen haaveillut Australiasta ja serkkujeni tapaamisesta. Kun lentoni laskeutui Brisbanen kansainväliselle lentokentälle, olin jo hyvin lähellä sukulaisiani, jotka asuvat Brisbanessa. Mutta vielä ei ollut aika sukuloida. Australian valloitukseni alkoi Cairnsista, joten kun pääsin koneesta ulos suuntasin tulli- ja maahantulomuodollisuuksien jälkeen poimimaan rinkan karusellista ja etsimään, mistä lento Cairnsiin lähtee. Kotimaan jatkolentojen kylttejä seuratessani löysin itseni ulko-ovelta, jonka edestä kulki 10 minuutin välein busseja kotimaanterminaaliin. Ennen kuin hyppäsin bussiin, palasin kuitenkin terminaaliin nostamaan paikallista valuuttaa ja lounastamaan. Siinä samalla huomasin hallin perällä jonkinlaiset kotimaanlentojen lähtöselvityspisteen. Näytti siltä, että sinne voisi jättää matkatavarat. Menin tutkimaan asiaa tarkemmin. Viimeisillä pisteillä oli virkailijat, joten marssin sinne. Virkaiilija naputteli hetken tietokoneellaan ja kysyi lopulta, onko lentoni Virginin lento. Eihän minulla Virginin lentoa ollut vaan Quantasin. Virkailija hymyili ja totesi tämän olevan Virginin piste ja neuvoi ystävälliseti ottamaan bussin kotimaan terminaaliin. Olin hieman hämilläni, mutta kun kävelin pois, huomasin, että koko pitkä rivi lähtöselvityspisteitä oli Quantasin ja vain nämä kaksi viimeistä oli Virginin. Sitähän en ollut aikaisemmin huomannut.

Kävelin siis kamppeineni takaisin ulko-ovelle ja bussiin. Kyltissä bussin ulkopuolella oli aikataulut ja maininta, että matkan hinta on 5 dollaria. Kun nousin bussiin, kuski kysyi, minkä yhtiön lento ja pyysi näyttämään lentolipun. Lipun nähtyään hän viittasi menemään peremmälle. Mitään maksua ei tarvinnut maksaa. Kotimaan terminaali oli yllättävän kaukana. Välimatkaa oli varmaankin useampi kilometri, joten bussikuljetus oli ihan paikallaan. Terminaalissa suuntasin Quantasin lähtöselvitykseen, missä annoin passini. Virkailija kysyi, minne olen menossa ja näpytteli hetken koneellaan. Sitten hän pyysi nähdä lippuni. Näytin kännykän näytöltä Trip Casesta lippuni. Virkailija totesi, että lento onkin Jet Starin lento ja opasti Jet Starin lähtöselvitykseen. Mistään tuossa lipussani ei käynyt ilmi, että lento olisi joku muu kuin Quantas. Jatkoin siis Jet Starin pisteelle, missä vastassa oli lähtöselvitysautomaatit. Naputtelin lentoni numeron koneelle, joka antoi virheilmoituksen ja käski ottaa yhteyttä henkilökuntaan. Näytin virheilmoituslapun yhdelle lähellä pyörivälle miehelle, joka totesi, että lennon numero on väärä ja antoi oikean lennon numeron. Palasin koneelle, naputtelin uuden lennon numeron ja sain uuden, erilaisen  virheilmoituksen. Marssin takaisin samaisen miehen juttusille, joka kysyi nyt, onko kyseessä jatkolento ja mistä olen tulossa. Kun hän kuuli, että tulen ulkomailta ja lippuni on osa maailmanympärilippua hän sanoi, että lähtöselvitystä ei voikaan tehdä automaatilla vaan se pitää tehdä tiskillä. Ja mistäs minä sen olisin voinut tietää???

Tiskillä oli vastassa ystävällinen naisvirkailija ja vihdoinkin homma alkoi sujua. Sain lähtöselvityksen tehtyä ja pääsin rinkastani eroon. Sitten boardingaika olikin jo lähellä. Vesipullon ehdin käydä ostamassa ja hetkeksi istahtaa odottamaan. Lähtöportille ei päässyt ennen kuin koneen lastaaminen alkoi. Kaikkien lentojen matkustajat odottivat samassa odotustilassa ja koneeseen kuulutettiin ensin lapsiperheet. Kone lastattiin uskomattoman nopeasti. Sisään pääsi sekä edestä että perästä. Oli ihan mielenkiintoista päästä näkemään, minkälainen halpalentoyhtiö Jet Star on, sillä tarkoitus olisi pari halpalentoa pikapuoliin hankkia. Hienosti hommat toimivat ja kone oli siisti ja uudehkon oloinen.

Cairnisiin päästyäni ei ollutkaan vastassa enää mitään muodollisuuksia, kotimaanlennolta kun tultiin. Niinpä hain rinkkani ja aloin katsella, mistä löytyy puhelin, mistä voisin soittaa hostellin auton hakemaan minut. Löysin yleisöpuhelimen, johon näppäilin saamani ilmaisnumeron. Sain ohjeet, mistä auto minut poimisi kyytiin parinkymmenen minuutin päästä. Kun kävelin terminaalista ulos, oven ulkopuolella oli pieni ryhmä nuorisoa odottamassa omaa kyytiään ja kuinka ollakaan, siellähän puhuttiin ihan selvää suomea! Muutama sana siinä ehdittiin vaihtaa ennen kun heidän kyyti tuli.

Löysin helposti oman pysäkkini ja pian hostellin auto tulikin. Matka kaupunkiin ei montaa minuuttia kestänyt. Majapaikkani osoittautui nyt ensimmäiseksi oikein kunnon reppureissaajapaikaksi missä reissullani olen yöpynyt. Väkeä (nuorisoa) oli paljon. Olin varannut vuoteen neljän hengen huoneesta. Muut kolme sänkyä oli jo käytössä. Jäljellä oli toinen yläpeti. Yläpetit olivat hyvin korkealla, eikä niihin ollut tikkaita. Sängyn päädyssä oli poikkipuut, joita periaatteessa olisi voinut käyttää kiipeämiseen, mutta sänky oli niin lähellä seinää, että sinne väliin ei mahtunut. Piti taiteilla ikkunalaudan ja sängynpädyn avulla itsensä ylös ja alas. Huone oli jokseenkin pieni ja melko tunkkainen. Kun pieneen huoneeseen laitetaan neljä naista, joista osa suihkutteli surutta monenlaisia kemikaaleja, raikasta ilmaa kaipasi kipeästi. 

Hostellilla ei aikaa hirveästi tullut vietettyä. Heti saavuttuani jätin vain tavarat ja lähdin tutustumaan kaupunkiin ja tekemään ruokaostoksia. Hostellilla oli hyvä keittiö kokkailua varten, mutta päätin rajoittaa omat kokkailut aamiaiseen ja mahdolliseen iltapalaan. Vieläkään vatsa ei ollut kunnossa, joten ruokahalua ei ollut, mutta pakko oli silti yrittää aina jotain syödä. Kaupungilla kävin ensimmäisenä etsimässä tien satamaan, mistä laiva valliriutalle torstaina lähtisi. Kävelin kaunista rantabulevardia pitkin ja ihailin maisemia. Löysin etsimäni laiturin ja jatkoin matkaa keskustaan. Poikkesin ensimmäiseen vastaantulleeseen turisti-infoon hakemaan kaupungin kartan ja kysymään ravintolasuosituksia. Ihan vieressä oli iltatori, jonka yhteydessä on pieni food court. Sieltä löysin kebabkojun, missä myytiin falafeleja. Tuntui suorastaan kotoisalta syödä jotain niin tuttua. :) Ruokakaupassa lastasin koriini hedelmiä, kaurahiutaleita, maissikakkuja, juustoa (nam, pitkästä aikaa!), tomaatteja, chian siemeniä, omenamehua ja vettä. Onneksi kauppakasseja ei tarvinnut pitkälle kantaa, sillä hostellin ilmainen minibussi ajoi kerran tunnissa kaupungille ja takaisin. Hyppäsin siis bussiin kantamuksineni ja palasin hostelliin, missä tapasin nyt kämppiksenikin.

Laguuni Cairnsin rannalla.

Keskiviikkona halusin käydä Kurandassa. Olin katsonut, että kymmeneltä lähtee bussi ja kysyi respasta, mistä bussi lähtee. Sain ohjeet bussipysäkille ja hyvissä ajoin olin pysäkkiä etsimässä. Neuvootusta paikasta ei vaan löytynyt sellaista pysäkkiä. Monta muuta pysäkkiä siellä kyllä oli. Kysyin neuvoa yhdeltä bussia odottavalta naiselta, mutta hän ei tiennyt pysäkin paikkaa. Vieressä istunut mies sen sijaan tiesi ja näytti paikan oikein kartasta. Lähdin neuvottuun paikkaan, mutta sieltä ei löytynyt minkäänlaista pysäkkiä. Kysyin apua paikalla seisoskelevalta taksikuskilta ja hän neuvoi minut jo kolmanteen paikkaan. Tässä vaiheessa totesin, että siihen bussiin en enää millään ehtisi. Niinpä kävelin sisään ensimmäiseen turisti-infoon kysymään, mitenkäs sinne Kurandaan oikein pääsee. Sain toisen bussin lähtöajan (11.30) ja -paikan (rautatieasema). Bussin lähtöön olisi aikaa reilusti yli tunti. Päätin kävellä ihan ensimmäiseksi rautatieasemalle ja etsiä bussin lähtöpaikan valmiiksi. Tämä laituri löytyi helposti. Sitten palasin rautatieaseman yhteydessä olevaan ostoskeskukseen, jonka yläkerrasta löysin food courtin, mistä yhdestä kojusta sai tuorepuristettuja mehuja. Sellainen tuntui oikein houkuttelevalta, kun muuten oli taas sen verran paha olo, ettei mitään oikein tehnyt mieli. Tilasin appelsiini-porkkanamehun ja sitä nautiskelin pitkään ja hartaasti bussia odotellessa. 

Bussi kiipesi Kurandaan melkoisen vuoren yli. Ihan siinä tuli hymy huulille, kun huomasi, miten bussi nousi mäet vaivattomasti ylös eikä hyytynyt yhtään, niinkuin Dominikaanisessa ja Fidzillä aina kävi. Perille päästyämme bussikuski kertoili paikan nähtävyyksistä ja mitä mistäkin löytyy. Lähdin tallustelemaan Kurandan katuja ilman sen kummempaa päämäärää. Halusin katsella ympärilleni jonkin aikaa ja palata lopuksi skyraililla takaisin. Kiertelin torit ja ihastelin paikallisten käsityötaitoja. Yksi myyjä pysäytti minut ja tarjosi maistiaisia vesimelonijäädykkeestä. Hänellä oli tarjolla vaikka mitä hedelmäjäädykkeitä, joihin ei ollut lisätty mitään ja pakkohan siitä oli mango-ananasannos ottaa. Se tuntui oikein hyvältä kiukuttelevalle vatsalle. Lounastakin kävin syömässä, kun tarjolla oli täytettyjä uuniperunoita salaatin kanssa. Vähän pakkosyönniksi tuo meni, mutta energiaa oli saatava.

Yksi lukuisista värikkäistä myyntikojuista.

Kun astelin apteekin ohi, tuli mieleeni piipahtaa kysymään, olisiko siellä mitään helpostusta vatsalleni. Ripuli sinänsä tuntui jo helpottavan, mutta etova olo ja kipu vatsassa oli jäljellä. Jutustelin hyvän tovin farmaseutin kanssa ja sain lääkkeet, joiden piti helpottaa kipua ja pahaa oloa. Otin saman tien ensimmäiset pillerit ja jatkoin matkaa kohti skyrailia. Asemalla oli hiljaista. Muutamia turisteja näkyi siellä täällä ja lippuluukulle pääsi jonottamatta, samoin kuin kyytiinkin. Sain ihan oman privaattivaunun, josta ihailin maisemia korkealla sademetsän yläpuolella. Kaksi kertaa matkan varrella pääsi tekemään pienen kävelykierroksen metsän siimeksessä. Ensimmäisellä paikalla sai ihailla hulppeaa vesiputousta, joka tosin oli tällä hetkellä hieman vähävetinen. On varmaan aika vaikuttavan näköinen, kun vettä on runsaasti.

Viimeisen kukkulan laen ylitettyämme vastassa oli upea näkymä Cairnsin yli merelle. Harmi, että valokuvat latistavat melkoisesti todellista näkymää. Pääteasemalla oli hetki aikaa katsella kaikkea matkamuistokrääsää, mitä myynnissä oli ennen kuin varaamani bussikyyti takaisin kaupunkiin lähtisi. Tällaisella pitkällä matkalla kaikki matkamuistosysteemit on oppinut ohittamaan katselemalla. Kaikkea kun ei milläään viitsi kantaa mukanaan joka paikkaan.

