KK -KL - Penang

Paratiisiviikon jälkeen vuorossa oli taas muutama päivä kaupunkielämää ja reissaamista. Tosi haikein mielin jätin paratiisin taakseni ja palasin maanantaina Kota Kinabaluun. Lento Kuala Lumpuriin olisi keskiviikkona. Tiistaille olin suunnitellut vierailua Tamparuliin, missä on kuuluisa upside-down talo sekä adventtikirkon Sabahin päämaja ja koulut (ala- ja yläkoulu). Pikkubussilla matkasin Tamparuliin, missä kuski jätti minut upside-down talon eteen, päätien varteen. Hassu talo on rakennettu ihan vaan turisteja varten. Talo esittelee perinteistä Sabahilaista asumista, mutta ylösalaisin. Talon sisällä kuvaaminen oli kiellettyä, mutta ulkopuolella sai kuvata vapaasti. Sisään pääsi oppaan kanssa. Minä sain yksityisoppaan, nuoren, mukavan miehen. Hän kertoili talon sisustuksesta seikkaperäisesti ja tulipa siinä jutusteltua kaikkea muutakin. Kävi ilmi, että miehen äiti on adventisti ja sain hyvät ohjeet, mistä löydän kirkon kampuksen. 

Upside-down talo.

Talokierroksen tehtyäni istahdin ravintolaan nauttimaan lasillisen juuri puristettua omenamehua ja valmistauduin kävelymatkaan keskustaan, mistä löytäisin kirkon kampuksen. Aurinko paahtoi taas täydeltä taivaalta, joten käveleminen asfalttitien reunaa pitkin oli lämmin urakka. Matkaa oli ehkä pari kilometriä. Jalassa minulla oli varvastossut, jotka olivat palvelleet uskollisesti Fidziltä saakka, mutta nyt alkoi tuntua, että pohjat olivat jo niin kuluneet, että niillä ei ollut enää kovin kiva kävellä. Totesin olevan aika hankkia ehkäpä jo ihan kunnolliset sandaalit, joilla on hyvä kävellä.

Kuuma kävely palkittiin. Lopulta edessä oli Adventtikirkon päämaja ja yläkoulu. Astelin sisään kampuksen portista ja jatkoin matkaani tietä pitkin peremmälle. Ensin vastaan tuli kirkko ja ihan tien perillä oli alakoulu. Koululaiset olivat juuri lopettaneet koulupäivän ja olivat lähdössä kotiin. Astuin koulun portista sisään vehreään puutarhaan, jossa koulurakennukset sijaitsivat. Oppilaat tervehtivät iloisesti. Onnistuin löytämään myös yhden opettajan, jonka kanssa aloimme jutustella. Kerroin olevani opettaja ja haaveilevani työstä ulkomailla, ehkäpä juuri Malesiassa. Opettaja totesi heti, että heidän koulussa on kova tarve apuvoimille. Harmittavasti rehtori ei sattunut vaan olemaan paikalla. Hetken päästä paikalle tuli toinenkin opettaja, ensimmäisen sisko. Juttelimme pitkät tovit ja yhtäkkiä tuo sisko totesi, että nyt toimistosta kuuluu rehtorin ääni. Hän kävi katsomassa ja siellähän rehtori oli. Hän oli kovasti kiinnostunut saamaan minut töihin koululle, mutta ensin piti selvittää viranomaisilta mahdollisuudet ulkomaalaisen palkkaamiseen. Valitettavasti tämä tiedustelu ei tuottanut toivottua tulosta. Yksityiskouluille ei ole luvallista palkasta ulkomaista työvoimaa. Mutta ehkäpä palaan koululle vielä jonakin päivänä vapaaehtoisena...

Alakoulun yksi siipi puutarhan keskellä.

Illalla kävin tutustumassa KK:n yhteen ostoskeskukseen kengät ja vyö mielessä. On jo pitkään tahtonut olla hankaluuksia housujen jalassa pysymisessä. :) Kengät jäi löytymättä, mutta vyö löytyi ja kylläpä tuntui mukavalta, kun ei tarvinnut koko aikaa nostella enää housuja.

Siinä shoppailun lomassa kävin myös syömässä ostoskeskuksen food courtissa. Siellä muutama nuori muslimityttö bongasi minut, mutta he eivät halunneet häiritä syömistäni. Myöhemmin, kun olin syönyt ja takaisin shoppailemassa, tytöt tulivat luokseni ja kysyivät, saisivatko he haastatella minua opintoihinsa liittyen. Mikäs siinä. Etsimme rauhallisen paikan, missä tytöt saivat videoitua haastattelun. He kyselivät ajatuksiani Malesiasta ja erityisesti Sabahista matkailijan näkökulmasta. Miten palvelut pelaavat, mitä pidän säästä, ruuasta, ihmisistä jne. Puhuttiin siinä myös ajankohtaisista asioista, kuten Malesian lentoyhtiötä kohdanneista lento-onnettomuuksista.

Haastattelijat ja haastateltava

Keskiviikkona jätin sitten Borneon taakseni ja siirryin mantereen puolelle Kuala Lumpuriin. Ajatus suurkaupungista ei tuntunut ollenkaan houkuttelevalta ihanan rannalla vietetyn viikon jälkeen. Mutta pitihän tuo metropoli nähdä. En halunnut siellä kuitenkaan viipyä kahta yötä pidempään. KL:n lentokenttä sijaitsee reippaasti kaupungin ulkopuolella, mutta onneksi kentältä pääsee kaupunkiin pikajunalla, jolla matka kestää vain puolisen tuntia. Rautatieasemalta vaihdoin metroon, jolla pääsin lähelle hostelliani, Central Marketin kupeeseen. Ensimmäisenä iltana kävin hieman katselemassa lähiympäristöä, lähinnä China Townia. Pääsin heti kokemaan myös KL:n trooppisen sateen. Aivan hetkessä auringonpaiste vaihtui kaatosateeksi, jota kesti ehkä kymmenisen minuuttia ja sitten paistoi taas aurinko. Onneksi China Townin pääkatu on katettu, joten sade ei haitannut.

Torstain olin varannut shoppailuun ja pakollisten nähtävyyksien bongaamiseen. Hyppäsin ensin metroon ja hurautin Petronas-tornien juurelle. Tornien välissä on yksi kaupungin suosituimmista ostoskeskuksista. Ulkopuolelta puolestaan löytyy upea puistoalue, jossa yllättäen(?) oli pari geokätköäkin. Nautiskelin täällä lähinnä puistosta ja kätköilyistä. Kätköt löydettyäni ja torneja tarpeeksi kuvattuani lähdin etsimään bussia kultaiseen kolmioon, joka on KL:n iso ostoskeskusten keskittymä. Sieltä ajattelin etsiä ne sandaalit. Onnistuin löytämään ilmaisen citybussin, jolla pääsin suoraan haluamaani paikkaan. Shoppailu ei napannut yhtään, mutta pakotin itseni etsimään kenkäkauppoja. Onnistuin löytämään paikallisten suosimasta ostoskeskuksesta pienen kenkäkaupan, joka myi laadukkaan oloisia kenkiä. Heiltä löytyi jopa isojakin kokoja ja niinpä sain vihdoin jalkaani kunnon sandaalit varvastossujen tilalle.

Kuuluisat Petronas-tornit

Perjantaina jatkoin matkaa Penangin saarelle. Matkaa oli sen verran, että olin varannut lentolipun, ettei tarvinnut matkustaa bussilla koko päivää. Nyt kun kotiinpaluu häämöttää pelottavan lähellä, ei halua enää käyttää yhtään ylimääräistä aikaa siirtymisiin. KL:n lentokentällä sain viestin Dr Selvalta. Hän kyseli, missä olen ja olenko kuullut uutisia Sandakanista (missä olimme siis reilu viikko aikaisemmin olleet). Siellä oli taas ollut kidnappaus. Tällä kertaa uhreina olivat paikalliset ihmiset, eikä turistit, mutta täytyy sanoa, että valtavaa kiitollisuutta tunsin (taas kerran), että omassa matkassa on ollut suojelusenkelit mukana koko ajan, eikä mitään pahaa ole tapahtunut.

Penangin saarella olin valinnut päämääräkseni Batu Ferringhin, saaren pohjoisrannalla sijaitsevan rantapaikan. Lentokentältä pääsi perille paikallisbussilla, mutta matka kesti lähes kaksi tuntia. Liikennettä oli tosi paljon ja bussi mateli ruuhkassa. 17 km matka kesti tunnin! Juomaveteni oli lopussa, nälkä kurni ja väsytti. Majapaikkaa ei ollut varattuna, joten edessä oli sen metsästäminen. Kun hyppäsin bussista BAtu Ferringhissä, nappasin ensimmäisestä kojusta pullon vettä ja lähdin talsimaan kohti rantaa, missä oli pieni rauhallinen kadunpätkä, jonka varrella oli muutama edullinen Guest House. Rannalle päästyäni yhdestä kojusta ilmestyi mies, joka kysyi, etsinkö majoitusta. Hän vei minut katsomaan yhtä Guest Housea. Huoneet ja paikka muutenkin olivat siistit ja hinnan sain tingattua 60 RM/yö (15€). En vaivautunut katsomaan muita paikkoja, vaan jäin tähän.

Yksi Guest Houseni iso plussa on merelle avautuva terassi. Tässä sitä nytkin istuskellaan mukavasti nojatuolissa kirjoittamassa.

Batu Ferringhi on aikanaan ollut yksi Malesian suosituimpia turistikohteita, mutta Langawi on syönyt paikan suosiota. Sehän sopi minulle. Iltaisin täällä on kyllä melkoinen vilinä pääkadulla, minkä varteen kauppiaat levittävät kojunsa. Rannalla on hyvin tilaa ja ihan rauhallisiakin paikkoja löytyy. Ensimmäisenä iltana söin päivällliseni rannalla ja sen jälkeen lähdin etsimään pääkadun varresta tuoreita hedelmiä. Yhden kojun edessä myyjä yritti kovasti tarjota ilmaiseksi banaania. En tarttunut tarjoukseen, sillä banaanin jälkeen tarjolla olisi ollut taatusti vaikka mitä maksullista. Samaan aikaan paikalla oli myös nuori mies, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan ja naureskelimme "ilmaisille" banaaneille. Jostain kumman syystä jatkoimme juttua tuon nuorukaisen kanssa jatkaessamme matkaa samaan suuntaan. Mies oli Moskovassa asuva kazakstanilainen, Ayat. Hän oli myös yksin reissussa. Hän kertoi suunnittelevansa mennä seuraavana päivänä lähellä sijaitsevaan kansallispuistoon ja kysyi, haluaisinko lähteä mukaan. Kiinnostuin asiasta ja sovimme olevamme yhteydessä seuraavana päivänä asian tiimoilta. Vaihdoimme puhelinnumeroita, että pystymme viestittelemään WhatsAppissa. Lopulta huomasimme koko illan vierähtäneen jutellessa ja kävellessä. 

Seuraavana päivänä lähdimme sitten kansallispuistoon. Ayat ei ollut ehtinyt syödä vielä lounasta, joten hänellä oli take away lounas mukana. Bussilla pääsimme puiston portille, missä rekisteröidyimme puiston vieraiksi. Sisäänpääsy oli ilmainen. Lähdimme suuntaamaan kulkumme rantaa pitkin vievää polkua pitkin kohti Monkey Beachiä. Matkaan kului kummasti aikaa, kun vähän väliä pysähdyimme ottamaan valokuvia. Ayat on valokuvauksen puoliammattilainen ja täytyy sanoa, että näky oli aika hassu, kun hän kuvasi minun pienellä taskukameralla ammattilaisen ottein. :) 

Monkey Beachiä lähestyessämme alkoi puista kuulua ääniä ja siellähän ne apinat olivat! Ensin meitä tuli "tervehtimään" isohko urosapina. Se tuli hyvin lähelle ja oli kovasti kiinnostunut meistä. Siinä vaiheessa tajusin, että meillähän on mukana pussillinen eväsbanaaneja. Apina oli varmaankin haistanut ne! Pussi oli Ayatin kädessä. Kehotin häntä pitämään pussista hyvää huolta, muuten se olisi hetken päästä apinanruokaa. Pian puista alkoi kuulua lisää ääniä ja vähitellen meitä ympäröi jo pieni lauma apinoita. Sillä kohdalla oli sopivasti hyvän näköinen kiipeilypuu, johon Ayat kiipesi kuvattavaksi. Banaanit ja Ayatin eväspussi jäivät minulle. Kuvasin Ayatia oksalla, kun yhtäkkiä iso urosapina hyökkäsi kädessäni olevien pussien kimppuun. Sain huitaistua apinan kauemmas, mutta apina oli onnistunut repäisemään auki Ayatin eväspussin ja sai napattua sieltä leipäpussin ja ketsuppia. Tyytyväisenä se siirtyi hieman kauemmas saaliinsa kanssa ja alkoi repimään pusseja auki. Hetkessä kaikki muutkin apinat olivat aivan lähelläni. Tilanne alkoi vaikuttaa jo hitusen uhkaavalta. Apinat olivat melko aggressiivisen oloisia. Ne olivat haistaneet ruuan ja halusivat osansa. Koin oloni turvattomaksi ja ojensin pussit Ayatille puuhun. Ja saman tien yksi apina oli Ayatin seurana puussa! Ayat pakkasi ruuat reppuunsa, jonka ojensi takaisin minulle, jotta hänen olisi helpompi tulla alas puusta. Samaan aikaan rappusten alapäähän ilmestyi perhe kolmen pienen lapsen kanssa. Heidän piti nousta rappuset ylös jatkaakseen matkaa. Kun isä nousi rappusille pienen pojan kanssa, yksi apina alkoi sähistä uhkaavasti pojalle ja irvisti pahasti. Poika pelästyi pahan kerran ja säntäsi takaisin alas itkien. Apinat vaikuttivat nyt hyvin hyökkääviltä. Isä haki rannalta ison kepakon, jonka kanssa hän tuli takaisin rappusille voidakseen pelotella apinat tiehensä. Tässä vaiheessa Ayatkin pääsi puusta alas. Isä onnistui pääsemään pojan kanssa rappuset ylös, mutta äiti oli vielä alhaalla vauvan ja pienen tytön kanssa. Pikkutyttö ei millään uskaltanut rappusille, vaikka apinat olivat nyt hieman kauempana. Ayat nappasi tytön syliinsä, jutteli rauhoittavasti ja kantoi hänet äidin kantaessa vauvan ylös. Täytyy sanoa, että kun tilanne oli ohi ja olimme turvallisesti rannalla, sydän pamppaili melkoisesti. En ole ennen törmännyt niin uhkaavasti käyttäytyviin apinoihin!

