Sunnuntai-iltana vihdoin tapasin Belgradin emäntäni, Miran. Hän poikkesi hakemassa seuraavana päivänä tarvitsemiaan tavaroita ja varmistamassa, että minulla on kaikki hyvin. Sovimme, että aamulla lähdemme yhdessä keskustaan - Mira töihin ja minä ADRA:n toimistolle, joka sijaitsee viiden minutin kävelymatkan päässä Miran työpaikalta. Aamulla minulle selvisi, että matka kuljetaan taksilla. Koska tiedän, että Serbiassa palkat ovat hyvin pienet (normipalkka on n. 300-400€/kk), olisin halunnut maksaa taksimatkan, mutta se ei tullut kuuloonkaan.
Maanantain vietin ADRA:n toimistolla yrittäen pysyä poissa jaloista, kun osaan huoneista laitettiin lattiamattoa ja osa toimiston väestä oli hyvin kiireisiä muiden töiden kanssa. Siinä oli hyvää aikaa kirjoitella juttua ADRA-uutisiin ja Nykyaikaan. Työpäivän päätyttyä Igor heitti minut toiselle puolelle kaupunkia, missä hyppäsin Ivanan kyytiin päästäkseni takaisin Suboticaan. Ivana toimii vammaisille lapsille ja heidän perheilleen erilaisia tukipalveluja tarjoavan yhteisön toiminnanjohtajana ja hänellä on itsellään autistinen tytär. Matkan aikana sain kuulla hyvin tyhjentävästi, millaista on elää Serbiassa vammaisen lapsen kanssa, miten yhteiskunta ei pidä vammaisia edes ihmisinä ja millaisia ongelmia uusi rehtori on paikallisessa erityiskoulussa ja päiväkeskuksessa aiheuttanut. Korruptio rehottaa ja poliittinen peli on rumaa :( Yön vietin myös Ivanan vieraana. Hän luovutti oman huoneensa minulle ja nukkui itse sohvalla. Eikä tietenkään ollut mitenkään mahdollista, että minä olisin voinut nukkua sohvalla
Tiistaiaamuna Ivana vei minut Akrabadabraan - lelukirjastoon ja leikkitupaan, joka on hänen yhteisönsä ylläpitämä. Paikka on auki päivittäin 10-12 ja 17-19. Noina aikoina lapset ovat tervetulleita sinne leikkimään ja halutessaan vanhemmat voivat lähteä siksi ajaksi omille asioilleen. Paikka on suoranainen lasten paratiisi! Valtavat määrät erilaisia leluja ja pelejä vapaasti käytettävissä. Paikka on avoin yhtälailla vammaisille kuin terveille lapsille. Juttelin pitkät tovit erään isän kanssa, joka oli yhdessä kolme ja puolivuotiaan tyttärensä kanssa siellä leikkimässä. Isä on itse aikido-opettaja ja oli kovasti kiinnostunut Suomen koulutusjärjestelmästä ja halusi siitä kaiken mahdollisen tiedon. Onneksi OPH:n nettisivuilta löytyi hyvää englanninkielistä materiaalia isän tiedonjanon tyydyttämiseksi :)
Tiistain ohjelmaani kuului ADRA:n Suboticassa pyörittämiin projekteihin tutustuminen. Paikallinen ADRA:n vapaaehtoistyöntekijä Suzana käytti minut paikan päällä katsomassa pian käynnistyvää yhtä projektia. Ajoimme laitakaupungille katsomaan paikkaa, jossa lähiaikoina aloittaa toimintansa "brikettitehdas".
Tuleva "tehdas" työllistää osa-aikaisesti 40 vammaista nuorta. Nuorille maksetaan työstä palkkaa ja osa briketeistä myydään ja osa lahjoitetaan alueen köyhille asukkaille, joilla ei ole varaa hankkia puita asuntojensa lämmittämiseen. Samassa rakennuksessa tehtaan kanssa sijaitsee eräänlainen soppakeittiö, josta jaetaan ilmaista ruokaa vähävaraisille. Alue näytti erittäin köyhältä ja ränsistyneeltä ja soppakeittiön luukulla oli jatkuvasti ihmisiä ämpäreineen hakemassa ruokaa.
Tämän vierailun jälkeen Suzana vei minut lounaalle paikalliseen ravintolaan. Serbiassa muuten lounasta syödään tavallisesti vasta klo 14 ja 16 välillä. Kasvissyöjälle Serbia ja Balkan yleensäkään ei ole mitenkään erityinen paikka. Ruokalistalta ei välttämättä löydy yhtään kasvisvaihtoehtoa. Tällä kertaa olin positiivisesti yllättynyt, kun listalla oli jopa kaksi vaihtoehtoa, mistä valita! Päädyin tilaamaan kasvislautasen, joka osoittautui erittäin herkulliseksi valinnaksi.
