torstai 20. marraskuuta 2014

Bye, bye, Zagreb - Hola, Boca Chica :)

Reilut kolme kuukautta Kroatiassa on nyt ohi. Tämä oli se osuus matkastani, kun tarkoitus oli tehdä vapaaehtoistyötä. Kuukaudeksi (tulva-alueella) sitä oikeaa työtä riittikin, sen jälkeen homma oli rehellisesti sanottuna enimmäkseen lomailua. Vähän kurja fiilis jäi, kun olisin oikeasti halunnut olla avuksi ja hyödyksi. Mutta toki osasin nauttia myös vapaa-ajastani.

Viimeisen päivän Zagrebissa käytin pyykkäämiseen, pakkailuun, viimeisen geokätkön metsästykseen ja fillarin kadottamiseen :D Aamulla aurinko paistoi lämpimästi, joten parin pyykkikoneellisen jälkeen suuntasin etsimään vielä yhden geokätkön, jolla voisin käyttää vierailulla kaikki Budapestista mukaan tarttuneet matkalaiset. Koska kaikki lähiseudun kätköt oli jo haettu, piti suunnata hieman kauemmas. Vajaan viiden kilometrin päästä löytyi kaunis pieni puukirkko, jonka aitaan oli kätkö piilotettu. Matkalla kätkölle jo ehdin pelästyä, että uskollisesti palvellut fillarini päätti yhteistyösopimuksen. Ketjut jäivät jumiin, eikä takapyörä pyörinyt. Hetken aikaa pähkäilin, mitä tehdä ja kun suosiolla ei ketjut liikkeelle suostuneet, käytin lopulta raakaa voimaa ja kas, ketjut napsahtivat taas kohdalleen ja kaikki oli kunnossa!

Viimeisen kätkön jälkeen suuntasin kohti sunnuntaimarkkinoita, joilta aikanaan pyöräni ostin. Kun kellekään ei pyörä ollut ilmaiseksi kelvannut, ajattelin koittaa myydä sen markkinoilla. Sain päähäni etsiä pyörän myyjän käsiini ja pianhan hänet löysin. Kysyin, haluaisiko hän pyörän takaisin. Vähän hän mietti, kun talvikin on tulossa, mutta kysyi kuitenkin, mitä siitä haluan. Pyysin häntä tekemään tarjouksen ja hän tarjosi 100 kunaa (maksoin itse siitä 300). Tartuin otis tarjoukseen ja kevyin askelin suuntasin kohti kotia. 

Lähtöaamuna uni kaikkosi jo varhain. Niinpä nousin ylös, siivosin asunnon, söin aamiaisen ja kannoin kaikki jäljelle jääneet ruokatarvikkeet roskiin (en tykkää!!!). Kun vein roskapussit, roskiksia oli parhaillaan tonkimassa vanha mies. Toivoin hiljaa mielessäni, että hänellä olisi käyttöä poisheittämilleni ruuille.

Tässä kantamukseni. Näillä pitäisi pärjätä seuraavat puoli vuotta.

Viimeisen kerran painoin kotini oven kiinni ja suuntasin ulos taksin metsästykseen. Välittömästi kadulle päästyäni talon eteen kurvasi taksi, joka pysähtyi kohdalleni. Olin ilahtunut näin helposta kyydistä, mutta pian selvisi, että tämän taksin olikin joku muu tilannut kyseiseen osoitteeseen. Niinpä lähdin kävelemään kadun vartta toivoen uuden taksin tulevan pian. Kun pääsin ensimmäisen bussipysäkin kohdalle, huomasin bussin olevan juuri tulossa. Tosin bussi menee juna-asemalle ja itse olin menossa bussiasemalle. Päätin kuitenkin hypätä bussiin, sillä juna-asemalta menee ratikat bussiasemalle ja aikaa oli tarpeeksi tuon mutkan tekemiseen. 

Bussiasemalla jonotin lippuluukulla ostaakseni lipun lentokenttäbussiin. Virkailija kuitenkin ilmoitti, että lippua ei voi ostaa siitä, vaan se ostetaan suoraan bussista. Sain ohjeet mennä alakertaan ja vasemmalle. Virkailija vain unohti kertoa, mistä kohdasta sinne alakertaan piti mennä... Oikeaa reittiä etsiessäni törmäsin nuoreen mieheen, joka pyysi apua. Hänen piti päästä Splitiin, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa. Kysyin, paljonko hän tarvitsee ja totesin, että minulle on jäämässä joka tapauksessa kunia, joten hän sai tarvitsemansa 50 kunaa. Lopulta löysin itseni alakerrasta paikasta, missä mikään ei viitannut lentokenttäbussiin. Yhdeltä bussikuskilta kysyin, mistä minun bussini lähtee ja hän opasti minut ystävällisesti perille asti. 

Zagrebin lentokenttä on hyvin pieni kenttä. Sieltä löytyy vain yksi tax-free myymälä, joten se pyörästä saamani satanen jäi vielä käyttämättä... Matka Lontooseen sujui lepposasti ja perillä Heathrowlla lähdin metsästämään bussia hotellille. Pienen odottelun jälkeen olin bussissa ja pian hotellilla, jonka Sari oli ystävällisesti minulle varannut, vaikka alunperin oli tarkoitus, että yöpyisin heillä. Aikataulumme eivät kuitenkaan oikein sopineet yhteen, joten tämä oli tällä kertaa toimiva ratkaisu. Hotelli oli erittäin viihtyisä ja tasokas. Tunsin olevani rinkkani kanssa hieman väärässä paikassa :D Nälissäni suuntasin lähimpään markettiin ruokaostoksille ja matkalla poimin yllättäen yhden geokätkön. Jo yhdeksän aikaan olin untenmailla valmiina aikaiseen herätykseen ja seuraavaan pitkään matkustuspäivään.