Bussin tultua kuski kyseli jokaiselta missä on majoittuneena Cairnsissa ennen kuin päästi bussiin sisälle. Luvassa oli siis kuljetus "kotiovelle" asti. Siinä samalla sai pienen Cairns sight seeingin. Kaikki muut matkustajat jätettiin hienoihin hotelleihin ja loputkin jäivät rautatieasemalle. Siinä vaiheessa ajattelin, että ehkäpä tuollainen halpishostelli ei kuulu reitin varrelle ja kysyin, oliko tämä päätepysäkki. Kuski vilkaisi minua ja totesi, että hups, anteeksi, päätepysäkki on Njoy! ja nauroi iloisesti päälle. 

Ilmeisesti lääkkeet alkoivat tehota, sillä vatsassa alkoi tuntua huomattavasti paremmalta. Alkoi jopa tuntua siltä, että voisi etsiä ravintolan ja syödä. Lähdin kävellen katselemaan, mistä löytyisi lupaavan oloinen ravintola. Lopulta kävelin lähes keskustaan asti, ennen kuin bongasin intialaisen ravintolan, jonka ruokalista oli minun makuuni. Menin sisään ja tilasin intialaista juustoa tomaatti-cashewpähkinäkastikkeessa riisin kera. Miten voikin ruoka maistua hyvältä, kun vatsa ei kiukuttele! Ravintolasta poislähtiessäni kävin loggaamassa ensimmäisen geokätköni Australiasta. Kätkö oli niin sopivasti lähes ravintolan oven vieressä. Tässä vaiheessa tuntui oikein lupaavalta seuraavan aamun purjehdukselle lähtöä ajatellen. Hain kaupasta juomavedet laivalle ja palasin hostelliin pakkaamaan kamppeet purjehdusta varten ja kaikki loput hostellin matkatavarasäilytykseen jätettäväksi.

Aamulla oli aikainen herätys. Satamassa piti olla jo seitsemältä. Puoli kuudelta olin jo hereillä enkä saanut enää unta. Niinpä nousin ylös ja yritin mahdollisimman hiljaa kämppiksiä häiritsemättä (toisin kuin edellisen aamun aikaiset lähtijät) suoriutua ulos huoneesta. Kaikessa rauhassa söin hyvän aamiaisen, kirjauduin ulos ja kävelin satamaan. Olin juuri oikeaan aikaa perillä ja pääsin nousemaan saman tien laivaan. Laiva oli Rum Runner, purjevene, johon mahtui kaikkineen 16 matkustajaa + miehistö. Tällä erää meitä matkustajia oli vain kuusi (viiden miehistön jäsenen lisäksi), joten veneessä oli hyvin tilaa. Minä sain ihan oman "huoneen" - kahden hengen sopen verhon takaa. Sinne jätin reppuni ja kipusin kannelle. Olin varustautunut hyvillä thaimaalaisilla matkapahoinvointipillereillä ja luottavaisin mielin lähdin reissuun. Hyvin pian lähdön jälkeen huomasin suureksi pettymyksekseni, että eihän tässä mitään purjehdita. Moottorivoimalla mentiin eteenpäin, eikä purjeita edes nostettu. Olin niin odottanut leppoisaa purjehdusta, joka ei yleensä ole aiheuttanut minulle niin pahaa merisairautta. Merenkäynti oli onneksi aika rauhallista, joten kaiken piti olla siltä osin kunnossa. Parin tunnin matkanteon jälkeen jouduin kuitenkin toteamaan, että aamiaiseni oli valmis siirtymään kalojen ruuaksi. Laidan yli suoritetun tyhjennyksen jälkeen olo hieman helpotti.

Rum Runner

Riutalle päästyämme oli heti ensimmäisen sukellus-/snorklaussession aika. Ensimmäistä kertaa elämässäni puin märkäpuvun päälleni. Ei  siksi, että vesi olisi ollut kylmää (29 astetta) vaan meduusavaaran takia. Tosin meduusoita ei kuulemma ollut vielä näkynyt. Pulahdus veteen ja ensimmäisten korallien näkeminen oli vaikuttava näky. Vaikka paljon olen erilaisissa paikoissa snorklannut, näin värikkäitä ja moninaisia koralleja en missään ole ennen nähnyt! Paikka on täysin nimensä veroinen - Great! Vedessä snorklatessani tunsin, kuinka vatsa alkoi taas velloa ja pian kalat saivat taas syötävää... Ei ole tuo matkapahoinvointi mikään kiva juttu.

Siinä se on - yksi lukuisista riutoista, jolla tulisimme viettämään seuraavat kaksi päivää riutan eri puolia tutkien.

Lounasaikaan ruoka ei tahtonut maistua. Väkisin kuitenkin söin saadakseni vähän energiaa. Ruuan jälkeen oli koko ajan sellainen olo, että joutui taistelemaan pitääkseen lounaan sisällä. Jäin makoilemaan kannelle varjoon ja toivoin olon helpottavan. Mutta se ei helpottanut. Siinä makoilin koko iltapäivän ja jätin seuraavat snorklaukset väliin. Lounas pysyi kyllä sisällä, mutta olo oli kurja. En osannut edes harmitella väliin jääneitä snorklauksia. Olin tyytyväinen, että sain olla rauhassa. Päivällisellä yritin taas syödä, mutta ruoka ei kerta kaikkiaan mennyt alas. Palasin makoilemaan ja puolitajuissani ihailin auringonlaskua ja seurasin, kuinka muut lähtivät yösukellukselle/-snorklaukselle.

Väki alkoi hankkiutua yöpuulle aikaisin, jo yhdeksän aikaan. Olin itse puoliunessa ja tajusin miehistön kantavan patjoja ja petivaatteitaan kannelle. Kuulin ohimennen jonkun myös mainitsevan minut ja että minä nukkuisin yöni myös siinä kannella, missä olin jo koko iltapäivän muutenkin makoillut. Kun olin sen verran tajuissani, että nousin istumaan, kippari tuli sanomaan, että voisin nukkua yöni siinä, mutta että kannattaisi hakea kunnon tyyny (siihen saakka olin käyttänyt pelastusliiviä tyynynä) ja lakanat. Niinpä könysin alakertaan ja päätin tuoda kunnon patjankin kannelle. Tosin petipaikkani oli kovin lyhyt, joten patja tulisi roikkumaan puoliksi tyhjän päällä. Kun käärin vuodettani kasaan, huomasinkin patjani olevan kahdesta palasta, joten minulla olikin juuri oikean kokoinen patja. Ennen nukkumaan menoa otin vielä pikaisen suihkun, että sain suolavedet pestyä pois. Meri oli onneksi tyyntynyt lähes täysin, joten laivan uumenissa ei keikuttanut enää samanlailla kuin aikaisemmin päivällä.

Tässä tuli makoiltua suurin osa reissusta.

Sen verran paljon olin päivän aikana torkahdellut, että hieman hirvitti, saanko yöllä nukuttua ollenkaan. Raitis meri-ilma teki ilmeisesti tehtävänsä, kun hyvin nopeasti olin taas unten mailla. Ennen nukahtamista ehdin rekisteröidä kirkkaan tähtitaivaan ja muuten pimeään yöhön valoaan antavan kuun. Vaikka olo ei ollutkaan paras mahdollinen, purjeveneen kannella Great Barrier Reefilla nukkuminen oli huikea kokemus! Siitä osasin nauttia kaikesta huolimatta. Yön aikana heräsin vain kerran pakolliselle vessareissulle ja ihmettelin, kuinka lämmintä yölläkin oli. Minulla oli t-paita ja caprit päällä ja peittona vain ohut lakana. Siitä huolimatta hikoilin yön kuumuudessa. Edes pieni merituuli ei vilvoittanut niin paljoa, että missään vaiheessa olisi ollut vilpoisaa.

Aamulla heräsin yhdessä auringon kanssa. Katselin auringon värittämää taivaanrantaa ja harmittelin, kun kamera oli alakerrassa, enkä jaksanut lähteä sitä hakemaan. Pian auringonnousun jälkeen muukin väki alkoi heräillä. Oloni oli aika paljon parempi kuin edellisenä päivänä ja niinpä pystyin lähtemään aamun snorklaussessioon mukaan. Jos jouluaattona pääsin näkemään kilpikonnan vain nopeasti vilaukselta, niin nyt sain ihailla edessämme uiskentelevaa konnaa aivan rauhassa kun se suorastaan poseerasi meille. Aamiainenkin pysyi sisällä ja niinpä pystyin snorklaamaan vielä viimeisellä pysähdyspaikallammekin ja jopa syömään lounastakin. Paluumatkan alkaessa suureksi ilokseni kippari komensi miehistön nostamaan purjeet. Valitettavasti vieläkään ei päästy rehellisesti purjehtimaan, sillä purjeiden lisäksi kone kävi koko ajan. Mutta olihan siinä edes pientä purjehduksen makua. Tosin lähes koko matkan taas nukuin...

Olin suunnattoman helpottunut, kun vihdoin astuin kiinteälle maaperälle. Toivoin oloni helpottavan sen myötä. Olin varannut samasta hostellista yhden hengen huoneen vielä yhdeksi yöksi koska tarkoituksenani oli jatkaa matkaa lauantai-iltana kohti Mission Beachia. Olin valmis maksamaan hieman enemmän oman huoneen rauhasta. Matkalla hostellille nappasin kaupasta taas juomavettä ja ajattelin tulevani myöhemmin takaisin kaupungille syömään - mutta toisin kävi.

Kun sain huoneeni, totesin sen olevan ihan respan yläpuolella. Koska maksuton wifi toimii vain respan yhteydessä olevissa tiloissa, tsekkasin saman tien, kantaako verkko huoneeseeni ja kantoihan se! Olin huipputyytyväinen. Nyt sain oman huoneen rauhassa (ja ilmastoinnista nauttien) varailla seuraavat majoitukseni ja surffailla muutenkin. Huoneessani oli myös oma jääkaappi, joten hain ruokani yhteisetä jääkaapista omaani ja totesin siinä, että voisin oikeastaan syödä eväitä pois siinä majoituksia varaillessa ja mennä vähän myöhemmin kaupungille. Maissikakkuja juuston ja tomaatin kanssa mutustellessani alkoi tuntua siltä, että nyt pitää lähteä vessaan heti. Vatsa ei ollutkaan toimut pariin päivään, joten ajattelin, että ehkäpä ripuli on jo voitettu. Pytylle päästyäni totesin tyytyväisenä, että vesiripuli oli ainakin ohi. Tosi löysää tavaraahan sieltä tuli, mutta se oli sentään jossain määrin kiinteässä muodossa. Helpottuneena palasin jatkamaan syömistä. Sain syömiseni syötyä ja hetken päästä alkoi tuntua, että pitäisi mennä uudelleen vessaan. Siispä sinne. Tällä kertaa sain todeta iloinneeni turhan aikaisin. Nyt oli kuin vesihanan olisi taas avannut. Samalla lattia alkoi keinua allani ja seinille alkoi ilmestyä tähtiä. Siinä vaiheessa totesin, että nyt pitää tehdä jotakin.

Oma huone, jee!!!

Pytyltä selvittyäni marssin respaan kysymään, onko kaupungissa siihen aikaan illasta enää mahdollista päästä lääkäriin. Respan tyttö totesi, että kyllä vain. Korttelin päässä on 24h lääkäripäivystys. Sinne voi vain kävellä sisään, mutta odottaa todennäköisesti joutuu jonkin aikaa. Otin Padin mukaan, että voin kirjoitella blogia odottaessani. Vastaanotossa sain täytettäväksi uuden asiakkaan lomakkeen ja minulle kerrottiin, että tunnin verran joutuu odottamaan lääkärille pääsyä. Tunti kului äkkiä kirjoitellessa. Minut vastaanotolle kutsunut lääkäri oli tummaihoinen, jostain muualta alkuperäisin kuin Australiasta. Mies puhui huomattavasti miellyttävämpää englantia kuin aussit, joten hänen kanssaan keskustelu oli vaivatonta. Hän kuunteli oireet, ja taudinkulun,  esitti tarkentavia kysymyksiä ja mittasi kuumeen. Lopuksi hän totesi, että voidakseen tehdä varman diagnoosin, pitää saada ulostenäyte. Labra oli jo kiinni, joten sain näytepurkin mukaani, jotta voisin tuoda näytteen seuraavana päivänä yhteen mennessä. Hieman mietitytti, saankohan näytettä aikaseksi, sillä tähän saakka vatsa oli toiminut vain kerran päivässä tai jopa harvemmin. Lääkäri kertoi, että vaihtoehtoisia toimintatapoja on kaksi. Joko aloitetaan lääkitys heti ja toivotaan, että se osuu oikeaan. Vaihtoehtoisia lääkkeitä on kolme, jotka tehoavat hieman eri tavoin eri bakteereihin. Toinen vaihtoehto on odottaa näytteen tulokset ja aloittaa lääkitys vasta sitten. Valinta oli minun. Totesin, että minusta kuulostaa järkevämmältä odottaa tulokset, johon lääkäri totesi, että tämä on ehdottomasti parempi vaihtoehto. 

Huoneeseeni palattuani pakkasin tavarani uudelleen. Nyt piti pakata niin, että voisin luovuttaa aamulla huoneeni ja jättää ylimääräiset tavarat säilytykseen päivän ajaksi, kun lähtisin näytteen vietyäni kirkkoon.  

Heräsin taas aikaisin ja ajattelin yrittää, josko saisin näytteen otettua heti ja vietyä sen labraan, niin voisin sitten jatkaa aamutoimia rauhassa. Vaan ei irronnut näytettä vaikka kuinka yritti. Niinpä söin aamiaisen ja yritin uudelleen - turhaa. Pitkin aamua yritin vähän väliä aina ilman tulosta. Lopulta totesin, että minun on pakko luovuttaa huone, koska kello alkoi tulla jo kymmenen. Kirkosta olin jo myöhässä. Kirkkoon oli matkaa kolme kilometriä, enkä halunnut lähteä sinne ennen kuin olen näytteen jättänyt, sillä  labra oli sen yhden korttelin päässä hostellilta. Luovutin huoneeni ja vein tavarat säilytykseen. Jäin respan eteen säkkituoliin istuskelemaan ja jatkamaan blogin kirjoittelua ja toivomaan, että vatsa suostuisi pian yhteistyöhön. Turha toivo. Kello tuli yksitoista. Totesin, että nyt lähden etsimään jostain läheltä lounasta, josko se pistäisi elimistöön vauhtia. Löysin läheltä pikaruokapaikan, jossa oli yllätyksekseni saatavilla pizzat myös gluteenittomina. Tilasin pizzan ja sain ihan älyttömän hyvän! Söin hyvällä ruokahalulla ja palasin hostelliin taas yrittämään näytettä. Ei onnistunut. Aloin olla jo epätoivoinen. Kello lähestyi uhkaavasti yhtä, enkä ollut saanut näytettä aikaiseksi. Päätin mennä lääkäriasemalle takaisin kysymään, mitä minun pitäisi tehdä. Selitin vastaanotossa tilanteeni. Ystävällinen nainen kertoi, että hän voi tulostaa minulle mukaan lääkärikäyntini tiedot, jotta voin seuraavassa paikassa mennä niiden kanssa siellä lääkäriin eikä minun tarvitse selittää kaikkea alusta alkaen. Sain paperin ja ennen lähtöäni kysyin vielä, mikä olisi viimeinen aika, milloin voisin jättää näytteen heille (eli milloin labra menee kiinni), jos sen vihdoin saisin aikaiseksi. Hoitaja sanoi, että voin tuoda näytteen milloin vain. No höh, nyt hieman harmitti, sillä lääkärin mukaan näyte olisi pitänyt jättää labran aukiollessa ja olin sen takia missannut kirkon :( Näin jällkeenpäin ajatellen, näyte olisi tietysti saatu käsittelyyn jo tänään, jos sen olisi toimittanut aukioloaikana, mikä olisi tietysti ollut ihanteellista.

Tämä päivä on sitten mennyt hostellin säkkituolia kuluttaen ja blogia kirjottaen. Viimeiseen saakka toivon, että saisin jätettyä näytteen täällä ennen bussini lähtöä. Pari tuntia olisi vielä armon aikaa... Saas nähdä kuin muijan käy :D Onpahan ainakin ollut nyt aikaa kirjoittaa rauhassa ja katsella, kun pieni trooppinen sadekuuro kasteli Cairnsin kadut.

Jännittävät jäähyväiset Fidzille

Kuusi viikkoa Fidzillä vierähti käsittämättömän nopeasti. Tämä maa ja sen ihmiset valloittivat minut täysin! Viimeisistä päivistä täysillä nauttimista häiritsi valitettava vatsan oikuttelu, joka ei tahdo millään vieläkään helpottaa. Ei se muuten niin häiritsisi elämää, mutta kun on koko ajan kuvottava olo, vaikka mitään ei yläkautta ulos (enää) tulekaan. 

Vatsasta huolimatta halusin vielä viimeisen kerran päästä fidziläiseen jumikseen. Lauantaiaamuna kysyin respasta, mistäköhän lähin kirkko löytyisi. Joku osasi neuvoa muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan kirkkoon reitin. Päätin ottaa taksin kirkolle. Siinä vieressä seisoskelikin yksi hotellin oma kuski toimettomana ja hän lähti minua kirkolle viemään. Kirkko ei ollut ihan siellä, minne respasta oli neuvottu, mutta muutamien kyselyiden jälkeen se lopulta löytyi. Raamatuntutkistelu ryhmissä oli juuri päättymässä ja sen loputtua yksi miehistä kysyi, haluaisinko mennä englanninkieliseen jumikseen, tässä kirkossa kun kieli oli fidzi. Pari miestä lähti viemään minua toiseen kirkkoon hieman kauemmas. Oli tosi mukava päästä jumikseen, missä ymmärsi mitä siellä puhutaan!

Ensimmäisen kirkon Raamatuntutkisteluryhmistä osa kokoontui ulkona katoksessa.

Täkäläinen tapa, miten vieraista pidetään huolta ja heidät huomioidaan tuntuu joka kerta yhtä hyvältä! Heti ovella useampi ihminen on ottamassa vastaan ja penkkiin istuttuani vielä moni kävi siinä tervehtimälssä ja toivottamassa tervetulleeksi. Viereeni tuli istumaan mies, Laitia, joka alkoi jututtaa. Kävi ilmi, että Laitia on Fultonin (paikallinen adventistien yliopisto) opiskelija ja opiskelee valmistuakseen papiksi. Hän tarjoutui oppaaksi, jos haluaisin käydä tutustumassa Fultoniin ja halusinhan minä! Tiesin sen olevan jossakin lentokentän läheisyydessä, mutta en ollut monista yrityksistä huolimatta onnistunut sitä bongaamaan. Sovimme treffit maanantai-aamuksi läheisen supermarketin eteen, mistä jatkaisimme bussilla Fultoniin.

Etupenkissä kanssani Jackson, takana vasemmalla Laitia ja oikealla yksi seurakuntalainen.

Jumiksen jälkeen minut kutsuttiin lounaalle. Vähän kauhulla ajattelin, saanko eteeni jälleen järkyttävän kokoisen annoksen, josta en todellakaan selviäisi. Onneksi pelkoni osoittautui turhaksi, sillä tarjolla oli enimmäkseen erilaisia liharuokia. Kasvissyöjänä sain lautaselleni keitettyä perunaa ja salaattia. Olinkin jo haaveillut perunasta! Se tuntui kovasti houkuttelevan neutraalin makuiselta, kun kaikki tuntui yököttävän. Ihmeissäni katselin, millaisia annoksia paikalliset söivät! Eikä vain miehet, vaan myös naiset ja lapset. Lautaset mätettiin kukkuralleen täyteen ja kaikki syötiin viimeistä murua myöten. Tällä kertaa hoksasin yhden hyvän syyn siihen, miksi ihmiset syövät sormin... Lihoissa on luut mukana, joten sormin syödessä on helppo syödä lihat luiden ympäriltä ja heittää luu pois. Syötyäni halusin palata resorttiin huilimaan. Sain kyydin perille malawilaiselta Jacksonilta, joka työskentelee Fidzillä Fiji Airlinesin lentäjänä.

Fidziläiseen tapaan "pöytä" oli liina lattialla.

Viikonloppu meni muuten aika toistaitoisena vatsaa potiessa. Väkisin tankkasin itseeni nestettä ja välillä ruokaakin ja lähes koko ajan oli paha olla. Vain makuulla oli hieman parempi olla. Sunnuntaina lounasaikaan kävin katsomassa, mitä oman resortin ravintolassa oli tarjolla. Fish and chips ei napannut alkuunkaan, joten ainoa mahdollisuus saada ruokaa oli lähteä kävelemään päätien varressa sijaitsevaan ostoskeskukseen ja toivoa, että sieltä löytyisi joku ravintola, mistä saisi hieman vatsaystävällisempää ruokaa. Juomavesikin alkoi olla lopussa, joten senkin takia piti matkaan lähteä. Bussit ei sunnuntaina kulje, joten vaihtoehtoina oli joko kävellä tai ottaa taksi. Päätin yrittää kävellä ostarille ja ottaa taksin paluumatkalle, kun on vesiäkin kannettavana. Kovin montaa kymmentä metriä en ehtinyt kävellä, kun viereeni pysähtyi taksi ja kuski kysyi, minne olen menossa. Kun sanoin meneväni vain lähimmälle ostarille, kuski pyysi hyppäämään kyytiin, hän kun on menossa sinne joka tapauksessa. Kysyin, paljonko hän haluaa ja hän vain totesi, että jos jotain haluat maksaa, niin saat itse päättää. Olin tyytyväinen, kun ei tarvinnut kävellä (olo oli aika kurja ja kuumuus kova). Maksoin kaksi dollaria ja molemmat olivat tyytyväisiä.

Ostarilla tapasin tutun taksikuskin, joka tuli moikkaamaan ja kysymään suunnitelmiani. Sanoin etsiväni lounaspaikkaa ja hän suositteli lähellä olevaa paikallista ruokapaikkaa. Otin vinkistä vaarin ja suuntasin syömään. Tilasin vegecurryn. Ruokaa odotellessa havahduin kuuntelemaan musiikkia, joka ravintolassa soi. Aika ihmeissäni olin, kun tajusin, että siellä soi Michael W Smith coverversioina! Enpä muista ikinä ennen kuulleeni ihan normiravintolassa soivan hengellisen musiikin. Syötyäni aloin katsella, olisiko ostarin pihalla vapaita takseja. Ei näkynyt, joten päätin lähteä kävelemään ja ottaa taksin lennosta. Vaan eipä niitä takseja nyt sitten tullutkaan. Hyvän matkaa sain kävellä, ennen kuin taas kerran auto pysähtyi viereeni. Tällä kertaa auto oli vanha Mersu (ei taksi) ja kuski huikkasi kyytiin. Hän totesi, että oli juuri ajatellut, että nyt olisi aivan liian keli kävellä, kun näki minut kävelemässä. Kiitollisena hyppäsin kyytiin ja pääsin resorin portille saakka.

Loppuun saakka mietitytti, pysynkö lähtemään maanantaiaamuna Fultoniin. Tahtotila oli kuitenkin sen verran kova, että pahaa oloakin uhmaten kävelin (tällä kertaa ihan perille asti) ostarille. Tapasimme Laitian kanssa ja hetken odottelun jälkeen bussi Fultoniin tulikin. Alkumatka oli minulle ihan tuttua, mutta kun lentokentän jälkeen käännyimme pienemmälle tielle, oli loppumatka minulle täysin uutta seutua. Tie kapeni ja huononi koko ajan. Lopulta ajoimme pölyistä ja kuoppaista hiekkatietä pitkin. Vihdoin Fulton alkoi näkyä vasemmalla puolella. Yliopisto on toiminut nykyisissä tiloissa vasta vuoden, joten kaikki on uutta. Campuksen rakentaminen on osittain vielä kesken. Kirkon virkaa toimittaa suuri, seinätön halli, joka on myös urheiluhalli. 

Minä ja oppaani aloittamassa kierrosta.

Laitia kierrätti minut campuksella kaikissa mahdollisissa paikoissa, jotka olivat auki. Kesäloma oli vielä menossa, joten paikalla oli vain osa toimistohenkilökuntaa ja kourallinen opiskelijoita, jotka tekivät töitä opiskelurahojensa tienaamiseksi tai joilla ei ollut varaa lähteä kotiin lomalla. Opikelijat kun tulevat ympäri 

Tyynenmeren saaria. Kierroksen aikana otettiin paljon valokuvia ja Laitia totesi, että kun seuraavan kerran tulen Fidzille ja käymään Fultonissa, paikka olisi varmasti kovasti toisennäköinen, kun lisää rakennuksia on saatu rakennettua. Kun campus oli kierretty ja oli aika palata bussille, Laitia kysyi, saako hän kysyä yhden ehkä omituiselta vaikuttavan kysymyksen. Mielenkiinnolla odotin, mitä sieltä tulee ja olin täysin sanaton, kun Laitia esitti kysymyksensä - voisinko ajatella vakavampaa suhdetta hänen kanssaan... Siihen saakka olin kaikki vastaavat ehdotukset tyrmännyt suoralta kädeltä, mutta nyt jouduin miettimään ihan tosissani, mitä vastaan. Kun en kyennyt vastausta heti antamaan, Laitia ehdotti, että palaisimme vielä takaisin hallin varjoon keskustelemaan. Ajatus oli erittäin hyvä. Kävimme syvälliset keskustelut itse kunkin tulevaisuuden toiveista ja ajatuksista. Tämän keskustelun jälkeen vastauksen antaminen oli huomattavasti helpompaa. Laitia on vielä nuori mies (31-v) ja haaveilee perheen perustamisesta. Hänen pettymyksekseen jouduin toteamaan, että karu fakta on se, että siinä tapauksessa hänen pitää valita minut tai lapset. Molempia ei voi saada. Fidziläisessä kulttuurissa lapset on iso juttu, joten mies saa jatkaa vaimon etsintää...

