maanantai 27. huhtikuuta 2015

Yllätysten (hyvien ja huonojen) Labuan

Torstaiaamuna kömmin bussiasemalle 6.20. Bandarista oli noin 50 minuutin bussimatka Muaraan, jossa piti vielä vaihtaa bussia, että pääsi satamaan. Samalla yhden dollarin (70 senttiä) maksaneella lipulla pääsi perille asti. Matkan varrella oli mukava nähdä Bandarin esikaupunkialuettakin. Jos itse keskusta oli pieni, niin esikaupunkialuetta tuntui jatkuvan loputtomiin ja siellä näkyii lisää ostoskeskuksia, upeita rakennuksia ja paikallista asutusta. Muarassa päätepysäkillä toinen bussi odottikin jo valmiina. Kuski huikkasi minulle, että siityisin tuohon toiseen bussiin. Olin jo nostamassa rinkkaa bussiin, kun bussissa istuva bussifirman nainen pysäytti minut ja sanoi, että bussi on rikki, mekaanikkoa odotetaan. Moottoritila oli auki ja muutama mies sitä tutkaili. Nainen pyysi minua odottamaan ulkona. Siirryin varjoon odottelemaan tilanteen kehittymistä. Kello oli tulossa puoli kahdeksan ja laivani piti lähteä tunnin päästä. Ei siis ollut vielä ainakaan mitään hätää.


Pian mekaanikko kurvasikin paikalle ja alkoi tutkia moottoritilaa. Hetken päästä mies oli bussin alla ja sitten taas sisällä. Välillä hän kysyi, milloin minun laivani lähtee. Eipä siinä kovin kauaa onneksi mennyt, kun moottori hyrähti käyntiin ja minut vinkattiin bussiin. Matka satamaan ei ollut pitkä, vain muutama minuutti. Kello oli varttia vaille kahdeksan, kun olin satamassa. Siellä oli hyvin hiljaista. Lippuluukutkin näyttivät olevan kaikki suljettuja, mutta tarkemmin katsottuani yhdellä luukulla oli myyjä paikalla. Kävelin luukulle ja sain kuulla laivan lähtevänkin jo kahdeksalta. Sain lippuni, jonka kanssa lähdin suoraan laivaan. Matkalla oli ensin tullimuodollisuudet. Leima passiin Bruneista poistuessa ja sitten vielä matkatavaroiden tarkistus. Satamassa ei ollut mitään läpivalaisulaitteita, vaan tavarat nostettiin pöydälle, missä virkailija pyysi minua avaamaan reppuni. Hän katsoi reppuun sisälle ja kysyi, mitä rinkassa on. Sanoin, että vaatteita ja vähän ruokaa. Rinkkaa minun ei tarvinnut edes avata. Istuin laivassa vain viisi minuuttia sen jälkeen, kun olin satamaan päässyt. Nopeaa oli toiminta, kun muita ihmisiä ei ollut mailla halmeilla. Laivassa sentään oli muitakin matkustajia, mutta ei kovin montaa. 

Laivamatka kesti vain pari tuntia. Labuanin päässä oli taas rajamuodollisuudet vastassa. Taas uusi leima passiin ja tavarat tällä kertaa läpivalaisuun. Sitten olikin aika lähteä etsimään yösijaa. Matkaoppaasta olin selvittänyt edullisten majapaikkojen sijainnin ja lähdin suunnistamaan ensimmäisenä kaupungin ainoaan backpacker paikkaan. Sinne oli muutaman minuutin kävelymatka satamasta. Löysin etsimäni paikan ja kipusin raput yläkertaan. Mutta ei siellä mitään majapaikkaa näkynyt. Hieman ihmeissäni palasin takaisin alas ja päätin kysyä alakerrassa sijaitsevasta kaupasta hostellia. Sain kuulla, että hostelli on suljettu hiljakkoin, mutta samassa rakennuksessa vähän kauempana on toinen vastaava paikka. Sinne siis lähdin seuraavaksi. Kipusin taas raput ylös ja löysin pienen, savuisen vastaanoton, missä oli kaksi nuorta poikaa ja yksi vanhempi mies, joka poltti tupakkaa. Kysyin onko heillä vapaata huonetta ja olihan heillä, mutta ikkunaton. Vanhempi mies sanoi, että seuraavana päivänä saattaisi vapautua ikkunallinen, johon voisin halutessani sitten muuttaa. Kerroin, että haaveilen kyllä pääseväni muuttamaan jonnekin rannan lähelle seuraavana päivänä, mutta yhdeksi yöksi voisin jäädä tähän. Minulla kun oli siinä vielä koko päivä aikaa selvitellä, löytyisikö joltain saaren rannalta joku kotimajoitus tai muu edullisempi majapaikka kuin hieno hotelli.

Jätin tavarat huoneeseen ja lähdin kaupungille. Tämä oli edistyksellinen kaupunki siitä, että sieltä löytyi kunnon turisti-info. Sieltä lähdin selvittämään rantojen majapaikkoja. Pettymys oli melkoinen, kun selvisi, että rannoilta ei majoitusta juuri löydy. Yksi kotimajoitus oli, mutta se oli täynnä. Olin niin haaveillut vihdoin pääseväni taas rannalle rentoutumaan. Kaupunkiin jääminen ei kiinnostanut yhtään. Aloin jo miettiä mielessäni, josko lähtisin saman tien seuraavana päivänä Kota Kinabaluun, jossa viipyisin vain sen aikaa, että saisin järjestettyä lennon Kuala Lumpuriin, josta jatkaisin Thaimaahan jollekin rauhalliselle rannalle.


Kun kerran tilanne oli tämä, päätin tehdä perusteellisen kaupunkikierroksen saman tien, että olisin valmis lähtemään seuraavana päivänä eteenpäin. Ensin piti kuitenkin saada ruokaa, sillä en ollut vielä syönyt edes aamiaista. Bongasin kadun varresta ravintolan, mistä sai intialaistakin ruokaa. Kerroin tarjoilijalle haluavani kasvisruokaa ja hän suositteli yhtä intialaista annosta. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä se pitäisi sisällään, mutta päätin testata. Sain eteeni mielenkiintoisen annoksen...

Lautasella oli iso, torniksi kääräisty lätty ja kolmea erilaista kastiketta. 

Labuan on erityinen alue Malesiassa. Siitä on aikanaan pyritty luomaan verovapaa pankki- ja investointikeskus. Talousromahduksen myötä Labuanin suunnitelmatkin romuttuivat, mutta saaren suosiota pyritään uudelleen nostamaan. Suurista suunnitelmista muistuttaa kaupungissa hulppea Financial Park, joka uinuu kaikessa hiljaisuudessaan. Parkista löytyy ostoskeskus, jonka maantasan kerroksessa oli jonkin verran asiakkaita, mutta yläkerta ammotti tyhjyyttään. Kauppoja siellä kyllä oli, mutta asiakkaita ei näkynyt missään. 

Mitään kummoista nähtävää kaupungissa ei ollut. Rannalle teki mieli, mutta keskustassa ei ollut uimarantaa. Bussilla pääsi saaren toiselle puolelle hyville rannoille, mutta sinne olisi pitänyt olla enemmän aikaa. Mietin, että jos sittenkin jäisin viikonlopuksi saarelle ja lähtisin perjantaina rannalle. Siellälhän voisi vaikka hyvällä tuurilla löytää sittenkin jonkun pienen majapaikan. Näillä ajatuksilla aloin etsiä sitten kirkkoakin. Onnistuin netistä löytämään saaren ainoan adventtikirkon, joka sijaitsi hitusen keskustan ulkopuolella. Bussilla sinne pääsisi kuitenkin helposti.

Illalla löysin aivan majapaikkani tuntumasta aivan oikean intialaisen ravintolan, jonne tietysti piti päästä päivällliselle. Koska flunssa meinasi kovasti kiusata, tilasin linssipataa, joka oli höystetty valkosipulilla ja inkiväärillä. Syötyäni oli juuri auringonlaskun aika. Taivas alkoi värjäytyä punaiseksi ja niinpä kipaisin jälleen kerran rannalle ihailemaan ja kuvaamaan auringonlaskua.


Jokseenkin väsyneenä aikaisesta herätyksestä vetäydyin hyvissä ajoin huoneeseeni. Makoilin siinä sängyllä blogia kirjoitellen ja yritin pysyä hereillä, etten sentään vielä kahdeksalta nukahtaisi. Yhdeksän aikaan seinän takana alkoi soida musiikki. Great! Siellä oli yökerho... Musiikki soikin sitten aina aamuneljään saakka. Ei siinä metelissä paljoa enää nukuttanutkaan. Puolen yön jälkeen totesin, että pakko on yrittää nukkua. Kaivoin kuulokkeet esiin ja annoin Michael W Smithin peittää yökerhon metelin. Korvanapit korvissa nukkuminen ei vaan ole mitenkään kivaa. Mutta huomattavasti mukavampi oli kuunnella W:ta kuin yökerhon meteliä.

Kun seinän takana vihdoin neljän aikaa hiljeni, alkoi motellin käytävällä elämöinti. Siinä vaiheessa olin jo tehnyt päätökseni, että tähän paikkaan en toiseksi yöksi varmasti jää. Jos en löydä toista järkevän hintaista majoitusta, hyppään Kota Kinabalun päivälaivaan. Aamulla ensitöikseni lähdin kyselemään uutta majapaikkaa. Matkaoppaan avulla löysin budjettiini juuri ja juuri sopivan paikan. Tarjolla oli taas ensin ikkunaton huone, mutta sitä en halunnut. Onneksi ikkunallinenkin vaihtoehto löytyi ja sain tingittyä hinnan 70 RM (17,50€) per yö. Hotelli oli jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta ainakaan seinän takana ei ollut yökerhoa. Kylppäri ja vessa olivat käytävällä, mutta ensimmäisenä yönä minun kerroksessa ei tainnut ketään muita yöpyä, joten ne olivat ihan minun käytössä. Toisena yönä hotelli olikin sitten täysi, mutta ei siellä silti juuri ketään koskaan näkynyt.

Kun olin muuttanut majapaikkaani, söin aikaisen lounaan, pakkasin uuden reppuni, jonka olin juuri kadulta ostanut ja hyppäsin bussiin. Edessä oli rantapäivä. Bussin reitti kulki kirkon ohi, joten pystyin varmistamaan oikean paikan, että osaisin seuraavana aamuna jäädä bussista pois. Olin katsonut, että bussin reitti kulkisi muutaman saaren nähtävyyden ohi. Sen enempää en niitä välittäisi tutkailla, näkisimpä ainakin ikkunasta. Vaan enpä nähnyt. Kun olimme matkalla kohti nähtävyyksiä, kuski jätti kyydistä yhden matkustajan. Jäljelle jäi minun lisäksi enää yksi muu matkustaja. Kuski kysyi, minne hän on menossa ja kun hän oli menossa samaan paikkaan kuin minä, Kuski kääntyi ympäri ja palasi päätielle, mitä pitkin oli lyhyempi matka perille. Nähtävyyksien kautta olisi tullut lenkki kierrettäväksi.

Pääasia oli kuitenkin, että pääsin rannalle! Kun edessä vihdoin aukeni meri ja rantaa jatkui loputtomiin, olo oli oikein mukava. Ranta oli täysin autio. Yhtään ihmistä ei näkynyt missään. Olin lukemani perusteella odottanut hieman toisenlaista rantaa. Tämä oli kyllä hiekkaranta, mutta hiekka oli hieman tummaa eikä niin hienoa. Mutta vesi oli lämmintä ja aurinko paistoi! Hakeuduin suosiolla puiden varjoon, minne levitin pyyhkeeni. Ensimmäinen paikka, mihin pysähdyin, oli aivan pienen matkan päässä olevan moskeijan kohdalla. Jotenkin ei tuntunut soveliaalta riisua siinä bikineille (etenkin, kun moskeijassa oli parhaillaan rukousaika menossa), joten jatkoin hieman kauemmaksi. Jännä on ollut huomata, että kun on turistialueiden ulkopuolella paikallisen asutuksen seassa, miettii paljon enemmän omaa pukeutumistaan. Jopa sortsit taikka rantamekko tuntuvat sopimattomalta asulta. Ehdoin tahdoin kun ei halua loukata toisia omalla pukeutumisellaan.


Oli muuten uskomatton ihana tunne, kun vihdoin viimein pääsi heittäytymään lämpimän meren syleilyyn! Aivan liian kauan edellisestä kerrasta olikin jo kulunut. Nyt nautin täysin siemauksin veden hyväilystä. Sieltä oli mukava välillä siirtyä pyyhkeen päälle makoilemaan ja lukemaan. Minnekään ei ollut kiire. Tällaista rentoutumista ja rauhaa olin kaivannut jo pitkään. Vaan ei se ole sama asia, että joutuu bussilla tulemaan päiväksi rannalle, kuin että voisi vaan astua ovesta ulos ja rannalle. Mutta vielä senkin aika tällä reissulla tulee...

Kun sitten oli aika palata kaupunkiin, mielenkiinnolla lähdin tutkimaan, miten pääsen takaisin. Tiesin suunnilleen paikan, mistä bussi kulkisi. Kävelin sinne ja näin yhden naisen haravoimassa. Kysyin häneltäl tarkan paikan ja milloin seuraava bussi tulisi. Nainen näytti pysäkin ja sanoi, että bussilla ei ole mitään aikataulua. Bussi lähtee kaupungista silloin kun siinä on tarpeeksi matkustajia ja palaa takaisin käytyään päätepysäkillä kääntymässä. Vartin verran istuskelin pysäkillä lukien bussia odotellen. Kun bussi sitten tuli, nainen huikkasi selkäni takaa, että nyt se tulee. :) Ihanasti ventovieraat huolehtivat "avuttomista" turisteista!

Hotellilla kävin suihkussa pesemässä suolavedet pois ennen kuin lähdin taas ihailemaan auringonlaskua ja syömään. Kaupungilla kulkiessani satuin huomaamaan yhden kampaamon, jonka ovesta tuli juuri nainen ulos ja jäi seisoskelemaan kadulle. Mieleen tuli, että nyt olisi kyllä aika leikkauttaa hiukset, joten menin kysymään naiselta, mitä leikkaus maksaa ja olisiko hänellä nyt aikaa leikata. Hinta oli 15 RM (3,75€) ja saman tien pääsi työstettäväksi. Nainen oli kova juttelemaan ja jossain vaiheessa hän kysyi, olenko kristitty. Kun vastasin myöntävästi, hän jatkoi, olenko katolinen. Vastasin, etten ole, vaan seitsemännen päivän adventisti. Hän hämmästyi ja sanoi, että niin on hänen miehensäkin. Tosin pari oli juuri eronnut. Nainen itse oli katolilainen ja Filippiineiltä kotoisin.

Kummasti siistimmillä hiuksilla jatkoin matkaani jo tuttuun intialaiseen ravintolaan, josta halusin testata myös kotijuuston tomaattikastikkeessa. Kun sain annoksen, ihmettelin, että onpa juustopalat oudon näköisiä. Niitä oli myös tosi paljon ja ne oli isoja. Kun otin lusikan ja aloin pilkkoa palaa, totesin sen olevan kumman sitkeää. Aloin epäillä, että se ei varmaan kyllä ole juustoa. Huikkasin tarjoilijan paikalle ja kysyin, onko se todellakin juustoa. Tarjoilija totesi, että ei, se on kanaa. Okei, en ollut tilannut kanaa. Toinen tarjoilija, joka oli tilaukseni ottanut vastaan pyydettiin paikalle ja hän kiikutti annokseni takaisin keittiöön, josta alko kuulua melkoinen huuto. Se minulle ei selvinnyt, kenelle moka oli sattunut, mutta sen tiedän, että minä en ainakaan kanaa tilannut.

Uusi majapaikkani osoittautui oikein mukavan rauhalliseksi. Vaikka paikka oli aivan kaupungin keskustassa, koko yön aikana ulkoa ei kuulunut mitään, mikä olisi häirinnyt uniani. Aamulla oli niin ihanan levännyt olo edellisen rauhattoman yön jälkeen. Taaskaan minulla ei ollut mitään käsitystä, mihin aikaa jumis alkaisi. Päätin mennä kymmeneksi. Puoli kymmenen aikaan olin bussiasemalla, missä olikin jo muutama ihminen odottelemassa bussi numero kutosen lähtöä. Ihmiset olivat vielä bussin ulkopuolella eikä kuskia näkynyt missääån. Muut kuskit kävivät katselemassa ja ihmettelemässä tilannetta. Jossain vaiheessa väki alkoi siirtyä bussiin, minä muiden mukana. Edelleenkään kuskista ei ollut mitään havaintoa. Huomasin siinä odotellessa, kun uusia kutosen busseja tuli asemalle ja kuskit kävivät sitä mukaa kirjoittamassa tussitaululle autonsa numeron. Tuon listan mukaan määräytyi, kuka seuraavaksi lähtee liikkeelle.

Hyvän tovin odoteltuamme kuski viimein saapui, hyppäsi rattiin ja saman tien lähdimme. Kirkon lähestyessä painoin pysäytysnappulaa hyvissä ajoin ennen pysäkkiä. Kuski meinasi pysäyttää saman tien. Bussit kun näyttivät pysähtyvän juuri sinne minne ihmiset niiden halusivat pysähtyvän ja näköjään kun joku painoi nappia, pysähdys oli välittömästi. Huikkasin kuskille, että halusin pysäkille. Siinä jäi muutama muukin pois kyydistä ja yksi nuori mies käveli perässäni kirkkoon. Kirkosta kuului ulos musiikkia. Ovella oli vastassa pari naista toivottamassa tervetulleeksi ja toinen heistä ohjasi minut istumaan kahden nuoren naisen viereen. Kirkossa oli valtavasti nuoria! Nuoret myöskin vastasivat ohjelmasta saarnaa myöten. Ja oikein mukava yllätys oli, että saarnan pitänyt nuori mies piti saarnan englanniksi. Hän sanoi kuulleensa, että kirkossa on vierailija Suomesta ja häntä pyydettiin puhumaan englanniksi, että minäkin ymmärtäisin. Aivan upeaa vieraan huomioimista!


Jumiksessa oli valtavan paljon musiikkia, jota nuoret esittivät. Nuoret olivat läheisen oppilaitoksen opiskelijoita. Oppilaitos on yliopisto-opintoihin valmistava ja nuoret opiskelevat siellä yhden vuoden. Näiden nuorten osalta kouluvuosi oli juuri loppumassa ja he olivat viimeistä kertaa kirkossa ennen paluutaan kotipaikoilleen. Kun jumis päättyi, väki siirtyi ulos, jossa oli vielä raamatuntutkistelu pienissä ryhmissä. Tässä vaiheessa joku esitteli minut yhdelle pariskunnalle, joka puhui hyvää englantia. Heidän seurassaan liityin tutkisteluryhmään, mutta tämä oli paikallisella kielellä, joten en ymmärtänyt mitään. Aloimme hiljaa keskustella pariskunnan miehen, Dr Selvan, kanssa. Tutkistelun aikana ehdimme käydä pitkät ja mielenkiintoiset keskustelut. Pariskunnan tytär oli parhaillaan Kota Kinabalussa, minne minä olin seuraavaksi menossa. Dr Selva yhytti minut yhteyteen tyttärensä, Kirsteyn, kanssa saadakseni vinkkejä KK:a varten. Kirstey osoittautui loistavaksi yhteydeksi ja hänen ansiostaan löysin seuraavan määränpääni vihdoin meren rannalta!


Jumiksen jälkeen oli nyyttärit, joten taas kerran pääsin nauttimaan paikallisista ruuista ja jutustelemaan lisää seurakuntalaisten kanssa. Olin selvästi jonkinmoinen nähtävyys, kun niin monet halusivat valokuvaan kanssani. :) Kun oli kotiinlähdön aika, Selvat tarjosivat kyydin majapaikkaani. Mimie oli menossa illalla paikallisen Water Festivalin avajaisiin ja kysyi, haluaisinko liittyä seuraan. Dr Selva ei ollut innokas lähtemään. Tarjous kuulosti kivalta ja kun kerran illaksi ei ollut suunnitelmia, lupasin lähteä. 

Iltapäivä meni ihan levon merkeissä. Nukuin lähes kahden tunnin päikkärit. Se yksi valvottu yö painoi vielä. Herättyäni lähdin katselemaan päivällistä kaupungilta. Aurinko oli jo laskemassa ja katukauppiaat olivat vallanneet kadut. Kojujen seasta yritin löytää paikan, missä syödä. Löysin sellaisen ja sain eteeni hurjan annoksen paistettua riisiä. Kylläisenä palasin hotellille odottamaan Mimietä. Kun Mimie tuli, hän kertoi, että menisimme ensin avajaisiin (jos onnistuisimme löytämään parkkipaikan) ja sen jälkeen päivälliselle... Päätin olla mainitsematta jo syömäni päivällisen, koska aikaa ehtisi kulua hyvä tovi ennen kuin olisimme syömässä. Ja  ainahan voisin tilata jotain kevyttä.

Ruuhkat olivat melkoiset, kun lähestyimme tapahtumapaikkaa. Parkkipaikan löytyminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Hyvän tovin madeltuamme jonossa huomasimme yhden autokunnan olevan lähdössä juuri edestämme. Jäimme siis odottamaan, että he lähtivät ja näin saimme paikan. Kävelimme markkina-alueen läpi vesiurheilukeskukseen, missä avajaiset pidettiin. Mimiellä oli paljon tuttuja joka puolella ja järjestäjät järkkäsivät meille istumapaikat. Istuttuamme totesimme, että edessämme oli pylväs ja videokuvaaja, joten paikoilta ei juuri lavalle nähnyt. Mutta eipä tuo nyt niin haitannut. Vuorossa oli puheita, joista en ymmärtänyt kuitenkaan mitään. Puheiden jälkeen oli kalastuskilpailun palkintojen jako. (Hassua, olimme virallisissa avajaisissa, vaikka itse kisoja oli ollut jo kaksi päivää...) Kakkoseksi tulleessa joukkueessa yhdellä miehellä oli hieno punainen t-paita, jossa luki isolla Rapala. Hyvä Suomi!!!

Kovin kauaa emme avajaisia seuranneet, kun Mimie ehdotti, että lähtisimme syömään. Sehän sopi, vaikka nälkä ei ollutkaan. Vesiurheilukeskuksen yhteydessä oli japanilainen ravintola, minne Mimie halusi minut viedä. Matkalla sinne oli merimuseo ja Mimie kysyi, haluaisinko käydä siellä. Muuten museo ei kiinnostanut, mutta tiesin siellä olevan 13-metrisen valaan luurangon, joka olisi kiva nähdä. Niiinpä teimme nopea poikkeamisen museoon, missä oli myös melkoinen määrä kaloja ja muita meren eläviä akvaarioissa.


Miten suloisilta nuo mureenat näyttävätkään. :)

Ravintolan omistaja oli Mimien tuttu. Mimie pyysi hänet suosittelemaan minulle jotain kasvisruokaa. Hän ehdottikin jotain, jonka tilasin, mutta hetken kuluttua mies tuli takaisin ja pahoitteli kovasti, että annosta ei ollutkaan saatavilla, kun pääraaka-aine puuttui. Eipä tuo minua haitannut. Tilasin lopulta salaatin, kun tuota tuoretta ei taas ollut vähään aikaan saanut. Mimie tilasi monenlaisia pikkusyötäviä, joita hän tarjosi minullekin. Söimme kaikessa rauhassa ja lopulta olimme ainoat asiakkaat ravintolassa. Tarjoilija kävi tuomassa meille jäätelöt. En tiedä, oliko Mimie ne tilannut, vai tarjosiko talo. Lopulta tarjoiilja toi laskunkin pyytämättä. Vähän niinkuin vinkki, vinkki, olisimme sulkemassa. Mimie kuitenkin totesi, että ei meillä ole mitään kiirettä pois, kun omistaja on hänen ystävänsä.

Kun lähdimme ajamaan takaisin hotellille, Mimie kurvasikin toiseen suuntaan ja sanoi haluavansa näyttää minulle jotain. Mimie ajoi alueelle, missä oli valtava määrä sotilaiden muistokiviä. Labuanilla on synkkä historia toisen maailmansodan ajalta. Japanilaiset miehittivät saaren ja marssittivat melkoisen määrän panttivankeja Sabahin toiselta puolelta saarelle. Tosin vain muutama vanki selvisi hengissä tuosta marssista. 

Mimie kertoi olevansa menossa aamulla anoppinsa kanssa aamiaiselle ja kutsui minutkin mukaan. Otin kutsun vastaan ja sovimme, että Mimie hakee minut kymmeneltä hotellilta. Hotellilla Mimie ojensi minulle pienen paperikassin, jossa oli iso guava ja pussillinen hunaja-pähkinäsnackseja. Kyllä tuntui hyvältä! Onnellisena vetäydyin unten maille.

Aamulla pakkasin tavarani ja luovutin huoneeni ennen kuin Mimie tuli hakemaan. Jätin tavarat kuitenkin vielä hotellille säilytykseen ja hakisin ne aamiaisen jälkeen ennen laivalle lähtöä. Mimie tuli anoppinsa kanssa ja ajoimme vähän kaupungin ulkopuolelle Tiara-hotellille aamiaiselle. Dr Selva liittyi siellä seuraamme. Tilasin aamiaiseksi jotain vihreitä rehuja vähän niinkuin munakokkelin kera. Mimie ja muut tilasivat taas valtavan määrän kaikenlaisia pieniä annoksia. Osa niistä oli kasvisversioita, joten niitä minäkin pääsin maistelemaan. Taas kerran sain mielettömän hyvää tofua!

Iloinen aamiasseurueemme.

Matkalla aamiaiselle Mimie kertoi, että he ovat lähdössä miehensä kanssa seuraavana viikonloppuna pienelle Sabahin kierrokselle Sandakaniin ja Tawauhin. Mimie kysyi, haluaisinko lähteä heidän kanssaan. Tarjous oli aivan mahtava! Olin ajatellut haluavani käydä noissa paikoissa, mutta turvallisuustilanne alueella on hitusen kyseenalainen, etenkin, jos matkustaa yksin. Nyt pääsisin näkemään paikat turvallisessa seurassa. Olin niin onnellinen, että olin tavannut nämä ihanat ihmiset!!!

Aamiaisen jälkeen Mimie vei minut takaisin hotellille, joka oli aivan pienen kävelymatkan päässä satamasta. Otin tavarani ja kävelin satamaan ostamaan lipun yhdeltä lähtevään laivaan. Edessä oli yksi yö Kota Kinabalussa ja heti seuraavana aamuna lähtö kohti Borneon pohjoisinta kolkkaa, jossa odotti Kirstey ja viidakkoleiri - ja se meri...

Tällä laivalla matkasin Kota Kinabaluun reilun kolmen tunnin matkan.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Sademetsästä sulttaanikunnan loistoon

Mulun jälkeen tarkoitus oli suunnistaa Bruneihin. Matkalla olisi kuitenkin yhden yön pysähdys Mirissä. Kun netti ei Mulussa toiminut, en ollut pystynyt tekemään huonevarausta etukäteen. Luotin kuitenkin siihen, että My Homestay Guesthousesta löytyisi minulle vähintäänkin sänky yhteismajoituksesta. Niinpä otin lentokentältä taksin suoraan My Homestayhin. Huoneita ei ollut vapaana, mutta kuten olin ajatellutkin, sänkypaikka kyllä löytyi. Respan tyttö sanoi, että huoneessa oli jo yksi mies, johon totesin, että ei haittaa. Mutta hetken mietittyään tyttö sanoikin, että hän laittaakin minut toiseen huoneeseen, missä ei ole ketään muuta. Niin siis sain oman huoneen ja vieläpä 20 RM (5€) halvemmalla kuin edellisellä kerralla.

My Homestayn aulassa on kaksi tietokonetta asiakaskäytössä ja käytin tilaisuuden hyväkseni tehdäkseni taas varmuuskopiot valokuvista. Padin muisti oli taas täynnä, kun kuvia oli tullut varmuuskopioitua sinne. Nyt sain tyhjentää kuvat Padista ja sain näin tilaa taas ladata uusia kuvia tähän blogiin julkaistavaksi.

Mulussa olin saanut kulutettua paikalliset valuutat sen verran tarkasti, että oli aika taas lähteä rahan nostoon. Muistelin kadun toisella puolella olevassa ostoskeskuksessa nähneeni automaatin. Sinne siis suuntasin kopiot tehtyäni. Vaan jälleen kerran törmäsin automaattiin, joka ei halunnut minulle rahaa antaa. Ei auttanut muu kuin lähteä etsimään toista automaattia. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mistä sellainen löytyisi, joten ihan hakuammunnalla lähdin haahuilemaan ostarilla toivoen törmääväni toiseen automaattiin. Ostari jakautuu kahteen osaan, uuteen ja vanhaan. Uudelta puolelta ei toista automaattia löytynyt, joten siirryin vanhalle puolelle. Olin jo sieltäkin poistumassa, kun näin käytävän päässä dollarin merkin jonkun liikkeen kohdalla. Päätin käydä vielä sen katsomassa. Kun pääsin merkin kohdalle, siinä oli vain joku kauppa, mutta ihan sitä vastapäätä toisella puolen käytävää oli automaatti! Ja se oli sellaisen pankin, mistä olin aikaisemmin saanut rahaa nostettua. Helpottuneena työnsin kortin koneeseen ja hetken päästä minulla oli taas nippu paikallista valuuttaa kädessä.

Sitten olikin aika etsiä ruokaa, kun taas oli rahaa millä sen maksaa. Palasin ostarin uudelle puolelle, missä oli useita ravintoloita. Katselin kaikkien ruokalistat, mutta en löytänyt oikein mitään, mikä olisi innostanut tilaamaan. Viimeisessä paikassa tarjoilija tuli luokseni, kun tutkin listaa. Listalla oli monenlaisia ateriakokonaisuuksia, myös kasvisversio, jossa oli useammanlaista tofua. Annos oli aika hintava (27 RM eli 6,90 €) täkäläiseen hintatasoon nähden, mutta se näytti niin mielenkiintoiselta, että päädyin tilaamaan sen. Tarjoilija ohjasi minut pöytään, joka oli hieman erikoisen näköinen. Siihen oli katettu muutama kuppi ruokailuvälineineen (syömäpuikot ja jotain kauhalta näyttäviä) ja pöydässä oli jokaisen ruokailijan kohdalla pyöreä reikä. Sen enempää en ehtinyt pöytää ihmettelemään, kun tarjoilija näytti salin perällä olevaa kastikeasemaa ja sanoi, että voin käydä sieltä valitsemassa haluamani kastikkeet. Olinn hieman ihmeissäni, mutta tein työtä käskettyä. Kastikeasemalla oli ainakin parikymmentä erilaista kulhoa, joissa oli vaikka minkälaisia kastikkeita ja muitakin mausteita. Oli erilaisia chili-, soija- ja talonkastikkeita. Löytyi tuoretta valkosipulia ja inkivääriä sekä seesaminsiemeniä. Niitä sekottelin pieneen kulhoon itselleni tietämättä, mihin niitä oikein tarvitsen.

Kun palasin pöytään, ruokani oli jo siellä odottamassa. Ja nyt olin ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, että ravintolassa edessäni oli ruoka-annos, eikä minulla ollut hajuakaan, mitä sille pitäisi tehdä!!! Hetken aikaa katselin kulhollista raakoja vihanneksia ja kylmiä tofuja sekä toisessa kulhossa olevaa kuivaa, kypsentämätöntä nuudelilevyä. Tuohon pöydässä olevaan reikään oli ilmestynyt kulho, jossa oli höyryävän kuumaa lientä. Katselin avuttomasti ympärilleni, olisiko tarjoilijaa lähettyvillä kertomaan, mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä. Kun tarjoilijaa ei näkynyt, huomasin pöydässä olevan tarjoilijan kutsunappulan ja painoin sitä. Hetkessä tarjoilija oli luonani ja sain esitettyä tyhmän kysymykseni, mitä edessäni oleville aineksille pitäisi tehdä. Tarjoilijalla meni tovi hoksata, että olin ensikertalainen tällaisessa ravintolassa. Kun hän sen tajusi, hän antoi seikkaperäisen opastuksen ruoan valmistamiseen. Hän kertoi, että kulhoissa olevat ainekset pitäisi laittaa tuohon höyryävän kuumaan liemeen kiehumaan ja kypsymään. Pöydästä löytyi kytkin, mistä sai säädettyä liemikulhon alla olevan polttimen tehoa. Tartuin vihanneskulhoon ja olin alkamassa kaataa siitä aineksia liemeen, kun tarjoilija pysäytti minut ja sanoi, että ei kaikkea kerralla. Tottuneesti tarjoilija nappasi puikot käteensä ja alkoi nostella niillä aineksia liemeen. Hetken aikaa niitä sinne nosteltuaan hän lopetti ja sanoi, että voisin lisätä myös nuudelin sinne. Jokseenkin hölmistyneenä seurasin tilannetta ja aloin itse toimiin. Tarjoilija sanoi, että voisin alkaa jo ensimmäisiä aineksia nostella pois liemestä ja alkaa syömään. Katselin taas avuttomana, millä minä noita aineksia liemestä nostelisin. Tarjolla oli nuo puikot ja pari erilaista pientä kauhaa, joista toinen oli reikäkauha. 

Tässä vaiheessa oli vielä sormi suussa, mitä ihmettä näille pitää tehdä...

Puikot eivät minun kädessä toimineet ollenkaan yhtä näppärästi kuin tarjoilijan kädessä, joten päädyin nostelemaan aineksia liemestä reikäkauhalla, joka oli aika huono tuohon tarkoitukseen, mutta sainpahan sillä ongittua ruuat kulhoon syötäväksi. Sitten tuli se seuraava tenkkapoo... Millä välineillä alan syödä? Missään ei näkynyt haarukoita tai lusikoita. Ainoa mahdollisuus oli tarttua puikkoihin. Onneksi olin seurannut tarkasti, miten tarjoilija puikkoja käytti. Kyllä muuten oli alkuun kömpelöä! Mutta niin vaan ruoka siirtyi (hitaasti kylläkin) suuhun. Jopa nuudelit onnistuin keplottelemaan kulhosta suuhun. Kun urakka oli suoritettu, olin suorastaan ylpeä itsestäni! :D Ja jälleen yhtä kokemusta rikkaampi. Enpähän ennen ollut syönyt ravintolassa, missä ruoka valmistetaan itse...

Kuten kuvasta näkyy, puikoillakin voi ruokansa syödä.

Aamulla oli aikainen herätys. Taksi tulisi 7.30 viemään minut bussiasemalle. Aamiaista sai seitsemästä alkaen, joten pakkasin tavarani ja otin kaiken mukaan jo aamiaiselle. Tällä kertaa tarjolla ei ollutkaan vitivalkoista paahtoleipää vaan keltaista! Täällä leivät on välillä ihan kummallisen värisiä. Olen törmännyt tämän keltaisen lisäksi myös vihreään - ja se ei ollut homeesta vihreää... :D Vielä viimeisiä paloja syödessäni taksikuski jo soitti ja ilmoitti olevansa odottamassa. Tässä maassa ainakin ennakkoon tilatut taksit ovat aina ajoissa, jopa etuajassa.

Olin edellisenä päivänä selvittänyt Brunein bussin lähtöajan. Bussi lähtisi 8.30. Bussiasemalle ei ollut pitkä matka, mutta respasta sanoivat, että on syytä varata riittävästi aikaa aamuruuhkan takia. Siksi siis tuntia ennen oli asemalle lähtö. Tiellä oli jonkin verran ruuhkaa, mutta silti matka ei kestänyt kuin vajaan vartin. Kuski ajoi minut suoraan Brunein bussin eteen ja nosti rinkkani bussin tavaratilaan. Bussin ikkunassa oli kyltti, jonka mukaan bussi lähtisikin jo 8.15. Bussikuski kysyi, onko minulla jo lippu ostettu ja ohjasi minut lippuluukulle, missä piti esittää passi lipun saadakseen.


Täkäläisissä busseissa ja autoissa törmää usein siihen, että istuimet on suojattu kirkkaalla muovilla. Varsinaiset istuimet pysyvät näin siisteinä, mutta aika hiostavaa on muovilla istua. Kuten kuvasta näkyy, bussi ammottaa tyhtyyttään. Minun lisäkseni bussissa oli vain yksi muu matkustaja, kun lähdimme liikkeelle. Bussin henkilökuntaa oli kolme ihmistä... Jonkun matkan päästä bussiin nousi vielä yksi äiti pienen tyttönsä kanssa.

Miristä Brunein rajalle on lyhyt matka. Pian olimme siis tullissa. Malesian puolella meidän bussin väki oli ainoat rajamuodollisuuksia tekemässä, joten siinä ei kauaa nokka tuhissut, kun kaikilla oli leimat passeissa. Hyppäsmme takaisin bussiin ja jatkoimme Brunein tulliin. Siellä oli toinenkin bussi, jossa oli enemmän matkustajia kuin meidän bussissa. Näin ollen nyt tullissa oli pienet jonot, mutta aika nopeasti siitäkin selvittiin. Kun palasimme takaisin bussille, oli toisen bussin matkustajat matkatavaroineen pihamaalla ja tullivirkailijat tutkivat heidän tavaroitaan. Jokainen joutui vuorollaan nostamaan kassinsa pöydälle ja avaamaan ne. Homma eteni hitaasti. Totesin, että jos me joudumme samaan ruljanssiin jonon hännille, siinä kuluu aikaa rutkasti. Meidän bussin väki istui bussissa odottamassa mitä seuraavaksi tapahtuu. Vihdoin meidän kuski tuli tullivirkailijan kanssa bussin luo ja kuski avasi tavaratilan. Ikkunan läpi viittoi meille, että pitäisi mennä ulos. Menimme ja meitä pyydettiin nostamaan matkatavaramme tavaratilasta ulos ja avaamaan ne. Avasin rinkkani, mutta sen sisässä kaikki on pakattu muovipusseihin. Tullivirkailija kysyi, mitä pusseissa on. Sanoin, että vaatteita ja ruokaa. Hän kysyi, onko alkoholia tai tupakkaa. Kun vastasin, ettei ole, hän antoi luvan sulkea rinkan. Reppuni olin jättänyt bussiin, joten sen sisällöstä ei kukaan ollut kiinnostunut. Siellä olisi voinut olla mitä vaan.

Kun pääsimme tullista jatkamaan matkaa Brunein puolelle, oli mielenkiintoista huomata selkeä arkkitehtuurin muutos. Kaikesta näki, että nyt ollaan todellakin islamilaisessa valtiossa. Joka puolella rakennuksissa oli pyöreitä kupoleita. Upeita moskeijoita näkyi siellä täällä. Bruneihan on rikas öljyvaltio ja se näkyi katukuvassa. Rakennukset olivat pääasiassa moderneja ja siistejä. Toki aina siellä täällä niitä hökkeliasumuksiakin näkyi.

Minun määränpääni Bruneissa oli pääkaupunki, Bandar Seri Begawan. Bandar on todella pieni ja hiljainen kaupunki. Hotelleja siellä on vain muutama, reppureissaajapaikkoja kaksi, joista se parempi ja halvempi oli suljettu. Kävin siellä ovella kääntymässä ja sain ystävällliseltä mieheltä ohjeet siihen toiseen paikkaan. Yhteismajoitusta oli tarjolla vain miehille, joten oma huone oli ainoa vaihtoehto. Sitten piti valita, ottaako sen omalla kylppärillä vai käytävältä löytyvällä yhteiskylppärillä. Olin matkaoppaasta ja netistä lukenut kuvauksia yhteiskylppäreistä, joissa vessaa toimittaa reikä lattiassa ja suihku on samassa tilassa. Monet vieraat luonnehtivat arvioissaan kylppäreitä hyvin vastenmielisiksi käyttää. Niinpä maksoin kiltisti 5 Brunein dollaria (3,50€) enemmän saadakseni oman kylppärin länsimaisella pytyllä. Huoneen hinta oli 40 dollaria (28€) yöltä. Tasoon nähden hinta oli kova. Huone oli melko ränsistynyt ja pelkistetty. Päätin viipyä vain yhden yön Bruneissa ennen kuin jatkaisin matkaa Labuanin saarelle.

Kello oli vasta vähän yli puolen päivän, joten minulla oli hyvin aikaa tutustua kaupunkiin. Jätin tavarat huoneeseen ja lähdin kaupunkikierrokselle. Ensimmäinen kohde oli turisti-info, joka sijaitsi majapaikkani alakerrassa. Sieltä selvittelin seuraavan päivän laiva-aikatauluja, miten satamaan pääsee ja kuinka paljon matka maksaa. SIngaporesta jääneet ylimääräiset dollarit olivat kuluneet majoituksen maksamiseen, joten seuraavaksi piti nostaa rahaa. Oli himppasen vaikeaa arvioida yhden päivän kulutusta. Kun laskin yhteen seuraavan päivän odotettuja matkakuluja ja sille päivällle tarvittavia käyttörahoja, päädyin nostamaan 100 dollaria (70€). Summa tuntui aika isolta, mutta en halunnut joutua satamassa tilanteeseen, että pitäisi ostaa laivalippu, mutta ei ole rahaa. Tällä kertaa rahan nosto sujui täysin ongelmitta.

Bandarin kaupunkikierroksen ensimmäisenä kohteena oli Waterfront, josta oli näkymä joen toiselle puolelle veden päälle rakennettuun kylään. Noita vesikyliä Bandarissa on useita. Talot on rakennettu paalujen varaan veden päälle ja taloista toiseen pääsee siltoja pitkin. Veneet hoitavat kuljetusta joen yli kaupunkiin. Vesikylistä tulee mieleen helposti slummit. Köyhyys huokuu kaikesta. Väkisinkin jäin miettimään ihmisiä, jotka vesikylissä asuvat. Kun kyseessä on yksi maailman rikkaimmista valtioista se ei todellakaan noissa asumuksissa näy. Kuinkahan moni vesikylän asukas asuu siellä, koska ei ole varaa muuttaa muualle ja toisaalta, kuinka paljon siellä asuu ihmisiä, jotka eivät halua muuttaa muualle?


Nämä vesikylät ovat siis yksi puoli Bruneista. Toinen puoli on ne loistavan upeat rakennukset. Ensimmäisenä matkan varrelle osui kaupungin keskustan ainoa ostoskeskus Yayasan. Ostari koostuu kahdesta rakennuksesta, joiden välissä on kaunis aukio suihkulähteineen. Pohjakerroksessa, maan alla, on supermarket, joka yhdistää rakennukset toisiinsa.

Ostarin aukiolta oli suora näköyhteys Brunein symboliin, hulppeaan moskeijaan. Moskeija oli auki myös yleisölle, mutta ovella piti pukea päälleen musta kaapu sisään päästäkseen. Kovin pitkälle ei sisätiloihin päässyt. Heti oven jälkeen oli matto, jonka etu- ja sivupuolille oli vedetty nauhat. Siltä matolta sai moskeijaa katsella. Sisällä ei saanut kuvata, mutta eipä siellä kyllä juuri mitään kuvattavaa olisi ollutkaan. Ulkopuoli oli se hieno ja loistelias.


Moskeijalta matkani jatkui - yllätys, yllätys - kohti geokätköä! Olihan Bruneikin saatava kätköilykartalle. Kätkö sijaitsi ihan keskustan tuntumassa, pienellä mäellä. Sinne suunnatessani matkan varrelle osui kuninkaalliinen museo. En todellakaan ole mikään museoihminen, mutta tämä oli sen verran mielenkiintoisen oloinen, että yllätin ihan itsenikin poikkeamalla sisään. Kengät piti jättää ulos, mistä sai jalkaansa sisätossut. Vastaanotossa piti kirjoittaa nimi ja kotipaikka vieraskirjaan. Pääsymaksua ei ollut. Kassi piti jättää säilytyslokeroon, jonka avaimen sai virkailijalta. Sitten vaan saapastelemaan museoon ja ihmettelemään mm. kuinka upeita lahjoja muiden maiden johtajat ovat sulttaanille aikojen saatossa valtiovierailuillaan tuoneet. Täälläkään ei saanut kuvata muuten kuin kierroksen jälkeen pääaulassa.

Yksi sulttaanin monista esillä olleista valtaistuimista.

Ilmastoitu museo oli toisaalta oikein kiva välietappi hieman viilentyä paahtavassa kuumuudessa. Matka kätkölle kun oli nimittäin todella hikinen! Viimeiset 200 metriä sai kiivetä kunnon mäkeä ylös. Mäen päältä löytyi joku masto, jonka juurelle kätkö oli piilotettu. Mäeltä oli hieno näkymä alas kaupunkiin. Eipä olisi tullut tuollakaan mäellä käytyä, jollei siellä olisi kätköä ollut. On tuo kätköily vaan hieno harrastus, kun se vie paikkoihin, mihin ei muuten osaisi mennä!

Näkymä mäeltä kaupunkiin. Oikeassa reunassa kuninkaallisen museon pyöreä kupoli.

Illalla nautin kauniista auringonlaskusta joen rannalla ja hakeuduin syömään japanilaiseen ravintolaan, joka oli tosi hieno! Matkaoppaassa sen kerrottiin olevan kaupungin kalleimpia, mutta eipä tuo hintataso suomalaiselle nyt niin paha ollut. Tilasin alkupalaksi tofu-avokadosalaatin ja pääruuaksi tofulla kuoruttettua munakoisoa. Ruuat oli mielettömän hyviä! Juomaksi tarjottiin japanilaista teetä, jota tarjoilija kävi kaatamassa lisää kuppiin sitä mukaa kun kuppi tyhjeni. Aterian hinta oli alle kympin euroissa. Ja japanilaiseen tapaan syöminen tapahtui puikoilla. Nyt homma sujui jo huomattavasti paremmin kuin edellisenä iltana. :)



Puolikas päivä riitti mainiosti kaupunkiin tutustumiseen. Niinpä olin täysin valmis jatkamaan matkaa heti seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan kohti Labuanin saarta.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Mulu National Park

Lepo teki hyvää. Kurkkua kutitteli edelleen, mutta muuten oli hyvä olo. Nappasin kaupasta mukaan Fisherman's Friend -pussin ja olipa matkassa vielä mukana Suomesta hankittuja Bafusinejakin. Olen ollut äärettömän kiitollinen, etten ole reissun aikana yhtään flunssaa tai mitään muutakaan sairastanut (sitä yhtä ripulia lukuunottamatta). Lääkevarastostani ovat huvenneet vain matkapahoinvointilääkkeet ja ihan joku satunnainen särkylääke.

Olin tyytyväinen, että olin varannut iltapäivälennon Muluun. Lentoja kun on kaksi päivässä. Nyt sain ottaa aamun ihan rennosti, päivittää blogia, lueskella ja syödä rauhassa huoneen hintaan kuuluvan aamiaisen. Tosin aamiainen ei ollut kovin kummoinen. Vitivalkoista paahtoleipää voin tai maapähkinälevitteen kanssa ja seuraksi kahvia tai teetä. Onneksi on noita omiakin eväitä, niin voi aina vähän paikkailla tarjontaa. Aamiaisella huomasin, että majapaikassani oli myös juomavesipiste, mistä sai täyttää vesipullonsa. Nuo on aina kivaa bonusta, kun ei tarvitse kantaa selkä vääränä kaupasta vesipulloja.

Majatalon respa tilasi minulle taksin lentokentälle. Tämä majatalo jäi muistoihin yhtenä erittäin onnistuneena valintana. My Homestay Guesthouse. Vaikka huone oli pieni, se - kuten koko majatalo muutenkin - oli hyvin siisti. Yhteiskäytössä olevat vessat ja suihkut olivat myös äärettömän siistit. Suihkussa oli jopa suihkusaippua-automaatti, josta täysin vailla tunnontuskia täytin oman pienen matkapulloni, joka tyhjeni juuri sopivasti. Taksia sain odottaa mukavasti nojatuolissa istuskellen. Kun taksi oli kadulla, kuski soitti respaan ja minä kipitin taksiin. Matka lentokentälle oli kiinteähintainen, 25 ringgittiä ( 6,25 €). Kenttälle ajoi parikymmentä minuuttia. Sitten olikin vastassa mielenkiintoinen proseduuri. Ensimmäinen turvatarkastus kun oli jo ennen check in-pistettä. Kaikki tavarat meni läpivalaisun kautta. Muutenkin kentällä oli mielenkiintoinen systeemi. Ennen lähtöaulaa oli varsinainen turvatarkastus, jonka kautta kulkivat niin kotimaan kuin ulkomaan lennoille lähtevät. Vesipullo meni tarkastuksesta läpi, eikä kukaan kysellyt, minne olen lentämässä. Turvatarkastuksen jälkeen oli immigrant-tiski. Tarjosin passiani, mutta virkailija vain kysyi, minne olen menossa. Kun hän kuuli määränpääni, hän ei edes katsonut passiani.

Lähtöportteja oli samassa pienessä aulassa kaksi, A ja B. Molemmat johtivat alakertaan, kentän laidalle, josta koneeseen käveltiin itse. Muluun lentävä kone oli pieni potkurikone. Kone oli lähes tyhjä, vaikka siellä ei paikkoja ollutkaan kuin ehkä reilut kuusikymmentä. Meitä matkustajia oli kymmenkunta ja meidät oli ripoteltu ympäri matkustamoa. Lento kesti vain puoli tuntia. Mulun kenttä oli hyvin pieni. Kävelimme jälleen koneesta terminaaliin, missä jäimme odottamaan matkatavaroita. Ne tuotiin paikalle ihimisvoimin vedettävillä kärryillä ja karusellin virkaa toimitti avoimella seinällä olevat pari tasoa ja lyhyt hihnan tynkä.



Kun sain rinkan selkään, lähdin katselemaan tietä puiston suuntaan. Majapaikkaa en ollut varannut, joten edessä oli sellaisen etsiminen. Kun astuin kentältä ulos, minun luokseni tuli nainen, joka kysyi, minne olen menossa. Kerroin, että lälhden etsimään majoitusta. Hänellä oli kotimajoituspaikka aivan kentän vieressä ja hän pyysi katsomaan paikkaansa. Lähdin naisen mukaan. Paikka oli ensimmäinen majoituspaikka kentältä puistoon päin. Matkaa ei ollut kuin jokunen sata metriä. Tässä kotimajoituksessa tarjolla oli vain 16 hengen makuusali, joka oli osittaisella väliseinällä jaettu kahteen osaan. Privaattihuoneita ei ollut tarjolla lainkaan. Koska keli oli taas tosi lämmin (+34), päätin jäädä tähän ainakin ensimmäiseksi yöksi ja käydä katsastamassa lähistön muun tarjonnan ilman kantamuksia. 25 ringgittiä petipaikasta ja aamiaisesta ei ollut paha. Etenkin, kun yöpyjiä paikassa oli vain neljä minun lisäksi ja he kaikki olivat toisella puolella väliseinää. Minä valitsin sänkyni väliseinän toiselta puolen.

Ilman kantamuksia lähdin sitten katsastamaan muun majoitustarjonnan ja itse puiston infon. Matkaa lentokentältä puistoon on vain kilometri ja sillä välillä on muutamia kotimajoituspaikkoja. Itse puistossa on enemmän majoitustarjontaa, mutta hinnat ovat monikertaiset kotimajotuksiin verrattuna. Puiston makuusalikin oli remontissa, joten majoitus oli etsittävä muualta. Jokaisessa matkan varrella aukiolleessa majapaikassa kävin huonetta kysymässä. Heti ensimmäisessä (D'Cave) oli kaikki privahuoneet vapaana, toisessa taas kaikki täynnä ja kolmannen huone oli neljän hengen huone, josta vessaan pääsi vain makuusalin läpi kulkemalla. Tuossa ensimmäisessä oli hurjan mukava isäntäväki, Dina ja Robert, joten sinne palasin kierroksen tehtyäni ja lounastettuani puiston kahvilassa tekemään varauksen seuraavasta päivästä eteenpäin toistaiseksi tuntemattomaksi ajaksi, mutta ainakin kolmeksi yöksi. Normaali huoneen hinta oli 70 ringgittiä, mutta koska oli yksin ja jäin useammaksi yöksi, sain huoneen 50 ringgitillä  (12,50 €) ja siihen sisältyy myös aamiainen. Bonuksena vielä vahtikissa, Simba, joka uskollisesti tulee mukaan öisille vessareissuille pihan perälle (sieltä löytyy kyllä ihan ihan kunnon länsimaiset vessat). :D Yllättävän iso merkitys oli myös sillä, että talossa on tarjolla ilmainen juomavesi. Talon väki keittää ja jäähdyttää vettä tankkiin, mistä saa täyttää omat pullonsa. Täällä kun juomavesi maksaa maltaita. Puolentoista litran pullolla on hintaa 5 ringgittiä, kun muualla sen saa halvimmillaan 1,50 ringgittllä.


Mulun kansallispuisto on maailmanperintökohde ja maisemat ovat todella upeat! Korkeat vuoret, joiden huiput ovat usein pilvessä, hallitsevat maisemaa. Puistoon on 30 ringgittin pääsymaksu, joka on voimassa viisi päivää. Maksun maksettuaan saa ranteeseen "huvipuistorannekkeen", jonka väri riippuu siitä, minä päivänä rannekkeen on ostanut. Ranneketta vilauttamalla portilla puistonvartijalle saa puiston alueella liikkua vapaasti. Jos puistoon lähtee seikkailemaan omatoimisesti, pitää puistonvartijalle ilmoittaa, minne on menossa ja milloin kuvittelee tuleansa takaisin. Tiedot kirjoitetaan tussitaululle ja kun on reissunsa tehnyt, nimi tiedot pyyhitään pois. Näin henkilökunta pystyy varmistamaan, ettei kukaan ole eksynyt reissullaan ja jäänyt metsään.

Maisemaa hallitsevia vuoria

Tervetuloa Mulun kansallispuistoon! Puistoon pääsee joen yli vievää riippusiltaa pitkin.

Puistossa on paljon erilaisia opastettuja retkiä mm. moniin luoliin, riippusiltakävely sademetsän päällä ja yökävely sademetsässä. Mahdollisuus on myös vaativimpiin luolaseikkailuihin ja vuorille kiipeämiseen. Minä olen tyytynyt ihan näihin perusretkiin ja omatoimiseen haahuiluun puistossa. Keli täällä on todella kuuma ja kostea, niinkuin sademetsässä kuuluukin olla. Niinpä perjantaina pakkasin uikkarit ja pyyhkeen reppuun haaveillen uimisesta vesiputouksella. Päädyin kuitenkin ensin retkelle riipusilloille sademetsän päälle. Tämän riippusiltakävelyn mainostetaan olevan maailman pisin (450 m) sademetsän päällä oleva. Joskus aikanaan olen vastaavalla ollut Ghanassa ja pitkä oli kyllä sekin. 

Koska olimme liikkeellä päivällä, monet eläimet olivat piilossa kuumuutta. Mutta tulihan siellä silti jotain nähtyä. Heti alkajaiseksi, vielä puiston keskuksen alueella ollessamme, polulla luikerteli pronssiselkäinen käärme (se oli kuulemma sen nimikin). Käärme on myrkyllinen, mutta ei tappavan myrkyllinen. Tuli siinä samalla kysyttyä muistakin puiston käärmeistä. Eri lajeja on lähemmä kymmenen ja suurin osa on myrkyllisiä. Vastaan voi tulla mm. kobra.

Pronssiselkäinen käärme

Hauska vihreä lisko, jota en meinannut ensin itsekään löytää kuvasta kuvia katsellessani. Tätä kuvaa on jo rajattu reippaasti, joten nyt lisko on helppo löytää.

Melkoisen kapeita riippusillat olivat. Vain kaksi ihmistä sai kerrallaan yhdellä sillalla samaan aikaan olla, mutta meidän kolmen hengen + oppaan ryhmässä päädyimme kulkemaan silloilla yksitellen. Se oli aika paljon mukavampaa, kun ei tarvinnut varoa toisen aiheuttamia heilumisia.

Riippusiltojen jälkeen erkanin muusta ryhmästä ja suunnistin kohti vesiputousta. Aivojeni sopukoissa näin jo itseni lillumassa viileässä, kirkkaassa vedessä. Täällä kun nämä joet ovat jokseenkin ruskeavetisiä eivätkä houkuttele uimaan. Pääpolulta oli vajaan puolentoista kilometrin poikkama vesiputoukselle. Matkalla näin erilaisia ötököitä ja matoja.



Polku putoukelle oli osittain vähän mutainen aamun rankasta sateesta johtuen. Pahimmat mutakohdat onnistui onneksi kiertämään. Kun putouksen äänet vihdoin alkoivat kuulua, olin innoissani pian koittavasta viilennyksestä. Mutta pettymys oli melkoinen, kun näin putoksen... Ei tietoakaan kirkkaasta vedestä... Putous (tai oikeastaan putoukset) valuivat alas vuoren rinnettä suoraan tuohon ruskeavetiseen jokeen. Uimahaluni loppuivat siihen. :( Mutta putouksella löysin jotain muuta mielenkiintoista. Paikalla oli kaksi miestä, joilla oli kummallisen näköinen härveli mukana. Kysyin, mikä se on ja sehän oli Googlen street wiev kamera! Miehet olivat kuvaamassa Mulun polkuja Google mapsiin. Paluumatka sujuikin rattoisasti toisen miehen kanssa jutustellessa.

Pakun vesiputous

Street wiev kamera

Lauantaille buukkasin luolaretken, joka päättyisi lepakkoeksodukseen. Lähdimme retkelle kahden aikaan neljän naisen ja oppaan voimin. Ensin kävelimme kolmisen kilometriä enimmäkseen yllä näkyvää lankkupolkua pitkin "lepakko-observatorioon". Siellä huilasimme hetken ennen luoliin sukeltamista. Ensimmäinen luola oli Lang-luola. Se on pienin Mulun näyttöluolista. Luolan sisällä on 200 metrin polku luolan läpi.

Näkymä lepakko-observatoriosta Kaurisluolan aukolle.

Lang-luolan sisäänkäynti

Sama sisäänkäynti toisesta suunnasta kuvattuna.

Toinen luola, jossa kävimme, on noin kolmen miljoonan lepakon kotiluola, Kaurisluola. Luola on valtavan suuri ja joka paikassa oli melkoisesti lepakon ulostetta. Ammoniakin haju oli yhdessä kohdassa todella pistävä.

Kuvan vasemmassa alalaidassa näkyy ihmisiä. Ne ovat hyvä mittari luolan kokoa arvioidessa.

Siellä se päivä paistaa jossakin luolan ulkopuolella.

Kaurisluolan sisällä kuljettiin polkua pitkin luolan perille, mistä näkyi valtava luolan aukko, josta miljoonat lepakot lähes joka ilta lähtevät ulos lennolle. Luolan katto oli mustanaan lepakoista. Tuo aukko johti Eedenin laaksoon. Luolan katossa oli kaksi "suihkua". Isompi oli Eevan ja pienempi Aadamin. Kun luolakierros oli tehty, palasimme lepakko-observatorioon odottamaan lepakoiden uloslentoa. Ukkonen jyrähteli kauempana ja oppaamme toivoi, että lepakot lähtisivät liikkeelle ennen sadetta, sillä jos alkaisi sataa rajusti, lepakot eivät välttämättä lähtisi lennolle lainkaan. Observatoriossa oli mukavat, puolittain makuuasennossa olevat penkit, joilta oli hyvä tarkkailla luolan suuta ja taivasta. Pienen odottelun jälkeen ensimmäinen lepakko"käärme" jo luikertelikin taivaalla. Samaan aikaan ensimmäiset vesipisaratkin alkoivat putoilla.

Lepakot lensivät todellakin kuin kiemurteleva käärme. Oli melkoisen upeaa seurata tätä loputonta luikertelevaa jonoa. Sade yltyi siinä lepakoita ihaillessamme, joten pikku hiljaa väki siirtyi katon alle jatkamaan exoduksen seuraamista. Oppaamme sanoi, että näytös voisi jatkua jopa kymmenen minuuttia, mutta se jatkui huomattavasti pidempään. Lopulta, kun sade taukosi, ja lepakoita vain riitti, päätimme lähteä takaisin puiston keskukseen ennen kuin sade alkaisi uudelleen ja ehtisi tulla pimeä.

Ehdimme perillle hyvin ennen pimeää, eikä uutta sadettakaan kuulunut. Suunnistin suoraan puiston kahvilaan päivälliselle. Olin jo edellisenä iltana syönyt siinä sweet and sour kalaa ja todennut annoksen todella hyväksi. Nyt haaveilin toisesta kala-annoksesta, mutta siihen ei ollut kaikkia raaka-aineita saatavilla, joten tilasin uudelleen sweet and sour annoksen. Sitä syödessäni ilta pimeni ja taivaanranta maalautui upeilla väreillä, jotka oli mahdollista nähdä osittain puiden lomasta.

Syötyäni oli jo aivan pimeä. Lähdin kävelemään majapaikkaani pimeää tietä pitkin. Tai niin kuvittelin... Katuvaloja ei todellakaan ollut, mutta tien varsi oli kansoitettu tulikärpäsillä, jotka loistivat pimeässä. Tienoota valaisi myös taivaalla leikkivät huikean hienot salamat. Voi kun joskus onnistuisi ikuistamaan sellaisen kameralla...

Kaksi täytttä päivää Mulussa on nyt takana ja ainakin kaksi edessä. Saapa nähdä, mistä sitä itsensä vielä löytää...

Niin siinä sitten kävi, että kun yritin päivittää blogiini tuon jo kirjoittamani, sepä ei onnistunutkaan. Puiston kahvilassa on kyllä maksullinen wifi (5 RM/päivä), mutta se on niin hidas, että sillä pystyi hädin tuskin sähköpostit lukemaan ja yhden kerran onnistuin lataamaan sen verran FB:tä, että sain yhden kuvattoman tilapäivityksen julkaistua. Tarkoitukseni oli buukata paluulentokin netissä, kun en tänne tullessa ollut ostanut kuin menolipun. Vaan ei onnistunut sekään. Onneksi lipun pystyi ostaamaan myös lentokentältä, vaikkakin se maksoi siellä 20 RM (5€) enemmän kuin netissä.

Sunnuntaina vietin laiskottelupäivän, enkä osallistunut millekään järjestetylle retkelle. Kävin kyllä ihan omatoimisesti kiertämässä botanic-kierroksen ja ihailemassa maailmaa huikean korkeasta lintutornista puiden keskellä. Torni oli lukossa, mutta sinne sai pyytää avaimen security-pisteestä 50 RM panttia vastaan. Tornissa ollessani kuulin sateen lähestyvän ropinan. Onneksi torni oli umpinainen, joten odottelin siellä kaikessa rauhassa sateen loppumista. Eikä sadetta kauaa kestänytkään. Ihan kuivana sain kävellä takaisin puiston keskukseen palauttamaan avaimen ja nauttimaan aikaista päivällistä, ennen majapaikkaan paluuta. Syödessäni sade alkoi uudelleen ja nyt vettä tuli oikein reippaasti. Sade ei ottanut laantuakseen, joten lopulta kaivoin sadeviitan repusta päälleni ja lähdin sateessa kävelemään tuota huikean pitkää 350 metrin matkaa.


Lintutorni

Majapaikassa olohuoneesta/aulasta oli nostettu respana toimiva pöytä pois ja sinne oli laitettu tuolit ympäri huonetta. Ulkona katoksessa olevalle pitkälle pöydälle oli katettu astioita ja tarjoiluvälineitä. Robert kertoi, että seurakunnan rukouskokous pidetään sinä iltana heillä. Kokouksen piti alkaa puoli kahdeksalta ja kestää tunnin verran. Ensimmäiset ihmiset saapuivat ehkä varttia vaille kahdeksan ja kokous alkoi puoli yhdeksän aikaan. Viimeiset ihmiset tulivat yhdeksän jälkeen. Kokouksessa laulettiin paljon, mutta yksikään laulu ei ollut minulle tuttu. Laulut olivat järjestäin tosi kauniita. Kokouksen päätyttyä Dina kutsui meidät majoittujat yhdessä seurakuntalaisten kanssa syömään. Tarjolla oli monipuolinen päivällinen noutopöydästä. Vain kaksi norjalaispoikaa ja minä tartuimme tarjoukseen, vaikka nyt meitä majoittujia oli jo talossa toistakymmentä. Olin tullut hyvään aikaan, sillä talo oli hetkessä lähes täynnä. Kaikki privahuoneet oli buukattu ja dormissakin oli kymmenkunta ihmistä.

Maanantai oli taas aktiivipäivä. Lähdin tutustumaan seuraaviin luoliin ohjatulla retkellä. Kohteena oli Wind ja Clear Water -luolat. Clear Water -luola kiinnosti kovasti jo senkin takia, että siellä oli yksi geokältkö. Lähtö retkelle oli heti aamusta, varttia vaille yhdeksän. Tällä kertaa ryhmä oli iso, 13 henkilöä. Meidät lastattiin kolmeen veneeseen, joilla lähdimme jokea pitkin luolia kohti. Matkalla pysähdyimme yhden longhousen väen pitämille aamumarkkinoille, missä myytiin erilaisia paikallisia käsitöitä. Olihan siinä hienoja töitä, mutta mitään en taaskaan ostanut kannettavaksi. Markkinat kierrettyäni laskin repun selästäni saadakseni repusta juotavaa. Kun nostin repun takaisin selkään, rannekkeeni tarttui repun hihnaan ja sen kiinnityssysteemi petti. Onneksi huomasin pudonneen rannekkeen maassa, sillä ilman sitä olisi jäänyt luoliin pääsy haaveeksi. 

Matkalla luolille.

Luolan sisälle muodostunutta pinaakkelia.

Markkinoilta matka jatkui jokea pitkin eteenpäin. Kun nousimme veneestä ensimmäiseen luolaan vievällä laiturilla, siellä oppaamme kysyi nimeäni ja missä rannekkeeni on. Näytin rannekkeeni ja kerroin sen hajonneen markkinoilla. Hän neuvoi pitämään sen tallessa ja mukana. Myöhemmin luolassa yksi seurueemme naisista tuli luokseni ja kysyi: "Olek sä Suomest vai?" Hitusen olin ihmeissäni! Nainen oli kuullut, kun opas kysyi nimeäni ja päätteli nimestäni, että minun täytyy olla suomalainen. Olipa mukavaa taas pitkästä aikaa tarinoida selvällä suomenkielellä. :D Nainen, Maarit, oli reissussa miehensä kanssa ja ihmettelin, kun en ollut kuullut heidän puhuvan suomea keskenään. Maaritin mies ei ollutkaan suomalainen, mikä selitti asian.

Kyllä nuo luolat olivat vaikuttavia! Huikean suuria ja niissä oli mitä uskomattomamman hienoja luonnon taideteoksia. Clear Water -luolan sisällä kulki joki, jossa oli nimen mukaisesti kirkasta vettä, joka suorastaan houkutteli uimaan. Luolan sisällä uiminen ei kuitenkaan ollut luvallista, mutta kun pääsimme luolasta ulos, siellä odotti kauan odotettu uimismahdollisuus! Lähes kolme viikkoa oli ehtinyt kulua siitä, kun viimeksi oli uimaan päässyt ja tropiikissa ollaan... 

Tuonne takana näkyvään veteen hikisen reissun päätteeksi pääsi pulahtamaan. Vesi olikin sitten tosi raikasta! Melkein jäi menemättä, mutta suomalaisella sisulla sinne mentiin ja kyllä teki hyvää.

Paluumatkalla alkoikin taas sataa. Sademetsässä kun ollaan, niin sade on jokapäiväinen seuralainen. Onneksi oli taas sadeviitta käden ulottuvilla, joten sade ei haitannut. Tämä sade oli nopea ja se oli ohi, kun pääsimme takaisin puiston keskukseen. 

Tiistaiaamuna olin valmis lähtemään kahvilaan taas yrittämään lentolipun ostoa netistä, kun Robert tuli pahoittelemaan kovasti, että hän oli juuri huomannut unohtuneen sähköpostin ja huoneeseeni olikin varaus seuraavalle yölle. Totesin, että ei ole ongelma, olin miettinytkin lähtöä joko tiistaina tai keskiviikkona. Robert tiesi, että netti on edelleen toivottaman hidas, joten kävelin suoraan lentoasemalle ostamaan lippuni iltapäivän lennolle. Kone oli taas lähes tyhjä. Paluu "sivistyksen" pariin tapahtui siis pikalähdöllä, mutta olihan tuota puistoa jo tullut nähtyä ja hyvillä mielin sai matkaa jo jatkaa!

torstai 16. huhtikuuta 2015

Viidakkoseikkailua Belagassa

Kapit oli vielä välietappi matkalla Borneon sydämeen. Sunnuntaiaamuna kävelin kamppeineni satamaan etsimään jokilaivaa Belagaan. Olin perjantaina käynyt kysymässä jo aikataulun, joten tiesin olla oikeaan aikaan liikkeellä. Syytä olikin olla, sillä päivässä meni vain yksi laiva, joka lähti aikataulun mukaan 9.30. Tosin lähtöaika kuulemma on venyvä ja laiva saattaa lähteä vasta kymmeneltä. Olin joka tapauksessa heti yhdeksän jälkeen satamassa, kuten minua oli neuvottu. Ostin lipun ja lipunmyyjä osoitti menemään laiturille odottamaan. Laiva ei vielä ollut laiturissa. Yritin kysyä, mistä tiedän, mikä on oikea laiva, mutta en saanut kunnollista vastausta. Niinpä siirryin laiturille ja istuin rappusille odottamaan yhdessä muiden kanssa. Yhtä laivaa siinä parhaillaan lastattiin, mutta se ei ollut oikea. Yksi rappusilla istuvista naisista kysyi, minne olen menossa. Hän oli odottamassa samaa laivaa, joten nyt minun ei tarvinnut enää miettiä, mihin laivaan menisin. Seuraisin vain tätä naista. Aika kului, eikä meidän laivaa kuulunut. Rappusille tuli lisää ihmisiä istumaan. Yksii musliminainen tuli viereeni istumaan ja kysyi, saako hänen ystävänsä ottaa meistä valokuvan. Tokihan se sopi. 


Laiva antoi odotuttaa itseään, mutta onneksi meillä oli muuta viihdykettä. Joella alkoi nimittäin melkoinen pärinä ja pian näköpiiriin ilmestyi jonkin sortin formulaveneitä, joilla oli kääntöpaikka juuri meidän kohdallamme. Formulavenekisat viidakossa! Veneet näytti lähinnä itserakennetuilta, mutta mieletöntä vauhtia niillä näytti pääsevän. Kun meidän laiva vihdoin saapui paikalle, naiset ympärilläni nousivat ylös ja yksi heistä huikkasi minut seuraamaan heitä. Laivaan pääsi könyämällä toisten laivojen reunoja pitkin. Meidän laivan keulaan oli pakattu niin leveälti tavaroita, että sai varoa oikein tosissaan niitä ohittaessaan, ettei tippunut jokeen. Onnellisesti pääsin kuitenkin laivaan. Tällä kertaa kyseessä oli yksikerroksinen, matala laiva. Sisällä istuessa ei paljon maisemia nähnyt, sillä ikkunat olivat sen verran korkealla ja toisekseen ne olivat niin likaiset, että niiden läpi ei muutenkaan juuri nähnyt.

Tällaisella paatilla matkaa taitettiin.

Olin lukenut, että matka kestäisi kuusi tuntia. Se tuntui aika pitkältä ajalta matkan pituuteen nähden. Mutta kun matkaa oli tehty vasta parikymmentä minuuttia, oli jo ensimmäinen pysähdys. Laiva ajoi sujuvasti rantapenkkaan kiinni ja siitä ihmiset hyppivät kyydistä penkalle ja penkalta kyytiin. Vaikka kaikki olivat jo menneet ja uudet matkustajat tulleet, laiva ei lähtenyt minnekään. Seisoimme siinä paikoillaan lähes kolme varttia, ennen kuin matka taas jatkui. Pysähdyksen syy ei minulle koskaan selvinnyt...

Alkumatkasta pääsimme näkemään myös melontakilpailun kärkeä. Menossa oli jokavuotinen kisa, jossa melottavana näytti olevan jos jonkinmoisia kyhäelmiä ja niitä meloi aina porukka. Jokaisen venekunnan kohdalla laivamme hidasti, etteivät melojat joutuneet niin kovaan aallokkoon.

Liekö tämä ollut kisaa johtava venekunta. Ainakin tämä tuli ensimmäisenä meitä vastaan.

Aina silloin tällöin pysähdyimme jättämään matkustajia joenpenkalle (tai ottamaan uusia kyytiin) longhousejen kohdalle. Osa longhouseista oli uskomattoman pitkiä. Yritin kuikuilla ikkunasta, josko olisin nähnyt sen pisimmän, mistä olin kuullut. Sillä on mittaa yli 800 metriä... En sitä kuitenkaan onnistunut näkemään, mutta monta muuta kyllä. Matkatekoa hidasti pysähdysten lisäksi itse joki. Paikoitellen jouduimme ajamaan hyvin hiljaa vaikeiden paikkojen läpi. Kuivalla kaudella veneellä ei Belagaan edes pääse, kun vesi joessa on liian matalalla. Onneksi kuiva kausi on vasta kohta puoliin alkamassa, joten vielä tämä viidakkoseikkailu onnistui.

Matka kesti tosiaankin sen kuusi tuntia. Onneksi repussa oli vähän evästä ja juomavettä oli riittävästi. Yleensä olen onnistunut hyvin välttelemään erilaisten kulkuneuvojen vessoja ja muitakin yleisiä vessoja, kun olen kasvattanut kunnon seurapiirirakon. :D Nyt matka oli kuitenkin niin pitkä, että pakko oli käydä veneen vessa testaamassa. Jännityksellä odotin, millainen vessa oven takaa paljastuisi. Olisiko siellä vain reikä lattiassa paikalliseen tapaan. Ja mitenköhän siinä vauhdissa osuisi reikään...? Kun avasin oven, sen takaa paljastui ihan länkkäripytty ja positiivinen yllätys oli, että vessa ei haissut. Siinä oli mukava helpottaa oloaan.

Perillä Belagassa astelin viimeisten joukossa ulos laivasta. On niin paljon helpompi antaa muiden mennä ensin ja vasta sitten, kun tungos on ohi, nostaa rinkka selkään. Laiturilta noustiin loputtoman pitkiltä tuntuvat rappuset ylös. Rinkkaa kantaessa raput ei todellakaan ole minun suosikki! Ennen kuin olin kunnolla päässyt ylös asti, minua lähestyi vanha, laiha, harvahampainen, viinalta haiseva mies. Hän ojensi kätensä tervehtiäkseen. Tartuin ojennettuun käteen. Mies kysyi, mistä olen ja kertoi Danielin lähettäneen hänet. Hän kuulemma tekee töitä Danielille. Olin hieman pihalla. En ollut varannut majoitusta, mutta tiesin Danielin olevan yhden majatalon pitäjä. Mies pyysi seuraamaan itseään. Hän veisi minut Danielin Guesthouseen. Ihan ihmeissäni lähdin seuraamaan, sillä Danielin Guesthouse oli yksi majapaikoista, jonka halusin muutenkin tarkistaa. Matkaa satamasta Guesthouseen oli ehkä 100 metriä. Perillä mies vei minut sisään alakerran romuvarastolta näyttävän liikehuoneiston (?) läpi. Ja taas kiivettiin portaita... Mies jätti kenkänsä alas, mutta sanoi, että minä saan pitää kengät jalassa. Toisessa kerroksessa kävelimme keittiön läpi ja jatkoimme vielä toiset portaat kolmanteen kerrokseen. Siellä oli avoin aula/olohuone, jonka seinustalla oli neljä huonetta. Mies näytti minulle yhden huoneen, mutta siinä ei ollut ikkunaa. Ei siis kelvannut. Seuraavassakaan ei ollut ikkunaa. Kysyin, eikö ole ollenkaan ikkunallisia huoneita. Kahdessa viimeisessä oli ikkuna, mutta niistä toinen oli viiden hengen makuusali, jonka kattotuuletin oli rikki ja toisessa oli jo asukas. 

En halunnut ikkunatonta huonetta, eikä huone ilman faniakaan houkutellut. Tilannetta pähkäillessäni itse Daniel kipusi myös yläkertaan, samoin kuin neljännen huoneen asukas, belgialainen William. Siinä selvisi, että William oli lähdössä yökalastukselle ja yöpyisi longhousessa. Seuraavana aamuna hän jatkaisi matkaa. Koska William ei enää yöpyisi huoneessaan, Daniel kysyi, voisiko hän siirtää tavaransa toiseen huoneeseen, niin minä saisin ikkunallisen huoneen, missä fanikin toimii. William kilttinä miehenä siirsi tavaransa ja minä sain huoneen, jossa oli ikkunat oikein kahteen suuntaan! William kertoi nukkuneensa huoneessa ikkunat auki fanin pyöriessä. Ötököitä ei kuulemma sisään tullut. Huone oli muuten hyvin simppeli. Siellä oli kolme sänkyä, joissa oli vain patja, aluslakana ja tyyny. Peittoja ei ollut. Lisäksi huoneessa oli pieni lasipyöytä. William oli levittänyt omat tavaransa toisille sängyille, joista patjat oli nostettu seinää vasten pystyyn. Minäkin levitin tavarani, mutta vain yhdelle sängylle.

Todella simppeli huone.

Yläkerran toisesta päästä löytyi pieni keittonurkkaus ja neljä vessaa/suihkua. Jokaisessa vessakopissa oli suihku ja saavillinen vettä. Pyttyihin ei vettä tullut, vaan ne huuhdottiin saavista vettä sinne kaatamalla. Ihmettelin yhdessä vessassa omistuista hajua. Syy selvisi, kun saavin vesi alkoi huveta ja pohja häämöttää. Saavi oli törkeän likainen! Pohjalla lillui paksu mönjäkerros. Tyhjensin saavin ja pesin pohjan. Kummasti vesi saavissa näytti sen jälkeen kirkkaammalta, eikä kopissa enää haissut! 

Majapaikkani ei todellakaan ollut mitään luksustasoa, mutta ihastuin äärettömästi sen "olohuoneeseen", tuohon avoseinäiseen yhteiseen tilaan, missä oli tuoleja ja pöytiä. Siinä oli niin mukava istuskella lukemassa tai netissä surffailemassa. Katossa oli tuuletin, joten vaikka oli kuuma, fanilla sai ilman liikkeelle ja ötökät kauemmas. Illan tullen erinäiset ötökät kun tykkäsivät tulla valoa kohti. Loisteputkien ympärillä pörräsikin illan pimettyä melkoinen määrä mitä isompia ötököitä. Suurimmat olivat pienen linnun kokoisia ja pitivät hurjaa ääntä törmäillessään valoon. Liskot juoksivat pitkin seiniä ja kattoa vaanien iltapalaa itselleen. Ja sitähän oli tarjolla! Koskaan ennen en ole nähnyt niin paljoa liskoja yhtä aikaa. Parhaimmillaan laskin päätä kääntämättä pitkästi toistakymmentä liskoa ja kun vähän katsoi toiseen suuntaan, lisää löytyi.

"Olohuone"

Toinen iso plussa majapaikalle oli se, että siellä oli vesiautomaatti, josta sai täyttää ilmaiseksi vesipullonsa. Lisäksi talon isäntä oli yksi niistä harvoista, joka järjesti turisteille ohjelmaa tässä kylässä. Hänet mainittiin jokaisessa mahdollisessa matkaoppaassa, kun puhuttiin kylän aktiviteeteista. Williamilta sain hyvää ensikäden tietoa paikoista, joissa hän oli jo käynyt. Sen perusteella päätin jättää väliin padolla ja longhousessa vierailun. Sen sijaan viidakkokävely kuulosti mielenkiintoiselta.

Pitkän laivassa istumisen jälkeen olin eväistä huolimatta nälkäinen ja päätin lähteä etsimään ruokaa. Lounasaika oli mennyt jo ajat sitten ja päivälliseen oli vähän aikaista. Kello oli vasta viisi. Alakerrassa William ja Daniel kävivät keskustelua illan kalastusreissusta. Danielin ystävä, joka oli luvannut majoittaa Williamin longhouseen, ei ollutkaan paikalla. Hän oli lähtenyt Kapitiin katsomaan formulavenekisoja. Niinpä Daniel veisi vain Williamin kalastamaan ja hän palaisi vielä viimeiseksi yöksi Guesthouseen. Ja hän oli luovuttanut huoneensa minulle... Daniel yritti houkutella minuakin mukaan kalastamaan, mutta minun veneilykiintiö sille päivälle oli jo täynnä ja nälkä kurni.

Belagan kylä on hyvin pieni Kymmenessä minuutissa oli nähnyt koko kylän. Ruokapaikkoja oli siellä täällä. Kun aloin etsiä kasvisruokaa tarjoavaa paikkaa, sain taas ei oota vastaukseksi. Yhdessä paikassa naiset eivät ymmärtäneet lainkaan englantia, mutta sisällä oli itävaltalainen mies, joka puhui paikallista kieltä. Naiset pyysivät häntä tulkiksi ja niin sain tilattua ruokani. Paikassa oli myös mykkä nainen, joka oli melkoinen veitikka. Hän alkoi kovasti "jutella" minulle viittomilla. Itävaltalainen toimi taas sujuvasti tulkkina. Tästä naisesta tuli oikein ystävä. Seuraavina päivinä aina kun näimme kylällä, hän moikkasi iloisesti ja "jutteli" milloin mitäkin. Hän myös varotti kovasti antamasta kenellekään kerjäävälle rahaa. Kerran hän opasti minut hyvään ruokapaikkaan, mistä sain kasvisruokaa.

Illalla kun istuskelin olohuoneessa lukemassa, William palasi kalareissulta. Ei ollut kalaa tullut. Hän kysyi, haittaisiko minua, jos hän nukkuisi samassa huoneessa kanssani. Ne muut huonevaihtoehdot kun olivat edelleenkin joko ikkunattomia tai fanittomia. Eihän minulla ollut varaa mennä kieltämään, kun toinen oli hyvää hyvyyttään luovuttanut huoneensa minulle. Olihan noissa yhteismajotuksissa tullut tämän reissun aikana nukuttua jo niin monesti, että vieras mies samassa huoneessa ei ollut millään tapaa outo ajatus. Mutta sen huomasin, että kun vähään aikaan ei ollut huonetta kenenkään kanssa jakanut, niin ei meinannut uni tulla millään. Tosin siihen vaikutti taatusti myös sänky... Ohuekon patjan alta löytyi periksi antava levy, jonka alta puolestaan löytyi kahdessa osassa oleva tukeva puukehikko. Kehikon osien välissä oli ehkä noin 30 - 40 cm rako - juuri takamuksen kohdalla. Ja sehän tarkoitti sitä, että joka kerta, kun käänsi kylkeä, levy painui kehikoiden väliin ja nousi sekä pää- että jalkopäästä pitäen melkoista meteliä. Ja tyynykin oli taas niitä kiviversioita... Toiseksi yöksi laitoin toisen patjan, mutta tilanne muuttui entistä hullummaksi, sillä nyt takamuksen kohta painui syvälle kuopalle. Oli vähän kuin riippumatossa oli nukkunut. :) 

Aamulla, kun heräsin, William oli jo noussut. Hänen kyytinsä lähtisi jo kahdeksalta. Minä puolestani olin sopinut Danielin kanssa, että lähtisin viidakkovaellukselle yhdeksältä. Joen toisella puolella vajaa parin tunnin kävelymatkan päässä oli keskellä viidakkoa pieni kylä, jonne vei polku viidakon halki. Daniel järjesti minulle veneen viemään minut joen yli polun päähän. Siitä sitten sukeltaisin viidakkoon ihan yksin etsimään tuota kylää. Reppuun olin pakannut nuudelia ja keksejä viemisiksi kyläläisille. Tosin Daniel sanoi, että todennäköisesti tulisin tapaamaan kylässä vain yhden vanhan miehen ja yhden nuoremman miehen. Muut olisivat viidakossa metsästämässä tai keräilemässä syötävää/tarve-aineita kylään.


Tuollaisella kiikkerälllä paatilla tuo vanha mies minut joen yli vei. Mies ihmetteli Danielille, olenko todellakin aikeissa lähteä yksin kylään viidakon halki. Joen toisella puolella vastassa oli jyrkkä penkka ja pieni aukko polun pään merkkinä. Sitä kohti suunnistin ja sukelsin viidakkoon. Vähän taas mietitytti, kuinka järkevää on yksin lähteä tuntemattomaan viidakkoon samoilemaan, mutta luotin Danieliin, ettei hän olisi minua sinne laittanut yksin, jos siellä olisi jotain oikeasti pelättävää. Eikä siellä ollutkaan. Jollei niitä lahoja siltoja lasketa... Matkan varrella kun oli melkoinen määrä pieniä puroja ylitettäväksi. Purojen yli oli rakennettu sillat. Ensimmäinen silta oli ihan kunnollinen, mutta matkan edetessä oikeasti muutaman sillan nähtyäni olin jo aikeissa kääntyä takaisin. En ollut lainkaan vakuuttunut, että sillat kestäisivät allani tai että onnistuisin ylittämään ne muuten horjahtamatta alas.




Polku viidakon halki oli selkeä. Osittain se oli betonia, osittain ihan luonnon polku. Betoni sinänsä on tietysti ollut ihan hyvä ajatus tehdä "parempi" väylä kylään, mihin ei ollut mitään muuta kulkureittiä. Mutta käytännössä osa betonipätkistä oli hengenvaarallisen liukkaita! Kun betonin päälle kasvaa vähän sammalta ja putoaa puista lehtiä ja sitten sataa, polku on niin liukas, että katsoin turvallisemmaksi kävellä betonin ulkopuolella. Joissakin kohdissa polulle oli kaatunut puita tai kasvanut isoja juurakoita. Välillä kiivettiin ylös jyrkkää mäkeä ja sitten taas vuorostaan tultiin alas. Joihinkin kohtiin mäkiin oli rakennettu portaat. Sitten yks kaks yllättäen viidakon keskeltä löytyi ruohikkoinen rinne.




Matka viidakon halki oli erittäin hikinen. Puolessa matkassa, yhden mäen päällä, oli pieni katos penkkeineen, johon pysähdyin hetkeksi huilaamaan. Paita ja housut olivat aivan märät. Paita hiestä ja housut kasvillisuuden lehdiltä tulleesta vedestä. Olin todella edustavassa kunnossa vierailua varten! :D Lähes pari tuntia olin jo kävellyt, kun vihdoin kuulin äänen, joka oli varma merkki siitä, että kylä on lähellä. Kukko kiekui! Pian puiden välistä alkoikin häämöttää rakennuksia - tai oikeastaan rakennus. Kylä oli jokseenkin yksi longhouse. Todella vanha sellainen. Tuntuu niin uskomattomalta, että sellaisessa oikeasti asuu ihmisiä... Ja siis kahden tunnin kävelymatkan päässä lähimmästä kylästä, missä on mitään palveluita.

Löysin kylästä kolme miestä. Ensimmäinen huikkasi menemään eteenpäin. Pari ovea pidemmältä löytyi kaksi miestä. Kukaan ei puhunut englantia. Kommunikointi oli siis hyvin haastavaa, mutta kaivoin tuliaiset repusta ja annoin ne vanhalle miehelle, joka otti ne vastaan. Miehet pyysivät istumaan terassille. Hetkeksi siihen istuin hengähtämään ennen paluumatkaa. Aika hassulta tuntui istua vieraana toisten terassilla, kun ei ollut yhteistä kieltä, millä kommunikoida. Näytin kameraa ja kysyin, voisinko ottaa kuvia. Sain vaisun myöntävän vastauksen, joten otin muutaman kuvan ja laitoin kameran pois. Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja hyvin pian hyvästelinkin miehet ja lähdin takaisin päin.

Isäntäväki

Longhouse

Kolmas mies viritteli talon alle (!!!) tulet. Jotenkin ei näytä kauhean paloturvalliselta...

Paluumatkalla ihastelin valtavan kokoisia, värikkäitä perhosia, lintujen laulua ja ilmeisesti metsällä olevien kyläläisten vihellyksiä. Ketään heistä en onnistunut näkemään. Olin varannut matkalle mukaan yhden puolentoista litran vesipullon. Hyvin säännöstellen olin siitä huikkia ottanut. Ei olisi ollut ollenkaan hassumpaa, jos vettä olisi ollut enemmän. Sitä olisi kyllä kulunut helposti vaikka tuplamäärä. Mutta se kantaminen... Kun vihdoin pääsin takaisin joelle, olin kovasti tyytyväinen, että urakka oli ohi. Olin selvinnyt vain pienillä pintanaarmuilla, jotka paluumatkalla jotenkin onnistuin nilkkoihini hankkimaan. Yhdeltäkään sillalta en pudonnut enkä polulla liukastunut. Enää piti päästä takaisin joen toiselle puolelle. Helpotuksekseni laiturilla näkyi Daniel punaisessa paidassaan istumassa. Hyvin pian onnistuin saamaan hänen huomionsa osakseni ja hän lähetti veneen hakemaan minut. Tällä kertaa vene oli astetta tukevampaa tekoa kuin menomatkalla.

Takaisin oikealle puolelle jokea päästyäni Daniel kyseli, haluaisinko lähteä vielä käymään vesiputoksella. Olimme suunnitelleet, että viidakkovaelluksen jälkeen ehtisi vielä hyvin käydä putouksella. Olin kuitenkin niin nälkäinen ja hikinen, että oli pakko päästä suihkuun ja syömään. Koska seuraavalle päivällle ei ollut mitään erityistä ohjelmaa kysyin, onnistuisiko putouksella käynti silloin. Onnistuisi kuulemma, joten päätin siirtää reissun tuonnemmaksi. Tälle päivälle oli jo aivan tarpeeksi kävelemistä, joten lopun päivää ottaisin lunkisti. Pikasuihkun jälkeen onnistuin löytämään kylältä buffettyyliin toimivan lounaspaikan. Siellä oli jopa yksi kasvivaihtoehto ja se sai luvan riittää minulle. Seuraavana päivänä palasin samaan paikkaan ja totesin ilokseni, että vaihtoehtoja oli jo kaksi! Ruoka oli jotenkin niin liikuttavan halpaa. Lounas juomineen maksoi 5 ringgittiä eli 1,25 €. Illalla, kun kävin toisessa ravintolassa, jossa sain paistettua riisiä, vihanneksia, paistetun kananmunan ja kasviskeiton, maksoin yli tuplahinnan (mutta kyllä ruokakin oli tuplasti parempaa ja monipuolisempaa). Viidakossa ei todellakaan tarvitse pelätä, että tulisi eläneeksi yli varojensa... Rahaa ei yksinkertaisesti saa kulumaan mihinkään, ellei sitten ala tekemään jotain extreme-reissuja oppaan kanssa.

Tiistaina kun könysin alakertaan, Danielilla oli ehdotus. Hänen piti lähteä käymään parin tunnin ajomatkan päässä yhdessä kylässä, jonne heillä oli tarkoitus rakentaa kyläläisille uusi longhouse vanhan tilalle. Hän kysyi, haluaisinko lähteä mukaan. Perillä oltaisiin ehkä puolesta tunnista tuntiin. Tuon reissun jälkeen voisimme käydä vielä vesiputouksella. Totesin, että en halua lähteä neljäksi tunniksi autoon istumaan. Jäin viettämään rentoa päivää. Kävelin joen vartta pitkin kylän ulkopuolelle. Löysin sieltä isot koulut. Lähes kaikki vastaantulijat tervehtivät iloisesti ja muutamat kysyivät, minne olin menossa. Sanoin vain käveleväni ja katselevani ympärilleni. Täällä periferiassa näkee nyt sitä todellista köyhyyttäkin. Osa ihmisistä asuu todella kurjissa hökkeleissä, jotka näyttävät olevan aivan sortumispisteessä. Vastapainona on sitten aivan länsimaista, hyvää tasoa olevia taloja.

Sekolah = koulu. Ja tietenkään lopussa oleva h ei äänny. :D

Kävelyretkeni päätteeksi nautiskelin taas olohuoneeni rauhasta. Kun Daniel lopulta viiden jälkeen tuli takaisin, oli jo liian myöhäistä lähteä vesiputoukselle. Se jäi siis näkemättä. Mutta onhan noita putouksia  tullut nähtyä, niin ei tuota osannut edes harmitella.

Viimeinen yö Belagassa oli ensimmäinen, jonka nukuin siellä kunnolla. Tosin kolmen aikaan heräsin sikeästä unesta, kun ukkonen jyrisi rajusti. Unenpöpperössä tajusin, että on varmaan syytä sulkea ikkunat. Koko illan olin ihaillut salamoiden leikkiä pimeällä taivaalla, mutta vasta nyt yöllä ukonilma tuli päälle. Jonkin aikaa jyrisi ja salamoi aivan lähellä ja vettäkin tuli melko rankasti. Mietin jo mielessäni, pääsenköhän kylästä aamulla pois vai tekeekö sade tiellä tuhojaan.

Aamulla, kun katselin ikkunasta ulos totesin, että vettä oli tullut melko rankasti, sillä kaikkialla lainehti. Nelivetomaasturi tuli kuitenkin ajallaan ja matka takaisin sivistyksen pariin alkoi. Alkumatkan ajoimme hyvin kapeaa, mäkistä ja mutkaista tietä, joka oli kuitenkin alfaltoitu. Tiessä oli paljon kuoppia ja reikiä, kuin kunnon routavaurioita konsanaan, joten matkanteko oli suhteellisen hidasta. Poimimme matkan varrelta toisenkin kyytiläisen. Ensimmäisten 30 kilometrin matkaan kului lähes tunti. Sitten pääsimme paremmalle tielle. Tie vei patoalueille. Patoja oli kaksi, Batun ja Murum. Tämä parempi tie oli leveä, mutta siinäkin oli paikoitellen pahoja reikiä, joita piti väistellä. Tielllä liikkui paljon tukkirekkoja ja muuta raskasta liikennettä. 

Oma kyytini

Ohitettavaa

Reilun kahden ja puolen tunnin ajon jälkeen saavuimme risteykseen, josta kuskini lähti kohti Bintulua ja minun matka jatkui toiseen suuntaan Miriin. Sain ohjeet jäädä varjoon, tien "väärälle" puolelle odottamaan bussia Miriin. Kun näkisin bussin tulevan, minun pitäisi vaan antaa sille merkki pysähtyä. Vartin odottelun jälkeen ensimmäinen bussi tulikin. Varmistin vielä kanssani odotelevalta paikalliselta, onko se oikea bussi, ja olihan se. Paikallinen pysäytti bussin ja minä kipusin kyytiin. Rinkan nostin kuskin viereen, missä oli joku iso pahvilaatikkokin. Itse sain etupenkin paikan. Väsytti ja alkoi olla vessahätä. Toivoin, että bussi pitäisi jossain vaiheessa tauon. Olihan  kyseessä pitkän matkan bussi, eikä siinä ollut vessaa. Torkahdin vähän ja kun havahduin hereille, bussi kaarsi taukopaikan pihaan. Olipa helpotus! Taukopaikalta löytyi isot, siistit vessatilat ja monenlaista ruokaa ja muuta myytävää. Ostin omenoita, juotavaa ja banaanilastuja. Loppumatka oli huomattavasti mukavampi, kun oli saanut helpottaa oloaan ja sai vähän syötävää.


Mirissä bussi ajoi lentokentän ohi, joten näin, minne seuraavana päivänä piti mennä. Heti lentokentän jälkeen bussi kääntyi ohitustielle. Kaukobussiasema sijaitsi keskustan ulkopuolella, eikä bussien tarvinnut näin ollen ajaa keskustan ruuhkissa. Loppumatkasta oli alkanut sataa ja kun olimme perillä asemalla, sade jatkui. Yritin katsella taksia. Asemalla oli vain yksi taksi, joka ajoi bussimme vierelle, kun pysähdyimme. En oikein tiennyt, oliko taksi vapaa, vai odottiko kuski jotakuta. Kun kaikki olivat bussista tulleet ulos, taksikuski lähti toisen bussin luo. Kenellekään hän ei kyytiä tarjonnut. Kävelin katoksen alle katsomaan, olisiko tarjolla paikallisbussia keskustaan. Katoksessa vanhempi mies tuli kysymään, minne olen menossa. Hän kertoi, että paikallisbussit ajavat päätietä pitkin noin viiden minuutin kävelymatkan päässä. Taksi maksaisi 15 ringgittiä. Koska edelleen satoi, bussille kävely ei houkutellut yhtään. Lisäksi kuin toisessa päässä olisi joutunut kävelemään yhtälailla enkä edes tiennyt, minne bussi keskustassa ajaa. Päätin siis ottaa taksin. Se ainoa taksi oli nyt kadonnut. Kysyin, mistä saisin taksin. Mies näytti ensin taksikopin suuntaan, mutta sanoi sitten, että hän voi viedä minut. Hän oli opastamassa ihmisiä bussiin, joka oli juuri lähdössä. Sen lähdön jälkeen hän oli ajamassa kaupunkiin. Tartuin tarjoukseen ja jäin odottamaan.

Pian bussi lähti ja me pääsimme myös lähtemään. Mies kysyi, mihin tarkalleen olin menossa. Kerroin majapaikkani nimen ja osoitteen ja olin alkamassa kertoa, missä se sijaitsee, kun mies sanoi, että hän tietää kyllä. Ajoimme keskustaan ja seurasin offline-kartalta, missä olemme. Olimme vielä muutamien kortteleiden päässä majapaikastani, kun mies pysähtyi ja oli sitä mieltä, että olemme perillä. Siinä oli yksi guesthouse, mutta se ei ollut se, mistä olin huoneen varannut. Näytin kartalta, missä guesthouse sijaitsee, mutta jotenkin tuntui, että mies ei meinannut uskoa, että tiedän, minne pitäisi mennä. Hän lähti kyllä ajamaan, mutta pyöri edelleen liian kaukana. Lopulta sain hänet vakuuttuneeksi, että meidän pitää ajaa kauemmas löytääksemme minun guesthouseni. Kun pääsimme sinne, missä sen piti kartan mukaan olla, ei sitä näkynyt missään. Pyysin kuskiani kysymään ohikulkijalta neuvoa ja vihdoin löysimme perille. Guesthouse oli vain kulman takana siinä suunnassa, missä emme vielä olleet ajaneet.

Maksoin kuskilleni 15 ringgittiä ja olin kovasti kiitollinen, kun olin perillä. Kiipesin portaat ylös toiseen kerrokseen respaan. Sain huoneeni avaimen, ilmastoinnin kaukosäätimen ja pyyhkeen. Huoneeni löytyi kolmannesta kerroksesta. Huone oli pieni, mutta siisti ja siellä oli ikkuna. :) Tuntui niin hyvältä päästä taas kunnolliseen sänkyyn puhtaiden lakanoiden väliin ja vetää peitto korville. Ikkunastani näkyi kadun toisella puolella oleva iso ostoskeskus. Ei siis kauas tarvitsisi lähteä ostoksille ja syömään. Kävinkin ostarin foodcourtissa syömässä ja hypermarketissa hakemassa juomavettä. Sitten palasin kämpille nukkumaan! Päätä särki vähän ja kurkussa oli sellainen olo, että flunssa olisi iskemässä. Toivottavasti se ei iske. Ei olisi kiva sairastaa, kun seuraavana kohteena on Mulun luonnonpuisto keskellä ei mitään. Jos edelliseen kohteeseeni ei ollut kunnon teitä, niin seuraavaan kohteeseeni ei pääse kuin lentämällä tai erittäin monen vaihdon jälkeen jokia pitkin. Ajattelin siis, että uni paras lääke on...