Vientiane

Lokakuun toisella viikolla meillä vietettiin syyslomaa. Tai ainakin osa viikosta oli lomaa. Keskiviikosta perjantaihin kaikkien kolmen Namtip Savan kielikeskusten opettajat ja henkilökunta kokoontuivat Thaimaan puolelle Udon Thaniin vuosittaiseen tapaamiseen. Minähän otin tästä reissusta kaiken irti ja yhdistin siihen pitkän viikonlopun Vientianessa.

Luang Prabangista pääsee Vientianeen käytännössä kolmella eri tavalla; lentäen, pikkubussilla/vanilla tai bussilla. Lisäksi olen antanut itseni ymmärtää, että matkan voisi taittaa myös laivalla Mekong-jokea pitkin, mutta se veisi jo useita päiviä. Lentäminen on tietysti nopein vaihtoehto, mutta myös kallein. Tuohon aikaan lennot olisivat olleet noin 70€/suunta. Pikkubussi on nopeampi kuin iso, joten päädyin valitsemaan sen. Isolla bussilla voisi matkata myös yön yli (sleeping bus). Mutta koska tämä oli ensimmäinen matkani tuolla välillä, halusin nähdä maisemia. Tie kun vie vuoriston läpi. Khammy lähti kanssani samaan aikaan, joten matkan teko oli helpompaa, kun oli paikallista kieltä puhuva mukana. 

Ostimme liput pikkubussiin (15-paikkainen Hiace) asemalta reilu puoli tuntia ennen lähtöaikaa ja saimme kaksi viimeistä paikkaa. Toinen oli takapenkillä ikkunapaikka ja toinen etupenkillä keskipaikka. Lippuluukun nainen sanoi heti, että minä olen liian iso etupenkille. Hieman kakistellen otin takapenkin paikan ja kiittelin hiljaa mielessäni, että olin muistanut ottaa matkapahoinvointilääkkeet mukaan. Niinpä heitin pillerin nassuun ja toivoin parasta. 

Matka oli todellinen vuoristorata! Ylös, alas, mutka ja töyssy. Tätä jatkui noin viiden tunnin ajan, jonka jälkeen tie muuttui hieman tasaisemmaksi vuoriston jäädessä taakse. Olin suorastaan yllättynyt siitä, että minulle ei tullut missään vaiheessa vähääkään paha olo, vaikka ympärillä paikalliset oksensi useita kertoja. Liekö tuo pilleri ollut tosiaankin tehokas, vai auttoiko asiaa salainen lääkkeeni... Paikallisesta marketista löytämäni lakritsit, joita napostelin koko matkan. Jostain kun taannoin luin, että lakritsi/salmiakki auttaisi matkapahoinvointiin. Jatkossakin tulee siis aina olemaan reissussa pussi lakua tai salmiakkia mukana! 

Matka kesti lopulta 9 ja puoli tuntia, joka oli puolitoista tuntia enemmän kuin arvioitu matka-aika. Sillä ei minulle ollut sinänsä mitään merkitystä. Pääsin joka tapauksessa perille haluamaani paikkaan. Khammyn veli tuli hakemaan meidät bussiasemalta ja pudotti minut kaupungilla kyydistä lähelle majapaikkaani. Majoituin pienessä Mekong Riverside Hotel -perhehotellissa, joka sijaitsi lähellä joen rantaa ja iltamarkkina-aluetta. Hotelli oli niin pieni, että ensin kävelin sen ohi, kun en huomannut sen sisäänkäyntiä. Kun lopulta löysin sen, jouduin ensin kipuamaan kapeat ja jyrkät portaat kakkoskerrokseen, missä oli respan virkaa toimittava pöytä. Pöydän takana ei ollut ketään, mutta pöydällä oli lappu, jossa kehotettiin soittamaan soittokelloa, jos tarvitsi henkilökuntaa. Soitin kelloa ja odotin. Ei tulosta. Soitin uudelleen, jolloin viereisen oven takaa alkoi kuulua koiran haukuntaa ja pian nuori nainen ilmestyi ovelle. Hän kirjasi minut sisään hotelliin ja ohjasi huoneeseeni, joka oli kolmannessa kerroksessa. Taas kavuttiin kapeita ja jyrkkiä portaita. Onneksi ei ollut isoja matkatavaroita mukana!

Huoneeni oli pieni, mutta toimiva, vaikkakin jo parhaat vuotensa nähnyt. Varsinaista sänkyä siellä ei ollut, vaan tuplaleveä patja oli seinästä seinään ulottuvan levyn päällä. Lisäksi huoneessa oli pieni pöytä, tuoli ja jääkaappi. Vapaata lattiapinta-alaa oli ehkä noin 3 neliömetriä. Vessakin oli niin pieni, että pytylle ei kovin iso ihminen olisi edes päässyt istumaan. Jotakuinkin polvet suussa siinä sai istuskella. Mutta eihän tuonne oltu menty huoneessa nyhjäämään vaan tutustumaan kaupunkiin!

Yhden päivän "pyhitin" pakollisille nähtävyyksille. Hotellilta olisi saanut polkupyörän käyttöön, mutta valitsin kävellä, sillä matkat eivät olleet erityisen pitkiä. Google mapsista olin tutkaillut, että kävelymatka jää alle kymmenen kilometrin. Seuraavassa kuvin Vientianen nähtävyyksiä.

Kaupungin ehkä tunnetuin nähtävyys, Pha That Luang. Kultainen, 44 metriä korkea buddhalainen stuba. Tänne joutui maksamaan noin 1€ pääsymaksun.

Presidentin linna. Portin sisäpuolelle ei ollut pääsyä.

Kulttuuritalo

Patuxai-monumentti, joka on toinen kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä. Torniin pääsi kiipeämään maksamalla huikean noin 30 sentin pääsymaksun.

Ylhäältä aukeni hienot näkymät kaupunkiin. Tässä näkymä joelle ja keskustaan päin.

Ja tässä toiseen suuntaan puistoon ja kaupungista poispäin.

Vientiane (kuten koko Laos) on täynnä buddhalaisia temppeleitä. Niiden portitkin ovat jo nähtävyyksiä itsessään.

Yksi niistä lukemattomista temppeleistä.

That dam. Tämä nähtävyys olisi mitä todennäköisimmin jäänyt näkemättä, ellei siellä olisi ollut geokätköä. Onneksi oli. Oli tuo näkemisen arvoinen rakennelma.

Kuningas Chao Anouvongin patsas Mekongin rantabulevardin varressa.

Kaupungilla kulkiessa näki tietysti monenlaista muutakin, mutta jotenkin sitä aina huomaa jälkeenpäin, että kuvia ei ole tullut otetuksi ollenkaan kaikesta mielenkiintoisesta. Alla oleva kuva on hyvä esimerkki paikallisesta rakennustyylistä. Tontit ovat monesti erittäin kapeita, mutta pitkiä. Niinpä talot tehdään sen mukaan. Vähän hassultahan tuo näyttää yksinään tuossa kököttäessä, mutta kun pääasiassa talot on ihan vieri vieressä liki kiinni toisissaan, niin silloin sitä ei välttämättä edes huomaa, kuinka kapeita nuo ovat.

Vaikka Laos on kommunistinen valtio, uskonnot eivät ole täysin pannassa. Tosin Luang Prabangissa lähestulkoon ovat, johtuen alueen Unescon maailmanperintöstatuksesta, joka on pitkälti mm. buddhalaisten temppelien ansiota. Täällä ei ole mahdollista rakentaa muiden uskontojen kirkkoja kuin buddhalaisia temppeleitä. Vientianessa ja muualla Laosissa on hieman vapaampaa ja niinpä Vientianesta löytyi melko uusi ja upea adventtikirkko. Rakennuksen toisessa kerroksessa on kirkkosali ja kolmannessa kerroksessa Laosin adventtikirkon toimistotilat.

Yksi suuri odotuksen aihe Vientianen lomaltani oli RUOKA! Olen kärvistellyt ruokailujen suhteen melkoisesti, joten olin aivan innoissani päästyäni kaupunkiin, missä on useita vegaanibuffetteja ja niiden lisäksi lukemattomia ravintoloita, joissa on tarjolla kasvisruokaa myös länsimaiseen makuun. Myös saatavilla olevat erilaiset "lihankorvikkeet", joita pystyi ostamaan kotiintuomisiksikin, houkuttivat kovasti. Ja tietysti pitää mainita myös se, että vihdoinkin pääsin ostamaan besan-jauhoja, joita olin kaivannut suunnattomasti! Eikä muuten yhtään hassumpaa ollut sekään, että intialaisessa kaupassa, mistä besan-jauhot hain, oli myynnissä myös mustaa suolaa, jota olen jo pitkään halunnut testata. Se kun kuulemma tuo ruokaan kananmunan makua. Halusin kokeilla, miltä maistuu tofukokkeli tai besankokkeli mustalla suolalla maustettuna. Ja on muuten hyvää!!!

Phounsub- vegaaniravintolan lounasbuffet. Hinta noin 3€ ja syö niin paljon kuin jaksat! Ja minähän söin. Etenkin noita kevätkääryleitä!

Vegetarian in the Golden Age -vegaaniravintolan lounasbuffet. Hinta noin 3,50€. Buddhalaisten nunnien pyörittämä paikka. Ruoka oli hyvää ja ravintolan yhteydessä oli kauppa, mistä sai ostaa "keinolihaa" kuivamuodossa kotiin.

Kerrankin olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vuosittainen vegefestivaali oli menossa ja pääsin sinnekin tutustumaan tarjontaan ja testailemaan erilaisia makuja.

Näistä pienistä kojuista löytyi vaikka mitä - ja kaikki kasvisruokaa. Kevätkääryleet nousi täälläkin ehdottomaksi suosikiksi ja mukaan tarttui myös "keinolihaa" pussillinen kotiinviemisiksi.

Yksi loman kohokohdista oli auringonlaskut, joita pääsi ihailemaan joka ilta Mekongin rannalle. Joka ilta värinäytelmä oli erilainen. Useimmiten aurinko laski pilveen, mutta sen kerran kun se laski vuorten taakse, tuijotin sitä viimeiseen asti kuin hypnoosissa. Auringonlaskuja kuvatessa hetken aikaa harmittelin, etten ollut ottanut kunnon kameraa lomalle mukaan. Sillä olisi saanut ikuistettua nuo hetket niin paljon paremmin kuin kännykällä. Mutta ehkä sitten ensi kerralla...

Denguekuume

Niin siinä sitten kävi, että maailman vaarallisin eläin hyökkäsi kimppuuni ja sairaalareissuhan siitä tuli. Suomalaisena noita hyttysiä ei ole oppinut pitämään mitenkään erityisen vaarallisina, mutta maailmanlaajuisesti hyttynen on ylivoimaisesti eniten kuolemia vuosittain aiheuttava eläin (vähintään 500 000 kuollutta/vuosi). Kakkosena listalla on käärmeet, jotka aiheuttavat vain 50 000 kuolemaa vuosittain, joten ero on huikea.

Laosissa on viime aikoina ollut dengue-epidemia. Kuten jo aikaisemmassa postauksessa mainitsin, meidän kielikeskuksen johtaja sairastui pian minun tänne tulon jälkeen. Myös suomalainen ystäväni sai täällä vieraillessaan tartunnan. Joka puolella täällä kuulee ihmisten puhuvan dengueen sairastuneista. Perinteisesti hyttyset on minua karttaneet visusti, joten en ole ollut mitenkään erityisen varovainen hyttysten suhteen. Hyvin vähän niitä ylipäänsä olen nähnyt. Reilu pari viikkoa sitten istuimme toimistossa palaverissa, kun Nee yhtäkkiä osoitti jalkaani. Siinä oli hyttynen aterialla... Se jäi kyseisen yksilön viimeiseksi ateriaksi. Lattialle jäi muistoksi verinen läiskä. Nee heitti vitsillä saman tien, että ensi viikolla sulla on sitten dengue.

Seuraavana tiistaina pidin Neen aamutunnin, jonka jälkeen lähdin tavalliseen tapaan kävelylle. Oli jollain tapaa vetämätön olo. Mietin, oliko päivä normaalia kuumempi, olinko juonut liian vähän vai joko nälkä alkaa kolkutella. Kun palasin kotiin, aloin heti kokkailla josko kyseessä olisi ollut vain energian puute. Jouduin ihan istumaan alas pilkkoessani aineksia. Kun ruoka oli valmista ja aloin syödä, en saanut syötyä kovinkaan paljoa, kun tuli vaan stoppi vastaan. Päätin huilata vähän ja katsoa, josko olo menisi ohi.

Puoli kahdelta meillä oli päivittäinen hartaus ja totesin siinä Khammylle, että on vähän huono olo. Lähdin kuitenkin hartauden jälkeen valmistelemaan illan tunnit. Toisella ryhmällä oli koe, joten valmistelua ei ollut onneksi paljoa. Kun olin valmis, ajattelin taas vähän levätä. Päätä särki, joten otin purkin Peppermint Fieldiä ja aloin levitellä sitä ohimoille helpottamaan päänsärkyä. Silloin vasta tajusin, että iho oli lähes polttavan kuuma. Työnsin kuumemittarin kainaloon ja hetken päästä se näytti 38,8° C. Siinä vaiheessa totesin, että nyt taitaa olla syytä lähteä klinikalle. Khammy soitti pastorille, joka lähti viemään minua paikalliselle ulkomaalaisten suosiossa olevalle yksityisklinikalle. Paikallinen sairaanhoidon taso on tunnetusti heikko, mutta tämä klinikka on selkeästi muita parempi. Henkilökunta siellä puhuu myös hyvää englantia.

Klinikalla ilmoittautumisen jälkeen minut ohjattiin istumaan ja odottamaan lääkärille pääsyä. Olo oli todella ankea. Päätä särki ja oksetti. En tahtonut jaksaa pitää päätä pystyssä enkä silmiä auki istuessani. Lisäksi paleli. Onneksi pääsin melko pian lääkärille, joka passitti verikokeisiin. Parinkymmenen minuutin jälkeen tulokset oli selvillä ja istuin uudelleen lääkärin juttusilla. Sain kuumetta alentavia särkylääkkeitä, ohjeet juoda ja syödä hyvin sekä tulla takaisin kahden päivän päästä verikokeisiin. Jos en pystyisi juomaan tai syömään tai alkaisin vuotaa verta, ohjeistus oli hakeutua sairaalaan. Näillä eväillä passitettiin takaisin kotiin.

Kotimatkalla ostin hedelmiä ja tuoremehuja, jotta olisi jotain helppoa syötävää/juotavaa. Yö oli kamala. Heräilin vähän väliä. Pahoinvointi jatkui ja päässä jyskytti. Ihan kuin joku olisi takonut rumpuja pääni sisällä. Kun rumpujen pauke jatkui ja jatkui, jossain vaiheessa aloin jo epäillä, tuleeko tuo pauke pään sisältä vai sittenkin ulkopuolelta... Työnsin sormet korviin ja pauke loppui! Kaivoin korvatulpat esiin ja loppuyön sain nukkua ilman rumpujen pauketta. Aamulla sain kuulla naapurin isännän kuolleen yöllä ja täkäläisen tavan mukaan kuolema viestitään rummuttamalla läpi yön.

Aamulla heräsin vaimeaan koputukseen ovelta. Khammy siellä totesi, että pakkaahan tarvittavat kamppeet, työnantaja haluaa minut kunnolliseen sairaalahoitoon. Käytännössä se tarkoitti lentoa pääkaupunkiin Vientianeen, missä kaikkien kolmen kielikeskuksemme ylin johtaja oli minua lentokentällä vastassa ja valmis ajamaan minut Thaimaan puolelle Udon Thaniin kansainväliseen sairaalaan. Mukaan lähti kirkon toimistolta paikallinen nainen, Pavina, joka jäi kanssani koko ajaksi pitämään huolen, että minulla on kaikki mitä tarvitsen.

Matkapäivä oli aika rankka. Onneksi se oli kuitenkin pääasiassa istumista. Ensin lentokentällä, sitten koneessa ja lopulta autossa. Kun pääsimme perille sairaalaan, minut istutettiin pyörätuoliin, mistä olin oikein kiitollinen. Siinä minua kuskattiin hoitajien ja lääkärin luo ja lopulta osastolle. Siellä minua odotti oma huone, joka olisi voinut olla yhtä hyvin hotellihuone. Ainoastaan moottoroitu sairaalasänky ja hoitajien kutsulaite paljasti huoneen sairaalahuoneeksi. Huoneessa oli oma kylppäri, jääkaappi, nahkasohva, pöytä ja pari tuolia sekä parveke.

Näkymä ikkunasta ja parvekkeelta viereisen talon parkkihalliin. Siellä oli komeassa rivissä yhdeksän vanhaa Mersua. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mikä on noiden autojen tarina!

Vaihdettuani sairaalavaatteet päälleni, hoitaja tuli laittamaan tipan kämmenselkään ja otti samalla verikokeet. Vihdoin pääsin lepäämään! Tai niin kuvittelin... Vähän väliä hoitajat kävivät ottamassa verenpainetta ja mittaamassa kuumetta. Ruokaakin tuli jossain vaiheessa. Mikäli ymmärsin oikein, ruoka ei kuulu automaattisesti kaikille potilaille, mutta koska vakuutusyhtiö hoiti minun kulut, minulle tarjoiltiin ruoka kolmesti päivässä. Ja minulta käytiin aina kysymässä/soitettiin, mitä haluan syödä... Thaimaassa kun oltiin, tuli siinä muutamankin kerran tilattua pad thai (paistettua nuudelia), joka on ehdoton kestosuosikkini thairuuista. Yhtenä päivänä kukaan ei kysynyt, mitä haluaisin päivälliseksi ja mielenkiinnolla odotin, mitä sieltä tulee. Aika ihmeissäni olin, kun tarjottimelta paljastui kolme erilaista ruokalajia riisin seuraksi. Ei ihan standardi sairaala-annos suomalaisittain.

Olin muilta denguen sairastaneilta kuullut, että pahin vaihe alkaa kolmantena tai neljäntenä päivänä. Minulle se ensimmäinen päivä oli järkyttävä, joten olin kovasti tyytyväinen, että seuraavat päivät olivat huomattavasti siedettävämmät. Päänsärky oli ainoa lähes koko ajan itsestään muistuttava oire. Jännityksellä odotin, milloin alkaa lihaskivut ja mahdollinen verenvuoto. Sen sijaan, että uusia oireita olisi ilmestynyt, päänsärky alkoi laantua vähitellen ja kuumepiikit jäivät matalammiksi. Verenpaine oli melko alhaalla, mutta sen sijaan verihiutaleiden määrä, joka voi denguessa pudota hyvinkin alas, pysyi kohtuullisella tasolla, eikä laskenut missään vaiheessa alle sadan.

Lääkäri kävi päivittäin sekä aamulla että iltapäivällä katsomassa ja päivittämässä tilanteen. Minua hoiti oman ikäiseni thai mieslääkäri. Vaikka olin sairaalassa viikonlopun yli, sama lääkäri kävi joka päivä. Hän selitti erittäin perusteellisesti, millaisesta sairaudesta on kyse ja mitä voi olla odotettavissa seuraavissa vaiheissa. Tiesin siis hyvin, mitä edessä voi olla ja kun päivät kuluivat, eikä niitä pahoja oireita koskaan tullut, totesin olleeni hyvin onnellisessa asemassa. Lääkärin mukaan nopea hoitoon pääsy edesauttoi tilannetta, mutta dengueta on myös neljää eri sorttia ja tämä minun versio oli ilmeisen kesy.

Alun perin lääkäri arveli, että voisin joutua olemaan sairaalassa 7-10 päivää, mutta lopulta minut kotiutettiin viiden vuorokauden jälkeen. Siinä vaiheessa kuumetta ei enää ollut, päänsärky oli lakannut ja periaatteessa olo oli aika hyvä. Ainoa selkeä jäljellä oleva "oire" oli vetämätön olo. Tuntui, että ei ollut energiaa. Osaltaan laitoin sen ruuan piikkiin. Vaikka sain hyvää thairuokaa, se ei tuntunut antavan riittävästi energiaa. Nytkin, vielä viisi päivää sairaalasta pääsyn jälkeen, kipuilen saman ongelman kanssa. Täällä kun on hieman haastavaa kokata täysipainoista, tarpeeksi ravitsevaa ruokaa. Tietyt perusraaka-aineet kun puuttuu tai on hyvin rajoitetusti saatavilla.

Sairaalasta pääsyn jälkeen palasimme Pavinan kanssa Vientianeen ensin hieman shoppailtuamme Udon Thanissa. Onnistuin vihdoin hankkimaan hieman pähkinöitä ja siemeniä. Seuraavat pari yötä lepäilin Vientianessa ennen paluuta Luang Prabangiin keskiviikkona. Täällä olen nyt jatkanut lepäilyä ja keräillyt voimia, jotta voisin palata maanantaina töihin. Eilen kävin jo hieman kokeilemassa ulkoilmaelämää. Pyöräilin torille hakemaan vihanneksia ja hedelmiä viikonloppua varten. Kunnialla siitä reissusta selvisin ja huomenna olen jo päättänyt lähteä suorittamaan kunnon energiatankkauksen paikalliseen ainoaan meksikolaiseen ravintolaan. Josko tästä sitten pääsisi takaisin kiinni normaalielämään.

Kuvakimaraa uudesta kotiseudusta

Jotta totuus ei ihan unohtuisi, niin eihän täällä nyt vaan töitä tehdä. Kun opetustunteja on päivässä 2-4 ja opetuspäiviä neljä, on vapaa-aikaakin ihan mukavasti. Ensialkuun vähän mietitytti, miten täällä pääsee paikkoihin kätevästi tutustumaan, kun koulu ja sitä myöten myös asunto on nelisen kilometriä kaupungin ulkopuolella. Koululla on kyllä moottoripyörä, joka olisi vapaasti käytettävissä, mutta kun lähettävä organisaatio totesi orientaatiossa, että ensimmäisen puolen vuoden aikana ei moottoriajoneuvoja saa ajaa ja toisekseen, meille otettu vakuutus ei kata moottoripyöräonnettomuuksia, niin sitten piti alkaa miettiä muita vaihtoehtoja. 

Tuk-tuk on täällä turistien ensisijainen matkustusmuoto. Minulle se ei vaan ole mitenkään erityisen kätevä, sillä täällä meillä päin tuk-tukeja näkyy aika harvakseltaan. Toki kun tuonne tien poskeen lähtee kävelemään, niin aina siinä joku ohi ajaa ja jopa kyytiä tarjoaa. Kun Khammylle tätä kulkemisongelmaa pähkäilin, hän keksi, että yksi seurakuntalainen on tuk-tuk -kuski ja hänelle voi aina soittaa ja tilata kyytiä. 

Tämä minun asemapaikkani vaatii valitettavasti jonkunmoista kulkupeliä, että pystyy jouhevasti asioita hoitamaan. Lähimmälle torille, mistä saa vihanneksia ja hedelmiä, on matkaa vajaa kolme kilometriä. Kyllähän sinne kävelee, mutta ostosten kanssa on vähän kelju talsia takaisin, etenkin kun lämpötila pysyttelee päiväsaikaan pääasiassa +30 päällä. Paremmille hedelmäapajille on matkaa suunnilleen saman verran, mutta toiseen suuntaan. Aika nopeasti se ahaa-elämys sitten syntyi. Polkupyörä täällä olla pitää!