Olisin halunnut osoitaa kiitollisuuttani emäntääni Suzanaa kohtaan tarjoamalla lounaan, mutta jälleen tulin tyrmätyksi... Ei ole mitenkään mahdollista, että vieras maksaisi aterian. Lounaan aikana Suzana kertoi seikkaperäisesti kaikista ADRA:n projekteista ja niihin liittyvistä ongelmista Suboticassa. Ongelmista puhuttaessa kerta toisensa jälkeen sain kuulla toteamuksen: This is Balkan... Näin ne asiat vaan menee, eikä niille mitään voi.
Lounaan jälkeen palasimme Akrabadabraan, jossa oli alkamassa nuorille suunnattu salsatunti. Tunnille olivat tervetulleita yhtälailla vammaiset kuin terveet nuoret. Oli mahtavaa seurata vierestä, kuinka kaikki yhdessä innostuivat salsan pyörteisiin, eikä kukaan kiinnittänyt mitään huomiota siihen, millainen vamma jollakin toisella oli. Musiikki ja rytmi vei mukanaan ja nuoret nauttivat silminnähden.
Nuorten salsatessa juttelin yhden erityiskoulun opettajan kanssa. Hän kertoi omasta luokastaan ja työstään. Täysin puutteellisissa olosuhteissa opettajalla on neljän oppilaan ryhmä. Kaikki oppilaat ovat kuuromykkiä. Kahdella heistä on downin syndrooma ja he ovat usein hyvin aggressiivisia. Kaksi oppilaista on vaipoissa ja yhden oppilaan kaikki sormet ovat kasvaneet yhteen. Yhdellä oppilaalla tässä ryhmässä on henkilökohtainen avustaja, muuten opettaja on yksin oppilaiden kanssa. Kaikki oppilaat ovat orpoja ja he asuvat laitoksessa. Oppilaat eivät osaa viittomakieltä, joten kaikki kommunikointi heidän kanssaan tapahtuu kuvien ja eleiden avulla. Nostan todella hattua opettajalle, joka suurella sydämellä tekee työtä näiden oppilaiden parissa!
Viimeiseksi yöksi Suboticassa Suzana oli järjestänyt minulle yöpaikan jo mainitun yhteisön entisen toiminnanjohtajan, Erikan luo. Erikalla on 11-vuotias down-poika, Slaven, joka valloitti sydämeni aivan täysin. Harvoin tapaa ketään niin aurinkoista, positiivista ja totaalisen valloittavaa persoonaa! Erika kertoi, kuinka Slavenin synnyttyä lääkäri oli kehoittanut äitiä antamaan vammaisen lapsensa pois, koska lapsi ei tulisi koskaan kävelemään tai puhumaan saatikka sitten pystyisi oppimaan mitään. Äiti oli täysin tyrmistynyt lääkärin ehdotuksesta. Pojan kasvaessa äiti opetti kärsivällisesti hänelle perustaitoja ja lapsi oppi kävelemään ja puhumaan. Ylpeänä äiti esitteli myös juuri koulusta saadun välitodistuksen, jossa yhtä nelosta lukuunottamatta kaikki muut olivat vitosia (asteikolla 1-5). Tietenkin Slavenilla on oma opetussuunnitelma, mutta ottaen huomioon, että hän käy koulua integroituna normaaliluokkaan, jossa on 25 oppilasta eikä avustajaa, tulokset on huikeita! Todella järkyttävää oli kuulla, kun äiti kertoi, kuinka vammaista lasta yhteiskunnassa kohdellaan. Kun lapsi sairastuu ja tarvitsee lääkärin apua, lääkäri ei vaivaudu hoitamaan lasta kunnolla, koska kyseessä on vammainen lapsi, joka äidin sanoja lainaten on vain roskaa. Ja jälleen kerran äidin puheessa toistui jatkuvasti: This is Balkan... Ymmärrettävästikin äiti (joka on yksinhuoltaja) on erittäin väsynyt taistelemaan lapsensa puolesta. Hän saa kuitenkin valtavasti voimaa, kun joka aamu yhtä aurinkoinen Slaven halaa äitiään ja kertoo kuinka paljon tätä rakastaa.
Tänä aamuna Erika lähti jo aikaisin Slovakiaan. Minä jäin vielä nukkumaan ja Slavenin avustaja, Sylvester tuli Slavenin seuraksi. Herättyäni Sylvester tarjosi minulle aamiaisen ja sitten olikin aika lähteä bussiasemalle ja suunnata takaisin Zagrebiin. Ensimmäisellä bussilla pääsin Novi Sadiin, jossa minulla oli tunti aikaa Zagrebin bussin lähtöön. Matkalla Novi Sadiin pysähdyimme yhdellä linja-autoasemalla, joka oli Ruma. Ja sitä se oli myös ihan kirjaimellisesti... Novi Sadissa hyödynsin odotteluajan ja kävin raapustelemassa nimeni asemalla sijaitsevaan geokätköön...
Tämä vanha veturi sai kunnian toimia kätköpaikkana :)
Matkalla Zagrebiin sain vihdoin selvitettyä, mihin osoitteeseen minä siellä suunnistaisin. Vanhasta asunnostani oli vieraat jo lähteneet, joten pääsin palaamaan omaan tuttuun kotiini vielä viimeisiksi päiviksi, jotka täällä tulen viettämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti