Six Waterfalls

Seuraava sunnuntairetkemme oli paljon odotettu Six Waterfalls, joka siis vihdoin, kolmannella yrityksellä, toteutui. Kuten joka sunnuntaiaamu, ensin oli kuitenkin vuorossa campuksen siivous. Tällä kertaa vuorossa oli kaikkien ryhmien yhteinen aamu. Perjantain henkilökuntakokouksessa sovittiin sunnuntaiaamun aikataulu. Seitsemältä töihin, lähtö retkelle 8.30. Silmät sikkaralla kömmin aamulla seitsemältä ulos todetakseni, että siellä ei ollut ketään muuta. Odottelin hetken, mutta ketään ei ilmestynyt paikalle. Kun kerran olin jalkeilla, päätin aloittaa hommat ja lopettaa vastaavasti ennen kuin toiset. Aloin keräämään roskia, kuten jo niin monena aamuna ennenkin. Uskomatonta, miten paljon roskia campukselta joutuu jatkuvasti siivoamaan pois! 

Hyvän tovin olin jo ahertanut, kun Franky vihdoin ilmestyi ulos. Oli ihan pakko kysyä, että olinkohan taas kerran jäänyt jostakin informaatiosta paitsi... Olinhan minä. Muut olivat kuulemma edellisenä iltana yrittäneet kovasti pyytää koko siivousurakan peruuttamista, mihin Franky ei ollut suostunut, mutta oli suostunut siirtämään aloitusajan kahdeksaan ja pyytänyt kysyjiä informoimaan kaikkia muuttuneesta ajasta. Olisihan se ollut ihan kiva nukkua tunti pidempään... Nyt keräilin roskat campukselta, jonka jälkeen nautin kaikessa rauhassa aamiaisen toisten alkaessa ahertaa. Minulla oli myös hyvää aikaa pakkailla evästä ja muuta tarvittavaa rekvisiittaa reissuun mukaan. Tiedossa oli 6-8 tunnin patikointireissu taukoineen, joten evästä ja juotavaa oli syytä varata riittävästi. Tiesin, että viimeiselle putoukselle päästäkseen joutui uimaan pienen pätkän. Niinpä pakkasin tavarani upouuteen drypackiin, jonka Ken oli minulle Hawaijilta ostanut. Eikä se olekaan mikä tahansa drypack vaan se on samalla reppu! Ihan huippu tällaiseen tarkoitukseen ja muutenkin aika paljon mukavampi kantaa kuin perinteinen drypack.

Lähtö ei suinkaan ollut 8.30 vaan vasta kymmenen korvilla olimme vihdoin autossa valmiina lähtöön. Tällä kertaa ahtauduimme vanhaan keltaiseen pikkukuormuriimme, sillä tie perille oli huono ja vaati autolta enemmän maavaraa ja vääntöä. Candicen kanssa saimme sisätilapaikat Frankyn toimiessa kuskina. Jälleen matkasimme tunnin verran ja lopputie olikin tosiaan melkoisen vaativaa. Hyvän kuvan tien kunnosta saa kun miettii, miltä hiekkatie näyttää rankkasateen jälkeen, kun virtaava vesi on tehnyt valtavat urat ja vienyt osan tiestä mennessään. Franky on onneksi tottunut ajamaan näitä teitä, joten pääsimme turvallisesti perille polun alkupisteeseen. Franky kävi maksamassa asiaankuuluvat korvaukset maanomistajalle. Sillä välin osa porukasta oli jo kadonnut metsän siimekseen MAHI:n yhden vapaaehtoistyöläisen johdolla, joka oli aikaisemmin siellä jo ollut ja tiesi näin ollen reitin. Tosin Franky kertoi meille matkalla, että hän on käynyt putouksilla ehkä noin 17 kertaa, joista yli kymmenellä ekalla kerralla oppaan johdolla. Kun hän sitten ensimmäistä kertaa toi porukan paikalle ilman opasta ja toimi itse oppaana, he onnistuivat eksymään...

Itse jäin jälkijoukkoon Frankya odottamaan. Muutenkaan en halunnut pitää mitään kiirettä, sillä halusin kuvata rauhassa enkä suinkaan väsyttää itseäni yrittämällä pysyä nuorison joukossa. Patikoitavaa matkaa ei ollut kuin reilut 2,5 kilometriä suuntaansa, mutta maasto oli erittäin haastavaa. Onneksi oli kuivaa, sillä muutama mäki olisi ollut suorastaan vaarallisen liukas märkänä. Patikoitavasta matkasta varmaankin yli puolet oli jo ennen ensimmäistä putousta. Matkaa tehtiin metsän keskellä kivuten jyrkkiä mäkiä ylös ja alas. Toki onneksi sitä vähän tasaisempaakin oli, ettei siinä ihan itseään joutunut uuvuttamaan. Ensimmäiselle putoukselle päästäkseen piti laskeutua tiukka mäki alas, mutta sen jälkeen olikin palkinto odottamassa: pulahdus raikkaaseen veteen vilvoittelemaan!

Alkumatkaa metsän siimeksessä.
First part of the hike in the woods.

Putous nro 1.
Water fall no 1.

Uimaan!
Let's swim!

Seuraavat kaksi putousta olivat hyvin pian ensimmäisen jälkeen. Matkaa ei ollut kuin ehkä 100 metriä. Koska olin juuri uiskennellut tarpeeksi ensimmäisessä putouksessa, en välittänyt seuraavissa pulahtaa vaan tyydyin kuvaamaan.

Putous nro 2.
Water fall no 2.

Matka ensimmäiseltä putoukselta eteenpäin jatkui joenuomaa pitkin kivillä hypellen/kävellen. Jälleen ei voinut kuin olla kiitollinen, että oli kuivaa, sillä kivet eivät olleet niin liukkaita. Toki jouduimme vähän väliä kahlaamaan myös virrassa ja pohjakivet olivat kyllä liukkaita, joten varovainen sai olla koko ajan. Kamera kaulalla roikkumassa toi vielä oman lisänsä, sillä sitä ei halunnut hajottaa tai kastella. Vaikka kuinka yritti olla varovainen, silti lähes jokainen meistä taisi jossain vaiheessa pyllähtää. Niin minäkin. Varovasti sitä uomaa ylitin ja hyvin matalana kuljin, mutta kun jalka lipeää ja tasapaino pettää, niin minkäs teet. Pudotus ei ollut korkea, eikä siinä edes sattunut ja kamerankin sain pidettyä vedenpinnan yläpuolella. Myöhemmin kyllä kämmenessä, pakarassa ja reidessä komeili hienot mustelmat...

Matka jatkuu.
More hiking.

Franky veisteli matkan aikana viidakkoveitsellään kävelykeppejä kaikille halukkaille. Niille olikin kysyntää liukkailla kivillä kulkiessa.

Putous nro 3.
Waterfall no 3.

Liian varovainen ei voinut olla, joten välillä mentiin lähes nelinkontin virran yli.
You couldn't be too careful so sometimes it was better to almost crawl over the stream.

Jossakin kolmannen ja neljännen putouksen välillä pysähdyimme lounastauolle. Paikassa oli myös sopivan syvä kohta, jossa oli hyvä taas uida ja vilvoitella. Vesi oli niin ihanan vilvoittavaa hikisen vaelluksen lomassa! Melkein tuli mieleen Suomen vedet kesäaikaan, mutta taisi tämä hitusen lämpimämpää silti olla...

Putous nro 4.
Water fall no 4.

Putous nro. 5.
Water fall no 5.

Matkan varrella hieman ihmettelimme, että etujoukot olivat pitäneet melkoista kiirettä, kun emme nähneet heitä lähdön jälkeen enää missään. Päättelimme heidän kiirehtineen viimeiselle putoukselle, jolla on suurin "allas" uimiseen. Siellä kuvittelimme heidän meitä odottavan. Vaan toisin kävi. Minä olin ensimmäisenä viimeisellä putouksella ja siellä ei ollut ketään. Ihmettelin asiaa hiljaa mielessäni ja mietin, miksi ihmeessä he olisivat lähteneet ennen meidän tuloa ja palanneet eri reittiä, etenkin kun se toinen reitti on pelkkää metsävaellusta vielä vaativammassa maastossa. Tyhmältä kuulosti, että toiset haluaisivat odottaa meitä autolla, kun he olisivat voineet odottaa meitä putouksella lillutellen.

Kun toiset alkoivat vähitellen valumaan (uimaan) viimeiselle putoukselle, joku jälkijoukoissa tulleista sanoi, että toisen porukan ensimmäinen oli juuri saapunut paikalle... Mielenkiintoista. Pian kuulimmekin tarinan. He olivat eksyneet! He olivat patikoineet kaksi ylimääräistä tuntia, koska olivat missanneet yhden polun risteyksen ja eivät näin ollen koskaan päätyneet joelle vaan patikoivat metsässä päätyen kyllä lopulta lähes viimeiselle putoukselle, mutta korkealle sen yläpuolelle, mistä ei ole pääsyä alas joelle. Näin ollen he joutuivat palaamaan samaa reittiä takaisin. Viimeinen perille saapuja oli jokseenkin uuvuksissa. Hänen eväänsä ja juomansa olivat meidän ryhmäläisen repussa. Onneksi toiset olivat jakaneet omistaan, mutta väsymys oli joka tapauksessa hyvin havaittavissa.

Uimalla viimeiselle putoukselle.
To reach the last fall you had to swim a short way.

Putous nro 6.
Water fall no 6.

Ystävykset Candice ja minä.
Friends Candice and me.

Viimeinen putous ei suinkaan ollut matkan päätepiste, vaan edessä oli vielä patikointi takaisin samaa reittiä. Osa meistä ensin putoukselle ehtineistä päätti lähteä paluumatkalle ennen muita, jotka olivat juuri vasta viimeiselle putoukselle tulleet. Näin saisimme kävellä rauhassa. Paluumatkalla pistin kameran suosiolla reppuun, ettei tarvinnut enää sitä varoa. Olihan niitä kuvia jo tullut aika monta otettua... Matkan varrella pulahdimme aina välillä vilvoittelemaan ja ensimmäisellä putouksella vietimme hyvän tovin, ennen viimeistä rypistystä takaisin autolle. Nousu ykköseltä takaisin metsän siimekseen oli tosi rankka! Reidet huusi armoa ja sydän hakkasi rinnassa vähintään kahtasataa. Seurueen kuopus, 8-vuotias Ester kiipesi urhoollisesti mäen ylös, mutta pian hänellä alkoi väsy painaa. Äiti-Maureen kantoi välillä Esteriä, mutta tiukkaa teki jo Maureeninkin jaksaminen. Onneksi yksi vapaaehtoistytöistä suorastaan kaappasi Esterin omaan reppuselkäänsä ja Ester selässään kirmasi eteenpäin kuin villivarsa. Toisilla kuntoa ja virtaa riitti! Suuri osa porukasta oli kyllä melkoisen loppu autolle päästyämme. Jaloissa painoi päivän urakka ja olihan sitä seitsemän tuntia reippailua jo takana.

Seuraavina päivinä reidet ja pohkeet muistuttelivat vaellusurakasta, mutta oli se sen arvoista! Ja taatusti, kun seuraavan kerran reissua sinne suunnitellaan, olen mukana!