Nyt, kun takana on pian neljä viikkoa Luang Prabangissa, on aika esitellä kuvin uutta kotiseutuani, johon olen nyt päässyt tutustumaan niin tuk-tukilla, polkupyörällä kuin apostolinkyydillä. 

Ensimmäisen reissuni Luang Prabangiin keskustaan tein Tuk-tukilla. Kuskini Dei jätti minut tiettyyn paikkaan, josta lupasi tulla myös hakemaan, kun soitan hänelle. Kuulostaa yksinkertaiselta. Vaan kun käytössä ei ole yhteistä kieltä, oli aika jännää soittaa, kun ei ymmärtänyt lainkaan, mitä toinen vastasi - onko tulossa heti vai mahdollisesti, kun pääsee nykyisistä kyytiläisistä eroon... Aika pian tuo sieltä onneksi tuli ja pääsin takaisin kotiin.

Jalkapelillä keskustaan tutustuminen oli mukavaa. Luang Prabangin keskusta sijaitsee niemellä, joka on kahden joen yhtymäkohdassa. Kävelin joen rantaa pitkin ja ihailin maisemia ja rakennuksia. Erityisen viehättäviä oli bambusillat, joita oli kahdessa kohdassa Nam Khan -joen yli. En kuitenkaan lähtenyt silloille (joille on pieni pääsymaksu), vaan ihailin niitä rannalta käsin. Myöhemmin kuulin yhdeltä turistilta, että joka vuosi nuo sillat jossain vaiheessa huuhtoutuu tulvavesin mukaan ja joudutaan rakentamaan uudelleen. Siksi turisteilta kerätään maksu, jotta olisi rahaa, millä silta saadaan taas pystyyn. Tänään, kun kävin taas kaupungilla hengailemassa, ei kummastakaan sillasta ollut enää jälkeäkään...  Sateet on siis tehneet tehtävänsä.

Joen varrella on useita näköalaravintoloita ja myös majapaikkoja.

Puisto jokinäkymällä

Se toinen bambusilta. Kuva on kohdasta, missä Nam Khan yhtyy Mekongiin (vasemmalla).

Mekongilla järjestetään monenlaisia veneretkiä, joita kipparit tarjoavat ahkerasti ohikulkeville turistille. Tarjolla on kaikkea mahdollista tunnin retkestä kokopäiväretkiin ja auringonlaskuristeilyihin.

Yksi lukuisista kaupungin kapeista kujista.

Tässä voi käydä suunnittelemassa, minne sitä seuraavaksi suuntaisi.

Dein tuk-tuk. Yksi suhteellisen harvalukuisista Luang Prabangin sähkötuk-tukeista. 

Tavallisina työpäivinä yritän aamupäivällä ennen töitten alkua käydä aina vähän reippailemassa - joko ihan vaan sauvakävelyllä, tai sitten torilla ostoksilla. Yksin ei tarvitse koskaan kävellä, vaan aina on seuraa tarjolla...

Nämä poikaset olivat jo aika isoja, mutta tänään juuri törmäsin ankkaemoon, jolla oli aivan ihanan pienet keltaiset pallerot ympärillään. Harmitti, kun ei ollut kamera heti käsillä, että olisi saanut niistä kuvan. Mutta eiköhän noita tule vastaan vielä monta kertaa. Niin usein noita taapertajia kuitenkin näkee.

Ankkojen lisäksi kukot ja kanat on tavallisia seuralaisia, samoin kuin koirat ja kissat. Mikä on ollut oikein mukavaa huomata, on se, että koirat ei hauku perään, vaan yleensä ei edes korvaansa lotkauta, kun ohi kulkee.

Tämä lampi on kävelyreittini varrella. Joka kerta sitä katselee yhtä ihmetellen.

Onkohan nämä nyt ne portaat valaistumiseen? Toistaiseksi en ole käynyt ylhäällä katsomassa, mitä sieltä löytyy, mutta kovin suuri ennustaja ei tarvitse olla arvatakseen, että yksi lukuisista Buddhalaistemmpeleistä sieltä löytyy.

Siinä se sitten on: Mun tuliterä city-pyörä, made in Thailand! Ajatuksena oli ensin ostaa käytetty fillari, mutta niitä ei ollut oikein tarjolla, joten koulun sihteeri vei minut liikkeeseen, missä myydään uusia. Vähän tuo koko mietitytti (renkaiden pienuus), mutta toisaalta, Jopoissa on vielä paljon pienemmät renkaat. Kun vaihtoehtoja ei ollut, maksoin kiltisti huikeat 75€ ja olin onnellinen uuden fillarin omistaja. Tosin hyvin pian huomasin, että takajarru ei kyllä pysäytä, vaan hieman hidastaa vauhtia. Niinpä käväisin liikeessä kysymässä, josko asialle voisi tehdä jotain. Mies teki töitä tunnin verran, vaihtoi jarruvaijerin ja väkersi vaikka mitä, mutta lopputulos oli sama kuin lähtötilanne. Lopulta mies lähti tutkimaan muita samoja uusia pyöriä ja totesi, että kaikissa sama juttu. Vain etujarru jarruttaa oikeasti. Mies ei puhunut englantia, vaan vei minut kassaneidin luo, joka selitti, että kyseessä ei ole vika vaan ominaisuus. Tällä hinnalla saa yhden toimivan jarrun. 😁

Noh, sillä mennään ja onhan noita kilometrejä jo takana melkoisesti. Onneksi maasto tässä kotinurkilla on jokseenkin tasaista, eli vauhti ei missään vaiheessa pääse kovin kovaksi yltymään. Yritän kyllä pitää silmät ja korvat auki, josko jossain sattuisi olemaan myynnissä vähän isompi pyörä, jossa hintaan kuuluisi kaksi toimivaa jarrua... 

Nyt kun tuo pyörä on alla, on vapaapäivinä oikein mukava ajella milloin minnekin maisemia ihailemaan tai muuten vaan kaupungille hengailemaan. Kaikki lähiseudun neljä geokätkökin nyt hakuetäisyydellä. Perjantaina pääsin vihdoin eroon myös Suomesta mukana tulleesta Geo-travellerista, joka päätyi Phousi kukkulan kätköön odottamaan seuraavaa kätköilijää, jonka mukana voi jatkaa matkaa jonnekin päin maailmaa. 

Phousi Hill on keskellä kaupunkia oleva kukkula, jonka päällä on - yllätys, yllätys - Buddhalais temppeli. Kukkulalle päästäkseen pitää maksaa 20 000 kipin (noin 2 €) pääsymaksu ja kiivetä porras jos toinenkin. Itse pääsin kipuamaan portaita muutaman pienen munkkipojan perässä. 

Kukkulalta on hienot näkymät joka suuntaan kaupungin ylle. Ensimmäisessä kuvassa näkymät Mekong-joelle.

Ja seuraavassa Nam Khan -joelle. Kukkula on erityisen suosittu niin auringonnousun kuin -laskunkin aikaan. Silloin ylhäällä voi olla hyvinkin ruuhkaista, kun turistit haluavat saada kuvia kuuluisista auringonnousuista ja -laskuista. Itse päädyin kipuamaan ylös ihan suosiolla keskellä päivää ja kuten kuvista näkyy, eipä tarvinnut miettiä auringon kuvaamista...

Tämä oli varmaankin sitten temppelikissa. Ensivilkaisulla katsoin, että se on patsas, mutta ihan elävä ja eloisa pieni pentuhan se oli.

Yksi lukuisista temppeleistä. Tämä sijaitsee Royal Palacen eli nykyisen museon alueella. Kuva on otettu Phousi Hillin puolelta. Itse museoon tutustuminen on vielä to do -listalla odottelemassa.

Lossi mallia Luang Prabang. Tällä seilataan Mekongin toiselle puolelle. Ajorampit molemmin puolin lossia oli alhaalla koko matkan. Lossille mahtui kaksi pientä kuorma-autoa, lukematon määrä moottoripyöriä ja lisäksi jalankulkijoita.

Kaksi lossia seilaa joen yli jokseenkin non-stoppina. Tässä kohdattiin puolessa välissä matkaa.

ESL-opettajan ensiaskeleet

Niin siinä sitten kävi, että parin vuoden tauon jälkeen palasin juurilleni, eli opettamaan. Jos edellinen opetusrupeama Pohnpeilla oli jotakin uutta ja haastavaa minulle, niin samaa voi sanoa tästäkin. Olen siis opettamassa englantia laolaisille oppilaille, joista enemmistöllä ei ole lainkaan englannin opiskelua taustalla. He ovat siis täysin ummikkoja. Ja minähän en puhu laon kieltä... Yhteistä kieltä ei ole, mutta siitä huolimatta heille pitäisi opettaa uusi kieli. Haasteita on siis jälleen, mutta sehän ei haittaa!

Meidän kielikeskus, Namtip Savan 3 English Center, on aloittanut toimintansa tämän vuoden alussa. Aluksi täällä oli kaksi paikallista opettajaa ja nyt meitä on kolme, kun minä liityin joukkoon. Koska kyseessä on kielikeskus, oppilaat tulevat meille tunniksi joka päivä maanantaista torstaihin. Pääasiassa opetus tapahtuu iltaisin, sillä päiväsaikaan oppilaat ovat normaaleissa kouluissaan. Nyt, kun on koulujen kesäloma-aika, meillä on myös aamutunteja.

Kun saavuin tänne tiistaina, käytin sen viikon opetuksen seuraamiseen. Hyvin nopeasti kävi ilmi, mitkä ovat suurimmat haasteet. Laon kielestä puuttuu tietyt äänteet täysin ja niinpä paikallisille englannin ääntäminen on erittäin haastavaa ja jotkut äänteet tuntuu ylitsepääsemättömän vaikeilta. Kun opettajatkin ovat paikallisia, ei oppilaille ole tähän mennessä kukaan pystynyt opettamaan oikeaa ääntämistä. Moni sana muuttaa oleellisesti merkitystään, kun lopusta jää puuttumaan tärkeä äänne. Esimerkkinä vaikkapa sana like (pitää/tykätä). K on yksi äänteistä, joka putoaa paikallisilta helposti pois. Niinpä like onkin lie (vale). Kun opettelimme luokkani kanssa "I like..." -rakennetta ja oppilaat jättivät loppu k:n ääntämättä, selitin heille, mitä lie tarkoittaa. Sen jälkeen k alkoi kummasti kuulumaan sanan lopussa.

Khammyn tuntia seuraamassa. Tätä ryhmää pääsin itsekin puolitoista viikkoa opettamaan.

Oman haasteensa oppimiseen paikallisten opettajien kanssa tuo myös se, että kun on se yhteinen kieli, sitä tulee käytettyä - ehkä liikaakin. Ei siis ole pakko oppia uutta kieltä. Minun kanssa saattaa olla ongelma, että ei ymmärrä aina kaikkia ohjeita tai edes uutta opetettavaa asiaa, mutta kun vaihtoehtona ei ole kuulla samaa omalla kielellä, oppilaat saavat jatkuvaa kielikylpyä ja oppivat väkisinkin melko nopeasti ainakin perusasiat.

Jo ennen tänne tuloani minulle oli kerrottu, että minulla tulee olemaan kaksi opetustuntia päivässä. Ensimmäisessä ryhmässä on yhdeksän oppilasta. He ovat aloittelija 2 tasolla. Toisessa ryhmässä on vain kaksi oppilasta - kaksi niin ujoa ja ihanaa nuorta miestä! Jos toinen ei jostain syystä pääse tunnille, ei toinenkaan tule. Nämä nuorukaiset ovat alemmalla keskitasolla, mutta kommunikointi on edelleen kovasti haasteellista. Vaan uskoisin, että ennen kuin tämä kalenterivuosi on lopussa, moni oppilaistani kykenee jo jutustelemaan ainakin vähän. Nyt keskustelua ei synny vielä kenenkään kanssa. Oppilaat kykenevät vasta hyvin yksinkertaisiin kirjasta opittuihin vuoropuheluihin.

Neen tuntia seuraamassa. Tämä ryhmä siirtyikin sitten minulle toisen viikon alussa.

Toisen viikon alussa otin omat ryhmäni hoiviini. Ensimmäiset kaksi päivää sainkin nauttia tästä rennosta työrytmistä. Kaksi tuntia opetusta päivässä on aika mukavaa! On kerrankin aikaa suunnitella ja valmistella tunnit kunnolla! Vaan kolmannen päivän aamuna Khammy, johtajaopettaja, laittoi viestiä, että hänelle nousi illalla kuume ja hän lähtee sairaalaan verikokeisiin. Minulle siis lankesi hänen aamutuntinsa. Ja niitä tunteja pidinkin sitten lopun viikkoa ja vielä seuraavankin. Dengue-kuume kun piti Khammyn tovin pois töistä.

Siinä Khammyn sairastamista seuratessani totesin, että se, mitä olin Laosin sairaanhoidon tilasta tilasta kuullut, pitää täysin paikkansa. Ensin Khammy sai väärän diagnoosin - malaria. Lääkkeeksi annettiin parasetamolia ja lähetettiin kotiin sairastamaan! Onneksi seuraavana päivänä, kun olo kävi huonommaksi, Khammy lähti toiseen sairaalaan, jossa dengue todettiin. Dengueen taas ei ole lääkkeitä olemassakaan, kun kyseessä on virus, mutta nyt Khammy otettiin sairaalaan sisälle. Äiti tuli Vientianesta pitämään tyttärestään huolta. Sairaala kun ei tarjoa muuta kuin hoitoa. Äiti piti huolen ruuasta ja kaiksesta muusta tarpeellisesta. Kun kävin Khammya katsomassa ja kysyin, voisinko tuoda hänelle jotain, hän pyysi tekemään kasviskeittoa. Sitä hänelle kokkailin ja kiikutin syötäväksi.

Onneksi itsellä on lähettävän järjestön puolesta erittäin kattava vakuutus ja Bangkokin orientaatiojaksolla meille todettiin, että jos täällä iskee malaria, dengue tai joku muu vakava sairaalahoitoa tarvitseva sairaus, niin mitä todennäköisemmin edessä on Bangkokin reissu vakuutusyhtiön piikkiin. Noh, onhan minulla jo kokemusta tästä vakuutusyhtiön piikkiin reissaamista... Ambulanssilento Kosraelta Brisbaneen oli kyllä ikimuistoinen kokemus! Toivottavasti se kuitenkin jäi once in a lifetime -kokemukseksi.

Oma luokkahuoneeni, missä ei aikaisemmin ollut vielä ensimmäistäkään tuntia pidetty, odottamassa oppilaita. 

Khammyn aamutunnin kanssa kaksi opetustuntia päivässä vaihtui siis kolmeksi, mutta ei siinä vielä kaikki! Ensimmäisen opetusviikon jälkeen viikonloppuna koululle ilmestyi paikallinen lääkäri, joka kysyi, voisinko antaa hänelle yksityistunteja. Hän kun on lähdössä syyskuussa jatkamaan opintojaan Azerbaizaniin ja haluaisi prepata lukemis- ja kirjoittamistaitojaan ennen lähtöä. Hän kun ei ole aikaisemmin opiskellut englanniksi. Totesin, että mikäs siinä, jos se koululle sopii ja sopihan se. Kaikki lisätulo on tervetullutta. Niinpä iltaisin kahden tunnin sijasta opetan nyt kolme tuntia. Ja täällä muuten oppitunti on 60 minuuttia ja tuntien väleissä ei ole taukoja - oppilaat kun vaihtuvat. Vaan ope ei vaihdu... Hyvin täytyykin olla kaikki suunniteltu, että lennosta siirtyy seuraavan ryhmän opetukseen. Oman haasteensa tuo, jos luonnolliset tarpeet yllättää kesken kolmen tunnin session. Silloin ei auta kuin ryhmän vaihtuessa kipaista pikaisesti hotelli helpotukseen ja antaa oppilaiden odottaa hetken.

Suomalaiseen koulu- ja arviointisysteemiin tottuneena täällä joutuu hieman opettelemaan uusia tapoja. Arvosanat perustuu prosentteihin. Kaikki siis arvostellaan pisteyttämällä. Myös työkirja. Hieman hassulta tuntuu, että työkirjasta annetaan arvosana, mutta sillä mennään. Kirjallisia "läksynkuulusteluja" pidetään jokaisesta kappaleesta vähintäänkin kieliopista ja sanoista. Kotitehtävät on täällä mielenkiintoinen juttu. Valtaosa oppilaista tekee kotitehtävät jo koulussa tai tulee hyvissä ajoin ennen seuraavan päivän tuntia ja tekee ne yhdessä toisten kanssa (tai kopio toisten kirjasta). Kotiharjoittelua taitaa hyvin harva oikeasti harrastaa.

Tämä sai hymyn huulille! Uusina sanoina oli opeteltu niin singing (laulaa) kuin swimming (uida). Liekö singmwing sitten laulaen uimista? 

Huomenna pitäisi olla paluu normaaliin aikatauluun, eli aamutunnit jää minulta pois Khammyn palatessa töihin. Tosin mielenkiinnolla odotan, ilmestyykö minulle myös toinen yksityisoppilas. Tuo lääkärioppilaani kun kyseli, josko voisin hänen ystävälleen antaa tunteja lähinnä puhumiseen keskittyen. Saa nähdä, koska tuo ystävä ilmestyy itse asiaa kyselemään - jos lopulta lainkaan ilmestyy. Mielellään sitä kyllä on avuksi, jos vain voi. Siksihän tänne on tultu!

Tämä kuva on kiertänyt ahkerasti FB:ssa. Se kiteyttää loistavasti ajatukseni juuri nyt. Tämän kun saisi jokaisen oppilaan sisäistämään ja uskomaan!

Vielä lopuksi täytyy todeta, että täällä valkoihoisena eläminen tarkoittaa sitä, että kun tuonne keskustaan lähtee, voi hyvinkin helposti löytää itsensä sielläkin "töistä". Valkoihoinen kun tarkoittaa samaa kuin englannin kielen taitoa. Täällä englantia opetetaan kyllä jonkun verran koulussakin, mutta kunnollisen kielitaidon halutessaan täkäläiset hakeutuvat joko kielikeskuksiin tai temppeliin, missä vapaaehtoiset opettevat ilmaiseksi englantia kaikille halukkaille. Kun kieltä sitten opiskelee, sitä haluaa myös käyttää. Niinpä keskustassa kulkiessa paikalliset nuoret saattavat pysäyttää ja kysyä, olisiko hetki aikaa jutella heidän kanssaan, että he voisivat harjoittaa kielitaitoaan. Alla olevan kuvan pojat tulivat luokseni puistossa ja olivat kovasti kiitollisia, kun minulla oli aikaa jutustella heidän kanssaan.

Uusi seikkailu - Luang Prabang, Laos

Sataa, sataa, ropisee... Niin teki, kun laskeuduin Luang Prabangin lentokentälle vajaa pari viikkoa sitten. Ja niin tekee nytkin. Onhan Laosissa sadekausi menossa. Tähän mennessä olen jo oppinut, että täällä sadekausi tarkoittaa vähän muuta kuin Thaimaassa. Kun sataa, voi sataa koko päivän tai vaikka parikin päivää putkeen. Lämpötila pysyy silti koko ajan päälle 25 asteessa, joten täällä tarkenee huomattavasti paremmin sateella kuin Ruandassa. 

Lentokentällä piti ensin suorittaa maahantulomuodollisuudet. Viisumihakemuksen täyttämisen jälkeen jonotettiin ensimmäiselle luukulle jättämään hakemus + passi + valokuva. Sitten siirryttiin jonottamaan seuraavalle luukulle, missä virkailijalla oli passi viisumeineen valmiina odottamassa. Normaalin turistiviisumi Laosiin saa suomalainen 35 US dollarilla ja sillä saa oleskella maassa 30 päivää. Minulla oli työnantajalta kirje työviisumia varten. Tuon kirjeen ojensin hakemuksen kanssa ja nyt passissani komeilee työviisumi. Tosin se on vain väliaikainen ja oikeuttaa vain kertaalleen maahan saapumiseen. Heti seuraavana päivänä meidän sihteeri toimitti tarvittavat asiakirjat ja nipun valokuvia jonnekin pysyvää viisumia varten, jolla voi sitten reissata maasta pois ja takaisin vapaasti.

Lensin Luang Prabangiin Bangkokista Air Asian halpalennolla. Oli mukava huomata, että halpalento on halpa jopa 30 kg matkatavaroiden kanssa! Lento ilman matkatavaroita olisi ollut reilut 30€ ja minun kapsäkkien kanssa hintaa tuli 75€. Se oli ylivoimaisesti halvin tarjolla oleva hinta. "Normilentoyhtiöiden" hintaan kun kuuluu 23kg tavaraa ja lisäpainosta saa maksaa maltaita. 

Kielikeskuksemme johtaja, Khammy oli kentällä vastassa muutamien paikallisten kanssa. Meidän keskus sijaitsee aivan lentokentän vieressä, tosin sen takapuolella, joten tietä pitkin matkaa tulee viitisen kilometriä. Onneksi "vastaanottokomitea" oli autolla liikenteessä. 😄 Iso kassi tosin sai matkustaa lavalla satessa, mutta muuten pysyttiin kuivina. 

Liikenne tällä on oikeanpuoleista, joten Thaimaan jälkeen se tuntui taas niin kotoisalta. Osaa katsoa oikeaan suuntaan, tuleeko autoja! Bangkokin loputtomien ruuhkien jälkeen liikenne tuntui myös niin rauhalliselta. Ei ole moottoripyöriä puikkelehtimassa joka puolelta autojen väleissä, vaan kaikki ajavat nätisti samaa kaistaa pitkin ja moottoripyörät eivät kiilaa autojen eteen ja väleihin risteyksissä. Moottoripyörät on tosin täälläkin se yleisin kulkuneuvo liikkumiseen - myös koko perheelle. Ja toisin kuin Ruandassa, täällä liikenne ei pysähdy sateella, vaan kuskit kaivaa esiin joko sadeviitan tai sateenvarjon! Kyllä, luit oikein!!! Täällä on aivan yleistä nähdä porukan ajavan motskareilla sateenvarjon kanssa. Eikä vain sateella, vaan myös auringonpaisteella...

Meidän kielikeskus sijaitsee siis keskustan ulkopuolella, pohjoisessa Khokwan kylässä (täällä on kuulemma myös eteläinen saman niminen kylä). Kylässä asuu pääasiassa hmong-heimolaisia, joilla on oma kielensä, millä ei ole mitään tekemistä Laosin virallisen kielen kanssa. Se on enemmänkin jonnekin Kiinaan viittavaa. Kyläläiset puhuvat kyllä myös virallista kieltä. Kielikeskukseen vievä hiekkatie kulkee kylän asutuksen läpi ja viimeinen pätkä naapureiden pihan läpi. Kuvassa näkyy meidän portti, joka lukitaan aina yöksi. Kuvan ottopaikalla selän takana on toinen portti, joka on naapureiden ja he lukitsevat sen öiksi. Ollaan siis turvassa kahden lukitun portin takana. Tosin sitä tuossa mietin, että mitä jos yöllä tulee hätätilanne ja pitää päästä vaikkapa sairaalaan? Sitten varmaan kolkutellaan naapurin ovelle, että ette viittis tulla avamaan porttia...

Sateella tuo hiekkatie muuttuu melkoisen mutaiseksi ja on täynnä vesilammikoita. Kumisaappaat olis ainoa oikea jalkine, jos kuivin/puhtain jaloin haluaa silloin päätielle päästä. Mutta sattuneesta syystä saappaat jäi varastoon... Niinpä toistaiseksi olen sateella pysytellyt kiltisti kotona. Jos joskus on pakko lähteä, pitää varmaan turvautua sitten siihen saarelaistyyliin Mikronesiasta, eli varvastossut!

Meidän keskus koostuu kahdesta rakennuksesta. Oikeanpuoleinen on varsinainen koulurakennus. Yläkerrassa on kaksi luokkahuonetta. Perimmäinen on minun. Sitä ei oltu käytetty lainkaan ennen minun tänne tuloa. Alakerrassa on yksi luokkahuone ja keskuksen johtajan asunto. Matalammassa rakennuksessa on sen etuosassa toimisto ja perällä kaksi asuinhuonetta ja yhteiskäytössä oleva keittiö. Toisessa huoneessa asuu opettajamme Nee, paikallinen nuorimies. Keittiö on siis meidän kahden yhteinen. Minun huoneessani on myös vessa/kylppäri, mutta Neen huoneessa ei. Hän käyttää ulkona olevia saniteettitiloja, jotka ovat vain hänen käyttöönsä. Tuntui kyllä pahalta, kun tajusin, että ennen minun tuloani hän on asunut tässä huoneessa, missä minä nyt asun. Kun hänelle tilannetta pahoittelin, hän totesi herrasmiesmäisesti, että tietysti näin, koska minä olen nainen! 

Jos Nee joutui luopumaan huoneestaan minun tultuani, sai hän jotain parempaa myös. Keittiö oli jokseenkin niukasti varusteltu aikaisemmin. Minun pyynnöstäni sinne hankittiin kaasuliesi (ennen oli vain riisinkeitin ja sähkökäyttöinen wok-pannu), kattiloita, paistinpannu, "työkaluja" kokkailuun, astioiden kuivausteline ja seinille muutama hylly.

Kylppäri on iso. Olin ennen tuloani kysynyt, onko täällä lämmin suihku ja vastaus oli myöntävä. Kun sitten ensimmäisenä iltana suihkuun astelin, huomasin heti, että jotain on vialla. Seinällä on kyllä sähköinen veden lämmitinsysteemi, mutta siihen ei syttynyt valoa, kuten olisi pitänyt. Onneksi sähkömies ratkaisi ongelman helposti. Ennen minun tuloa suihkussa ei ollut edes tuota oikeaa suihkua. Vain kuvassa näkyvä hana tuolla alhaalla. Siitä Nee oli ottanut veden ämpäriin/vatiin peseytymistä varten. Kun minua varten oli sitten itse suihku laitettu, ei sitä ollut liitetty lainkaan lämppäriin... Sähkömies kytki putket oikein ja aah, vihdoin lämmintä vettä!

Oman huomionsa kuvassa saa vaaleanpunainen, iso pesuvati. Siinä on minun pyykkikone... Sitä luvattua pyykkikonetta ei siis saatukaan. Nyt sitten nyrkkipyykätään. Ja sitä pyykkiä riittää, koska käytännössä joka ilta saa riisua kaikki vaatteet päältään pyykkiin.

Huone on pienehkö, mutta siellä on kaikki tarpeellinen. Sänky, vaatekaappi, pieni pöytä ja tuoli. Ikkunoissa ei ole laseja. Niissä on "kalterit" estämässä isompia kutsumattomia vieraita ja hyttysverkko pienempiä tunkeilijoita varten. Toki on myös puuluukut, jotka voi sulkea, mutta sen jälkeen huoneessa vallitsee täysi pimeys eikä ilmakaan pääse vaihtumaan. Käytännössä pidän toiset luukut aina auki ja toiset pääsääntöisesti kiinni. Nehän myös pitävät osaltaan kuumutta ulkopuolella. Sadepäivinä molemmat luukut on auki antamassa raikasta ilmaa ja valoa sisään. Öisin avioimista luukuista pääsee sisään myös raikkaampaa yöilmaa.

Kuten sanottu, kielikeskus sijaitsee aivan lentokentän kupeessa. Yllä oleva kuva on otettu minun luokan ikkunasta. Kun lentokone saapuu tai lähtee, voi opetuksen hetkeksi lopettaa metelin takia. Onneksi lentoja ei ole öisin. Aamulla ensimmäinen lento on 7:30 ja illalla viimeinen 21:30. Muutenkin kenttä on suhteellisen rauhallinen. Aikataulun mukaisia lentoja on reilu kymmenen per päivä.

 Iltaisin voi ihailla auringonlaskun värejä lentokentän  ja vuorten yllä omasta pihasta käsin.

Ensimmäisenä iltana tänne saavuttuani meidän keskuksen johtaja, Khammy (ensimmäinen oikealla) tarjosi illallisen laolaiseen tapaan - ja erittäin ystävällisesti huomio, että kaikki eivät välttämättä ole tuliseen ruokaan tottuneita... Kuvassa myös opettaja Nee ja kolme oppilastamme, jotka asuvat kesän Khammyn luona voidakseen opiskella englantia. Laolainen ruoka maukasta, eikä täällä käytetä yhtä paljoa chiliä kuin Thaimaassa. Riisi ja nuudeli ovat perusjuttuja ja niiden kanssa syödään tuoreista vihanneksista/kasviksista valmistettuja keittoja tai vihannekset vaan paistetaan pannulla tai kiehautetaan pienessä nesteessä. Ruoka on hyvää! Pitänee siis lähteä kokkailemaan, kun tuntuu tuolta masun pohjalta kuuluvan kummallista kurinaa...

Nyt kun blogi on taas herätetty uudelleen henkiin, tarkoituksena on pitää se hengissä ja postailla tänne säännöllisen epäsäännöllisesti elämästä Luang Prabangista. Kivaa, kun olet siellä lukemassa ja vielä mukavampaa, jos silloin tällöin annat myös kuulua itsestäsi!

Nykyiset kuulumiset

Kuten olet ehkä huomannut, on täällä ollut melkoisen hiljaista viimeaikoina. Jos edelleen haluat lukea kuulumisiani, ilmoita itsestäsi ja lähetä minulle sähköpostiosoitteesi, niin liitän sinut lukijaksi uusimpiin kuulumisiini (jollei sinulla vielä ole sinne pääsyä).

Kuvan marakatit ovat täysin osattomia asiaan... 😄

Kigalin arkea

Reilu kuukausi on jo opeteltu elämään Kigalissa. Onneksi ennen töiden alkua oli muutama viikko aikaa tutustua kaupunkiin ja oppia, mistä mitäkin löytää ja miten hommat täällä sujuu. Ruokaostosten teko on yllättävän haastavaa. Meidän asuinalueella on kolme pientä markettia, joista saa periaatteessa lähes kaikki perustarvikkeet, kuten leipää, aamiaistarpeet ja vaihtelevasti hedelmiä ja vihanneksia. Huomattavasti paremmat hedelmä- ja vihannesvalikoimat on kuitenkin torilla. Meitä lähin tori on kuitenkin kuuden kilometrin päässä, joten sinne ei ihan noin vain lähdetä ilman autoa. Ennen töitten alkua siellä tuli käytyä muutaman kerran, mutta sitten löysin jotakin, mikä helpottaa kummasti elämää. Täällä toimii elitarvikkeita kotiinkuljettava firma, Groce Wheels. Sieltä voi tilata niin hedelmät, vihannekset, yrtit kuin juomavedenkin. Tämän keksittyäni olen käyttänyt palvelua ahkerasti! Pari kertaa viikossa ovelle hurauttaa mopo tuomaan kaiken tilaamani. Laatu on hyvä ja hinnat jopa torihintoja edullisempia. Toimitus on ilmainen, mutta riippuen siitä, mitä on tilannut, saattaa tulla pieni pakkausmaksu (lähinnä hedelmät ja vihannekset). Etenkin juomaveden kohdalla olen enemmän kuin tyytyväinen, että tällainen palvelu toimii. Autottomana 19 litran pönikän raahaaminen lähimmästäkään kaupasta ei kauhesti houkuttele. Ja kun vielä lähikaupassa sen pönikän hinta on 3€ ja Groce Wheels tarjoaa saman puolta halvemmalla. Pullon kyljessä on vain eri merkki.