Perheellisten opiskelijoiden asuntoja etualalla, taaempana henkilökunnan asuntoja. Takana hulppeat vuoret. 

Illemmalla aloin valmistella aamun lähtöä lentokentälle. Tuli siinä mieleen, että Australiaanhan piti hakea sähköinen viisumi. Vatsataudin ja parin viikon netittömyyden takia asia oli lähes unohtunut. Onneksi nyt oli netti käytössä, joten kävin täyttämässä hakemuksen, jonka kuvittelin olevan Jenkkien Estaa vastaava, johon vastaus tulee välittömästi hakemuksen jättämisen jälkeen. Kun olin hakemuksen lähettänyt ja sain sähköpostin, se olikin ilmoitus, että hakemus odottaa käsittelyä. Pieni epäusko hiipi mieleen... Kuinkahan kauan tuo käsittelyyn ottaminen ja käsittely kestää...? Kello oli puoli yhdeksän Fidzin aikaa, eli puoli seitsemän Ausseissa. Toimistoaika oli ainakin jo päättynyt. Aloin kuumeisesti googlata viisumin käsittelyaikoja ja mitä enemmän löysin asiasta tietoa, sitä epätoivoisemmaksi tulin. Käsittelyaika voisi olla jopa viikosta kahteen! Kädet kyynärpäitä myöten ristissä lähetin yläkertaan pyynnön ihmeestä ja aloin seuraavaksi etsiä tietoa, onko olemassa mitään mahdollisuutta päästä Ausseihin ilman etukäteen hankittua viisumia. Sitä etsiessäni löysin jostain virallisen sivuston, joka kertoi, että sähköisen viisumin käsittelyaika on tavallisesti yksi työpäivä. Jos siis vain pääsisin aamulla nousemaan koneeseen, viisumihakemus voisi olla käsitelty siihen mennessä, kun olisin Brisbanessa...

Moneen kertaa ehdin ruoskia jo itseäni, etten ollut aikaisemmin viisumiasiaa hoitanut kuntoon. Olisi niin alkeellisen typerää jäädä lennolta noin tyhmän oman mokan takia. Googlailun ohessa vilkaisin jossain vaiheessa sähköpostiini ja huomasin siellä olevan uudelleen saman viestin viisumihakemusta koskien. Ihmettelin, miksi viesti oli tullut uudelleen. Varsinainen viesti oli täsmälleen sama kuin ensimmäisellä kerralla (ohjeet minne ottaa yhteyttä, jos on jotain kysyttävää jne.), mutta tarkemmin viestiä tutkittuani totesin, että liitetiedosto on eriniminen. Avasin liitetiedoston ja hetken aikaa jouduin sitä tavailemaan, ennen kuin tajusin siinä olevan minun viisumini!!! Valtava painolasti putosi harteilta ja hymy levisi kasvoille. Olin niin kiitollinen ja helpottunut!!! Enää ei tarvinnut jännittää, jatkuisiko lomani sittenkin Fidzillä vaan sain lähteä pakkaamaan.

Aamulla heräsin viideltä, enkä saanut enää nukuttua, vaikka olisin voinut nukkua vielä puoli tuntia. Niinpä nousin ylös ja kaikessa rauhassa laitoin itseni lähtökuntoon. Lentokenttäkyydin piti lähteä kuudelta. Kymmentä vaille olin respassa maksamassa laskuni. Ehdin vielä vilkaista viimeiset sähköpostit ja FB-kuulumiset kyytiä odotellessa. Ja tietysti käydä vessassa... Olo oli edelleen ikävä. Kauhulla odotin lentomatkaa. Onneksi se ei olisi kovin pitkä. Ensimmäinen lento vajaa neljä tuntia ja toinen alle pari tuntia. Kyytiä ei alkanut kuulua . Lopulta respan poika kävi jossakin (herättämässä kuskin???) ja sanoi, että nyt kyyti on tulossa. Kello oli lähes puoli seitsemän. Lento lähtisi vartin yli kahdeksan, joten mikään hengenhätä ei vielä ollut. Kun lopulta pääsin lentokentälle, lähtöselvityksessä ei ollut ketään. Virkailija pahoitteli, että jäljellä oli enää keskipaikkoja. Ei haitannut. Pääasia, että pääsin koneeseen! Paikkani oli koneen toiseksi viimeisellä penkkirivillä. Viimeinen rivi oli täysin tyhjä. Vieruskaverini ikkunapaikalta kysyi lentoemolta, voisiko hän siirtyä takapenkkiin ja sai luvan. Minä puolestani olin saman tien ikkunapaikalla.

Olin ajatellut kirjoittaa lennolla blogin Fidzin osalta valmiiksi, mutta toisin kävi. Alkuun pääsin, mutta sitten uni voitti. Ja niin voittaa uni nytkin. Aamulla on aikainen lähtö kahden päivän purjehdukselle Suurelle koralliriutalle. Halusin kuitenkin saada Fidzin osalta tarinan päätökseen ennen kuin asiat unohtuu. Niinpä pahoittelen, että tämä teksti tulee tässä vaiheessa ilman kuvia. Lisään ne purjehdukselta palattuani.

Nananu-I-Ra

Caqalailta jatkoin matkaani kohti pääsaaren pohjoisrantaa, josta pääsee Nananu-I-Ran saarelle. Saksalaispariskunta Sabine ja Tobias lähtivät samaa matkaa samaan osoitteeseen. Minä oli varannut vuoteen kahdeksi yöksi Bethamsilta, mutta Sabine ja Tobias eivät olleet varanneet vielä mitään. He luottivat siihen, että saarelta löytyy kyllä vapaata majoitustilaa. Itse olin halunnut ottaa varmanpäälle viimeisen viikon majoituken suhteen, joten olin varannut vain kaksi yötä siltä varalta, että paikka ei olisi mieluinen. Wailacen laiturilta aloimme katsella kyytiä Korovouhun, josta pääsisimme bussilla Rakirakiin. Meidän kanssamme Caqalailta tuli muitakin ihmisiä ja joku heistä tilasi lavataksin, kun hänellä oli niin paljon tavaraa. Kun lavataksi tuli, Rai huikkasi meille, haluammeko kyydin Korovouhun. Halusimmehan me ja niin hyppäsimme tavaroinemme lavalle. Korovoussa olikin jo bussi odottelemassa lähtöaikaa, joten pääsimme auringon paahteesta suoraan ilmastoituun bussiin. Samoihin aikoihin tosin taivas alkoi jälleen vetää pilveen, mutta iloksemme totesimme pilvien jäävän taaksemme, kun jatkoimme matkaa. Parin tunnin hitaan matkanteon jälkeen olimme Rakirakissa. Bussi pysähtyi lähes joka kylässä matkan varrella.

Rakirakissa oli helteisen kuumaa. Nostimme rinkat selkään, reput vatsapuolelle ja lähdimme etsimään lounaspaikkaa. Taksikuskit olivat jatkuvasti tarjoamassa kyytiä, mutta vielä emme olleet taksin tarpeessa. Muutaman ravintolan jälkeen löysimme viihtyisänoloisen paikan, josta sai paistettua riisiä tai nuudelia. Tilasimme annokset ja kylmät juomat, hyödynsimme paikan vessaa ja jäimme odottamaan ruokaa. Samalla seurasimme kauhulla, kun pieni (jonkun henkilökuntaan kuuluvan) taapero kuljeskeli pitkin ravintolaa suuri, terävä keittiöveitsi kädessään. Onneksi henkilökunta huomasi tilanteen ennen kuin mitään vahinkoa pääsi tapahtumaan. Hyvin nopeasti sain eteeni valtavan annoksen paistettua riisiä. Ruoka osoittautui oikein maittavaksi ja hyvällä ruokahalulla koko annos katosi nälkäiseen vatsaan.

Lounaan jälkeen oli vuorossa ruokaostosten tekeminen. Nananu-I-Ran majoituspaikoissa on hyvät keittiöt vieraiden käyttöön ja varsinaisia ravintoloita ei saarelta löydy yhtään. Niinpä kävimme ensin supermarketissa hakemassa tarvikkeita ja sitten vielä torilla hankkimassa tuoreet hedelmät ja vihannekset. Supermarketin ovella oli jälleen yksi taksikuski tarjoamassa kyytiä. Kun sanoimme menevämme vielä torille, kuski tarjosi, että voisimme jättää ylimääräiset kantamukset jo autoon ja käydä tekemässä ostoksemme. Varovaisina länsimaisina turisteina emme tarttuneet tarjoukseen, vaan kaikkien kantamusten kanssa suuntasimme torille. Kun vihdoin olimme saaneet kaiken tarvittavan haalittua kasaan, aloimme katsella, mistä sen taksin nyt saisimme. Torin laidalla oli parkissa paljon takseja, joten lähdimme kävelemään niitä kohti. Siinä samassa paikalle kurvasi vielä yksi taksi, joka parkkeerasi suoraan eteemme. Kuski oli sama, joka supermarketin ovella oli kyytiä tarjonnut. Nyt  pakkasimme tavarat autoon ja matka kohti Ellingtonin pikkusatamaa kohti alkoi. Matkalla saimme kuulla pikaselostuksen paikallisesta sokeriteollisuudesta.

Ellingtonin "satama"

Satama osoittautui todella pieneksi. Siellä oli vain yksi pieni laituri, pieni baari/kahvila ja yhden Nananu-I-Ran resortin toimipiste. Jokainen saarella toimiva resortti käy itse hakemassa vieraansa satamasta ja siellä olikin kaksi miestä odottamassa kyytiään, mutta eri resorttiin. Meidän piti soittaa oma kyytimme. Ennen kuin ehdimme tekemään mitään soittamisen suhteen, satamassa ollut paikallinen nainen kysyi, olemmeko menossa Bethamsiin. Hän oli Pau, Bethamsin henkilökuntaa ja palaamassa saarelle kotona vietetyn viikonlopun jälkeen. Hän soitti meille veneen ja venettä odotellessamme Sabine ja Tobias selvittivät Paulta millaisia huoneita heillä on tarjolla ja mihin hintaan ja päättivät majoittua samaan paikkaan kanssani.

Jo saaren rannasta katsottuna Bethams vaikutti oikein lupaavalta. Puutarha oli hyvin hoidettu, rakennukset näyttivät siisteiltä ja mukavilta ja paikka oli erittäin rauhallinen. Kun pääsin yhteismajoitushuoneeseeni, se oli ehdottomasti paras, missä ikinä olen tähän mennessä yöpynyt! Huone oli todella siisti, siellä oli vain neljä sänkyä ja huoneessa oli oma keittiö jääkaappeineen ja kaasuliesineen sekä ruokapöytä. Vessa ja suihku löytyi ulkoa muutaman metrin päästä ja nekin olivat erittäin siistit. Vielä kun kuulin, että ainakaan sillä hetkellä huoneeseen ei ollut muita varauksia, olin enemmän kuin tyytyväinen, kun sain purkaa kaikki tavarani ja levittää ne koko huoneeseen tuulettumaan. Ulkoa löytyi kunnon pyykkinaru, minne sain ripustettua kosteat vaatteet kuivumaan. Tälläkin saarella on vesiongelma, joten vaatteiden pesu on kielletty, mutta pahiten haisevat uikkarit pesin siitä huolimatta. Sabine ja Tobias olivat myös hyvin tyytyväisiä huoneeseensa ja keittiöönsä, joka oli huoneen ulkopuolella yhteinen toisen huoneen kanssa. Koska toinen huone oli tyhjillään, keittiö oli yksin heidän käytössään.

Huoneeni keittiö

Kun olin päässyt asettumaan kunnolla, totesin, että olin löytänyt Fidzin reissun ehdottoman helmen. Tätä jos mitä voi kutsua paratiisiksi. Päätin samantien buukata pari lisäyötä, vaikka olinkin hieman huolissani ruokatarvikkeideni riittävyydestä. Sekin ongelma ratkesi, kun Pau kertoi, että yksi perheenjäsenistä (Bethams on perheyritys) on tulossa seuraavana päivänä saarelle ja hän voi tuoda tullessaan minulle lisää tarvikkeita. Niinpä kirjoitin ostoslistan ja huoli nälkäkuolemasta oli selätetty. Nautin täysin siemauksin saaren rauhasta ja kiireettömyydestä. Tein ruokaa kun oli nälkä, nukuin kun nukutti ja muuten istuskelin kirjan kanssa baarin terasilla varjossa merinäköalasta nauttien. Baaria piti Rebekka, nuori perheenjäsen, joka istuskeli myös usein terassilla, kun asiakkaita ei ollut. Olimme Sabinen ja Tobiaksen kanssa Bethamsin ainoat vieraat. Rebekka vei meidät rannassa olevan pitkän laiturin päähän ruokkimaan kaloja. Oli hienoa snorklata ison kalaparven keskellä ja katsella kun kalat innoissaan kävivät tarjoamiemme leipäpalojen kimppuun.

Takimmaisessa rakennuksessa minun huoneeni, etummaisessa Sabinen ja Tobiaksen

Auringonlaskut tällä saarella ovat olleet kaunista katsottavaa. Lähes joka ilta olen istunut laiturilla ihailemassa taivaanrannan saamia uusia värejä. Yhtenä iltana istuskelin Sunset pointilla tunnin verran ensin odottaen värejä ja sitten niitä ihaillen ja kuvaten. Suurin osa saarella ottamistani kuvista taitaakin olla auringonlaskukuvia... 

Näkymä Sunset pointilta

Yhtenä aamuna kävin kävelemässä Backbeachilla. Saari on tältä kohtaa vain noin 200 metriä leveä, joten muutamassa minuutissa on toisella puolella saarta, mistä löytyy pitkä, valkoinen hiekkaranta. Sillä puolella saarta on yleensä tuulisempaa ja siellä onkin yksi Fidzin suosittu leijalautailu ja surffausresortti. Kun olin Backbeachin katsastanut, olin edelleen erittäin tyytyväinen, että olin valinnut majapaikakseni Bethamsin.

Kahtena viimeisenä iltana saimme tällekin saarelle sadetta. Ensimmäisenä iltana sade tuli kunnon ukonilman kera ja sade kesti muutaman tunnin. Kerran ukkonen rysähti aivan päällä, mutta muuten jyrinät kuuluivat hitusen kauempaa salamoiden valaistessa pimeää taivaanrantaa. 

Useimmat saaret ovat sähköverkon ulkopuolella, joten sähköntuotanto on oman generaattorin varassa. Bethamsin generaattori oli käytössä 8.30 - 14 ja 16 - 22. Generaattori käynnistettiin ja sammutettiin juuri oikealla kellonlyömällä, mikä hämmästytti kovasti, Fidzin ajassa kun ollaan. Syy moiseen täsmällisyyteen selvisi, kun kuulin, että generaattorista vastaa yksi perheen miehistä ja hänen suonissaan ei juurikaan fidziläistä verta virtaa.

Kun Suomessa tuskaillaan myyrien koloista nurmikolla, täälläkin nurmikko oli täynnä isoja koloja. Mietin ensin, onko täälläkin myyriä, mutta ei ole. Kolot on rapujen koloja! Ja ne ravut onkin sitten isoja! Yhtenä iltana, kun satoi, ravut tulivat ulos koloistaan ja yksi oli päättänyt majoittua minun suihkuun... Siinä oli hyvä katsella ja tutkailla, millainen otus tuo rapu oikein onkaan. Muuten kun niitä oli aika vaikea päästä näkemään. Hämärän laskeuduttua ravut yleensä kömpivät koloistaan ulos, mutta heti kun ne huomasivat ihmisen lähestyvän, ne katosivat hetkessä maan uumeniin.

Rapujen mylläämä nurmikko. Jos tsuumaa lähemmäksi, voi nähdä rapuja kolojen suilla.

Niin ihana paikka kun Bethams olikin, ihan kaikki ei mennyt putkeen... Keskiviikkoaamuna herättyäni tunsin vatsan vähän kipristelevän. Pian totesinkin, että nyt on lähdettävä vessaan. Melkoisen löysää tavaraa sieltä tuli, mutta ei kuitenkaan ihan vaan vettä. Päivän mittaan huomasin aina silloin tällöin pientä kipristelyä. Vatsa ei kuitenkaan haitannut elämää sen kummemmin ja pystyin nauttimaan olostani  ihan täysillä. Torstaiaamuna heräsin jälleen vatsan kipristelyyn. Tällä kertaa kipu oli jo kovempaa. Melko kiireesti sain siirtyä pytylle ja nyt oli kuin vesihanan olisi aukaissut. Olo oli aika heikko, joten palasin sänkyyn huilimaan ripulilääkkeen ensin otettuani. Ruokaa ei tehnyt mieli yhtään, mutta vettä yritin itseni pakottaa juomaan. Olimme Sabienen ja Tobiaksen kanssa suunnitelleet kävelevämme iltapäivälle Oni-beachille, joka on toisella puolella saarta ja kuulemma todella kaunis. Totesin ystävilleni, että minusta ei taida olla lähtijäksi, ellei olo oleellisesti parane.

Aamupäivä meni lähinnä makoillessa. Puolen päivän jälkeen alkoi tuntua, että energiat on niin vähissä, että on pakko yrittää syödä jotain, vaikka ruuan ajatteleminenkin yökötti. Päätin kuitenkin keittää riisiä ja mauksi lisäsin tomaattia ja sipulia. Kesken riisin keiton alkoi taas tuntua, että on pakko lähteä vessaan. Hetken aikaa pytyllä istuskelin ilman että mitään tuli ulos. Päätin palata riisikattilan ääreen. Palasinkin viime hetkellä, sillä vedet oli jo haihtuneet ja riisi olisi palanut pohjaan aivan hetkessä. Sammutin kaasun ja tunsin, että silmissäni alkaa pimetä ja korvissa suhista. Lähdin kuumasta keittiöstä ulos terasille varjoon, nappasin ämpärin suihkun nurkasta mukaan ja asetuin makuulle. Vatsassa oli tosi kurja olo ja pian oksensin, mutta vain vähän. Olo helpotti hitusen ja pian palasinkin kokkailemaan sapuskat valmiiksi ja väkisin söin vähän saadakseni edes hieman energiaa. Loppupäivän enimmäkseen makoilin ja toivoin vatsan rauhoittuvan. Pohdin mielessän, mitä tekisin seuraavana päivänä. Pystyisinkö matkustamaan alkuperäisen suunnitelmani mukaan takaisin Nadiin vai joutuisiko jäämään saarelle sairastamaan? Ajatus saarella sairastamisesta ei houkutellut lainkaan, vaikka paikasta niin paljon pidinkin. Nadissa olisin lähempänä kaikkia mahdollisesti tarvittavia palveluja ja siellä ei tarvitsisi itse huolehtia ruuan laittamisesta.

Bethamsin ranta laskuveden aikaan...

... ja nousuveden aikaan. Kaikkein korkeimmillaan vesi nousi ihan laiturin tasolle asti. Erotusta oli lähes kaksi metriä.

Perjantaiaamuna heräsin jo niin tuttuun kipuun vatsassa ja suunnistin samantien vessaan. Vesiripuli jatkui. Olo oli tosi kurja. Sain Sabinelta ja Tobiakselta elekrolyyttijuomaa, josta sain elimistööni tarvittavia mineraaleja. Juoman ja pienen levon jälkeen päätin lähteä matkaan. Ensitöikseni Rakirakiin päästyäni etsisin apteekin, josta kävisin kysymässä apua. Olin edellisenä iltana saanut huonekaveriksi nuoren japanilaistytön, jolle jätin kaikki jäljellä olevat ruokatarvikkeeni. Toivoin, että minun ei tarvitsisi rinkkaa paljoa kantaa, sillä tuntui, että minulla ei yksinkertaisesti olisi siihen voimia. 

Matka kohti Nadia alkoi Bethamsin moottoriveneellä, joka vei minut Ellingtonin satamaan. Siellä oli vastassa valmiiksi tilattu taksi, jolla pääsin Rakirakiin. Pyysin taksikuskia pysähtymään apteekin kohdalla, missä kävin hakemassa toista ripulilääkettä ja elektrolyyttijuomaa. Viereisestä marketista nappasin vesipullon matkaan. Taksikuski vei minut linja-autoasemalle, jossa ei sillä hetkellä ollut bussia Nadiin, joten jouduin hetken odottelemaan.  Nadiin ei busseja ollut menossa, joutuisin vaihtamaan Lautokassa, mikä ei olisi mikään ongelma. Pian bussi tulikin. Tällä kertaa bussi ei ollut ilmastoitu, vaan tuuletus toimi ikkunat avaamalla. Se sopi minulle, sillä ajattelin, että jos olo yltyy oikein pahaksi, voin pistää pään ulos ja oksentaa sinne. :) Matkalla pohdin, josko jäisinkin Lautokaan pariksi yöksi, mutta hylkäsin ajatuksen lopulta ja päätin jatkaa matkaa tuttuun Wailoaloa Beach resorttiin. 

Lautokassa bussin vierelle saapui miehiä kottikärryjen kanssa. Kun nostin rinkan taravatilasta pois ja olin nostamassa sitä selkään, yksi miehistä tuli sanomaan, että ei, ei, laita rinkka kottikärryyn. Hyvin mielelläni sen tein ja nuori mies kärräsi rinkan seuraavaan bussiin. Olotilani huomioiden kaivoin mielelläni kärrymiehelle kolikon kukkarostani. Nadiin pääsin express-bussilla, joka pysähtyi matkalla vain lentokentällä. Perille päästyäni olin erittäin helpottunut, että olin sevinnyt matkasta kunnialla! Olo tuntui jopa siinä määrin paremmalta, että päätin syödä lounasta. Kävelin jo tuttuun ravintolaan, mistä tiesin saavani hyvää kurpitsakeittoa, tuorepuristettua mehua ja paikassa olisi wi-fi. Tarjoilija muisti minut ja vaihdoimme lyhyesti kuulumisia. Syödessäni kahlasin pikaisesti sähköpostit ja fb-viestit läpi. Tuntui niin hyvältä, kun useampikin ystävä kyseli jo huolissaan minun perään, kun lähes pari viikkoa olen ollut netin tavoittamattomissa. Tein myös varauksen Wailoaloa Beach resorttiin lopuiksi jäljellä oleviksi neljäksi yöksi. Sitten kello näyttikin kolmea, jolloin bussi Wailoaloa Beachille lähtisi. Keräsin siis kamppeeni, maksoin laskun, poikkesin marketista hakemassa vettä ja astelin bussipysäkille. Onneksi bussi ja kuski olivat jo tulleet tutuiksi, sillä kun bussi tuli pysäkille, siinä ei enää ollut ikkunassa määränpäätä kertovaa kylttiä.

Oli mukava palata tuttuun paikkaan, missä henkilökunta toivotti iloisesti nimeltä kutsuen tervetulleeksi takaisin! Sain jälleen oman huoneen ilman huonekavereita. Matka respasta huoneeseeni (ehkä noin 100 metriä) tuntui loputtoman pitkältä. Tuntui, etten selviä perille. Kun lopulta raahauduin sisälle, rojahdin sänkyyn huilimaan. Paha olo oli palannut. Vatsassa kipristeli ikävästi. Nukahdin ja herättyäni olo oli entistä kurjempi. Vääntäydyin vessaan ja hetken päästä kakki syömäni ja juomani tuli ylös rajulla voimalla. Sitten olo helpotti siedettäväksi. Uskalsin käydä suihkussa ja lopulta lähteä sen verran liikkeelle, että kävelin respaan ajatuksena julkaista blogitekstini. Vaan eipä netti pelittänyt... Aikani siinä ihmettelin, ennen kuin kysyin netin toimimattomuudesta respan väeltä. Sanoivat, että hetken päästä pitäisi toimia. Pyysin pyykkipussi ja peiton ja kävelin takaisin huoneeseen kirjoittamaan tämän tekstin loppuun. Nytpä voisikin sitten käpötellä takaisin katsomaan, joko netti toimisi, niin pääsette lukemaan kahden viimeisen viikon seikkailuistani ja lähettämään säälivät empatiaterveiset turistiripulin kourissa kärsivälle maailmanmatkaajalle... :D

Märkää kyytiä Caqalaille

Sunnuntai-iltana yritin kurkkia, missä pyykkini ovat kuivumassa, mutta en nähnyt niitä missään. Talon oma väkikin oli poissa, joten en voinut kysyä keneltäkään. Luotin kuitenkin siihen, että homma on hoidossa. Sade alkoi illalla ja satoi läpi yön. Aamullakaan sade ei osoittanut laantumisen merkkejä ja aloin uumoilla kosteaa venematkaa Caqalaille (lausutaan Thangalai). Menin aamiaiselle hyvissä ajoin voidakseni kysyä pyykkejäni. Suzie ei osannut sanoa niistä mitään ja Josh nukkui vielä. Ei siis auttanut muu kuin odottaa. Vihdoin Suzie kävi herättelemässä Joshin. Kuulin vain kiivasta sananvaihtoa, mutta  minulle kukaan ei kertonut, mistä oli kyse. Vasta hieman myöhemmin sain kuulla, että Josh ei ollut pessyt vaatteitani sunnuntaina, kun keli oli niin epävakainen. Hän pesi ne vasta maanantaiaamuna, kun olisin halunnut alkaa jo pakkaamaan... Onneksi suurin osa vaatteista oli kevyitä, nopeasti kuivuvia materiaaleja. Josh levitti ne kattotuulettimen alle kuivumaan. Puuvillaiset menivät kuivausrumpuun. Osan vaatteista jouduin pakkaamaan vielä kosteina rinkkaan, mutta onneksi matka ei pitänyt olla pitkä, joten saisin ne kuivumaan Caqalaille päästyäni.

