Nan Madol

Kuten jo useampaan kertaan on tullut todettua, aika kuluu kuin siivillä. Sen huomasi myös meidän aktiviteetteja järjestävä porukka. Kouluvuosi lähestyy uhkaavasti loppuaan ja saarella oli monta monituista näkemisen arvoista paikkaa vielä näkemättä. Niinpä loppukevääksi laadittiin melkoisen tiivis aikataulu viikonlopuille. Joka viikonlopulle tuli retki jonnekin. Kahden kuukauden rypistys alkoi sunnuntairetkellä Nan Madolin raunioille ja Kepirohin vesiputoukselle. 

Tuttuun tapaan väki lastattiin pikkukuormurin lavalle (ja sisälle, kun tähän "uuteen" kuormuriin mahtuu sisäänkin enemmän väkeä). Rauniot ovat jokseenkin saaren kauimmassa kolkassa campukselta katsoen. Matka kesti reilun tunnin. Raunioille pääsee joko veneellä tai lyhyen matkan kävellen ja lopulta kahlaten. Suunnittelimme menevämme veneellä, sillä se oli halvempaa ja nopeampaa. Kyläpäällikkö hoitaa venekuljetuksia. Perillä totesimme, että kyläpäällikkö ei ollut kotona. Franky näki hänen autonsa venerannassa, joten suuntasimme sinne. Rannassa oli muutamia muitakin autoja, mutta ei yhtään venettä. Päätimme odottaa jonkin aikaa, josko päällikkö ilmestyisi paikalle. Hyvän aikaa odottelimme - turhaan. Lopulta päädyimme vaihtoehto b:hen. Hyppäsimme takaisin autoon/lavalle ja lähdimme ajamaan polun päähän. Matkalla maksoimme kolmessa eri paikassa paikallisille asukkaille heidän maidensa läpi kulkemisesta. Maksuja kertyi yhteensä 7 dollaria per nuppi.

Matkalla Nan Madolille.
On the way to Nan Madol.

Auton jätimme parkkiin viimeisen talon pihaan. Siinä pojat innostuivat kokeilemaan paikallista tyttöjen/naisten tapaa laittaa kiinanruusun kukka korvan taakse. Täytyy sanoa, että kovasti pojat kaunistuivat kukkien myötä. :D Sitä vain jäin miettimään, että kun noista kukkahattutädeistä on aina välillä juttua, niin miksi näistä upeista kukkahattusedistä ei koskaan puhuta...

Urijah ja kiinanruusu.
Urijah and hibiskus.

Hyvin hoidettu polku raunioille vei pienen metsän halki. Sillat olivat tällä kertaa (muistoissa vielä Borneon viidakon sillat...) huippukuntoisia. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen kerta kun täällä näki jossakin niin hyvin (tai yleensäkään ollenkaan) hoidetun polun. Meidän mukaan lähti yksi paikallinen nainen, joka kuitenkin katosi jonnekin heti kun pääsimme raunioille asti. Viimeiset noin kymmenen metriä raunioille päästäkseen piti kahlata matalassa vedessä. Onneksi oli laskuveden aika, joten vesi oli matalalla. Nousuveden aikaan vettä voi kuulemma olla lähes vyötärölle saakka. Herrasmiehet kantoivat tyttöjä reppuselässä yli.

Kahlaamalla perille - tai reppuselässä.
Last part to the ruins you had to wade - if boys didn't carry you.

Toki oli hienoa päästä näkemään upeat rauniot, mutta matkalla oli suurempikin merkitys... Raunioihin on nimittäin kätketty yksi saaren viidestä geokätköstä ja vihdoin viimein minulla oli mahdollisuus päästä sitä etsimään! Kun muut suuntasivat tutkimaan raunioita, minä kaivoin kännykän esiin ja aloin paikallistaa kätköä. Pian nollapiste löytyikin ja Janeth oli se onnekas, joka kaivoi kätkön muurin suojista esiin. Kyllä taas geokätköilijän sydäntä lämmitti, kun sai pitkästä aikaa raapustaa nimen lokikirjaan! Luulenpa, että kun kesä koittaa ja Suomen kamaralle taas pääsen, tulee muutama geokätkö etsittyä...

Onnelliset kätkönlöytäjät.
Happy geocache finders.

Kätkön loggaamisen jälkeen mekin pääsimme Janethin kanssa tutustumaan raunioihin lähemmin. Löysimme toiset istumasta muurilta. Liityimme joukkoon, mutta kun väki alkoi yksi toisensa jälkeen laskeutua muurin jyrkkää seinämää pitkin alas, me päätimme valita helpomman reitin ja kiersimme toista kautta rantaan.

Franky laskeutumassa muurilta viidakkoveitsi kädessään!
Franky climbing down with machete in his hand!

Näkymä muurilta rantaan.
View from the wall to the shore.

Vähitellen koko porukka kerääntyi rantaan ja osa lähti kahlaamaan seuraavalle saarelle tutkimaan siellä olevia raunioita. Suurin osa jäi istuskelemaan varjoon ja nauttimaan eväitä. Jotkut sukelsivat aaltojen sekaan virkistäytymään.

Hyvä tovi raunioilla vierähti ennen kuin lähdimme vähitellen valumaan takaisin autolle ja vesiputoukselle. Autosta näimme tien vierellä vapaana kulkevia sikoja ja yhden pesueenkin näimme. Pikkupossut olivat niin suloisia. :D Franky kertoi, että tämä on ainoa paikka saarella, missä siat saavat kulkea vapaana, koska täällä ei ole yleistä vesijohtoverkkoa. Ihmisillä on omat kaivot. Hmm... Meikäläisen maalaisjärjellä on kyllä hieman vaikea ymmärtää, miten ihmeessä siat saavat kulkea vapaana kaivojen ympärillä, mutta ei vesijohtoverkkoalueella...

Päivä raunioilla venähti sen verran pitkäksi ja vettäkin alkoi sataa, joten kun pääsimme vesiputoukselle, Janeth, Candice ja minä päätimme jäädä autoon rentoutumaan ja tankkaamaan energiaa. Olin nähnyt putouksen jo kahteenkin kertaan eikä sateessa huvittanut edes lähteä uimaan. Kun putoukselle meno vielä maksaa kolme dollaria, ei into nyt vaan enää riittänyt. Hyödynsimme paikallisen myyntikojun antimia ja sammutimme pahinta nälkäämme kojusta löytämillämme naposteltavilla.

Tuo historia kun ei ole minun suurinta kiinnostuksen kohdetta, niin jätän raunioiden historian kertomisen niille, jotka siitä enemmän tietävät. Joten jos kiinnostaa lukea lisää, täältä löytyy infoa:
http://www.pohnpei-adventure.com/nan-madol/