Kuvakimaraa uudesta kotiseudusta

Jotta totuus ei ihan unohtuisi, niin eihän täällä nyt vaan töitä tehdä. Kun opetustunteja on päivässä 2-4 ja opetuspäiviä neljä, on vapaa-aikaakin ihan mukavasti. Ensialkuun vähän mietitytti, miten täällä pääsee paikkoihin kätevästi tutustumaan, kun koulu ja sitä myöten myös asunto on nelisen kilometriä kaupungin ulkopuolella. Koululla on kyllä moottoripyörä, joka olisi vapaasti käytettävissä, mutta kun lähettävä organisaatio totesi orientaatiossa, että ensimmäisen puolen vuoden aikana ei moottoriajoneuvoja saa ajaa ja toisekseen, meille otettu vakuutus ei kata moottoripyöräonnettomuuksia, niin sitten piti alkaa miettiä muita vaihtoehtoja. 

Tuk-tuk on täällä turistien ensisijainen matkustusmuoto. Minulle se ei vaan ole mitenkään erityisen kätevä, sillä täällä meillä päin tuk-tukeja näkyy aika harvakseltaan. Toki kun tuonne tien poskeen lähtee kävelemään, niin aina siinä joku ohi ajaa ja jopa kyytiä tarjoaa. Kun Khammylle tätä kulkemisongelmaa pähkäilin, hän keksi, että yksi seurakuntalainen on tuk-tuk -kuski ja hänelle voi aina soittaa ja tilata kyytiä. 

Tämä minun asemapaikkani vaatii valitettavasti jonkunmoista kulkupeliä, että pystyy jouhevasti asioita hoitamaan. Lähimmälle torille, mistä saa vihanneksia ja hedelmiä, on matkaa vajaa kolme kilometriä. Kyllähän sinne kävelee, mutta ostosten kanssa on vähän kelju talsia takaisin, etenkin kun lämpötila pysyttelee päiväsaikaan pääasiassa +30 päällä. Paremmille hedelmäapajille on matkaa suunnilleen saman verran, mutta toiseen suuntaan. Aika nopeasti se ahaa-elämys sitten syntyi. Polkupyörä täällä olla pitää!

Nyt, kun takana on pian neljä viikkoa Luang Prabangissa, on aika esitellä kuvin uutta kotiseutuani, johon olen nyt päässyt tutustumaan niin tuk-tukilla, polkupyörällä kuin apostolinkyydillä. 

Ensimmäisen reissuni Luang Prabangiin keskustaan tein Tuk-tukilla. Kuskini Dei jätti minut tiettyyn paikkaan, josta lupasi tulla myös hakemaan, kun soitan hänelle. Kuulostaa yksinkertaiselta. Vaan kun käytössä ei ole yhteistä kieltä, oli aika jännää soittaa, kun ei ymmärtänyt lainkaan, mitä toinen vastasi - onko tulossa heti vai mahdollisesti, kun pääsee nykyisistä kyytiläisistä eroon... Aika pian tuo sieltä onneksi tuli ja pääsin takaisin kotiin.

Jalkapelillä keskustaan tutustuminen oli mukavaa. Luang Prabangin keskusta sijaitsee niemellä, joka on kahden joen yhtymäkohdassa. Kävelin joen rantaa pitkin ja ihailin maisemia ja rakennuksia. Erityisen viehättäviä oli bambusillat, joita oli kahdessa kohdassa Nam Khan -joen yli. En kuitenkaan lähtenyt silloille (joille on pieni pääsymaksu), vaan ihailin niitä rannalta käsin. Myöhemmin kuulin yhdeltä turistilta, että joka vuosi nuo sillat jossain vaiheessa huuhtoutuu tulvavesin mukaan ja joudutaan rakentamaan uudelleen. Siksi turisteilta kerätään maksu, jotta olisi rahaa, millä silta saadaan taas pystyyn. Tänään, kun kävin taas kaupungilla hengailemassa, ei kummastakaan sillasta ollut enää jälkeäkään...  Sateet on siis tehneet tehtävänsä.

Joen varrella on useita näköalaravintoloita ja myös majapaikkoja.

Puisto jokinäkymällä

Se toinen bambusilta. Kuva on kohdasta, missä Nam Khan yhtyy Mekongiin (vasemmalla).

Mekongilla järjestetään monenlaisia veneretkiä, joita kipparit tarjoavat ahkerasti ohikulkeville turistille. Tarjolla on kaikkea mahdollista tunnin retkestä kokopäiväretkiin ja auringonlaskuristeilyihin.

Yksi lukuisista kaupungin kapeista kujista.

Tässä voi käydä suunnittelemassa, minne sitä seuraavaksi suuntaisi.

Dein tuk-tuk. Yksi suhteellisen harvalukuisista Luang Prabangin sähkötuk-tukeista. 

Tavallisina työpäivinä yritän aamupäivällä ennen töitten alkua käydä aina vähän reippailemassa - joko ihan vaan sauvakävelyllä, tai sitten torilla ostoksilla. Yksin ei tarvitse koskaan kävellä, vaan aina on seuraa tarjolla...

Nämä poikaset olivat jo aika isoja, mutta tänään juuri törmäsin ankkaemoon, jolla oli aivan ihanan pienet keltaiset pallerot ympärillään. Harmitti, kun ei ollut kamera heti käsillä, että olisi saanut niistä kuvan. Mutta eiköhän noita tule vastaan vielä monta kertaa. Niin usein noita taapertajia kuitenkin näkee.

Ankkojen lisäksi kukot ja kanat on tavallisia seuralaisia, samoin kuin koirat ja kissat. Mikä on ollut oikein mukavaa huomata, on se, että koirat ei hauku perään, vaan yleensä ei edes korvaansa lotkauta, kun ohi kulkee.

Tämä lampi on kävelyreittini varrella. Joka kerta sitä katselee yhtä ihmetellen.

Onkohan nämä nyt ne portaat valaistumiseen? Toistaiseksi en ole käynyt ylhäällä katsomassa, mitä sieltä löytyy, mutta kovin suuri ennustaja ei tarvitse olla arvatakseen, että yksi lukuisista Buddhalaistemmpeleistä sieltä löytyy.

Siinä se sitten on: Mun tuliterä city-pyörä, made in Thailand! Ajatuksena oli ensin ostaa käytetty fillari, mutta niitä ei ollut oikein tarjolla, joten koulun sihteeri vei minut liikkeeseen, missä myydään uusia. Vähän tuo koko mietitytti (renkaiden pienuus), mutta toisaalta, Jopoissa on vielä paljon pienemmät renkaat. Kun vaihtoehtoja ei ollut, maksoin kiltisti huikeat 75€ ja olin onnellinen uuden fillarin omistaja. Tosin hyvin pian huomasin, että takajarru ei kyllä pysäytä, vaan hieman hidastaa vauhtia. Niinpä käväisin liikeessä kysymässä, josko asialle voisi tehdä jotain. Mies teki töitä tunnin verran, vaihtoi jarruvaijerin ja väkersi vaikka mitä, mutta lopputulos oli sama kuin lähtötilanne. Lopulta mies lähti tutkimaan muita samoja uusia pyöriä ja totesi, että kaikissa sama juttu. Vain etujarru jarruttaa oikeasti. Mies ei puhunut englantia, vaan vei minut kassaneidin luo, joka selitti, että kyseessä ei ole vika vaan ominaisuus. Tällä hinnalla saa yhden toimivan jarrun. 😁

Noh, sillä mennään ja onhan noita kilometrejä jo takana melkoisesti. Onneksi maasto tässä kotinurkilla on jokseenkin tasaista, eli vauhti ei missään vaiheessa pääse kovin kovaksi yltymään. Yritän kyllä pitää silmät ja korvat auki, josko jossain sattuisi olemaan myynnissä vähän isompi pyörä, jossa hintaan kuuluisi kaksi toimivaa jarrua... 

Nyt kun tuo pyörä on alla, on vapaapäivinä oikein mukava ajella milloin minnekin maisemia ihailemaan tai muuten vaan kaupungille hengailemaan. Kaikki lähiseudun neljä geokätkökin nyt hakuetäisyydellä. Perjantaina pääsin vihdoin eroon myös Suomesta mukana tulleesta Geo-travellerista, joka päätyi Phousi kukkulan kätköön odottamaan seuraavaa kätköilijää, jonka mukana voi jatkaa matkaa jonnekin päin maailmaa. 

Phousi Hill on keskellä kaupunkia oleva kukkula, jonka päällä on - yllätys, yllätys - Buddhalais temppeli. Kukkulalle päästäkseen pitää maksaa 20 000 kipin (noin 2 €) pääsymaksu ja kiivetä porras jos toinenkin. Itse pääsin kipuamaan portaita muutaman pienen munkkipojan perässä. 

Kukkulalta on hienot näkymät joka suuntaan kaupungin ylle. Ensimmäisessä kuvassa näkymät Mekong-joelle.

Ja seuraavassa Nam Khan -joelle. Kukkula on erityisen suosittu niin auringonnousun kuin -laskunkin aikaan. Silloin ylhäällä voi olla hyvinkin ruuhkaista, kun turistit haluavat saada kuvia kuuluisista auringonnousuista ja -laskuista. Itse päädyin kipuamaan ylös ihan suosiolla keskellä päivää ja kuten kuvista näkyy, eipä tarvinnut miettiä auringon kuvaamista...

Tämä oli varmaankin sitten temppelikissa. Ensivilkaisulla katsoin, että se on patsas, mutta ihan elävä ja eloisa pieni pentuhan se oli.

Yksi lukuisista temppeleistä. Tämä sijaitsee Royal Palacen eli nykyisen museon alueella. Kuva on otettu Phousi Hillin puolelta. Itse museoon tutustuminen on vielä to do -listalla odottelemassa.

Lossi mallia Luang Prabang. Tällä seilataan Mekongin toiselle puolelle. Ajorampit molemmin puolin lossia oli alhaalla koko matkan. Lossille mahtui kaksi pientä kuorma-autoa, lukematon määrä moottoripyöriä ja lisäksi jalankulkijoita.

Kaksi lossia seilaa joen yli jokseenkin non-stoppina. Tässä kohdattiin puolessa välissä matkaa.