Sade jatkui vielä, kun oli aika lähteä bussille. Onneksi minulla on sekä rinkkaan että reppuun kunnon sadesuojat ja itselle sateenvarjo. Kävelin bussiasemalle, missä bussi jo olikin valmiina odottamassa. Ostin lipun kojusta, heitin rinkan tavaratilaan ja nousin bussiin, joka oli yllättävän tyhjä. Sain itselleni kokonaiset kolme penkkiä. Käytävän toisella puolella istui länkkäriltä näyttävä nainen pojan kanssa. Kun lipuntarkastaja tuli tarkistamaan lippuja, kuulin naisen kysyvän, missä pitää jäädä pois päästäkseen Caqalaille. Tuon kuultuani huikkasin olevani menossa samaan paikkaan. Hieman siinä ihmeteiltiin, kun olimme saaneet kumpikin erilaiset ohjeet saarelle pääsyyn. Minulle oli annettu ohjeet ottaa bussi Korovouhun, missä saaren väki olisi ostoksilla. Tapaisin heidät siellä. Ingaksi esittäytynyt saksalaisnainen puolestaan oli saanut ohjeet jäädä bussista sillalla, mistä vene Caqalaille lähtee. Inga soitti vielä Caqalain respaan kysyäkseen, kumpaanko paikkaan meidän pitäisi mennä. Siellä ei tiedetty mitään Korovoun ohjeista... Rahastaja kertoi, että silta on ensin ja Korovouhun on siitä muutama kilometri. Vene lähtisi kahden aikaan, joten meillä olisi hyvin aikaa käydä Korovoussa ostoksilla ja palata sillalle toisella bussilla, jos saaren väkeä ei siellä näkyisi. Inga ajatteli ensin, että hän jäisi Theon kanssa sillalle, mutta minä halusin mennä Korovouhun ostamaan ainakin juomavettä. Lopulta Ingakin päätti lähteä ostoksille. 

Jäimme siis bussista Korovoussa, jossa ei näkynyt merkkiäkään Caqalain väestä. Teimme ostoksemme ja palasimme bussipysäkille katsomaan, olisiko siellä joku meitä odottamassa. Ei ollut, mutta pysäkillä istunut paikallinen mies kysyi, minne olemme menossa. Kerroimme tilanteen, mies otti puhelimen käteen ja alkoi soittaa jollekin. Hän soitti Caqalain kapteenille, joka kertoi olevansa sillalla ja odottavansa meitä siellä. Kävelimme siis tien toiselle puolelle, missä olikin bussi juuri menossa oikeaan suuntaan. Hyppäsimme bussiin ja pian olimme sillalla, missä kapteeni oli meitä vastassa. Hän sanoi, että meidän pitäisi odottaa vielä 5-10 minuuttia Raita. Aika pian totesimme ajan olevan Fidzin aikaa, sillä odottelu venyi lähemmäs tuntiin... Sade oli onneksi loppunut ja aurinko alkoi pilkistellä pilvien lomasta. 

Hitusen arvelutti tuota pitkin kävellä, mutta varjoon kun tahtoi päästä odottelemaan, siitä mentiin.

Vihdoin Rai kurvasi taksilla paikalle ja siirryimme kaikki veneeseen. Jo tuttuun tapaan istuimme veneen pohjalle pelastusliivien päälle. Alkumatka oli leppoisaa ajelua jokea pitkin. Jossain vaiheessa sade alkoi uudelleen, joten puin sadeviitan päälle. Kuuro oli kuitenkin hyvin lyhyt, mutta jätin viitan päälleni. Se osoittautui erittäin hyväksi ratkaisuksi, sillä joen vaihduttua mereksi alkoi laidan yli pärskyä vettä veneeseen. Pienessä aallokossa vettä pärskyi yllättävän paljon ja hetkessä olisin ollut litimärkä ilman sadeviittaa. Onneksi matkatavarat olivat turvassa pressun alla. Toiset veneessä olijat olivat melkoisen märkiä perille päästyämme ja viitasta huolimatta minäkin olin saanut osani. Takamus oli aivan märkä ja silmälasit oli suolaveden kyllästämät, niin ettei läpi tahtonut nähdä.

Tällaisella veneellä matkasimme Caqalaille

Rantaan päästyämme Caqalain väki oli vastassa ja meidät ohjattiin saman tien huoneeseemme, että saimme kuivaa vaatetta päälle. Olin aivan hämmästynyt, kun Inga ja Theo ohjattiin myös makuusaliin. Yleensä kun makuusaleihin ei lapsia huolita. Makuusali oli yksi mökki, missä on kuusi kerrossänkyä. Huoneessa oli ennestään yksi saksalainen nuoripari, joten jälleen kerran sain kuunnella, kun kaikki muut puhuivat saksaa... Mökin yhteydessä, huoneen ulkopuolella, oli vessa ja suihku. Vessasta puuttui ovi, eikä siinä ollut mitään verhoakaan. Henkilökunta lupasi etsiä siihen jonkun verhon, ettei ihan kaikkien nähden tarvitse pytyllä istuskella. Tuulisina päivinä verho tosin lepatti iloisesti tuulessa ja vessassa käynnistä tuli taitolaji, jos halusi edes jonkinlaista yksityisyyttä. Pian opin, kuinka toisella jalalla voi pitää verhoa paikoillaan tarpeitaan toimittaessaan.

MÖkki ulkoa

Caqalai on pieni saari, jonka ympäri voi kävellä noin 15 minuutissa. Saarella on yksi resortti, jota pyörittää viereisen Moturikin saaren metodistiseurakunta. Saarelta ei saa alkoholia, mutta vieraat saavat tuoda halutessaan omat juomat mukanaan. Ravintolaakaan ei ole, vaan resortti pyörii al-inclusive systeemillä. Aamiainen tarjoillaan kahdeksalta, lounas yhdeltä ja päivällinen seitsemältä. Onneksi tuli varattua pientä evästä mukaan, sillä ruokailuvälit on aika pitkiä. Ruoka täällä on myös yksinkertaisempaa kuin edellisellä saarella, missä oli aina monenlaista ruokaa tarjolla. Täällä lounas voi olla lautasellinen paistettua nuudelia tai pastaa vihannesten kera. Tänne tullessani pyysin heti vehnättömän kasvis-/kalaruuan. Kolmena ensimmäisenä päivänä lounaaksi olen saanut munakkaan, kun toisilla on ollut pastaa/nuudelia. Ensimmäisenä päivänä keittiön väki ei oikein tiennyt, mitä he minulle olisivat tarjonneet ja kun tulin syömään, Maa tuli kysymään minulta, haluaisinko jotain paistettujen vihannesten lisäksi. Kun näin lautaseni, jolla oli valtava kasa paistettuja porkkanoita, vihreitä papuja, kaalia ja paprikaa, totesin, että kyllä haluan muutakin. Kun he eivät keksineet, mitä se muu voisi olla, ehdotin munakasta, josta tuli sitten vakilounas.

Näissä all-inclusive -paikoissa on toinenkin nurja puoli - nuo ruoka-ajat. Kun on oppinut elämään ilman kelloa, tuntuu tosi hassulta tulla pienelle saarelle, missä joutuukin pitämään huolta siitä, että on aikanaan syömässä. Onneksi tämä huoli osoittautui täällä turhaksi. Kun ruoka on valmis, keittiön väki puhaltaa isoon simpukankuoreen, josta lähtee kantava, kumea ääni, vähän kuin sumutorven ääni. Siitä tietää, että on aika siirtyä lautasen viereen ja kello on saanut pysyä edelleen kassissa.

Saari on jälleen erittäin hyvä paikka olla tekemättä mitään. Ajan saa kulumaan lukemalla, snorklaamalla, Australian reissua suunnittelemalla ja vaikkapa kävelemällä kameran kanssa saaren ympäri. Kun tekee kierroksen laskuveden aikaan, voi kierroksen pituutta lisätä kävelemällä merestä paljastunutta hiekkasärkkää pitkin lähes käärmesaarelle saakka. Ennen päivällistä saaren lentopallokentällä on monesti pelit käynnissä. Satuin kerran kävelemään siitä ohi juuri siihen aikaan ja yksi saaren työmiehistä, Siba, huikkasi, että tule pelaamaan. Hetken epäröinnin jälkeen innostuin ajatuksesta ja onhan nyt sekin koettu, millaista on pelata pallolla, joka on lähes soikea... Pallon pintakerros oli yhdestä kohdasta ratkennut pahasti ja sisäkumi pullistui reilusti ulos. 

Käärmesaari

Tänne tullessani tein ensimmäisen saarikierroksen ja surukseni huomasin, että koko saarelta löytyy vain yksi riippumatto ja sekään ei ole kunnolla varjossa. Kysyin yhdeltä työntekijältä onko täällä enenmpää riippumattoja ja hän lupasi kysyi pomolta. Muutamaan päivään ei mitään kuulunut, mutta nyt kun tätä kirjoitan, kaksi miestä ilmestyi riippumaton kanssa mökkini edustalle ja siihen nuo riippumaton ripustivat. :) Mitä tästä siis opimme? Aina kannattaa kysyä! Tosin myöhemmin totesin, että ilo uudesta riippumatosta oli ennenaikaista, sillä sateella matto kastui, eikä kuivunut koskaan ennen seuraavaa sadetta.

Sää saarella on todella vaihteleva ja se voi muuttua ihan hetkessä. Ensimmäisenä päivänä tuuli oli todella kovaa. Mökin ovet ja ikkunaluukut oli pakko pitää kiinni. Tuuli ulvoi nurkissa ja ulos mennessä tuli  jopa hieman viluinen olo. Niinpä päivälliselle lähtiessäni vedin fleecen päälle vain todetakseni, että tuuli tyyntyi ja illasta tuli mukavan lämmin. Toisella kerralla koko päivän oli tuullut kovasti. Makoilin silloin vielä ainoassa riippumatossa lukemassa tuulen tuivertaessa ja aaltojen lyödessä rantaan. Silmänräpäyksessä tuuli oli poissa ja meri lähes tyyni. Ikinä ennen en ole kokenut niin hurjan nopeaa säätilan vaihdosta! Loppuviikosta sää muuttui epävakaiseksi ja joka päivä satoi. Onhan täällä sadekausi menossa, joten sade on ollut ihan odotettua, vaikka aikaisemmin ei juurikaan ole sadellut. Sateella mökki on jokseenkin pimeä. Ikkunoiden virkaa toimittaa puuluukuilla peitettävät aukot, joista ei millään saa mökkiin paljoa valoa. Sähköä on vain illalla auringonlaskusta eteenpäin, joten mökissä lukeminen sateella on haastavaa. Lopulta keksin nostaa tuolin oviaukkoon, josta tulee sen verran valoa, että juuri ja juuri näkee lukea.

MÖkki sisältä

Caqalain naapurissa on toinen pieni saari, Leleuvia, jonne teimme Ingan ja Theon kanssa yhtenä päivänä retken. Saimme kyydin saaren moottoriveneellä, joka odotti meitä niin kauan kuin halusimme aikaa käyttää. Leleuvia on astetta kehittyneempi saari. Siellä on enemmän mökkejä ja suihkusta tulee lämmintä vettä! Snorklauksen päätteeksi kävimme nauttimassa lämpimästä suihkusta. Oma suihku kun toimii silloin kuin muistaa. Toisinaan (yleensä) vettä tulee vain tiputtelemalla ja välillä ei ollenkaan. Sunnuntaina vettä ei tullut aamulla, ei myöhemmin aamupäivällä eikä vielä lounaan jälkeenkään. Mainitsin asiasta Maalle, joka totesi, että täytyypä pyytää poikia pumppaamaan vettä... Ensimmäisen kerran täällä suihkua ottaessani ihmettelin, kun tuntui ettei saippua huuhtoudu iholta lainkaan. Kun jutustelin myÖhemmin asiasta Ingan kanssa, totesimme, että syy on varmaankin siinä, että suihkun vesi on osittain suolavettä. Saippua kyllä huuhtoutuu, mutta iho jää tahmean tuntuiseksi veden suolaisuuden vuoksi.