Kimironkon torilla valinnanvaraa riittää.

Jo ennen kuin työt virallisesti alkoi, löysin itseni oman tiimini kanssa Ruandan koulutuslautakunnan kokoushuoneesta kokoustamassa yhdessä koulutusjohtajan ja joukon paikallisten opettajien kanssa. Tilaisuudessa pääsin tutustumaan Ruandan koulujärjestelmään ja opetussuunnitelmaan. Aika hurjalta kuulosti, kun jotkut opettajat kertoivat luokassaan olevan jopa 80 oppilasta eikä avustajaa ole. Siihen yhtälöön kun lisätään se tosiasia, että opettajan palkka saattaa olla vain 200€ kuussa, ei paljon naurata. Ei ihme, että täällä arvostetaan suomalaista koulutusjärjestelmää korkealle. Toivottavasti pystyn omalta osaltani tuomaan meidän kouluun hieman tuota tieto-taitoa, mitä koulutukseni ja työkokemukseni kautta olen saanut. Onneksi meillä ei sentään ole tuollaisia ryhmäkokoja!

Koulutuslautakunnan kokoushuoneessa.

Mikronesian saarilla vietettyjen kolmen vuoden jälkeen olen nauttinut suunnattomasti siitä, että täällä voi illalla lähteä pimeänkin tultua ihan rauhassa ulos kävelylle. Ei tarvitse pelätä vapaana juoksevia koiria, jotka voivat hyökätä kimppuun. Kaksi vapaana olevaa koiraa olen tässä meidän asuinalueella kerran nähnyt tiellä makoilemassa, mutta ne eivät juurikaan korvaansa lotkauttaneet, kun kävelin niiden ohi. Seuraavana päivänä näin samat koirat vähän eri paikassa jolkottelemassa tiellä ja totesin toisen niistä kulkevan kolmella tassulla. Nyt koirat väistivät minua. Silloin harvoin kuin valoisan aikaan ehtii ulos, olen nauttinut suunnattomasti jakarandojen kukista!

Jakaranda

Muistanpa taannoin, kun Ghanaan oltiin menossa ja viisumeita hankittiin, miten hankalaa niiden saaminen oli! Passit kun piti lähettää Tanskaan Ghanan lähetystöön. Useita kertoja kyseltiin passien/viisumien perään, eikä koskaan saatu kunnon vastausta. Lopulta joku virkailija vaivautui asiaa hieman tutkimaan ja totesi, että tuossahan tuo teidän lähetys näyttää olevan avaamattomana lattialla, kun ollaan odotettu maksua. Jos olisivat vaivautuneet avaamaan paketin, olisi maksukin löytynyt...

Täällä viisumin hankkiminen oli erittäin yksinkertainen ja nopea prosessi. Turistiviisuminhan sai siis rajalta 30 päiväksi, mutta työviisumi piti anoa paikanpäällä. Hakemukseen piti liittää monenlaisia dokumentteja, joista osa piti tulostaa/kopioda ja Rona tarvitsi passikuvankin. Niitä varten mentiin yhdessä työnantajamme kanssa pieneen tienvarsimyymälään, joka osoittautui oikein monitoimipuodiksi. Tarvittavien kopioiden ja tulosteiden lisäksi siellä otettiin passikuvat ja siellä voi myös maksaa viisumihakemukset. Tosi kätevää! Tosin tuo passikuvan ottaminen pisti vähän hymyilyttämään... Kun kaikki tarvittavat dokumentit oli kasassa, vietiin ne maahanmuuttovirastoon, jossa meidät opastettiin pudottamaan kirjekuori laatikkoon ja viisumi olisi valmis kolmessa päivässä.

Rona passikuvattavana. Kuvaaja on kameran kanssa oven ulkopuolella, Rona seisoo oviaukossa ja toinen kaveri pitelee Ronan takana valkoista lakanaa. Lopputulos oli ihan normi passikuva.

Meidän puutarhaprojekti on edistynyt mukavasti. Betoni on kadonnut pihalta ja tilalla on kerros multaa. Nyt pitäisi saada aikaan toimiva suunnitelma, miten käytössä olevan tilan käyttää ja mitä siinä alkaa kasvattaa! Ja sitten pitää tietysti ne siemenet/taimet löytää jostakin. Täällä on kuulemma olemassa joku matala mangopuu/-puska, joka alkaa tuottaa satoa jopa niinkin pian kuin toisena vuonna. Olisipa ihanaa, kun voisi poimia mangot omasta puusta! Enkä pistäisi pahakseni, vaikka avokadotkin olisi omasta takaa. Niistä haaveillessa täytyy vielä tyytyä torin antimiin, tai toivoa, että koulun pihan puut tuottaisivat ylenpalttisen sadon...

Vielä niin pieniä, mutta kyllä niistä avokadoja tulee.

Nämä mangot kaipaavat vielä tovin aurinkoa kypsyäkseen. Toivottavasti sateet ei vie satoa.

Sadekausi on pikkuhiljaa alkamassa. Viime sunnuntaina saimme keittiön viereisen ruokavaraston katon kuntoon, joten siitä ei enää pitäisi sataa läpi. Ikkunoiden fiksausta vielä odotellaan ja sitten oltaisiinkin niiltä osin valmiita sateisiin. Itselle pitäisi vielä sateenvarjo löytää.

Kaksi viimeistä viikkoa on ollut jo työviikkoja. Ensimmäinen viikko oli opettajien suunnittelu- ja orientaatioviikko, toisella viikolla oppilaat palasivat kouluun. Jo ensimmäisellä työviikolla kävi hyvin selväksi, että työpäivät venyy pitkiksi ja kotona ei jää aikaa sen paremmin  kokkailuun, siivoamiseen kuin pyykinpesuun. Yhtenä päivänä lounasaikaan avauduin aiheesta ja meidän keittäjä totesi, että hänpä etsii meille kotiapulaisen. Seuraavana päivänä hän tulikin kertomaan, että hänellä on meille apulainen, joka on tulee maanantaina tapaamaan minua. Hieman hämilläni ihmettelin, että jahas, näin tämä siis toimii. Kun Sylvia sitten ilmestyi koululle, hetki siinä juteltiin millaisia odotuksia puolin ja toisin on ja sovittiin työpäivistä ja palkasta. Meille riittää hyvin kolmena päivänä viikossa saatu apu, joten maanantai, keskiviikko ja perjantai valikoituivat työpäiviksi.

Keskiviikkoaamuna portilta kuului kolkutus jo ennen kuutta, vaikka 6:30 oli sovittu aloitusajaksi. Parempi näin päin, kuin myöhässä! Täällä kun on käytössä tämä afrikan aika, joka tarkoittaa sitä, että pääsääntöisesti sovitut ajat ei pidä. Toisinaan odotellaan joitakin tunteja, mutta ei ole lainkaan epätavallista, että odotus voi venyä päiviin tai jopa viikkoihin... Olin siis enemmän kuin tyytyväinen ja erittäin positiivisesti yllättynyt, että me saimme kotiapulaisen, joka tulee ajoissa!

Salaattia, bataattia, riisiä, vihannespataa ja hedelmiä valmiina pöydässä odottamassa nälkäisiä töistä palaajia. Nam! Kyllä maistui!