ESL-opettajan ensiaskeleet

Niin siinä sitten kävi, että parin vuoden tauon jälkeen palasin juurilleni, eli opettamaan. Jos edellinen opetusrupeama Pohnpeilla oli jotakin uutta ja haastavaa minulle, niin samaa voi sanoa tästäkin. Olen siis opettamassa englantia laolaisille oppilaille, joista enemmistöllä ei ole lainkaan englannin opiskelua taustalla. He ovat siis täysin ummikkoja. Ja minähän en puhu laon kieltä... Yhteistä kieltä ei ole, mutta siitä huolimatta heille pitäisi opettaa uusi kieli. Haasteita on siis jälleen, mutta sehän ei haittaa!

Meidän kielikeskus, Namtip Savan 3 English Center, on aloittanut toimintansa tämän vuoden alussa. Aluksi täällä oli kaksi paikallista opettajaa ja nyt meitä on kolme, kun minä liityin joukkoon. Koska kyseessä on kielikeskus, oppilaat tulevat meille tunniksi joka päivä maanantaista torstaihin. Pääasiassa opetus tapahtuu iltaisin, sillä päiväsaikaan oppilaat ovat normaaleissa kouluissaan. Nyt, kun on koulujen kesäloma-aika, meillä on myös aamutunteja.

Kun saavuin tänne tiistaina, käytin sen viikon opetuksen seuraamiseen. Hyvin nopeasti kävi ilmi, mitkä ovat suurimmat haasteet. Laon kielestä puuttuu tietyt äänteet täysin ja niinpä paikallisille englannin ääntäminen on erittäin haastavaa ja jotkut äänteet tuntuu ylitsepääsemättömän vaikeilta. Kun opettajatkin ovat paikallisia, ei oppilaille ole tähän mennessä kukaan pystynyt opettamaan oikeaa ääntämistä. Moni sana muuttaa oleellisesti merkitystään, kun lopusta jää puuttumaan tärkeä äänne. Esimerkkinä vaikkapa sana like (pitää/tykätä). K on yksi äänteistä, joka putoaa paikallisilta helposti pois. Niinpä like onkin lie (vale). Kun opettelimme luokkani kanssa "I like..." -rakennetta ja oppilaat jättivät loppu k:n ääntämättä, selitin heille, mitä lie tarkoittaa. Sen jälkeen k alkoi kummasti kuulumaan sanan lopussa.

Khammyn tuntia seuraamassa. Tätä ryhmää pääsin itsekin puolitoista viikkoa opettamaan.

Oman haasteensa oppimiseen paikallisten opettajien kanssa tuo myös se, että kun on se yhteinen kieli, sitä tulee käytettyä - ehkä liikaakin. Ei siis ole pakko oppia uutta kieltä. Minun kanssa saattaa olla ongelma, että ei ymmärrä aina kaikkia ohjeita tai edes uutta opetettavaa asiaa, mutta kun vaihtoehtona ei ole kuulla samaa omalla kielellä, oppilaat saavat jatkuvaa kielikylpyä ja oppivat väkisinkin melko nopeasti ainakin perusasiat.

Jo ennen tänne tuloani minulle oli kerrottu, että minulla tulee olemaan kaksi opetustuntia päivässä. Ensimmäisessä ryhmässä on yhdeksän oppilasta. He ovat aloittelija 2 tasolla. Toisessa ryhmässä on vain kaksi oppilasta - kaksi niin ujoa ja ihanaa nuorta miestä! Jos toinen ei jostain syystä pääse tunnille, ei toinenkaan tule. Nämä nuorukaiset ovat alemmalla keskitasolla, mutta kommunikointi on edelleen kovasti haasteellista. Vaan uskoisin, että ennen kuin tämä kalenterivuosi on lopussa, moni oppilaistani kykenee jo jutustelemaan ainakin vähän. Nyt keskustelua ei synny vielä kenenkään kanssa. Oppilaat kykenevät vasta hyvin yksinkertaisiin kirjasta opittuihin vuoropuheluihin.

Neen tuntia seuraamassa. Tämä ryhmä siirtyikin sitten minulle toisen viikon alussa.

Toisen viikon alussa otin omat ryhmäni hoiviini. Ensimmäiset kaksi päivää sainkin nauttia tästä rennosta työrytmistä. Kaksi tuntia opetusta päivässä on aika mukavaa! On kerrankin aikaa suunnitella ja valmistella tunnit kunnolla! Vaan kolmannen päivän aamuna Khammy, johtajaopettaja, laittoi viestiä, että hänelle nousi illalla kuume ja hän lähtee sairaalaan verikokeisiin. Minulle siis lankesi hänen aamutuntinsa. Ja niitä tunteja pidinkin sitten lopun viikkoa ja vielä seuraavankin. Dengue-kuume kun piti Khammyn tovin pois töistä.

Siinä Khammyn sairastamista seuratessani totesin, että se, mitä olin Laosin sairaanhoidon tilasta tilasta kuullut, pitää täysin paikkansa. Ensin Khammy sai väärän diagnoosin - malaria. Lääkkeeksi annettiin parasetamolia ja lähetettiin kotiin sairastamaan! Onneksi seuraavana päivänä, kun olo kävi huonommaksi, Khammy lähti toiseen sairaalaan, jossa dengue todettiin. Dengueen taas ei ole lääkkeitä olemassakaan, kun kyseessä on virus, mutta nyt Khammy otettiin sairaalaan sisälle. Äiti tuli Vientianesta pitämään tyttärestään huolta. Sairaala kun ei tarjoa muuta kuin hoitoa. Äiti piti huolen ruuasta ja kaiksesta muusta tarpeellisesta. Kun kävin Khammya katsomassa ja kysyin, voisinko tuoda hänelle jotain, hän pyysi tekemään kasviskeittoa. Sitä hänelle kokkailin ja kiikutin syötäväksi.

Onneksi itsellä on lähettävän järjestön puolesta erittäin kattava vakuutus ja Bangkokin orientaatiojaksolla meille todettiin, että jos täällä iskee malaria, dengue tai joku muu vakava sairaalahoitoa tarvitseva sairaus, niin mitä todennäköisemmin edessä on Bangkokin reissu vakuutusyhtiön piikkiin. Noh, onhan minulla jo kokemusta tästä vakuutusyhtiön piikkiin reissaamista... Ambulanssilento Kosraelta Brisbaneen oli kyllä ikimuistoinen kokemus! Toivottavasti se kuitenkin jäi once in a lifetime -kokemukseksi.

Oma luokkahuoneeni, missä ei aikaisemmin ollut vielä ensimmäistäkään tuntia pidetty, odottamassa oppilaita. 

Khammyn aamutunnin kanssa kaksi opetustuntia päivässä vaihtui siis kolmeksi, mutta ei siinä vielä kaikki! Ensimmäisen opetusviikon jälkeen viikonloppuna koululle ilmestyi paikallinen lääkäri, joka kysyi, voisinko antaa hänelle yksityistunteja. Hän kun on lähdössä syyskuussa jatkamaan opintojaan Azerbaizaniin ja haluaisi prepata lukemis- ja kirjoittamistaitojaan ennen lähtöä. Hän kun ei ole aikaisemmin opiskellut englanniksi. Totesin, että mikäs siinä, jos se koululle sopii ja sopihan se. Kaikki lisätulo on tervetullutta. Niinpä iltaisin kahden tunnin sijasta opetan nyt kolme tuntia. Ja täällä muuten oppitunti on 60 minuuttia ja tuntien väleissä ei ole taukoja - oppilaat kun vaihtuvat. Vaan ope ei vaihdu... Hyvin täytyykin olla kaikki suunniteltu, että lennosta siirtyy seuraavan ryhmän opetukseen. Oman haasteensa tuo, jos luonnolliset tarpeet yllättää kesken kolmen tunnin session. Silloin ei auta kuin ryhmän vaihtuessa kipaista pikaisesti hotelli helpotukseen ja antaa oppilaiden odottaa hetken.

Suomalaiseen koulu- ja arviointisysteemiin tottuneena täällä joutuu hieman opettelemaan uusia tapoja. Arvosanat perustuu prosentteihin. Kaikki siis arvostellaan pisteyttämällä. Myös työkirja. Hieman hassulta tuntuu, että työkirjasta annetaan arvosana, mutta sillä mennään. Kirjallisia "läksynkuulusteluja" pidetään jokaisesta kappaleesta vähintäänkin kieliopista ja sanoista. Kotitehtävät on täällä mielenkiintoinen juttu. Valtaosa oppilaista tekee kotitehtävät jo koulussa tai tulee hyvissä ajoin ennen seuraavan päivän tuntia ja tekee ne yhdessä toisten kanssa (tai kopio toisten kirjasta). Kotiharjoittelua taitaa hyvin harva oikeasti harrastaa.

Tämä sai hymyn huulille! Uusina sanoina oli opeteltu niin singing (laulaa) kuin swimming (uida). Liekö singmwing sitten laulaen uimista? 

Huomenna pitäisi olla paluu normaaliin aikatauluun, eli aamutunnit jää minulta pois Khammyn palatessa töihin. Tosin mielenkiinnolla odotan, ilmestyykö minulle myös toinen yksityisoppilas. Tuo lääkärioppilaani kun kyseli, josko voisin hänen ystävälleen antaa tunteja lähinnä puhumiseen keskittyen. Saa nähdä, koska tuo ystävä ilmestyy itse asiaa kyselemään - jos lopulta lainkaan ilmestyy. Mielellään sitä kyllä on avuksi, jos vain voi. Siksihän tänne on tultu!

Tämä kuva on kiertänyt ahkerasti FB:ssa. Se kiteyttää loistavasti ajatukseni juuri nyt. Tämän kun saisi jokaisen oppilaan sisäistämään ja uskomaan!

Vielä lopuksi täytyy todeta, että täällä valkoihoisena eläminen tarkoittaa sitä, että kun tuonne keskustaan lähtee, voi hyvinkin helposti löytää itsensä sielläkin "töistä". Valkoihoinen kun tarkoittaa samaa kuin englannin kielen taitoa. Täällä englantia opetetaan kyllä jonkun verran koulussakin, mutta kunnollisen kielitaidon halutessaan täkäläiset hakeutuvat joko kielikeskuksiin tai temppeliin, missä vapaaehtoiset opettevat ilmaiseksi englantia kaikille halukkaille. Kun kieltä sitten opiskelee, sitä haluaa myös käyttää. Niinpä keskustassa kulkiessa paikalliset nuoret saattavat pysäyttää ja kysyä, olisiko hetki aikaa jutella heidän kanssaan, että he voisivat harjoittaa kielitaitoaan. Alla olevan kuvan pojat tulivat luokseni puistossa ja olivat kovasti kiitollisia, kun minulla oli aikaa jutustella heidän kanssaan.