Leleuvialta lÖytyi kiva uusi kamu :)

Yksi Caqalain ihastuttava piirre on, että henkilökunta opettelee täälläkin vieraiden nimet ja kutsuu meitä aina nimeltä. Usein henkilökunta myös jää juttelemaan, kun kulkee ohi tai tulee jopa mökin terassille istuskelemaan, kun näkee minun istuvan tässä itsekseni. Yhtenä iltana Siba istahti seuraksi ja juttelimme ummet ja lammet. Hän lupasi esitellä minulle saaren paikkoja ja näyttää parhaat snorklauspaikat ja-ajat. Vuoroveden vaihtelu on täällä todella raju, joten se on syytä ottaa huomioon, jos lähtee snorklaamaan yhtään kauemmas rannasta. Siban kanssa terassilla istuessani rannalle syttyi nuotio, jonka ääreen siirryimme tulta tuijottelemaan. Siba kysyi olenko maistanut sitruunanlehtiteetä. Kun sanoin, etten ole, hän lähti keittämään meille kupilliset. Lähtiessään hän kysyi, haluanko teehen sokeria. Sanoin, etten halua. Kun sain kuppini ja maistoin teetä, olin yllättynyt, kuinka makeaa se oli. Totesinkin, että tämä ei todellakaan tarvitse sokeria, kun on näin makeaa jo muutenkin. Siba halusi maistaa, kuinka makeaa se on ja maistettuaan tunnusti, että oli laitannut siihen vähän sokeria. Seuraavana iltana päivällisen jälkeen pyysin sitruunanlehtiä tehdäkseni itse teeni ja totesin, että se ei todellakaan makeutta kaipaa, se on niin hyvää muutenkin.

Torstaina muu väki huoneestani lähti, eikä tilalle tullut ketään, joten lopun aikaa sain taas asustaa itsekseni koko mÖkkiä. Saarelle tuli lähteneiden neljän saksalaisen tilalle kaksi saksalaispariskuntaa, jotka majoittuivat omiin mÖkkeihinsä. Näistä saksalaisista sain seuraa, kun perjantaina matkasimme läheiselle Ovalaun saarelle Levukaan, Fidzin alkuperäiseen pääkaupunkiin. Mielelläni sinne seuralaisia otin mukaan, sillä venematka maksoi 80 dollaria riippumatta siitä, kuinka monta matkalaista veneessä oli. Levuka on pieni kaupunki, jossa kaikki palvelut sijoittuvat yhden, rantaa myÖten kulkevan kadun varrelle. Kaupunki oli nopeasti nähty, mutta paluuta kotisaarelle sai odottaa hyvän tovin, sillä täällä vuorovesi määrää jonkin verran sitä, milloin vesille lähdetään.

Iloiset Levukan matkalaiset palaamassa veneelle.

Saaren ympärillä on hienot snorklausvedet. Yhtenä päivänä kävelin lähes Käärmesaarelle saakka ja sieltä uin saaren taakse, missä tulee pian äkkisyvä. Syvän reunalle päästyäni heti ensimmäisenä näkÖkenttääni ui huikean kokoinen kala, suurin, mitä ikinä olen nähnyt. Pituutta kalalla oli reillusti yli metri ja korkeuttakin lähemmäs puoli metriä. Kala jäi uiskentelemaan ihan viereeni ja pitkän aikaa sain sitä ihailla. Muutenkin syvän reunamilla oli valtavasti kaloja ja siellä näki melkoisia parvia isojakin kaloja. Lähdin snorklaamaan reunamaa myÖtäillen takaisin Caqalaille päin. Laskuvesi oli niin matalalla, että välillä joutui etsimään reittiä, mitä pitkin pystyi uimaan rantaa kohti. Matkalla tuli nähtyä melkoinen määrä upeita koralleja ja mitä erilaisempia kaloja. Tuolla reissulla en onnistunut näkemään yhtään käärmettä, mutta seuraavana päivänä rannasta snorklatessani näin pisimmän merikäärmeen, mitä olen koskaan nähnyt. Käärme oli samoja musta-valkoraidallisia, mitä Thaimaassakin olen nähnyt, mutta tällä oli pituutta reilu metri.

Sadepäivinä ei hirveästi tehnyt mieli ulos lähteä, mutta sen verran halusin kuitenkin kokeilla, että kävin snorklaamassa sateella. Siinä puuhassa kun kastuu joka tapauksessa. Olihan se hassua tuntea, kun sade ropisi selkään snorklatessa.

Perjanta-iltana pääsin vihdoin näkemään auringonlaskun saarella. Se olikin ainoa, minkä täällä pääsin näkemään. Kaikkina muina iltoina oli pilvistä. Mutta tämä auringonlasku olikin sitten niin hieno, että koko saaren väki kerääntyi sitä katsomaan ja kuvaamaan. 

Viikonloppu Caqalailla oli sateinen. Aamut valkenivat aurinkoisina ja meri oli peilityyni, mutta jo aamupäivän aikana taivas veti pilveen ja puolenpäivän aikaan alkoi sataa. Sade jatkui yöhön asti. Kaikki vaatteet ja pyyhkeet olivat jatkuvasti kosteita ja alkoivat haista pahalle. Odotin maanantaita kuin kuuta nousevaa, että pääsisin pesemään ja kuivattamaan vaatteet. Maanantaiaamukin valkeni aurinkoisena ja tyynenä. Tiedossa oli siis mukavan tasainen merimatka takaisin pääsaarelle. Varauduin auringonpaisteeseen aurinkorasvalla, mutta jostain kumman syystä jalat jäivät rasvaamatta. Koska oli laskuveden aika, vesi oli erittäin matalalla ja kapteeni joutui etsimään huolella rannan läheisyydessä väylää, mitä pitkin pääsi joelle. Matka-aika venyi lähes puoleentoista tuntiin ja se oli melkoinen aika paahteessa. Onneksi jalat eivät pahasti palaneet, mutta hyvät rajat sortseista jäi!

Suva

Perjantaina oli aika vaihtaa taas maisemaa. Jossain vaiheessa mietin, josko olisin jäänyt vielä viikonlopuksikin viettämään rantaelämää, mutta halusin kuitenkin nähdä myös pääkaupungin, jota oli minulle kuvattu kiireiseksi ja ruuhkaisaksi paikaksi. Olipa varoitettu taskuvarkaistakin. Hetken vielä avaimen luovuttamisen jälkeen nautiskelin riippumattoelämää, ennen kuin nostin rinkan selkään ja lähdin ison tien varteen odottamaan bussia.  Pikkutietä pitkin kävellessäni vastaan tuli minivan, joka oli mitä ilmeisimmin matkalla Suvaan. Jatkoin kuitenkin ison tien varteen ja ajattelin, että pääsen vanin kyytiin sieltäkin, jos se on Suvaan menossa. Tien varressa oli pieni myyntikoju, jossa oli lähinnä hedelmiä myytävänä ja myyjinä näkyi vain lapsia. Lapset olivat äärettömän ystävällisiä ja neuvoivat minut varjoon bussia odottamaan. Minivan tuli aivan hetken kuluttua ja kuski viittoili minulle, haluanko kyytiin. Halusinhan minä. Olin ainoa matkustaja, joten kuski nosti rinkan viereeni penkille ja sanoi, että siirretään se sitten, jos auto alkaa tulla täyteen. Yli puolet matkasta autossa ei ollut ketään muita matkustajia ja jutustelimme kuskin kanssa mukavia. Lopulta sain seurakseni yhden miehen, joka oli myös juttutuulella. Sain kuulla esittelyn tulisilla kivillä kävelystä, kun ohitimme saaren, jolta kaikki lajin edustajat tulevat. Tulisilla kivillä kävely on yksi Fidzin turistinähtävyyksistä, jonka olen onnistunut missaamaan. Vaann onkos tuo nyt ihme, kun olen kiertänyt turistipaikat kaukaa.

Viimeiset hetket Korallirannikolla Beachousessa.

Lähempänä Suvaa autoon alkoi tulla lisää väkeä ja lopulta auto oli aivan täynnä. Toisin kuin Dominikaanisessa, täällä matkustajia otetaan vain sen verran kuin autossa on paikkoja. Loput kyytiin pyrkijät saavat odottaa seuraavaa kyytiä. Kun pääsimme kaupunkiin, odotin jännityksellä, missä on vanin määränpää, sillä olin katsonut reitin majapaikkaani bussiasemalta. Helpotuksekseni van pysähtyi bussiasemaa vastapäätä purkamaan lastinsa. Siitä lähdin kiipeämään mäkeä ylös Colonial Lodgeen. Perillä minua odotti vanha puutalo, jonka ikkunoissa roikkui eri maiden lippuja. Ensimmäisenä silmiin osui suuri Ruotsin lippu. Colonial Lodge on pieni perheyritys. Omistaja, Suzie, asuu yläkerrassa kahden poikansa kanssa ja alakerrassa on majoitustiloja vieraille. Ylhäällä on myös keittiö ja yhteiset oleskelutilat.

Jess, täältäkin löytyi riippumatto!

Olin varannut taas sängyn makuusalista. Suzie vei minut huoneeseeni ja sanoi, että näillä näkymin sinne ei olisi muita tulossa viikonlopun aikana. Huoneessa oli kolme kerrossänkyä ja huone oli mukavan tilava. En osannut taaskaan olla pahoillani privaattihuoneesta. :) Jätin tavarat huoneeseen ja lähdin tutustumaan kaupunkiin. Kysyin Suzielta, tietäisikö hän, mistä löytyy lähin Adventtikirkko. Suzie ei tiennyt, mutta hänellä oli vieras, joka hetken miettimisen jälkeen keksi, mistä kirkko löytyisi. Hän näytti minulle paikan kartalta ja päätin käydä katsomassa reitin valmiiksi aamua varten. Matkani kirkolle vei keskusta halki, joten siinä oli hyvä katsella, mitä kaikkea sieltä löytyy. Suureksi ilokseni satuin löytämään pienen kristillisen kirjakaupan, josta sain mieluisaa luettavaa tulevalle viikolle. Hyllystä löytyi Max Lucadon kirja, jota en aikaisemmin ollut lukenut ja toinenkin mielenkiintoisen oloinen kirja. Kassalta mukaan lähti vielä kasa kivoja kirjamerkkejä. Koko lystillä oli hintaa vähän reilut 12€.

Kun pääsin risteykseen, missä kirkon piti olla, löysin sieltä toiselta puolelta katua tyhjän parkkipaikan ja toiselta puolelta jonkun naisten oikeuksia puolustavan yhdistyksen rakennuksen. Hämilläni katselin ympärilleni, enkä nähnyt mitään kirkkoon viittavaa. Lähdin kuitenkin kävelemään tuota risteävää katua pitkin eteenpäin ja olihan se kirkko siinä. Se  ei vain risteyksestä käsin ensin näyttänyt ollenkaan kirkolta. Toisesta suunnasta tullessa löytyi pääportti ja iso kyltti, missä oli kokousten alkamisajat. Kun lueskelin kylttiä, huomasin kirkon oven olevan auki ja sisällä oli nainen siivoamassa. Hän näki myös minut ja tuli ovelle tervehtimään. Koska portti oli lukossa, nainen tuli portille katsomaan, oliko minulla jotain asiaa. Kerroin, millä asialla olen liikkeellä ja hän ojensi kätensä portin raosta ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi. Samalla paikalle tuli myös mies, yksi seurakunnan vanhimmista, jonka vaimo nainen oli. Hetken siinä portilla tarinoimme, ennen kuin sanoin jatkavani matkaa ja tulevani takaisin aamulla. Mies lähti kanssani kävelemään kirkon aidan viertä pitkin ja kysyi, onko minulla kiire jonnekin. Kun kerroin olevani "on Fidzi time", hän pyysi minut hetkeksi istumaan varjoon. Siinä jatkoimme jutustelua ja pian vaimokin oli saanut kirkon siivouksen valmiiksi ja yhtyi seuraamme. He tarjosivat minulle kyydin takaisin kaupungille ja toivottivat tervetulleeksi takaisin seuraavana päivänä ja pyysivät jäämään myös lounaalle jumiksen jälkeen.

Kirkko, jota en ensin kirkoksi tunnistanut :)

Hetken aikaa vielä pyörin kaupungilla paikkoja katsellen. Kävin syömässä intialaisen pikalounaan ja etsin pientä purtavaa iltaa varten. Kaupungin tori oli melkoisen vilkas paikka. Hyvä että siellä mahtui liikkumaan. Väkeä oli niin paljon. Ja myyjiäkin oli aivan riittämiin. Siinä vilinässä olisi kyllä hyvinkin helppo joutua taskuvarkaan uhriksi, jos ei olisi huolellinen omaisuutensa kanssa.

Torialueen reunamailla illalla oli jo aika rauhallista.

Viikonloppuaamuisin aamiainen tarjoillaan vartin yli yhdeksän. Suzie oli kysynyt ruokavalioni saapuessani, joten sain juuri minulle räätälöidyn aamiaisen kaurapuuroineen, kananmunineen ja hedelmineen. Kaikki vieraat ja talonväki istuivat saman pöydän ääreen yhdessä aamiaiselle, joka oli samalla hetki seurustelulle. Aamiainen venyi ja venyi ja jouduin lopulta pyytämään anteeksi, että lähdin kesken, mutta halusin ehtiä kirkkoon edes jokseenkin ajoissa. Vartin verran olin myöhässä ja hämmästyin, kun jumis oli jo alkanut, eikä ollutkaan"on Fidzi time", niin kuin täällä kaikella on tapana olla. Ovella minua tervehti nuori mies, joka selvästikin osasi odottaa minua, koska hän kysyi heti, olenko Suomesta. Täkäläiseen tapaan nimeni ja kotipaikkani kirjoitettiin vieraskirjaan, mistä se myöhemmin luettiin seurakunnalle, kun vieraat esiteltiin. Edellisenä päivänä tapaamani seurakunnan vanhin, Jone, pyysi istumaan heidän seuraansa. Raamatuntutkistelu oli juuri alkamassa pienryhmissä ja Jone kysyi, haluaisinko mieluummin mennä nuorten ryhmään (ette arvaakaan, kuinka nuori ollenkaan jo olen :D) ja vastausta odottamatta lähti viemään minua nuorten luo. Jumis oli fidzinkielinen, mutta nuorten ryhmä pidettiin englanniksi ihan minun takiani. Täällä se on helppoa, kun englanti on Fidzin toinen virallinen kieli, jota kaikki osaavat.

Raamatuntutkistelun jälkeen yksi nuorista, Suma, pyysi minut kanssaan istumaan. Hän lupasi myös tulkata minulle, mutta tulkkaaminen jäi kyllä aika vähälle. Muutaman kerran kysyin, mitähän siellä edessä nyt puhutaan ja Suma kertoi, mutta ei koskaan jatkanut tulkkaamista. Yhden seisaaltaan lauletun laulun jälkeen takanamme istuva nainen sanoi jotain Sumalle ja Suma sanoi minulle, että mekossani on takana tahroja ja ehdotti, että lähdemme käymään pesuhuoneessa. Nainen takanamme tarjosi minulle huiviaan tahran peitoksi, mutta minulla oli omakin, jonka kietaisin vyötäisilleni. Ihmettelin vähän, että mikähän tahra siellä oikein on. Kun pääsimme sivuovesta ulos, katsoin ja totesin vereltähän tuo näyttää. Mutta miten ihmeessä? Ei pitänyt olla ainakaan kuukautisista johtuvaa. Kysyin, mistä vessa löytyy, että voisin tarkistaa asian. Vessassa totesin, että aamulla suihkussa huomaamani takamuksessa oleva julmetun iso FINNI oli puhjennut ja vuoti verta ja kun sitä siinä tutkailin ja vähän puristin, niin vuoto senkun yltyi. Hetken raavin päätäni ja mietin, mitä tehdä. Ei ollut laastareita kassissa mukana. Suma huuteli oven takaa, olenko kunnossa ja mistä tahrat on peräisin. Kerroin ongelmani ja Suma sanoi, että laastari löytyy kyllä, mutta pitää mennä viereiseen rakennukseen. Kietaisin huivin takaisin vyötäisille ja marssimme naapuritaloon. Siellä joku nuori nainen kaivoi lompakostaan laastarin, jonka Suma otti ja jäi selvästi odottamaan, että näytän hänelle, minne laastari laitetaan. Ei siinä muu auttanut, kun nostaa hameen helmoja, että Suma sai laittaa laastarin paikoilleen. Hitusen nolotti, mutta Suma ei ollut moksiskaan... :D

Jumiksen jälkeen siirryimme odottamaan lounaan valmistumista tuon naapurirakennuksen terassille. Rakennuksessa oli iso sali ruokailuja ja juhlia varten. Hyvin pian minulle selvisi, että lounas ei suinkaan ollut koko seurakunnan yhteinen, vaan tuon vanhimman perhe jäi lounastamaan yhdessä kirkolle. Jone esitteli lapsiaan ja heidän puolisoitaan. Kysyin, kuinka monta lasta hänellä on. Vastaus yllätti. Jone alkoi laskemaan lapsiaan ja lopulta totesi, että ehkä yhdeksän tai kymmenen. Olin aivan ihmeissäni ja kysyin, että eikö hän ole varma kuinka monta lasta hänellä on. Hän kertoi nauraen, että oli nuorempana raikulipoika. Myöhemmin, avioiduttuaan hän sai vaimonsa kanssa viisi lasta. Nykyisen vaimonsa kanssa hän on ollut kimpassa kuusi vuotta ja vaimolla on kaksi lasta ennestään, mutta yhteisiä lapsia heillä ei ole.

Kun lounas oli valmis, minut pyydettiin sisään. Tällä kertaa lounasta ei oltu katettu lattialle levitetyille kaislamatoille. Salin keskellä oli yksi pöytä, johon oli katettu paikat kolmelle, vähän sivumalla oli toinen pöytä, jonka ääressä istui naisia ja nurkassa oli kaislamatto, jolla istui nuorisoa ja lapsia. Minut pyydettiin tuohon keskellä olevaan pöytään, johon Jone ja toinen seurakunnan vanhin tulivat seurakseni. Ruokaakaan ei oltu nyt annosteltu valmiiksi lautaselle, vaan se oli tarjoiluastioissa, joista sain itse ottaa sen verran kuin halusin. Tarjolla oli kalaa kahdella eri tavalla laitettuna, kassavaa, riisiä, munakoisoja, paistettuja vihanneksia ja tuoretta salaattia. Ruoka oli jälleen kerran niin herkullista! Juotavaksi oli kotitekoista hedelmämehua (taivaallisen hyvää!!!) ja jälkiruuaksi tuoreita hedelmiä - mangoa, ananasta, papaijaa ja banaania. Ihanaa päästä nauttimaan kotiruokaa!!!

"Herrojen pöytä"

Syötyämme Jone tarjosi kyytiä Lodgeen, mutta halusin mieluummin kävellä, kun kirkossa oli tullut istuttua taas pitkään. Jone kyseli seuraavan päivän suunnitelmiani. Kerroin miettiväni mahdollisesti meneväni läheiseen kansallispuistoon ja Jone tarjoutui viemään minut sinne. Hän antoi puhelinnumeronsa, johon voisin soittaa, jos päättäisin puistoon lähteä. Hän myös kutsui lounaalle myös sunnuntaina kirkolle, mikäli jäisin kaupunkiin. Kiitin kauniisti ja palasin kämpille huilaamaan. Illemmalla kävin kävelemässä vielä kaupungilla ja hakemassa iltapalaa. Kaupunki oli jo lähes täysin hiljentynyt. Suurin osa kaupoista oli jo kiinni, mutta onnistuin vielä löytämään jotain syötävää. Torilla oli vielä jonkin verran myyjiä, joten sain tuoretta ananastakin. Myöhemmin kämpillä makoillessani ja lueskellessani alkoi sataa ja ukkonenkin vähän jyrähteli.

Sunnuntaiaamu valkeni pilvisenä. Tällä kertaa aamiaisella oli tarjolla paistettua kananmunaa, papuja, kassavaa, relissiä ja banaania. Jälleen pöydässä oli niin vieraat kuin talon oma väki. Siinä kuulosteltiin itse kunkin päivän suunnitelmat ja vaihdettiin kuulumisia muutenkin. Kysyin Suzielta, olisiko mitään mahdollisuutta pestä pyykkiä, kun pyykkivuori alkoi taas kasvaa, enkä ole lainkaan varma, millaiset mahdollisuudet saarella on pyykinpesuun. Suzien poika, Josh, on talon pyykkimestari, joten jätin pyykkini Joshille pestäväksi. Pilvet taivaalta eivät kadonneet minnekään ja aloin empiä kansallispuistoon lähtöä. Jos alkaisi sataa, siellä ei olisi kiva olla. Odottelin vielä tunnin verran, josko keli kirkastuisi, mutta ei se kirkastunut. Niinpä päätin puiston sijasta lähteä tutkimaan lisää Suvan kaupunkia. Matkaoppaassa oli esitelty kävelyreitti, joka kiersi kaupungin nähtävyyksien kautta. Päätin lähteä kiertämään tuon lenkin. Se kulkisi myös kirkon ohi, joten voisin pistäytyä siellä katsomassa, olisiko siellä tuttuja.

Kaupungilla oli aavemaisen hiljaista. Kaikki paikat oli kiinni. Niin kaupat kuin ravintolatkin. Ihmisiä ei näkynyt kuin kourallinen liikkeellä. Nyt oli oikein hyvä aika kierrellä ja katsella paikkoja, kun ei tarvinnut koko aikaa väistellä ihmisiä ja yrittää kurkistella väenpaljouden takaa, mitä missäkin on. Rannalla kävellessäni vastaan tuli mies, joka tuli kädestä pitäen tervehtimään. Hän kyseli mistä olen ja kuinka kauan Fidzillä ja kaikkea muutakin. Lopulta hän kaivoi muovikassistaan puiset matkamuistot, jotka löi käteeni ja sanoi niiden olevan lahja minulle. Epäuskoisena katsoin, että nyt tähän on joku koira haudattuna, mikään ei ole ilmaista... Mies kysyi nimeni, otti puukapulat takaisin ja alkoi kaivertaa nimeäni niihin. Kun hän oli kaivertanut nimeni, hän kaivoi kassistaan vielä yhden osan settiin, antoi senkin minulle ja sanoi, että nämä ovat aitoa fidziläistä käsityötä ja pyysi antamaan jotain niistä. Kaivoin rahapussini esiin ja annoin kympin. Mies sanoi, koko setti olisi 45 dollaria. Sanoin, etten pysty antamaan niin paljoa, koska matkustan hyvin tiukalla budjetilla. Hän kysyi, paljonko voisin antaa. Lupasin 20 dollaria ja siihen hän tyytyi. Tulipa siis ostettua jotain, mitä ei todellakaan ollut tarkoitus, mutta onpahan muisto Fidziltä... 

Yksi Suvan suurimmista nähtävyyksistä, Katolinen kirkko.

Löysin kierroksellani kauniin puiston ja joitakin hienoja rakennuksia. Aurinko pysyi pilvessä, joten keli kävelyretkeen oli ihanteellinen. Lopulta päädyin kirkolle, missä olikin tuttuja, jotka huikkasivat jo kaukaa tervehdyksensä ja pyysivät sisään. Ruokailusalin puolella oli menossa "verhojen" vaihto. Toisin sanoen katonrajassa oleva koko salia reunustava kangas vaihdettiin uuteen. Kangas kiinnitettiin katonrajaan nauloilla ja työn tekivät tytöt. Oli mukava nähdä vielä näitä uusia ystäviäni ja saada jutella ihan rauhassa.  Lounastakin lopulta syötiin yhdessä diakonissojen kanssa, jotka kokoontuvat joka sunnuntai kirkolle siivoamaan, laittamaan paikkoja kuntoon ja palaveeraamaan yhdessä. Kaiken tämän jälkeen heillä on aina nyyttärit, joille siis minut nyt kutsuttiin mukaan. Taas muut istuivat lattialla kaislamatolla, mutta minua varten oli pöytä, johon kanssani tuli Jonen vaimo, Meriani (lausutaan lähestulkoon Merjani). Kun vihdoin hyvästelin uudet ystäväni kirkolla, he pyysivät kovasti palaamaan takaisin vielä jonain päivänä. Lupasin, että kyllä me vielä tavataan - jos ei täällä maan päällä, niin taivaassa sitten.

Tytöt työssään.

Kirkolla olin kuullut, että koko kaupungissa on sunnuntaisin auki vain yksi tavaratalo ja sinne suuntasinkin seuraavaksi etsimään syötävää illaksi ja jotain pientä evästä saarelle. Vaikka siellä onkin luvassa taas täysihoito, halusin varautua, jos ruokailuvälit ovat yhtä pitkiä kuin edellisellä saarella. Ostin myös uuden niskatyynyn, kun edellinen (ihana Irlannista ostettu) alkaa olla jo niin kulahtanut, että en kehtaa sitä enää seuraavalle lennolle ottaa mukaan. Toistaiseksi se saa vielä kulkea mukana, koska se on erittäin kätevä riippumatossa lukiessa, eikä tarvitse uutta ottaa sinne tuhottavaksi. Riippumatoissa se edellinen on tullut tuhottua, kun välillä on suoraan merestä palannut hiukset märkänä lukemaan ja onpa se melkoiset määrät aurinkorasvaakin tainnut imeä jo itseensä.

Vähitellen huomaan orientoituvani taas ajattelemaan elämää Fidzin jälkeen, sillä eilen illalla ostin Lonely Planetin Australia e-kirjan. Saarella, kun nettiä ei taas ole käytössä, on hyvää aikaa perehtyä Aussien nähtävyyksiin ja miettiä alustavaa matkasuunnitelmaa.

Tuossa aikaisemmin kyselin jossain postauksessa tietääkö joku breadfruitille suomalaista nimeä. Silloin ei ollut laittaa kuvaa kyseisestä hedelmästä, mutta nyt on. Tältä se näyttää:

Kuuulin myös, miksi paikalliset kutsuvat hedelmää "leipähedelmäksi". Kun hedelmä keitetään, paikalliset syövät sitä kuin leipää. Se maistuu hieman leivälle ja on koostumukseltaan samantapaista. Siitä on helppo repiä palasia, joilla lautaselta kerätään erinäiset soossit suuhun (kun niitä ruokailuvälineitä paikalliset ei käytä). Osaako joku nyt kertoa hedelmälle jonkun muunkin nimen?