Lontoon hotellihuone.

Aamulla olin takaisin kentällä jo ennen seitsemää. Kone odotteli pitkään vielä viimeisiä, ilmeisesti jostain toiselta lennolta tulevia, matkustajia. Iso kone oli puolityhjä. Sehän tarkoitti oikein mukavia matkustusoloja pitkälle 10 tunnin lennolle. Minulla oli käytössä kaikki kolme penkkiä, joten sain rauhassa nukkua ihan makuuasennossa. Enpä ole ennen nähnytkään, kun valtaosa matkustajista nukkuu koneessa makuullaan. 

Oma "jalkatilani"

Jenkkilän passintarkastuksista olen kuullut lukemattomia kauhutarinoita. Ne kerrat, kun itse olen siellä ollut, ovat olleet jotain aivan muuta. Tällä kertaa passintarkastaja oli tumma, iloinen nainen, joka jutusteli mukavia ja nauratti, kun otti valokuvan. Muutenkin kaikki sujui hyvin jouhevasti ja ilman mitään ongelmia. Aikaa jäi käydä syömässä kunnon lämmin ateria ennen jatkolennon lähtöä.

Lento Miamista Santo Domingoon oli pikkupyrähdys ensimmäisen lennon rinnalla. Kaksi ja puoli tuntia kului hetkessä. Perillä kaikkien rajamuodollisuuksien jälkeen piti löytää etukäteen varaamani kyyti hotellille. Olin saanut sähköpostilla ohjeet, mistä löydän kuljettajan ja miten hän on pukeutunut. Niinpä etsin turkoosiin paitaan ja khakin värisiin housuihin pukeutunutta miestä. Mutta sellaista ei näkynyt. En myöskään nähnyt sellaista kylttiä, mikä kuskilla piti olla kädessään. Hieman hämilläni käännyin takaisin kuskirivistön loppuun päästyäni ja ajattelin, että ehkä kuski ei vielä ole tullut. Kuulin kuitenkin jonkun toistavan kysyen nimeä "Merha". Niinpä tietenkin, ollaan espanjankielisessä  maassa, missä j lausutaan h. Kuski siis löytyi ja puhui jopa hieman englantia. Kysyin, kuinka monta kyytiläistä vielä on tulossa ja hän vastasi yksi. Kymmenen minuuttia kuulemma pitäisi odottaa. Hetken päästä lähdimme kuitenkin ajamaan vain me kaksi.

Matka Boca Chicaan lentokentältä kesti sen kymmenen minuuttia. Kello oli yli yhdeksän illalla ja kun pääsimme perille, katselin hieman ihmeissäni, miten pimeällä kadulla majoitukseni sijaitsee. Olin varannut netistä halvan hotellihuoneen kolmeksi ensimmäiseksi yöksi. Hotellilta on rannalle muutaman minuutin kävelymatka. Vasta kun pysähdyimme pimeän hotellin eteen tajusin, että ehkäpä täällä ei aina olekaan näin pimeää vaan kyseessä on täällä niin tavallinen sähkökatko. Taskulampun valossa kirjauduin hotelliin ja suuntasimme respan pojan kanssa huoneeseeni. Mitään ihmeellistä en huoneelta odottanut (11 euroa yöltä ei voi saada luksusta), mutta hitusen kyllä tason lasku edellisestä yöstä veti hiljaiseksi. Kuvat kertokoon miksi...



Onneksi on sentään uima-allas! Ja minun huone on heti tuon palmukuvan takana, joten mulla on allasnäköala huoneessa. :D



Sen verran väsynyt olin matkasta, että vaikka nälkäkin taas oli, en yksinkertaisesti jaksanut lähteä etsimään enää ravintolaa. Juomavettä sen sijaan oli pakko saada. Respan poika neuvoi ihan hotellin vierestä paikan, mistä kävin hakemassa viiden litran kanisterin vettä. 21 tuntia oli kulunut heräämistäni Lontoossa, joten kymmeneltä olin täysin valmis nukkumaan. Kattotuuletin päälle, korvatulpat korviin ja pää tyynyyn. Uni tuli pian...

Aamulla heräsin jo kuuden aikaan. Hetken vielä makoilin, ennen kuin päätin ottaa suihkun ja suunnata etsimään aamiaista. Monista yrityksistä huolimatta en onnistunut saamaan suihkusta vettä kuin muutamia tippoja. Ei siis auttanut muu kuin pukea päälle ja käydä etsimässä henkilökuntaa avuksi. Ulkona olikin nuori mies, joka tuli näyttämään, miten suihku toimii. En ollut uskaltanut vääntää vipua tarpeeksi pitkälle, kun pelkäsin hajottavani sen... Tulihan sieltä nyt vettä, tosin melko hajautetusti ja lämmintä vettä oli turha toivoakaan. Mutta saihan tuolla itsensä pestyä.

Suihkun jälkeen suuntasin rantaa kohti etsimään syötävää. Minkään ravintolan listoilla ei näkynyt mitään aamiaiseen viittaavaa. Ruokakauppojakaan ei näkynyt missään. Lopulta löysin kaupan, mistä ostin mysliä ja appelsiinimehua, joiden kanssa suuntasin hotellille syömään. Liityin toisen vieraan seuraan yleisiin tiloihin aamiaiselle. Sen verran aamukävelylläni kävin rannassa, että tiedän, mikä siellä odottaa. Turkoosi vesi, aurinko, lämpö ja yli-innokkaat kaupustelijat... Niistä kaikista lähdenkin nyt nauttimaan :D



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti