Six Waterfalls

Seuraava sunnuntairetkemme oli paljon odotettu Six Waterfalls, joka siis vihdoin, kolmannella yrityksellä, toteutui. Kuten joka sunnuntaiaamu, ensin oli kuitenkin vuorossa campuksen siivous. Tällä kertaa vuorossa oli kaikkien ryhmien yhteinen aamu. Perjantain henkilökuntakokouksessa sovittiin sunnuntaiaamun aikataulu. Seitsemältä töihin, lähtö retkelle 8.30. Silmät sikkaralla kömmin aamulla seitsemältä ulos todetakseni, että siellä ei ollut ketään muuta. Odottelin hetken, mutta ketään ei ilmestynyt paikalle. Kun kerran olin jalkeilla, päätin aloittaa hommat ja lopettaa vastaavasti ennen kuin toiset. Aloin keräämään roskia, kuten jo niin monena aamuna ennenkin. Uskomatonta, miten paljon roskia campukselta joutuu jatkuvasti siivoamaan pois! 

Hyvän tovin olin jo ahertanut, kun Franky vihdoin ilmestyi ulos. Oli ihan pakko kysyä, että olinkohan taas kerran jäänyt jostakin informaatiosta paitsi... Olinhan minä. Muut olivat kuulemma edellisenä iltana yrittäneet kovasti pyytää koko siivousurakan peruuttamista, mihin Franky ei ollut suostunut, mutta oli suostunut siirtämään aloitusajan kahdeksaan ja pyytänyt kysyjiä informoimaan kaikkia muuttuneesta ajasta. Olisihan se ollut ihan kiva nukkua tunti pidempään... Nyt keräilin roskat campukselta, jonka jälkeen nautin kaikessa rauhassa aamiaisen toisten alkaessa ahertaa. Minulla oli myös hyvää aikaa pakkailla evästä ja muuta tarvittavaa rekvisiittaa reissuun mukaan. Tiedossa oli 6-8 tunnin patikointireissu taukoineen, joten evästä ja juotavaa oli syytä varata riittävästi. Tiesin, että viimeiselle putoukselle päästäkseen joutui uimaan pienen pätkän. Niinpä pakkasin tavarani upouuteen drypackiin, jonka Ken oli minulle Hawaijilta ostanut. Eikä se olekaan mikä tahansa drypack vaan se on samalla reppu! Ihan huippu tällaiseen tarkoitukseen ja muutenkin aika paljon mukavampi kantaa kuin perinteinen drypack.

Lähtö ei suinkaan ollut 8.30 vaan vasta kymmenen korvilla olimme vihdoin autossa valmiina lähtöön. Tällä kertaa ahtauduimme vanhaan keltaiseen pikkukuormuriimme, sillä tie perille oli huono ja vaati autolta enemmän maavaraa ja vääntöä. Candicen kanssa saimme sisätilapaikat Frankyn toimiessa kuskina. Jälleen matkasimme tunnin verran ja lopputie olikin tosiaan melkoisen vaativaa. Hyvän kuvan tien kunnosta saa kun miettii, miltä hiekkatie näyttää rankkasateen jälkeen, kun virtaava vesi on tehnyt valtavat urat ja vienyt osan tiestä mennessään. Franky on onneksi tottunut ajamaan näitä teitä, joten pääsimme turvallisesti perille polun alkupisteeseen. Franky kävi maksamassa asiaankuuluvat korvaukset maanomistajalle. Sillä välin osa porukasta oli jo kadonnut metsän siimekseen MAHI:n yhden vapaaehtoistyöläisen johdolla, joka oli aikaisemmin siellä jo ollut ja tiesi näin ollen reitin. Tosin Franky kertoi meille matkalla, että hän on käynyt putouksilla ehkä noin 17 kertaa, joista yli kymmenellä ekalla kerralla oppaan johdolla. Kun hän sitten ensimmäistä kertaa toi porukan paikalle ilman opasta ja toimi itse oppaana, he onnistuivat eksymään...

Itse jäin jälkijoukkoon Frankya odottamaan. Muutenkaan en halunnut pitää mitään kiirettä, sillä halusin kuvata rauhassa enkä suinkaan väsyttää itseäni yrittämällä pysyä nuorison joukossa. Patikoitavaa matkaa ei ollut kuin reilut 2,5 kilometriä suuntaansa, mutta maasto oli erittäin haastavaa. Onneksi oli kuivaa, sillä muutama mäki olisi ollut suorastaan vaarallisen liukas märkänä. Patikoitavasta matkasta varmaankin yli puolet oli jo ennen ensimmäistä putousta. Matkaa tehtiin metsän keskellä kivuten jyrkkiä mäkiä ylös ja alas. Toki onneksi sitä vähän tasaisempaakin oli, ettei siinä ihan itseään joutunut uuvuttamaan. Ensimmäiselle putoukselle päästäkseen piti laskeutua tiukka mäki alas, mutta sen jälkeen olikin palkinto odottamassa: pulahdus raikkaaseen veteen vilvoittelemaan!

Alkumatkaa metsän siimeksessä.
First part of the hike in the woods.

Putous nro 1.
Water fall no 1.

Uimaan!
Let's swim!

Seuraavat kaksi putousta olivat hyvin pian ensimmäisen jälkeen. Matkaa ei ollut kuin ehkä 100 metriä. Koska olin juuri uiskennellut tarpeeksi ensimmäisessä putouksessa, en välittänyt seuraavissa pulahtaa vaan tyydyin kuvaamaan.

Putous nro 2.
Water fall no 2.

Matka ensimmäiseltä putoukselta eteenpäin jatkui joenuomaa pitkin kivillä hypellen/kävellen. Jälleen ei voinut kuin olla kiitollinen, että oli kuivaa, sillä kivet eivät olleet niin liukkaita. Toki jouduimme vähän väliä kahlaamaan myös virrassa ja pohjakivet olivat kyllä liukkaita, joten varovainen sai olla koko ajan. Kamera kaulalla roikkumassa toi vielä oman lisänsä, sillä sitä ei halunnut hajottaa tai kastella. Vaikka kuinka yritti olla varovainen, silti lähes jokainen meistä taisi jossain vaiheessa pyllähtää. Niin minäkin. Varovasti sitä uomaa ylitin ja hyvin matalana kuljin, mutta kun jalka lipeää ja tasapaino pettää, niin minkäs teet. Pudotus ei ollut korkea, eikä siinä edes sattunut ja kamerankin sain pidettyä vedenpinnan yläpuolella. Myöhemmin kyllä kämmenessä, pakarassa ja reidessä komeili hienot mustelmat...

Matka jatkuu.
More hiking.

Franky veisteli matkan aikana viidakkoveitsellään kävelykeppejä kaikille halukkaille. Niille olikin kysyntää liukkailla kivillä kulkiessa.

Putous nro 3.
Waterfall no 3.

Liian varovainen ei voinut olla, joten välillä mentiin lähes nelinkontin virran yli.
You couldn't be too careful so sometimes it was better to almost crawl over the stream.

Jossakin kolmannen ja neljännen putouksen välillä pysähdyimme lounastauolle. Paikassa oli myös sopivan syvä kohta, jossa oli hyvä taas uida ja vilvoitella. Vesi oli niin ihanan vilvoittavaa hikisen vaelluksen lomassa! Melkein tuli mieleen Suomen vedet kesäaikaan, mutta taisi tämä hitusen lämpimämpää silti olla...

Putous nro 4.
Water fall no 4.

Putous nro. 5.
Water fall no 5.

Matkan varrella hieman ihmettelimme, että etujoukot olivat pitäneet melkoista kiirettä, kun emme nähneet heitä lähdön jälkeen enää missään. Päättelimme heidän kiirehtineen viimeiselle putoukselle, jolla on suurin "allas" uimiseen. Siellä kuvittelimme heidän meitä odottavan. Vaan toisin kävi. Minä olin ensimmäisenä viimeisellä putouksella ja siellä ei ollut ketään. Ihmettelin asiaa hiljaa mielessäni ja mietin, miksi ihmeessä he olisivat lähteneet ennen meidän tuloa ja palanneet eri reittiä, etenkin kun se toinen reitti on pelkkää metsävaellusta vielä vaativammassa maastossa. Tyhmältä kuulosti, että toiset haluaisivat odottaa meitä autolla, kun he olisivat voineet odottaa meitä putouksella lillutellen.

Kun toiset alkoivat vähitellen valumaan (uimaan) viimeiselle putoukselle, joku jälkijoukoissa tulleista sanoi, että toisen porukan ensimmäinen oli juuri saapunut paikalle... Mielenkiintoista. Pian kuulimmekin tarinan. He olivat eksyneet! He olivat patikoineet kaksi ylimääräistä tuntia, koska olivat missanneet yhden polun risteyksen ja eivät näin ollen koskaan päätyneet joelle vaan patikoivat metsässä päätyen kyllä lopulta lähes viimeiselle putoukselle, mutta korkealle sen yläpuolelle, mistä ei ole pääsyä alas joelle. Näin ollen he joutuivat palaamaan samaa reittiä takaisin. Viimeinen perille saapuja oli jokseenkin uuvuksissa. Hänen eväänsä ja juomansa olivat meidän ryhmäläisen repussa. Onneksi toiset olivat jakaneet omistaan, mutta väsymys oli joka tapauksessa hyvin havaittavissa.

Uimalla viimeiselle putoukselle.
To reach the last fall you had to swim a short way.

Putous nro 6.
Water fall no 6.

Ystävykset Candice ja minä.
Friends Candice and me.

Viimeinen putous ei suinkaan ollut matkan päätepiste, vaan edessä oli vielä patikointi takaisin samaa reittiä. Osa meistä ensin putoukselle ehtineistä päätti lähteä paluumatkalle ennen muita, jotka olivat juuri vasta viimeiselle putoukselle tulleet. Näin saisimme kävellä rauhassa. Paluumatkalla pistin kameran suosiolla reppuun, ettei tarvinnut enää sitä varoa. Olihan niitä kuvia jo tullut aika monta otettua... Matkan varrella pulahdimme aina välillä vilvoittelemaan ja ensimmäisellä putouksella vietimme hyvän tovin, ennen viimeistä rypistystä takaisin autolle. Nousu ykköseltä takaisin metsän siimekseen oli tosi rankka! Reidet huusi armoa ja sydän hakkasi rinnassa vähintään kahtasataa. Seurueen kuopus, 8-vuotias Ester kiipesi urhoollisesti mäen ylös, mutta pian hänellä alkoi väsy painaa. Äiti-Maureen kantoi välillä Esteriä, mutta tiukkaa teki jo Maureeninkin jaksaminen. Onneksi yksi vapaaehtoistytöistä suorastaan kaappasi Esterin omaan reppuselkäänsä ja Ester selässään kirmasi eteenpäin kuin villivarsa. Toisilla kuntoa ja virtaa riitti! Suuri osa porukasta oli kyllä melkoisen loppu autolle päästyämme. Jaloissa painoi päivän urakka ja olihan sitä seitsemän tuntia reippailua jo takana.

Seuraavina päivinä reidet ja pohkeet muistuttelivat vaellusurakasta, mutta oli se sen arvoista! Ja taatusti, kun seuraavan kerran reissua sinne suunnitellaan, olen mukana!

Nan Madol

Kuten jo useampaan kertaan on tullut todettua, aika kuluu kuin siivillä. Sen huomasi myös meidän aktiviteetteja järjestävä porukka. Kouluvuosi lähestyy uhkaavasti loppuaan ja saarella oli monta monituista näkemisen arvoista paikkaa vielä näkemättä. Niinpä loppukevääksi laadittiin melkoisen tiivis aikataulu viikonlopuille. Joka viikonlopulle tuli retki jonnekin. Kahden kuukauden rypistys alkoi sunnuntairetkellä Nan Madolin raunioille ja Kepirohin vesiputoukselle. 

Tuttuun tapaan väki lastattiin pikkukuormurin lavalle (ja sisälle, kun tähän "uuteen" kuormuriin mahtuu sisäänkin enemmän väkeä). Rauniot ovat jokseenkin saaren kauimmassa kolkassa campukselta katsoen. Matka kesti reilun tunnin. Raunioille pääsee joko veneellä tai lyhyen matkan kävellen ja lopulta kahlaten. Suunnittelimme menevämme veneellä, sillä se oli halvempaa ja nopeampaa. Kyläpäällikkö hoitaa venekuljetuksia. Perillä totesimme, että kyläpäällikkö ei ollut kotona. Franky näki hänen autonsa venerannassa, joten suuntasimme sinne. Rannassa oli muutamia muitakin autoja, mutta ei yhtään venettä. Päätimme odottaa jonkin aikaa, josko päällikkö ilmestyisi paikalle. Hyvän aikaa odottelimme - turhaan. Lopulta päädyimme vaihtoehto b:hen. Hyppäsimme takaisin autoon/lavalle ja lähdimme ajamaan polun päähän. Matkalla maksoimme kolmessa eri paikassa paikallisille asukkaille heidän maidensa läpi kulkemisesta. Maksuja kertyi yhteensä 7 dollaria per nuppi.

Matkalla Nan Madolille.
On the way to Nan Madol.

Auton jätimme parkkiin viimeisen talon pihaan. Siinä pojat innostuivat kokeilemaan paikallista tyttöjen/naisten tapaa laittaa kiinanruusun kukka korvan taakse. Täytyy sanoa, että kovasti pojat kaunistuivat kukkien myötä. :D Sitä vain jäin miettimään, että kun noista kukkahattutädeistä on aina välillä juttua, niin miksi näistä upeista kukkahattusedistä ei koskaan puhuta...

Urijah ja kiinanruusu.
Urijah and hibiskus.

Hyvin hoidettu polku raunioille vei pienen metsän halki. Sillat olivat tällä kertaa (muistoissa vielä Borneon viidakon sillat...) huippukuntoisia. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen kerta kun täällä näki jossakin niin hyvin (tai yleensäkään ollenkaan) hoidetun polun. Meidän mukaan lähti yksi paikallinen nainen, joka kuitenkin katosi jonnekin heti kun pääsimme raunioille asti. Viimeiset noin kymmenen metriä raunioille päästäkseen piti kahlata matalassa vedessä. Onneksi oli laskuveden aika, joten vesi oli matalalla. Nousuveden aikaan vettä voi kuulemma olla lähes vyötärölle saakka. Herrasmiehet kantoivat tyttöjä reppuselässä yli.

Kahlaamalla perille - tai reppuselässä.
Last part to the ruins you had to wade - if boys didn't carry you.

Toki oli hienoa päästä näkemään upeat rauniot, mutta matkalla oli suurempikin merkitys... Raunioihin on nimittäin kätketty yksi saaren viidestä geokätköstä ja vihdoin viimein minulla oli mahdollisuus päästä sitä etsimään! Kun muut suuntasivat tutkimaan raunioita, minä kaivoin kännykän esiin ja aloin paikallistaa kätköä. Pian nollapiste löytyikin ja Janeth oli se onnekas, joka kaivoi kätkön muurin suojista esiin. Kyllä taas geokätköilijän sydäntä lämmitti, kun sai pitkästä aikaa raapustaa nimen lokikirjaan! Luulenpa, että kun kesä koittaa ja Suomen kamaralle taas pääsen, tulee muutama geokätkö etsittyä...

Onnelliset kätkönlöytäjät.
Happy geocache finders.

Kätkön loggaamisen jälkeen mekin pääsimme Janethin kanssa tutustumaan raunioihin lähemmin. Löysimme toiset istumasta muurilta. Liityimme joukkoon, mutta kun väki alkoi yksi toisensa jälkeen laskeutua muurin jyrkkää seinämää pitkin alas, me päätimme valita helpomman reitin ja kiersimme toista kautta rantaan.

Franky laskeutumassa muurilta viidakkoveitsi kädessään!
Franky climbing down with machete in his hand!

Näkymä muurilta rantaan.
View from the wall to the shore.

Vähitellen koko porukka kerääntyi rantaan ja osa lähti kahlaamaan seuraavalle saarelle tutkimaan siellä olevia raunioita. Suurin osa jäi istuskelemaan varjoon ja nauttimaan eväitä. Jotkut sukelsivat aaltojen sekaan virkistäytymään.

Hyvä tovi raunioilla vierähti ennen kuin lähdimme vähitellen valumaan takaisin autolle ja vesiputoukselle. Autosta näimme tien vierellä vapaana kulkevia sikoja ja yhden pesueenkin näimme. Pikkupossut olivat niin suloisia. :D Franky kertoi, että tämä on ainoa paikka saarella, missä siat saavat kulkea vapaana, koska täällä ei ole yleistä vesijohtoverkkoa. Ihmisillä on omat kaivot. Hmm... Meikäläisen maalaisjärjellä on kyllä hieman vaikea ymmärtää, miten ihmeessä siat saavat kulkea vapaana kaivojen ympärillä, mutta ei vesijohtoverkkoalueella...

Päivä raunioilla venähti sen verran pitkäksi ja vettäkin alkoi sataa, joten kun pääsimme vesiputoukselle, Janeth, Candice ja minä päätimme jäädä autoon rentoutumaan ja tankkaamaan energiaa. Olin nähnyt putouksen jo kahteenkin kertaan eikä sateessa huvittanut edes lähteä uimaan. Kun putoukselle meno vielä maksaa kolme dollaria, ei into nyt vaan enää riittänyt. Hyödynsimme paikallisen myyntikojun antimia ja sammutimme pahinta nälkäämme kojusta löytämillämme naposteltavilla.

Tuo historia kun ei ole minun suurinta kiinnostuksen kohdetta, niin jätän raunioiden historian kertomisen niille, jotka siitä enemmän tietävät. Joten jos kiinnostaa lukea lisää, täältä löytyy infoa:
http://www.pohnpei-adventure.com/nan-madol/

Runosuoni tukossa

Aina ei tekstiä irtoa. Ei sitten millään. Etenkin kun elämä on ollut hyvin arkista ilman mitään suurta ja ihmeellistä. Tuntuu siltä, että vasta nyt, viiden kuukauden saarella elon jälkeen on se tavallinen arki alkanut.

Vatsatauti ei ihan helpolla hellittänyt. Kun torstaiaamuna olin käynyt lääkärissä, vasta lauantaiaamuna sain annettua näytteen tutkittavaksi. Sen mukaan kaikki oli kunnossa. Ei löytynyt bakteereita, loisia tai muutakaan asiaan kuulumatonta. Mutta kipu oli jäljellä. Makoillessa kipua ei ollut, mutta kun nousin ylös tai yritin istua, kipu alkoi. Niinpä jätin kirkkoreissun suosiolla väliin, kun ajatus kirkonpenkissä makoilusta ei tuntunut hyvältä idealta. Janeth antoi minulle oman asuntonsa avaimet, jos olisin halunnut makoilla siellä ja käyttää nettiä. Oma netti kun ei toiminut... Ajattelin mennä Janetin asuntoon vähän myöhemmin ja katsoa netistä jonkun Bill Hybelsin saarnan, mutta niin vaan nukahdin ja heräsin, kun Janeth jo koputteli ovella ja kyseli avaimiaan.

Maureen oli antanut minulle jo aikaisemmin lääkehiiltä, jota hän itse käyttää lääkkeenä lähes kaikkiin mahdollisiin vaivoihin. En ollut kuitenkaan alkanut sen käyttöä ennen kuin sain näytteen annettua. Heti sen jälkeen aloin juoda hiilivettä. Sunnuntai-iltana huomasin vihdoin, että kipu ei enää iskenytkään, kun nousin ylös. Liekö hiili tehnyt tehtävänsä vai tauti muuten vaan jo halusi hellittää. Niinpä maanantaina palasin taas töihin ja tällä kertaa paluu oli huomattavasti parempi kuin edellinen yritys.

Hiilijuoma.
Charcoal drink.

Töissä saan kuulla mitä kummallisimpia tekosyitä miksi lukuläksyt on lukematta. Järjestäin olen nuo syyt torpannut, mutta sitten tuli vastaan syy, jonka jopa minä hyväksyin. Tokaluokkalainen tyttö ilmoitti, että ei ollut tehnyt kotiharjoituksiaan, koska isä kuoli. Sitten sain erittäin seikkaperäisen selvityksen isän viimeisistä hetkistä. Nuori, vasta vähän yli kolmikymppinen neljän lapsen isä, kuoli sydänkohtaukseen. Kuolema on täällä läsnä hyvin voimakkaasti. Olen ollut saarella viisi kuukautta ja sinä aikana usean oppilaamme, henkilökunnan jäsenen tai seurakuntalaisen isä, äiti tai joku muu lähisukulainen on kuollut. Oppilaat mainitsevat puheissaan myös silloin tällöin kuolleita sisaruksiaan. Vaikuttaa siltä, että täällä kuolemaan suhtaudutaan elämään luonnollisena osana kuuluvana asiana. Vainajalle järjestetään hulppeat hautajaiset (joista kerroin jo aikaisemmassa postauksessa) ja hautajaisten jälkeen muiden elämä jatkuu tavalliseen tapaan.

Taas vaihteeksi on muutaman kerran saanut tuskailla autottomuutta. Yhtenä päivänä meidän piti Janethin kanssa lähteä tekemään ostoksia koululle ja hakemaan minulle juomavettä. Molemmat vanit oli menossa ja Janethilla oli kiire. Joku aika sitten koululle saatiin uusi (käytetty) pikkukuormuri, jota saa ajaa henkilöautokortilla. Franky oli paikalla, kun tuskailimme auton puutetta ja Janeth kysyi, voimmeko ottaa uuden kuormurin. Franky totesi, että mikä ettei, mutta siinä on manuaalivaihteet ja epäili, osaanko käyttää manuaalivaihteita. Hieman pisti hymyilyttämään... Yli 25 vuotta on tullut ajettua (ja paljon), enkä ikinä ole omistanut autoa automaattivaihteilla! Enemmän minua mietitytti auton koko. Lavalla kun on pituutta ihan kiitettävästi ja ikinä ennen en ole minkäänlaista kuormuria ajanut. Niin kauan kun saisi ajaa vain eteenpäin, ei varmaankaan tulisi ongelmia, mutta peruuttaminen ei kauheasti houkutellut. Koska vaihtoehtoja ei ollut, päädyimme lähtemään kuormurilla matkaan. Viimeisenä Franky vielä huikkasi, että aja sitten varovasti, autossa ei ole vakuutuksia...

Alku oli tosi lupaava... Auto oli parkissa huoltohallin edessä - tietysti nokka metsään päin. Totesin pihassa olevan hyvin tilaa peruuttaa. Autoon mennessä huomasin auton alla olevan muutaman vähän isomman kiven, jotka olisi syytä väistää. Niistä ei kovin helposti pääsisi yli, jos sellainen osuisi renkaan alle. Lähdin peruuttamaan ja kohta tunsinkin jonkun vastustavan etenemistä. Otin vähän eteenpäin saadakseni uuden ajolinjan. Uusi yrityskin tökkäsi pian. Peilistä näin Nolin tallustelevan autolle päin. Samalla huomasin pelkääjän puolella ison peltitynnyrin, joka oli päättänyt ilmestyä täysin tyhjästä nojailemaan auton kylkeen... Just joo! Noli katseli huvittuneena yritystäni ja tuli antamaan opastusta, miten pääsen tynnyristä eroon. :) Kun olin saanut auton selville vesille, Noli kysyi epäilevänä, onko minulla tarvittava ajokortti ja osaanko varmasti ajaa kuormuria. Hitaana hämäläisenä ei tullut siinä mieleen todeta (totuudenmukaisesti), että en tiedä, kun en oo ikinä ennen kokeillu...

Miten ihmeessä tuo näyttäkin kuvassa niin pieneltä...
How on earth it looks so small in the photo...

Vielä en voinut huokaista helpotuksesta. Seuraava koitos oli heti edessä. Tie hallilta koulun pihalle on suht kapea ja nyt siinä tien poskessa oli parkissa koulun bussi. Toisella puolella oli kivet estämässä nurmikolle ajamista. Nopealla silmäyksellä totesin, että en mahtuisi bussin ohi, jos kiviä ei siirrettäisi. Janeth ehti tässä vaiheessa jo hätiin ja alkoi tarkkailla kiviä. Kuten jo tiesin, ei siitä ohi mahdu, joten Janeth pääsi heittelemään kiviä sivuun. Kun näistä alkuvaikeuksista oli selvitty, loppu sujuikin ihan kunnialla. Pidin visusti huolen siitä, että en joutunut peruuttamaan yhtään ylimääräistä! Vesipaikan edessä jätin auton tien reunaan ja siitä pääsin jatkamaan eteenpäin. Kaupan pihassa on onneksi niin paljon tilaa, että siinä peruuttaminen ei ollut mikään ongelma. Reissun jälkeen totesin, että ihan väkisin en uudelleen tämän ratin taakse halua.

Toinen uusi autokokemus tuli, kun kaikki koulun autot olivat kuskaamassa lukiolaisia saariretkelle. Tim-pastori oli jättänyt oman autonsa avaimen Janethille, jos jollakulla tulee pakottava tarve päästä kaupungille. Se joku olin sitten minä. Oli perjantai ja vesikanisteri taas tyhjä ja ruokaakin piti viikonlopuksi saada. Samaan aikaan Avalon ja Stephanie olivat kyytiä vailla lääkäriin. Niinpä lähdin viemään tytöt lääkäriin ja hoitamaan omat asiani samalla reissulla. Ja taas vakuuttamattomalla autolla. Etukäteen nautin ajatuksesta ajaa pitkästä aikaa vähän pienemmällä autolla, vaikka tämäkin oli tila-auto. Olihan se muuten ihan kivaa, mutta auto hyytyi pieniinkin mäkiin vaikka kaasu oli pohjassa. Näiden autokokemusten jälkeen koulun omat romupakut tuntuu taas niin mukavilta ajaa!

Yksi syy runosuonen ehtymiseen lienee siinä, että kaikki energia tuolla saralla on viimeisen viikon ajan mennyt raportin laatimiseen. Mvp (mister vice principal) pyysi minua laatimaan raportin työstäni johtokunnalle esitettäväksi ja pohjaksi keskusteluille niiden oppilaiden vanhempien kanssa, jotka ovat vaarassa jäädä luokalleen. Halusin tehdä työni kunnolla ja valmistelin raporttia huolella ajan kanssa. Mvp oli pyytänyt minua palauttamaan raportin maanantaina toimistoajan päättymiseen mennessä. Sunnuntaina olin valmis ja pyysin audienssia, jotta voisimme katsoa yhdessä, haluaako mvp jotain lisää tai muutettavan. Sunnuntaina oli koululla myyjäisiset, joten sovimme tapaavamme illalla viiden ja seitsemän välillä. Odotin toimistossa vartin yli seitsemään saakka, eikä mvp ilmestynyt paikalle. Siinä vaiheessa totesin, että pitäköön tunkkinsa. Jos ei raportti kiinnosta, niin ei väkisin. Myöhään illalla sain sähköpostin, jossa mvp vain totesi, että ei sitten tavattukaan ja sanoi olevansa vapaa palaveriin aamulla 8.15 tai voisin lähettää raportin hänelle sähköpostilla. Aamuhartaudessa totesin, että lähetän raportin, sillä minulla alkoi opetus 8.30.

Lähetin raportin. Vähän myöhemmin sain palautetta. Raportti oli oikein hyvä, MUTTA josko siihen saisi vielä lisättyä sitä ja tätä ja vähän totakin. Listalla oli viisi lisäpyyntöä (alkuperäisessä tehtävänannossa oli niin ikään viisi kohtaa). Uusista pyynnöistä kaksi oli täysin perusteltua ja lupasin ne lisätä. Yksi koski lähinnä raportin laatimistapaa, yksi osoitti sen, että mvp ei ollut lukenut ajatuksella raporttiani ja viimeiseen totesin, että ei muuten ole minun asiani laatia budjettia materiaaleista, joita minun oppilaiden menestykselliseen opettamiseen tarvittaisiin. Alkuperäisen pyynnön perusteella olin laatinut listan päällimmäisistä tarpeista.

Siitäpä sitten mielenkiintoinen soppa syntyikin. Olin kuulemma ymmärtänyt väärin, etteikö budjetointi kuuluisi minulle. Tietysti se kuului minulle, kun kyseessä on MINUN ohjelma ja minulla on täysi valta sen suhteen. Kukaan muu ei tiedä, mitä luokassa tapahtuu ja mitä siellä tarvitaan. Minä olen ainoa, joka pystyn tarvittavat tiedot tarjoamaan. Tätä keskustelua käytiin sähköpostitse ja viestit menivät myös rehtorille. Tuon viestin saatuani olin totaalisesti hämilläni. Jaa, että MINUN ohjelma. Minä kun luulin, että kyseessä on koulun tarjoama ohjelma. Minä kun teen töitä koululle. Olin siis todellakin ymmärtänyt väärin - asemani. Tämän myöskin vastauksessani totesin. Tuota täysin absurdia keskustelua käytiin pitkä ilta sähköpostin välityksellä (vaikka olimme kaikki kolme noin sadan metrin säteellä toisistamme). Olen pitkään jo puhunut opetuksessani tarvitsemistani välineistä ja mvp oli luvannut pyytää ystäviään Jenkeissä huolehtimaan hankinnoista. Olin näyttänyt millaisia kirjoja tarvitsen ja kysynyt, haluaako hän että teen jotain listaa tarpeista. Ei tarvinnut. Nyt yht'äkkiä oltiin tilanteessa, jossa vain minä tiesin, mitä tarpeita luokassa on ja seuraavaksi päiväksi olisi pitänyt olla tarkka lista tarvittavista kirjoista hintoineen! Onneksi meillä on sovitteleva rehtori, joka puuttui peliin ja sai hieman järkeä touhuun.

Tuli tuossa siis jälleen kerran törmättyä oikein kunnolla siihen ongelmaan, että (etenkin Jenkit) puhuvat ummet ja lammet tarkoittamatta pätkän vertaa sitä mitä sanovat ja toisaalta jättävät sanomatta sen, mitä oikeasti tarkoittavat. Yritä siinä sitten ymmärtää, mitä pitäisi tehdä, että tekisi sen mitä minulta pyydetään/odotetaan. Niin turhauttavaa ja hämmentävää! Vaikka voisi luulla, että osaksi kyseessä on kielikysymys, ei se lopulta ole sitä. Jo ennen tätä episodia Ken purki tuntojaan, kun hän totesi, ettei hän ymmärrä ollenkaan englantia, vaikka englanti on hänen äidinkielensä... Ihmiset kun puhuvat yhtä ja tarkoittavat täysin toista. No, ehkäpä seuraavalla kerralla ymmärrän pyytää vääntämään ratakiskosta, mitä toinen oikeasti tarkoittaa.

Lopullinen raporttini ei siis sisältänyt budjettia ja kun sen palautin, se oli kuulemma awesome (erinomainen). Mitähän se sitten oikeasti tarkoitti...? Mitään muuta palautetta ei ole kuulunut. Eikä raporttia edes esitelty johtokunnalle. Siitä oli poimittu vain jokunen irrallinen tieto (ja osittain vielä virheellisesti).

Sunnuntaina oli siis koululla myyjäiset koripallojoukkueiden Jenkkilän matkan kulujen peittämiseksi. Reissu on jo ohi ja joukkueiden piti hoitaa itse varainkeruu, mutta jostain kumman syystä reissun jälkeen ei enää motivaatiota löytynytkään. Jäljellä oli vielä 26 000 dollarin velka matkatoimistoon. Myyjäiset oli ilmoitettu alkavaksi kymmeneltä. Sali ammotti tyhjyyttään tuohon aikaan. Yhtäkään myyntipöytää ei ollut valmiina eikä kukaan ollut mitään edes valmistelemassa. Yhdentoista aikaan oli vielä aivan yhtä hiljaista.

Take away -aterioiden kanat grillissä. Oli muuten kuuma homma miehillä!
Barbecuing chicken for take away -meals. It was a hot job!  

Vasta puolen päivän aikaan alkoi tapahtua. Silti päivä oli melko hiljainen edellisiin myyjäisiin verrattuna, mutta kun lopuksi ilmoitettiin kerätty summa, oli se yllättävän iso, yli 5000 dollaria. Iso osa siitä tosin taisi tulla arpamyynnistä. Arpoja kun oli myyty jo etukäteen ympäri saarta ja täällä arpajaiset tuntuvat olevan aina iso tapahtuma. Voittoja ei ole montaa, mutta ne ovat sitäkin parempia. Tällä kertaa pääpalkinto oli edestakainen lento Guamille ja tavarapalkinnotkin olivat hulppeita. Yhteenkin palkintoon kun kuului esim. upea täyspuinen kaappi, parisängyn päiväpeitto, riisiä, kanaa, paikallisia hameita ja mekkoja.  

Hiljaiselta näytti, vaikka myynti oli jo alkanut.
It was very quiet although sale was already began.

Ei ihan suunnitelmien mukaan...

Kaikki ei mene aina ihan niinkuin on suunniteltu. Kahtena viikonloppuna odotin innolla patikointiretkeä kuudelle vesiputoukselle. Ensimmäisellä kerralla meille annettiin väärää infoa retken ajankohdasta ja kun seuraavana sunnuntaina vihdoin oli se oikea päivä, retki peruttiinkin myöhään lauantai-iltana. Osa vapaaehtoisista kun ei olisi pystynyt lähtemään kasaantuneiden töidensä takia ja osa ilmoitti, että he eivät lähde, jos kaikki eivät lähde. Niinpä reissu siirreettiin jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Minulle tieto retken peruuntumisesta tuli vasta sunnuntaiaamuna. Olin pettynyt. Niinpä piti keksiä plan B. Onneksi Ken oli jo palannut Chuukilta takaisin ja hänkin olisi ollut lähdössä meidän kanssa patikoimaan. Niinpä kehitimme oman seikkailumme. Osoitteeksi otimme Liduduhniap-vesiputouksen lähellä Koloniaa. Autolla olisi periaatteessa voinut ajaa lähes perille asti, mutta tie oli niin huonokuntoinen, että Ken päätti olla riskeeraamatta vuokra-autoa. Niinpä kävelimme viimeisen kilometrin, mikä sopi minulle erittäin mainiosti. Olen niin kaivannut luonnossa kävelemistä! 

Matkan varrella olevaa paikallista asutusta.
Local house.

Vaikka saarella kärsitään kuivuudesta, edellisenä iltana ja yönä oli satanut vähän. Se pienikin sade oli jättänyt tielle isoja vesilammikoita. Olisi voinut kuvitella, että olisi satanut enemmänkin. Emme olleet suinkaan ainoat liikkujat tiellä. Vähän edellämme käveli pari tyttöä ja vastaan tuli auto. Auto pysähtyi ja kysyi, minne olemme matkalla. Kun kerroin, että vesiputoukselle, mies kysyi, oliko parkissa oleva auto meidän. Hän sanoi, että perille voi kyllä ajaa. Ei vaan tie näyttänyt siltä...

Olin opiskellut kotiläksyni putouksen löytämisen varalta hyvin. Netistä oli lukenut reittiohjeet ja Mvp (mister vice principal) oli myös ohjeistanut. Löysimme patsaan, joka oli ensimmäinen merkki siitä, että lähellä ollaan. Patsas on pystytetty vesiputouksella kuolleiden muistoksi... Aivan. Siellä on kuollut useita ihmisiä. Yksi on pudonnut liukastuttuaan ja viisi ihmistä on huuhtoutunut tulvavesien mukana alas putouksesta. Alue on äärimmäisen herkkä tulvimiselle. Tulva voi yllättää hyvin nopeasti, jos tyypillinen rankka sadekuuro sattuu kohdalle. Siksi putouksille ei suositellakaan menemään sateella tai edes, jos pilve riippuvat kovin matalalla läheisten vuorten yllä.

Liduduhniap-putouksella kuolleiden muistomerkki.
Monument for people who has been killed at Liduduhniap falls.

 Muistomerkin luona tien toisella puolella oli maanomistajan talo ja muistomerkin takana kylän yhteinen kokoontumismaja. Maksoimme maanomistajalle dollarin per nuppi pääsymaksua ja viisi dollaria kamerasta. Putouksia on itse asiassa kaksi. Ensimmäinen on hieman matalampi ja se putoaa syvään altaaseen, joka on suosittu uimiseen. Altaaseen on nopeinta suoriutua hyppäämällä ylhäältä. Syvyyttä altaassa on niin paljon, että kukaan ei ole onnistunut sen pohjaa saavuttamaan. Toinen tapa päästä altaaseen on kiivetä alas köyttä apuna käyttäen. Reitti alas ei näyttänyt lainkaan houkuttelevalta, mutta kun Ken meni edeltä totesin, että en kyllä jää yksin ylös. Tulipa siinä testattua vähän omia rajoja ja ihan kätevästi siitä köyden avulla onnistui alas kipuamaan. Syke kyllä nousi kiitettävästi ja seuraavana päivänä tunsi kropassaan, että oli hieman tullut urheiltua.

Ensimmäinen putous ylhäältä katsottuna.
First fall from upper level.

Reitti alas.
Way to down.

Toinen putous.
Second falls.

Alas päästyämme oli aikaa ihmetellä ja kuvata molempi putouksia. Toisenkin putouksen alapäähän olisi päässyt polkua pitkin, mutta jätimme se väliin. Kovin kauaa emme saaneet luonnon rauhasta nauttia, kun saimme seuraa. Mvp heilutteli meille ylätasanteelta. Pian siellä näkyi Mvp:n pojat ja pari vapaaehtoistakin. Toinen vapaaehtoisista hyppäsi ylhäältä altaaseen. Muut tulivat kiltisti köyttä pitkin alas. Pojille alas kiipeäminen oli hieman haastavaa. Isällä oli tekemistä tsempata ja ohjeistaa heitä oikeanlaiseen laskeutumiseen. Siitä huolimatta Ken joutui pelastamaan nuoremman pojista kiipelistä, kun hän valitsi vähän haastavamman reitin ja jäi roikkumaan köyden varaan parinkymmenen sentin päähän maasta. Itse hän ei nähnyt, kuinka lähellä maata hän oli ja joutui paniikkiin. Onneksi Ken oli lähellä ja kiirehti apuun.

Koko kööri poseeraamassa. :D
All of us posing. :D

Lopulta jätimme toiset vielä uimaan ja kipusimme takaisin ylös. Ylös kiipeäminen oli itse asiassa helpompaa kuin alastulo. Nyt jo varmoin ottein tartuin köyteen, nojasin reilusti taaksepäin ja kiipesin ylös. Paluumatkalla autolle saimme ihailla luonnon kauneutta kukkien ja lintujen muodossa. Kiinanruusut olivat täydessä kukassa ja niitä oli vaikka minkä värisiä! Sattuipa siihen matkan varrelle myös yksi kuningaskalastaja poseeraamaan Kenin kameralle. Kenillä on kunnon putki, millä saa hieman kauempanakin langoilla istuskelevat linnut kuviin. Hienoja kuvia Ken linnusta saikin! Minä olen vielä tyytynyt näihin kukkiin. Ne kun eivät lähde kuvatessa karkuun ja niitä pääsee yleensä ihan niin lähelle kuin haluaa.

Yksi monista kiinanruusuista.
One of the many hibiscus.

Yksi oman asunnon ihanuuksista on oma keittiö. Siellä voi puuhata ihan milloin vain eikä tarvitse katsella toisten sotkuja. Heti tänne tullessani sain naapurissa asuvalta srilankalaiselta rouvalta aivan ihanaa banaanileipää (kakkua). Sitä olen päässyt nauttimaan monesti muulloinkin ja vihdoin ymmärsin pyytää reseptin, että voisin itsekin sitä leipoa. Kun leipomisvimma iski, ei kaapista tietenkään löytynyt vanukasjauhetta, joten jätin sen vain pois ohjeesta. Sokeriakin laitoin huomattavasti vähemmän kuin ohjeessa on ja tietysti tummaa sokeria. Jauhoina käytin riisijauhoa ja tapiokatärkkelystä. Koska minulla ei ollut kuin yksi leipävuoka, loput taikinasta pistin muffinivuokiin. Eipä maistunut ollenkaan samalta kuin alkuperäinen, mutta nopeasti opin tästäkin tykkäämään. Valmiin leivän viipaloin ja pistin pakkaseen muffinien kanssa. Sieltä niitä on ollut mukava napsia silloin tällöin jälkkäriksi, kun on tehnyt mieli jotain hyvää.

Yhtenä päivänä töitten jälkeen aloin keitellä keittoa. Kaikki oli jo pilkottuna valmiina ja vesi alkoi juuri kiehua, kun sähköt katkesivat. Oma asuntoni on jostain kumman syystä ollut laskutettavan sähkön piirissä, joten kyse ei siis ollut cash powerin loppumisesta, vaan tämä merkitsi sitä, että sähköt on poissa koko saarelta. Mutta hyvin pian aloin ihmettelemään, miten ihmeessä liikkasalista kuuluu edelleen äänentoiston kautta tulevaa ohjelmaa... Sen kun ei pitäisi olla mitenkään mahdollista, että minulta on sähköt poissa mutta jossain muualla campuksella on sähköt. Lähdin tutkimaan asiaa. Löysin Janethin ja kysyin asiasta. Kaikkialla muualla campuksella oli sähköt... Jotain oli siis pielessä, mutta mitä. Hyvin pian selvisi, että sähköyhtiön miehet olivat käyneet päivällä vaihtamassa sähkömittarin cash poweria käyttäväksi. Kukaan ei vaan ollut vaivautunut kertomaan asiasta kenellekään toimistossa. Ja mittarin vaihdon yhteydessä mittarin numero oli tietysti vaihtunut, eikä cash poweria voi ladata ilman mittarinumeroa. Kello oli jo yli viisi, joten sähköyhtiön toimisto oli kiinni, eikä sieltä pystynyt enää kysymään uuden mittarin numeroa. Onneksi Franky sattui paikalle ja otti asian hoitoonsa. Hän tiesi vikapäivystysnumeron ja soitti sinne. Sieltäkään ei pystytty meille mittarin numeroa kertomaan, joten sähköyhtiön miehet tulivat takaisin ja vaihtoivat mittarin takaisin vanhaan (vain vaihtaakseen sen taas uudelleen seuraavana päivänä). Tosi fiksua toimintaa...

Koko tähän episodiin kului lähes kolme tuntia. Tässä lämpötilassa olin hieman huolissani pakastimessa ja jääkaapissa olevien ruokien puolesta. Onneksi asuntoni vieressä on tyhjä luokkahuone, joka sijaitsee oikeastaan viereisessä rakennuksesssa ja siellä oli sähköt. Niinpä sain Frankylta pitkän roikan, jolla vedin sähköt asuntooni. Olipa ainakin ruuat pelastettu ja valoakin oli jo pimenevään iltaan. Tässä vaiheessa kun en vielä tiennyt, saanko sähköjä yöksi takaisin. Keittoa en kuitenkaan pystynyt keittämään jatkojohdon avulla, joten nappasin kattilan ja tarvittavat ainekset kainaloon ja lähdin jatkamaan kokkailua Janethin luo.

Seuraavana aamuna oli vuorostaan nettiyhteys poikki. Eikun soittamaan Telecomille ja vikailmoitusta tekemään. Mielenkiinnolla jäin odottamaan, kuinka kauan joutuisin yhteyttä odottamaan. Se palautui yllättävän nopeasti. Muutamassa tunnissa. Nyt tätä kirjoittaessani yhteys on taas poikki ja Telecomin vikapäivystys jo suljettu tältä päivää. Saapa nähdä, onko kyseessä vain ohimenevä häiriö vai saanko taas aamulla soittaa Telecomiin. Sähköepisodikin jatkui. Iltapäivällä kotiuduin kaupungilta ostosteni kanssa vain huomatakseni, että sähköt on taas poikki. Oli siis miehet käyneet taas vaihtamassa mittarin. Nyt he olivat sentään jättäneet toimistoon uuden mittarin numeron ja sanoneet, että mittariin ei voi syöttää ensimmäisellä kerralla tavallisen prepaid-kortin saldoa vaan pitää käydä ostamassa joku muu systeemi. Huoh. Taas siis ilman sähköä... Maureen oli onneksi juuri lähdössä kaupungille, joten hän lupasi käydä hoitamassa asian ja soittaa heti minulle tarvittavan numerosarjan, mikä pitää mittariin syöttää. Aikani odoteltua Maureen soittikin ja sain kolme 20-numeroista sarjaa, mitkä piti syöttää mittariin. Naputeltuani viimeisenkin sarjan, mittarista kuului pieni kilahdus ja se alkoi toimia. Wau!

Toimiva netti ja sähkö ovat tuoneet elämään ihan uuden ulottuvuuden. Nyt voi kuunnella Deezeristä rajattomasti musiikkia ja katsella YouTubesta videoita. Olenkin löytänyt (kiitos Kenin) mielettömän upeita pätkiä, jotka kertovat ihmisistä, jotka ovat valmiita auttamaan pyyteettömästi toisia ja ihmisistä, jotka erilaisista rajoituksista huolimatta ovat saavuttaneet elämässään isoja asioita. Keniltä olen saanut myös lainaan joitakin hänen suosikkileffojaan, joita olen täällä nessupaketin kanssa katsellut. :D

Viime viikolla Ken palasi Hawajille pariksi viikoksi. Hän kun ollut tähän asti täällä väliaikaisena työntekijänä, mutta vihdoin kaikki turvallisuus- ja muut tarvittavat selvitykset on saatu valmiiksi ja hänet voidaan nimetä vakinaiseksi työntekijäksi. Mutta sitä varten hänen piti palata kotiin, jotta hänet voidaan lähettää uudelleen vakinaisena. Monimutkaisia nämä byrokratian kiemurat. No, Ken ei ollut asiasta lainkaan pahoillaan. Hän lähti oikein mielellään hetkeksi sivistyksen pariin. Etenkin, kun Hawajilla on parhaillaan valasaika ja Ken rakastaa valaitaan ja kaikkia muitakin mereneläviä. Myös hänen kameransa rakastaa niitä... Olenkin saanut jo upeita kuvia niin valaista kuin delfiineistä. Ja auringonlaskuista ja kuutamosta. Ehkä ihan hitusen olen kateellinen...

Onneksi täällä saarellakin riittää näitä kivoja paikkoja ja näkemistä. Viime sunnuntaina yksi paikallinen filippiinoporukka vietti picnicpäivää Nichossa. Tämä on se porukka, johon Janeth, Janice, Noli ja Mrs V kuuluvat. Janeth pyysi minut mukaan. Oikein mielelläni lähdinkin. Tiedossa on leppoisa rantapäivä riippumatossa ja paljon hyvää ruokaa. Nicho näytti tällä kertaa hieman erilaiselta kuin siellä ensimmäistä kertaa käydessäni. Nyt vesi oli huikean paljon korkeammalla ja läheiseen pikkusaareen olisi joutunut kahlaamaan vyötäröä myöten. Me pääsimme sinne kuivin jaloin. Paikalla oli myös niin paljon väkeä, että elämää riitti. Filippinot ovat innokkaita karaoken laulajia, joten tietysti heillä oli laitteet täälläkin mukana. Syynä tähän picniciin oli heidän yhteisönsä uusien virkailijoiden esittely. Ruuan ja virallisen ohjelman jälkeen laulu raikui koko loppupäivän.

Nousuveden aikaan viereiseen saareen pääsi vain kahlaamalla.
During the high tide you have to wade to the island near by.

Ja ruokaa riitti, kuten aina filippiinojen kanssa.
There was enough food, as always with filipinos.

Ripustimme Janethin kanssa riippumattomme yhteen pieneen majaan rannalle. Siellä oli mukava lueskella ja ottaa välillä pienet torkut. Janice lapsineen asettui myös majaksi meidän kanssa. Jossain vaiheessa Lizzy ja muut lapset alkoivat heitellä ruokaa veteen. Pian paikalle ilmestyikin kaloja. Joukossa oli myös huikean isoja kaloja! Nappasin kameran ja yritin saada kuvaa jostain isosta kalasta. Se ei ollut helppoa, sillä vesi oli hieman sameaa, aurinko kimalsi veden pinnasta ja kalat olivat vikkeliä. Mutta paras olikin vasta tulossa. Muiden ihmetellessä isoja kaloja huomasin silmäkulmassa jotain uutta liikettä. Aivan rantaa pitkin paikalle lipui upea ilmestys: rausku. Kerrankin oli kamera oikeaan aikaan oikeassa paikassa!

Rausku
Sting ray

Mukava, leppoisa rantapäivä näytti kääntöpuolensa seuraavana päivänä. Tai niin ainakin luulen. Aamulla herätessä olo oli vähän ikävä. Ei tehnyt mieli syödä aamiaista, mutta väkisin söin ja lähdin aamuhartauteen. Sen jälkeen minulla oli noin kolme varttia aikaa ennen ensimmäistä oppilastani, joten palasin kämpille lepäilemään. Olo oli vähän parempi, joten lähdin töihin. Ensimmäisen tunnin ajan minulla oli K5:n oppilaita. Koko ajan minusta tuntui, että kaikki ei ole nyt kunnossa. Olo oli huono. Kun sain viimeisen kolmesta oppilaastani ulos luokasta, mvp sattui kävelemään juuri ohi. Sanoin hänelle, että en voi hyvin ja hän käski mennä lepäämään. Palasin asunnolle ja nukahdin lähes välittömästi. Tunnin päästä heräsin ja tunsin, että nyt on paras syöksyä vessaan. Siitä se sitten alkoi. Ensin ripuli ja kohta perään oksennus. Voimattomana halailin posliinia, mutta olo sentään helpotti vähän. Palasin sänkyyn, josta säännöllisin väliajoin sinkouduin takaisin vessaan. Yritin joka välissä hieman naukkailla vettä, mutta mikään ei pysynyt sisällä. Lopulta istuin pytyllä vati sylissä ja kummastakin päästä tuli yhtä aikaa. Tätä jatkui useamman kerran noin kuuden tunnin ajan ja sitten se loppui. Jäljelle jäi vain totaalisen voimaton olo ja kipu vatsaan. Mieleen palasivat vuoden takaiset muistot Fidzillä saadusta vatsapöpöstä, joka oli varmaan elämäni rajuin vatsatautikokemus. Nyt olo oli vastaavanlainen.

Onneksi tiistaiaamuna tuntui huomattavasti paremmalta. Töihin en silti kuvitellutkaan lähteväni. Nyt oli aika huolehtia energiansaannista ja katsoa, pysyykö ruokakin sisällä. Keittelin riisipuuroa, jota nautiskelin omenasoseen kanssa. Kylläpä oli ikävä mustikkakeittoa! Suureksi iloksi ruoka pysyi sisällä. Myöhemmin päivällä söin keittoa ja edelleen kaikki oli hyvin. Vatsassa tuntui silti ikäviä kouristuksia ja kipua aika ajoin. Koska ruoka pysyi sisällä ja näytti siltä, että tauti on selätetty, päätin liittyä toisten joukkoon, kun he lähtivät kävelylle läheiselle mäelle. Tiesin, että urakka voi olla aika rankka taudin jäljiltä, mutta halusin vähän liikuntaa. Otin siis ihan rauhallisesti ja kiipesin muiden perässä omaa tahtia ylös. Sieltä olikin hienot maisemat merelle. Jos taivas olisi ollut selkeä, olisi sieltä päässyt ihailemaan auringonlaskua ja täysikuuta, mutta nyt ei keli ollut noille suotuisa. Mutta sai sieltä sentään jonkun kivan maisemakuvan. :)

Keskiviikkoaamuna olin taas valmis töihin. Vatsassa kouristeli pitkin päivää, mutta hammasta purren vedin koko päivän läpi. Töiden jälkeen rojahdin sänkyyn ja nukahdin. Nukuin lähes pari tuntia ja herättyäni olo oli taas tosi kurja. Eipä aikaakaan, kun löysin itseni taas posliinia halailemasta. Ei kiva. Mutta taas vähän helpotti. Muutaman kerran siinä illan aikana sai taas oksennella, ennenkuin vatsa rauhoittui. Torstaiaamuna en kuvitellutkaan lähteväni töihin. Vatsa oli löysällä ja siihen sattui. Lähdin etsimään Frankya tai mvp:tä. Franky ajoi juuri pihaan, kun oli toimiston edessä. Kerroin hänelle tilanteen ja hän sanoi vievänsä minut lääkäriin vähän myöhemmin.

Koulun lähellä on pieni yksityinen klinikka, jonne Maureen minut lopulta vei. Klinikalla työskentelee yksi lääkäri. Kun astuimme klinikalle sisään, Maureen ohjasi minut kirjoittamaan nimeni listaan. Sitten istuimme tyhjään odotushuoneeseen. Ihmettelin, miten tämä systeemi oikein toimii. Maureen kertoi, että hoitaja tulee ensin mittamaan verenpaineen ja sitten pääsen lääkärille. Vähän ajan päästä joku nainen kävi katsomassa listaa, johon olin nimeni kirjoittanut ja toi minulle henkilötietolomakkeen täytettäväksi. Pian sen täytettyäni vanhempi mies kutsui minua nimeltä. Hän jopa osasi lausua nimeni jokseenkin oikein! Mies esitteli olevansa lääkäri ja toimivansa nyt myös hoitajana, sillä hoitaja oli lähtenyt pari viikkoa aikaisemmin. Mies oli oikein miellyttävä. Hän mittasi verepaineen, joka oli oikein hyvä, kuten on aina ollut. Sitten punnittiin ja lääkäri kysyi, onko paino normaali. Taas kerran jouduin toteamaan, että nämä paunat eivät oikein ole hallussa, joten ei aavistustakaan, onko paino normaali vai ei.

Mittausten jälkeen lähdettiin tutkimushuoneeseen. Siellä lääkäri kyseli taudinkuvaa, kuunteli sydämen ja keuhkot, tutki korvat ja kurkun ja tunnusteli vatsan. Tähän kummalliseen taudinkuvaan kun kuuluu myös se, että kuulen jatkuvasti sydämenlyönnit vasemmassa korvassani. Kuten osasin odottaakin, tässä vaiheessa lääkärillä ei ollut vielä diagnoosia vaan tarvittiin ulostenäyte. Huoh. Taas nousi mieleen vuoden takaiset tapahtumat - ja kuinka vuorokauden yrittämisen jälkeenkään näytettä ei vaan ollut antaa. Kiltisti siis palasin kotiin purkin kanssa toivoen, että tällä kertaa saisin näytteen aikaiseksi. Nyt ei ainakaan ole edessä matkan jatkuminen, kuten viimeksi. Nyt pysyn täällä taatusti niin kauan, että saan näytteen tutkittavaksi! Mutta kärvistely siis jatkuu. Toivottavasti huomenna saan näytteen tutkittavaksi ja jotain valoa tilanteeseen.

Perusarkea

Jotta totuus ei unohtuisi, niin ei tämä elämä täällä ole yhtä juhlaa ja paratiisisaaria. Toki pieniä iloja mahtuu ihan jokaiseen päivään ja jos niitä ei muuten huomaa, on syytä avata silmät ja katsella ympärilleen. Työn puolesta sain kokea ensimmäiset todelliset huippuhetket, kun pääsin ilmoittamaan kahdelle oppilaalleni, että he eivät enää tarvitse minua. Potkin heidät siis kylmästi pois tunneiltani. :D Voi sitä riemua, kun lapsi tajuaa, että on saavuttanut lukemisessa oman luokkansa tason ja pärjää omillaan! Niistä loistavista silmistä saa virtaa itselleen taas jatkaa välillä niin tuskaisen toivottomalta tuntuvaa työtään! Toisinaan kun tuntuu oikeasti siltä, että joidenkin oppilaiden kanssa ei tule minkäänlaista edistystä. On kuin hakkaisi vaan päätään seinään. Pikku hiljaa olen kuitenkin alkanut oppimaan erilaisia pieniä kikkoja, joita voi käyttää, kun tuntuu, että jonkun kanssa ei pääse millään eteenpäin. En tiedä, kuka täällä on oppinut eniten, oppilaat vai minä. Kun mietin aikaa, kun aloitin työni täällä, koen oppineeni huikean paljon. Aloitin täysin tyhjästä, ilman kokemusta, välineitä ja todellista tietoa. Nyt olen jo hieman jyvällä, mitä kenenkin kanssa kannattaa tehdä ja kokemus on antanut paljon varmuutta.

Tästä "oppilaasta" ei taida päästä eroon millään...
I can't get rid of this "student"...

Kun campuksella juoksee päivittäin yli 300 oppilasta, aina välillä sattuu ja tapahtuu sellaistakin mitä ei tarvitsisi tapahtua. Yhtenä päivänä istuin koulun jälkeen Janethin toimistossa, kun ovelta alkoi kuulua kovaa itkua. Maureen toi sisään pientä poikaa, jonka päästä valui verta valtoimenaan. Poika ei itkultaan pystynyt kertomaan, mitä oli tapahtunut, mutta perässä tuli pieni tyttö, joka kertoi jonkun heittäneen poikaa kivellä päähän. Vararehtori lähti hakemaan Candicea, joka on sairaanhoitaja. Ennen kuin Candice ehti paikalle, toimistoon asteli mies, joka sen enempiä puhumatta tarttui poikaa kädestä ja totesi, että nyt mennään. Suu auki seurasin tilannetta. Mies ei kysynyt mitään tapahtuneesta. En tiedä oliko joku jo ehtinyt ulkona kertoa mitä oli tapahtunut, mutta toivottavasti näin oli. Poika vuoti niin paljon verta, että hän tarvitsi ainakin paikkausta.

Pian tämän jälkeen ovelta kuului taas itkua. Nyt Maureen talutti toimistoon toista poikaa, joka osoittautui kiven heittäjäksi. Poika oli täysin poissa tolaltaan. Hän itki aivan hysteerisesti. Itkun lomassa hän sai soperrettua, että ei ollut nähnyt kaveriaan, joka oli piilossa puun takana, kun hän heitti kiven. Kaveri oli epäonnekseen astunut esiin juuri samalla hetkellä, kun kivi lensi. Heittäjä oli totaalisen järkyttynyt aiheuttamastaan vahingosta. Pojan äiti tuli pian toimistoon ja joutui kantamaan pojan pois, kun poika ei kyennyt järkytykseltään enää edes kävelemään. 

Toimistossa istuskellessa siellä tulee tarinoitua niitä näitä milloin kenenkin kanssa. Olen jo pidempään kaivannut hierontaa, kun niska ja hartiat ovat niin jumissa ja kipeät. Kerran Franky istuskeli meidän kanssa ja tulin kysyneeksi häneltä, tietääkö hän ketään hyvää hierojaa. Hän alkoi tarjoamaan paikallisia ”virallisia” hierontapaikkoja, jotka minä tyrmäsin oitis. En todellakaan tarvitse mitään rentouttavaa hivelyä, vaan kunnon lihasjännityksen laukaisevaa hierontaa. Franky kertoi, että jotkut paikalliset osaavat hieroa hyvin ja häneltä ainakin oli kivut kadonneet. Franky lupasi pyytää siskolleen työskentelevän naisen hieromaan minua. Yritin kysyä hintaa, mutta en saanut oikein mitään vastausta, sillä paikallinen tapa on maksaa vastapalveluksilla tai vaikkapa ruualla. Tämä kun ei ole heille bisnestä. Hieman ihmeissäni kuuntelin, että hoito olisi neljänä peräkkäisenä päivänä, mutta totesin, että yritetään. Kuulosti niin mielenkiintoiselta. Franky lupasi huolehtia hierojan campukselle seuraavana päivänä. Hieronta tapahtuisi omassa asunnossa. 

Jokseenkin sovittuun aikaan torstaina nainen tuli. Hän ei puhunut englantia, mutta ymmärsi jonkun verran. Tein sängystäni hierontapedin. Keittiöstä löytyi kookosöljyä hierontarasvaksi. Otin paidan pois ja asetuin vatsalleni vuoteelle. Hyvin hellästi hieroja tunnusteli niskaa ja hartioita. Näytin kipualueet ja pyysin hieromaan ihan ronskisti. Pyyntö kaikui kuuroille korville. Koko hieronta oli lähinnä hivelyä. Olin lievästi sanottuna pettynyt. Toisaalta ajattelin, että jos hän olisi hieronut heti ronskisti, olisi paikat olleet liian hellänä seuraavana päivänä. Mielenkiinnolla jäin siis odottamaan, tapahtuisiko seuraavana päivänä mitään muutosta otteissa.

Perjantaina minulle tuli kiire ehtiä sovittuun aikaan takaisin kaupungilta kotiin hierottavaksi. Jouduin jättämään Janethin Nolin ja Mrs V:n hoiviin hoitamaan loput asiat. Minulta jäi vielä asioita hoitamatta, mutta voisin mennä takaisin hieronnan jälkeen. Yli tunnin odotin hierojaa, eikä hän tullut. Sitten totesin, että enempää en odota, minun on pakko lähteä takaisin kaupungille, että saan juomavettä viikonlopuksi ja muutkin asiani vielä hoidettua. Mielessäni totesin, että enpähän tainnut menettää yhtään mitään ja nyt voisin sanoa Frankylle, että hierojan ei tarvitse enää tullakaan uudelleen.

Lauantaina iltapäivällä makoilin riippumatossa asuntoni edessä. Franky tuli pyytelemään kovasti anteeksi, että hieroja ei ollut edellisenä päivänä tullut sovittuun aikaan. Kyseessä oli ollut kommunikaatiokatsos Frankyn ja hänen siskonsa välillä. Franky luuli, että sisko tuo hierojan ja sisko taas luuli, että Franky hakee hänet. Franky haki hänet lopulta, mutta he tulivat campukselle juuri kun oli ehtinyt lähteä. Franky sanoi hierojan tulevan myöhemmin illalla. Sanoin, että jos hieronta on samanlainen kuin ensimmäisellä kerralla, en tarvitse enää tätä hierojaa. Franky lupasi puhua hänelle ja kertoa, että tarvitsen kovempaa käsittelyä. 

Ilta tuli ja sovittu aika tuli ja meni. Ei näkynyt taaskaan hierojaa. Lopulta Frankyn siskon mies ajoi campukselle - ilman hierojaa. Hän ei ollut löytänyt tätä mistään, mutta lupasi mennä vielä etsimään. Hetken päästä Franky ajoi campukselle ja kertoi, että oli aikaisemmin käynyt hierojan luona sopimassa kyydistä ja tuolloin hieroja oli ollut kotona ruokaa laittamassa. Nyt Frankykaan ei enää häntä löytänyt. Nyt jo totesin, että olkoon. Menee liian vaikeaksi. Maanantaina kuitenkin töitten jälkeen Maureen tuli toimistoon kertomaan, että hieroja on nyt täällä. Huoh. Ei auttanut kuin käydä ystävällisesti kertomassa, että en oikeasti enää hänen palvelujaan tarvitse. 

Paikallisia palveluja tarvitsee hyödyntää myös hiustenleikkuussa. Pari kertaa kävin Image Salonissa hiukset leikkauttamassa, mutta toisen kerran jälkeen jo totesin, että siellä ei minun hiuksia osata leikata. Niinpä oli aika etsiä uusi paikka. Olin kerran käynyt heittämässä pari SM-poikaa yhteen parturiin ja ihailin jälkeenpäin heidän siististi leikattuja hiuksia. Päätin kokeilla itsekin samaa paikkaa, Linda’s barber shopia. Jostain olin saanut sellaisen käsityksen, että paikka on lähinnä miehille, mutta koska omat hiukseni ovat lyhyet, siellä taatusi osattaisiin leikata minunkin hiukset. Kävelin ovesta sisään. Paikalla oli yksi naisasiakas, jota palveli nainen. Yhdessä parturituolissa nukkui selvästikin henkilökuntaan kuuluva mies. Nainen kysyi, millaista palvelua olen vailla. Kerrottuani hän pyysi minut istumaan hetkeksi. Takahuoneesta ilmestyi pian toinen mies, joka tuli myös kysymään mitä olin vailla. Selitin toisen kerran. Ensin mies sanoi, että joku nainen tulee kohta leikkaamaan hiukseni, mutta jatkoi kuitenkin vielä kyselyä, millaisen leikkauksen todella haluaisin. Näytin miehelle muutaman kuvan itsestäni taannoisten hyvien hiusten leikkausten jälkeen. Kun mies oli nähnyt kuvat, hänen ilmeensä kirkastui ja hän pyysi minut saman tien istumaan parturituoliin. Hän kaivoi laatikosta esiin valtavan isot sakset ja alkoi töihin. Pikkusen jo hirvitti, jääköhän tällä kertaa mitään jäljelle, jos edellinen kampaaja oli leikannut liian varovasti… Koska jouduin ottamaan silmälasit pois päästä leikkaamisen ajaksi, en edes nähnyt kunnolla peilistä, mitä tapahtui. 

Isot sakset viuhuivat melkoista vauhtia. Hieman pelotti korvien puolesta, mutta hyvin mies hommansa osasi. Kun hän oli saanut niskan leikattua, hän pyysi laittamaan lasit päähän ja katsomaan, olenko tyytyväinen. Nyt oli lyhyt! Ehkä jo aavistuksen turhankin lyhyt, mutta parempi näin kuin liian pitkä. Työ jatkui ja lopulta lattialla oli melkoinen kasa hiuksiani. Vaikka nytkään lopputulos ei ollut ihan sitä, mitä kuvien näytön jälkeen olisi voinut odottaa, oli tämä huikean paljon parempi kuin edelliset yritykset. Ja hinta oli 5 dollaria…

Olin valmis käyttämään tämän paikan palveluja myöhemminkin uudelleen, kunnes kuulin jotain, mikä pisti miettimään, haluanko sittenkään. Yhtenä päivänä Janeth ilmoitti, että Janice tulee seuraavana päivänä käymään campuksella jonkun filippiiniläisen tosi hyvän hierojan kanssa. Meillä oli kuitenkin pitkä päivä, koska oli neljänneksen puolivälin vanhempaintapaamiset. Meillä meni siis seitsemään saakka töissä. Janeth soitti Janicelle, joka kertoi, että hieroja on hänen luonaan ja jos haluamme, voisimme minnä sinne. Onneksi pihassa oli paku vapaana, joten hyppäsimme autoon ja hurautimme Janicen luo. Janeth otti kokohieronnan ja sai käsittelynsä ensin. Hän oli kovasti tyytyväinen. Kun minun vuoroni koitti, tiesin heti ensikosketuksesta, että nyt löytyi hieroja, joka osaa hommansa. Sain viimeisen päälle tehokkaan käsittelyn niska-hartiaseudulle ja vielä selkäänkin. Tyytyväisenä haaveilin jo seuraavista hieronnoista, koska tiesin, että kerralla täysin jumissa olevat lihakset eivät antaudu. Suureksi pettymyksekseni sain kuulla, että hieroja on palaamassa takaisin Filippiineille pian.  Syytä kysyessäni sain kuulla surullisen tarinan nykypäivän orjuudesta. Nainen työskentelee hierojana Linda’s Barber shopissa kuutena päivänä viikossa aamusta iltamyöhään. Hieronta maksaa asiakkaalle 25 dollaria. Naisen kuukausipalkka on 350 dollaria. Hän ei saa hieroa missään muualla tai tehdä muutakaan työtä. Omassa työpaikassa hän on ilmaa toisille. Kun muut syövät, kukaan ei pyydä häntä liittymään seuraan, vaikka sekä täkäläiseen että Filippiinien kulttuuriin kuuluu, että ruoka jaetaan kaikille paikalla olijoille. Nainen on täysin työpaikkakiusattu. En halua tukea tällaisen yrityksen toimintaa millään tapaa!

Kun nyt näistä täkäläisistä palveluista on alettu puhua, niin vuodatetaan sitten vielä vähän lisää… Paikallinen puhelin- ja nettipalveluja tarjoava yritys Telecom on campuksella jo lähes kirosana. Palvelu yrityksessä on täysin ala-arvoista. Nettiliittymiä joutuu odottamaan jopa kuukausikaupalla. Siksi olinkin kovasti yllättynyt, kun jo puolentoista kuukauden odotuksen jälkeen Telecomin miehet kävivät katsomassa asuntoni liittymän ja sanoivat sen olevan sitä vailla valmis, että käyn vain maksamassa kytkennän ja prepaid-liittymän. Vaan ei se ihan niin yksinkertaista ollut. Kahden viikon ajan joka ikinen päivä joko kävin Telecomissa kysymässä, joko liittymä toimii tai Janeth soitti sinne. Lopulta tuon kahden viikon odotuksen jälkeen Telecomista soitettiin, että nyt liittymä toimii. Oli maanantai. Kävin maksamassa ja suurin odotuksin palasin asunnolle. Kytkin modeemin ja wifi-reitittimen. Heti modeemin kytkettyäni epäilin netin toimivuutta. Modeemissa paloi ihan väärät valot. Ja eihän se netti toiminut. Siispä seuraavana päivänä takaisin Telecomiin ihmettelemään asiaa. Siellä asiaa pähkäiltiin ja oltiin sitä mieltä, että kyllä sen pitäisi toimia. Samaa mieltä minäkin olin - sen todellakin pitäisi toimia, mutta kun ei toimi. Herra palvelutiskillä lupasi lähettää heti keskiviikkoaamuna jonkun tarkistamaan tilanteen. 

Ei kuulunut ketään aamulla. Eikä lounasaikaan mennessä. Lounaan jälkeen marssin toimistoon kysymään Janethilta, onko Telecomista kuulunut mitään. Oli kuulemma juuri vähän aikaa sitten samainen palvelutiskin herra Booth soittanut ja pyytänyt, että minä kytkisin modeemin päälle… He kun eivät nähneet minun modeemia systeemeissään. Niinpä niin, siinähän se ongelma olikin. He eivät näe minun modeemia kun minun netti ei toimi! Vaan miten saisi heidät sen tajuamaan? Janeth taas soittamaan ja kertomaan, että modeemi on päällä. Hra Booth lupasi taas lähettää miehen katsomaan. Vaan ei miestä näkynyt ei kuulunut. Ei keskiviikkona, eikä torstaina. Vararehtori vuorostaan poikkesi torstaina Telecomissa jutustelemassa campuksen muidenkin liittymien heikosta toimimisesta. Taas luvattiin mies paikalle… Perjantaina se mies sitten lopulta tuli. Vararehtori kävi pyytämässä minulta kesken oppitunnin avaimet asuntooni, että mies pääsee tarkistamaan tilanteen. Myöhemmin, kun hain avaimeni takaisin, kysyin, mitä mies oli sanonut. Oli kuulemma todennut, että eihän tämä netti toimi… Yes! Vihdoinkin joku oli samaa mieltä kanssani! Mies kuitenkaan ollut tehnyt mitään asialle, mutta oli luvannut tulla iltapäivällä takaisin. Kun lounasaikaan menin asuntooni, näin jo ovelta, että modeemissa paloi uudenlaiset valot… Hetkessä läppäri oli auki ja riemulla ei ollut rajoja, kun vihdoin viimein netti toimi!!!

Netti ei suinkaan ole ainoa asia, jota Telecomin kanssa on joutunut ihmettelemään. Kun otin paikallisen prepaid kännykkäliittymän, olin aivan ihmeissäni, kun lataamani 10 dollaria kului mielestäni aivan liian nopeasti. Sitä siis kysymään. Palvelutiskiltä minut ohjattiin toimistohuoneeseen. Siellä ongelmani kuunneltiin ja ohjattiin takaisin aulaan kännykkämyyntipisteeseen. Siellä kuulemma voitaisiin printata minulle käyttöhistoria. Vaan eipä sekään sujunut ihan mallikkaasti. Täti lasin takana sanoi, että hän ei pysty printtamaan historiaa, mutta voin itse sen netistä tarkistaa. Kysyin miten. Sain ohjeet pin-koodin tilaamiseen. Niinpä kotona nettiin tarkistamaan historiaa. Yllätys oli melkoinen. Historia näytti kaikki soittamani ja vastaanottamani puhelut - ja kaikista oli velotettu! Tekstareita ei histoassa ei näkynyt lainkaan, niiden kohdalla oli vain tyhjää. Siispä takaisin Telecomiin ihmettelemään. Nyt siellä oli eri täti lasin takana. Hän printtasi oitis historiani mitään kyselemättä ja yritti vakuuttaa, että vaikka historia näyttää summat vastaanotetuille puheluille, niitä ei minulta suinkaan veloiteta. Jos näin olisi, olisin kuulemma ensimmäinen, jolle näin olisi käynyt. Vai olisinko sittenkin ensimmäinen, joka on asian huomannut… Asian selvittäminen jäi kuitenkin vielä kesken, sillä herra, jonka vastuulla on syöttää järjestelmään tiedot tekstareista ja mahdollisesta datan käytöstä oli Filippiineillä. Vasta kun hän palaa takaisin ja tekee työnsä, voidaan selvittää, mihin se 10 dollaria on huvennut.

Kotosalla kissanpennut käyvät ahkerasti tarkistamassa, olisiko niille ruokaa tarjolla. Välillä, kun avaan ulko-oven, kaikki neljä syöksyvät sisään ennen kuin ehdin edes tajuamaan, että ne ovat siinä. Aikaisemmin minulla oli pennuille kuivamuonaa, mutta kun se loppui, ei kaupasta ole uutta löytynyt. Tai on, mutta niin kallista, että sitä en suostu ostamaan. Niinpä nälkäiset pennut maukuvat ja pyörivät jaloissa ruokaa odottaen, vaikka ruokaa ei ole. Kerran yksi pentu kerjäsi niin surkeana ruokaa, että annoin sille hitusen omaa ruokaani - sipulin ja tofun kera paistettua munakoisoa. Pentu ahmi ruuan hetkessä. Annoin lisää ja sekin katosi saman tien. Vasta neljännestä annoksesta jäi lautaselle osa. Nälkäinen kissa syö näköjään juuri sitä, mitä sille tarjotaan. Toisella kerralla kuorin keitettyjä perunoita. Kuoret maistuivat kissoille erinomaisesti. Kerran kaksi pentua syöksyi ovesta sisään, kun olin itsekin tulossa kotiin. Toinen pennuista katosi makuuhuoneen puolelle. Huomasin sen leikkivän vaatekomeroni verholla aivan kuin se olisi jahdannut jotain. Monesti pennut leikkivätkin siinä ja jahtaavat omaa peilikuvaansa peiliovesta. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut siitä. Hetken päästä pentu ilmestyi keittiön puolelle kantaen ylpeästi suussaan torakkaa! Kehuin vuolaasti pentua ja olin koko ajan varuillani, jos torakka onnistuisi karkaamaan pennulta, kun se alkoi leikkiä sillä. Välillä se päästi torakan irti ja torakka yritti paeta, mutta pentu oli onneksi nopeampi. Kun torakka oli jo aivan henkihieverissä eikä enää jaksanut yrittää paeta, pennun mielenkiinto sitä kohtaan loppui. Oli siis minun aika kääräistä torakka vessapaperiin ja vetää pöntöstä alas.

Tehokas torakka-ansa.
Effective cockroach trap.

Asunnon työlistalla ollut tiskialtaan vuotaminen ja keittiön toimimattomat pistorasiat saivat vihdoin viimein työmiehet liikkeelle. He kävivät yhden iltapäivän puuhailemassa keittiössä sillä seurauksella, että vihdoin pistorasiat toimivat, mutta tiskiallas vuoti entistä enemmän. Hana oli jo aikaisemminkin ollut jotenkin löysän oloinen, mutta nyt se oli lähes totaalisesti irti. Miehet olivat laittaneet jotain valkoista tököttiä hanan kiinnityskohdan ympärille. Sen tarkoitus oli ilmeisesti pitää hana paikoillaan, mutta tökötti valui altaaseen. Kerroin Nolille, mikä tilanne oli ja hän totesi, että hanan kiinnitys on hajalla ja sitä ei pysty korjaamaan. Pitää ostaa uusi hana. Sitä sitten odoteltiin taas yksi viikko… Mutta tänään vihdoin miehet kävivät vaihtamassa hanan ja enää ei allas vuoda. Muutenkin keittiö alkaa vihdoin olla aika kivassa kunnossa, kun sain Frankylta luvan ostaa leivänpaahtimen ja mikroaaltouunin. Helpottui kummasti elämä ruuanlaiton osalta. Etenkin silloin, kun on kiire.

Ensimmäisen "korjauksen" jälkeen.
After the first "fixing".

Tältä näytti allaskaapissa.
Thats how it looked like under the sink.

Vihdoin uusi hana!
Finally new tap!

Vaatekaapissa on edelleen melkoisen autiota, joten aina kun mahdollista, yritän löytää jotain uutta päällepantavaa paikallisilta kirpputoreilta. Muita vaatekauppoja kun ei juurikaan ole - tai jos on, hinnat ovat niin kovia, että ne voi skipata suosiolla. Löysimme Janethin kanssa kaksi uutta kirpparia. Toisessa hinnat ovat käsittämättömän halpoja. Lähes kaikki maksaa 75 senttiä tai dollarin kappale. Toinen on hurjasti kalliimpi. Shortseista joutui maksamaan 3,95 dollaria. Ostin ”kalliit” shortsit, ”kalliin” mekon  ja hieman halvemmat caprit ja pitkähihaisen pellavapaidan. Maksoin kaikista yhteensä reilun kympin. Heh,  kallista…

Vaikka täällä ollaan yhdessä maailman sateisimmasta kolkasta, ollaan täällä tällä hetkellä vesipulan kourissa. Osa kodeista oli viime viikolla muutaman päivän vailla vettä. Koululta vettä ei onneksi pysty katkaisemaan, sillä koulu on ilmeisesti saman putken varassa kuin sairaala, josta vesi katkaistaan viimeisenä, jos vesi todella loppuu. El Nino -ilmiö aiheuttaa sen, että saarella ei sada ollenkaan niin paljoa kuin normaalisti. Siksi joet alkavat kuivua. Olen nähnyt kuvia joesta normaalitilanteessa ja nyt. Ero on hurja. Saaren toiminnasta kertoo paljon se, että täällä ei ole käytännössä minkäänlaisia veden varastointisysteemeitä kuivien kausien varalle. Tämän kuivan kauden arvellaan kestävän pahimmillaan jopa marraskuulle saakka. Koululle ostettiin juuri valtavat määrä pullotettua juomavettä oppilaita varten, jotta meillä olisi heille myytäväksi vettä koko loppukevääksi. Itse me käymme täytättämässä juomavesikanisterimme Island Springissä, jossa vesijohtovesi puhdistetaan juomakelpoiseksi (tosin kyllä vesijohtovesikin on juomakelpoista, se vaan maistuu tosi vahvasti kloorille). Sielläkin vesi on ollut kortilla. Perjantaina Jay kävi turhan reissun aamupäivällä. Ei ollut vettä. Sanoivat, että iltapäivällä voisi saada vettä. Heiltäkin oli vesi katkaistu. 

Kuivuva joen uoma.
River getting dryer and dryer.

Yksi asia, mitä täällä on odotettu aina siitä saakka, kun tänne tulin, on uusi pastori huolehtimaan saaren kaikista kolmesta seurakunnasta. Edellinen kun oli irtisanoutunut. Pitkän odotuksen jälkeen pastori vihdoin viime viikolla saapui. Hän on meidän toisen sri lankalaisen opettajan mies, joka on aikaisemmin ollut Chuukin koulun rehtorina. Nyt hän jäi rehtorin hommasta eläkkeelle ja tuli tänne pastoriksi. Viime sapattina pastori piti ensimmäisen saarnansa. Minä en oikein ole vieläkään saanut ajatuksiani pastorista järjestykseen… Hän puhui ihan täyttä asiaa, mutta tapa, miten hän puhuu, on kuin punainen vaate minulle. Koko saarna oli käytännössä täyttä huutamista alusta loppuun saakka. Sellainen tyyli tökkii niin pahasti tällaista rauhaa ja hiljaisuutta rakastavaa ihmistä. Saapa nähdä, totunko tuohon ollenkaan…