Denguekuume

Niin siinä sitten kävi, että maailman vaarallisin eläin hyökkäsi kimppuuni ja sairaalareissuhan siitä tuli. Suomalaisena noita hyttysiä ei ole oppinut pitämään mitenkään erityisen vaarallisina, mutta maailmanlaajuisesti hyttynen on ylivoimaisesti eniten kuolemia vuosittain aiheuttava eläin (vähintään 500 000 kuollutta/vuosi). Kakkosena listalla on käärmeet, jotka aiheuttavat vain 50 000 kuolemaa vuosittain, joten ero on huikea.

Laosissa on viime aikoina ollut dengue-epidemia. Kuten jo aikaisemmassa postauksessa mainitsin, meidän kielikeskuksen johtaja sairastui pian minun tänne tulon jälkeen. Myös suomalainen ystäväni sai täällä vieraillessaan tartunnan. Joka puolella täällä kuulee ihmisten puhuvan dengueen sairastuneista. Perinteisesti hyttyset on minua karttaneet visusti, joten en ole ollut mitenkään erityisen varovainen hyttysten suhteen. Hyvin vähän niitä ylipäänsä olen nähnyt. Reilu pari viikkoa sitten istuimme toimistossa palaverissa, kun Nee yhtäkkiä osoitti jalkaani. Siinä oli hyttynen aterialla... Se jäi kyseisen yksilön viimeiseksi ateriaksi. Lattialle jäi muistoksi verinen läiskä. Nee heitti vitsillä saman tien, että ensi viikolla sulla on sitten dengue.

Seuraavana tiistaina pidin Neen aamutunnin, jonka jälkeen lähdin tavalliseen tapaan kävelylle. Oli jollain tapaa vetämätön olo. Mietin, oliko päivä normaalia kuumempi, olinko juonut liian vähän vai joko nälkä alkaa kolkutella. Kun palasin kotiin, aloin heti kokkailla josko kyseessä olisi ollut vain energian puute. Jouduin ihan istumaan alas pilkkoessani aineksia. Kun ruoka oli valmista ja aloin syödä, en saanut syötyä kovinkaan paljoa, kun tuli vaan stoppi vastaan. Päätin huilata vähän ja katsoa, josko olo menisi ohi.

Puoli kahdelta meillä oli päivittäinen hartaus ja totesin siinä Khammylle, että on vähän huono olo. Lähdin kuitenkin hartauden jälkeen valmistelemaan illan tunnit. Toisella ryhmällä oli koe, joten valmistelua ei ollut onneksi paljoa. Kun olin valmis, ajattelin taas vähän levätä. Päätä särki, joten otin purkin Peppermint Fieldiä ja aloin levitellä sitä ohimoille helpottamaan päänsärkyä. Silloin vasta tajusin, että iho oli lähes polttavan kuuma. Työnsin kuumemittarin kainaloon ja hetken päästä se näytti 38,8° C. Siinä vaiheessa totesin, että nyt taitaa olla syytä lähteä klinikalle. Khammy soitti pastorille, joka lähti viemään minua paikalliselle ulkomaalaisten suosiossa olevalle yksityisklinikalle. Paikallinen sairaanhoidon taso on tunnetusti heikko, mutta tämä klinikka on selkeästi muita parempi. Henkilökunta siellä puhuu myös hyvää englantia.

Klinikalla ilmoittautumisen jälkeen minut ohjattiin istumaan ja odottamaan lääkärille pääsyä. Olo oli todella ankea. Päätä särki ja oksetti. En tahtonut jaksaa pitää päätä pystyssä enkä silmiä auki istuessani. Lisäksi paleli. Onneksi pääsin melko pian lääkärille, joka passitti verikokeisiin. Parinkymmenen minuutin jälkeen tulokset oli selvillä ja istuin uudelleen lääkärin juttusilla. Sain kuumetta alentavia särkylääkkeitä, ohjeet juoda ja syödä hyvin sekä tulla takaisin kahden päivän päästä verikokeisiin. Jos en pystyisi juomaan tai syömään tai alkaisin vuotaa verta, ohjeistus oli hakeutua sairaalaan. Näillä eväillä passitettiin takaisin kotiin.

Kotimatkalla ostin hedelmiä ja tuoremehuja, jotta olisi jotain helppoa syötävää/juotavaa. Yö oli kamala. Heräilin vähän väliä. Pahoinvointi jatkui ja päässä jyskytti. Ihan kuin joku olisi takonut rumpuja pääni sisällä. Kun rumpujen pauke jatkui ja jatkui, jossain vaiheessa aloin jo epäillä, tuleeko tuo pauke pään sisältä vai sittenkin ulkopuolelta... Työnsin sormet korviin ja pauke loppui! Kaivoin korvatulpat esiin ja loppuyön sain nukkua ilman rumpujen pauketta. Aamulla sain kuulla naapurin isännän kuolleen yöllä ja täkäläisen tavan mukaan kuolema viestitään rummuttamalla läpi yön.

Aamulla heräsin vaimeaan koputukseen ovelta. Khammy siellä totesi, että pakkaahan tarvittavat kamppeet, työnantaja haluaa minut kunnolliseen sairaalahoitoon. Käytännössä se tarkoitti lentoa pääkaupunkiin Vientianeen, missä kaikkien kolmen kielikeskuksemme ylin johtaja oli minua lentokentällä vastassa ja valmis ajamaan minut Thaimaan puolelle Udon Thaniin kansainväliseen sairaalaan. Mukaan lähti kirkon toimistolta paikallinen nainen, Pavina, joka jäi kanssani koko ajaksi pitämään huolen, että minulla on kaikki mitä tarvitsen.

Matkapäivä oli aika rankka. Onneksi se oli kuitenkin pääasiassa istumista. Ensin lentokentällä, sitten koneessa ja lopulta autossa. Kun pääsimme perille sairaalaan, minut istutettiin pyörätuoliin, mistä olin oikein kiitollinen. Siinä minua kuskattiin hoitajien ja lääkärin luo ja lopulta osastolle. Siellä minua odotti oma huone, joka olisi voinut olla yhtä hyvin hotellihuone. Ainoastaan moottoroitu sairaalasänky ja hoitajien kutsulaite paljasti huoneen sairaalahuoneeksi. Huoneessa oli oma kylppäri, jääkaappi, nahkasohva, pöytä ja pari tuolia sekä parveke.

Näkymä ikkunasta ja parvekkeelta viereisen talon parkkihalliin. Siellä oli komeassa rivissä yhdeksän vanhaa Mersua. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mikä on noiden autojen tarina!

Vaihdettuani sairaalavaatteet päälleni, hoitaja tuli laittamaan tipan kämmenselkään ja otti samalla verikokeet. Vihdoin pääsin lepäämään! Tai niin kuvittelin... Vähän väliä hoitajat kävivät ottamassa verenpainetta ja mittaamassa kuumetta. Ruokaakin tuli jossain vaiheessa. Mikäli ymmärsin oikein, ruoka ei kuulu automaattisesti kaikille potilaille, mutta koska vakuutusyhtiö hoiti minun kulut, minulle tarjoiltiin ruoka kolmesti päivässä. Ja minulta käytiin aina kysymässä/soitettiin, mitä haluan syödä... Thaimaassa kun oltiin, tuli siinä muutamankin kerran tilattua pad thai (paistettua nuudelia), joka on ehdoton kestosuosikkini thairuuista. Yhtenä päivänä kukaan ei kysynyt, mitä haluaisin päivälliseksi ja mielenkiinnolla odotin, mitä sieltä tulee. Aika ihmeissäni olin, kun tarjottimelta paljastui kolme erilaista ruokalajia riisin seuraksi. Ei ihan standardi sairaala-annos suomalaisittain.

Olin muilta denguen sairastaneilta kuullut, että pahin vaihe alkaa kolmantena tai neljäntenä päivänä. Minulle se ensimmäinen päivä oli järkyttävä, joten olin kovasti tyytyväinen, että seuraavat päivät olivat huomattavasti siedettävämmät. Päänsärky oli ainoa lähes koko ajan itsestään muistuttava oire. Jännityksellä odotin, milloin alkaa lihaskivut ja mahdollinen verenvuoto. Sen sijaan, että uusia oireita olisi ilmestynyt, päänsärky alkoi laantua vähitellen ja kuumepiikit jäivät matalammiksi. Verenpaine oli melko alhaalla, mutta sen sijaan verihiutaleiden määrä, joka voi denguessa pudota hyvinkin alas, pysyi kohtuullisella tasolla, eikä laskenut missään vaiheessa alle sadan.

Lääkäri kävi päivittäin sekä aamulla että iltapäivällä katsomassa ja päivittämässä tilanteen. Minua hoiti oman ikäiseni thai mieslääkäri. Vaikka olin sairaalassa viikonlopun yli, sama lääkäri kävi joka päivä. Hän selitti erittäin perusteellisesti, millaisesta sairaudesta on kyse ja mitä voi olla odotettavissa seuraavissa vaiheissa. Tiesin siis hyvin, mitä edessä voi olla ja kun päivät kuluivat, eikä niitä pahoja oireita koskaan tullut, totesin olleeni hyvin onnellisessa asemassa. Lääkärin mukaan nopea hoitoon pääsy edesauttoi tilannetta, mutta dengueta on myös neljää eri sorttia ja tämä minun versio oli ilmeisen kesy.

Alun perin lääkäri arveli, että voisin joutua olemaan sairaalassa 7-10 päivää, mutta lopulta minut kotiutettiin viiden vuorokauden jälkeen. Siinä vaiheessa kuumetta ei enää ollut, päänsärky oli lakannut ja periaatteessa olo oli aika hyvä. Ainoa selkeä jäljellä oleva "oire" oli vetämätön olo. Tuntui, että ei ollut energiaa. Osaltaan laitoin sen ruuan piikkiin. Vaikka sain hyvää thairuokaa, se ei tuntunut antavan riittävästi energiaa. Nytkin, vielä viisi päivää sairaalasta pääsyn jälkeen, kipuilen saman ongelman kanssa. Täällä kun on hieman haastavaa kokata täysipainoista, tarpeeksi ravitsevaa ruokaa. Tietyt perusraaka-aineet kun puuttuu tai on hyvin rajoitetusti saatavilla.

Sairaalasta pääsyn jälkeen palasimme Pavinan kanssa Vientianeen ensin hieman shoppailtuamme Udon Thanissa. Onnistuin vihdoin hankkimaan hieman pähkinöitä ja siemeniä. Seuraavat pari yötä lepäilin Vientianessa ennen paluuta Luang Prabangiin keskiviikkona. Täällä olen nyt jatkanut lepäilyä ja keräillyt voimia, jotta voisin palata maanantaina töihin. Eilen kävin jo hieman kokeilemassa ulkoilmaelämää. Pyöräilin torille hakemaan vihanneksia ja hedelmiä viikonloppua varten. Kunnialla siitä reissusta selvisin ja huomenna olen jo päättänyt lähteä suorittamaan kunnon energiatankkauksen paikalliseen ainoaan meksikolaiseen ravintolaan. Josko tästä sitten pääsisi takaisin kiinni normaalielämään.