Ayat ja apina puussa.

Rannalla istuimme alas rauhoittumaan. Ayat söi eväänsä - ne mitä apinan hyökkäyksessä oli vielä säästynyt. Sitten alkoi kuvaussessio! Ja wau, mitä kuvia Ayat ottikaan...

Näin sitä lennetään, kun kuvaaja osaa hommansa. :)

Kun palasimme puistosta takaisin ihmisten ilmoille, otimme bussin takaisin Batu Ferringhiin. Bussiin nousi porukka, jotka kaikki olivat samasta Guest Housesta mihin Ayat on majoittunut. Myös Guest Housen manageri oli porukassa mukana. Koko poppoo istui taaksemme ja manageri totesi siinä hyvin ilmastoidussa bussissa, että tämähän on kuin suomalainen sää, johon minä totesin, että todellakin! Siihen taas takapenkin väki katsoi hieman ihmeissään ja kysyi, että oletkos sinäkin Suomesta. Meitä olikin yllättäen neljä suomalaista samassa bussissa! Ja kas kummaa, Ayatillekin löytyi maannainen, toinen kazakstanilainen.

Tunnelma korkealla linja-autossa!

Liekö syynä kamerasta puuttuva apinasuodatin, mutta kamerani alkoi temppuilla (niistä apinoista tuli otettua melko monta kuvaa). Välillä oli lähes mahdotonta saada siihen virta päälle, kun se herjasi objektiivivirheestä. Kun virran lopulta sai päälle, sitä ei saanut sammutettua. Hieman aikaisemmin oli ollut jo vaikeuksia saada kuvaa tarkennettua. Edellinen kamerani käyttäytyi juuri samalla tavalla tarkentamisen kanssa ennen kuin se lopulta hajosi. Niinpä totesin, että taitaa tämäkin olla nyt tiensä päässä. Oudolta vaan tuntui, että kamera on vasta kaksi vuotta vanha. Vaan eipä nämä nykylaitteet tunnu kestävän kovin kauaa. Huoneessani yritin saada kameraa sammutetuksi, mutta se ei tahtonut sammua. Objektiivi pysyi sitkeästi ulkona, vaikka mitä yritti. Lopulta päätin avittaa objektiivin sisään vetäytymistä käyttämällä hieman raakaa voimaa ja lopputulos näkyy kuvasta... 

Kamera hieman useammassa osassa kuin pitäisi... Oli siis aika marssia kameraostoksille. Malesiahan on tunnetusti edullinen paikka ostaa moisia laitteita, joten seuraavana päivänä suuntasin Georgetowniin ostoksille. Pyysin Ayatin kaveriksi mukaan asiantuntijaksi. Reissu oli pettymys. Löysimme joitakin kamerakojuja, mutta hinnat olivat kovat ja valikoima tosi surkea. Täytynee siis odottaa Bangkokiin saakka ja tyytyä kuvaamaan siihen saakka kännykällä. Vähän kutkuttelee ajatus ostaa hieman parempi kamera seuraavaksi. Reissun aikana on useampaan otteeseen kaivannut jonkinlaista järjestelmäkameraa. Josko nyt olisi aika hankkia se alottelijalle sopiva, edullinen järkkäri. Jos jollakulla on hyviä vinkkejä edullisesta aloittelevan harrastajan järkkäristä, otetaan vinkit mieluusti vastaan!

Vaikka "oikea" kamera nyt olikin poissa pelistä, piti ne auringonlaskukuvat silti saada, kun kerran oli kuvaaja käytettävissä. Niinpä iPhonen kanssa parkkeerattiin illalla rannalle ihailemaan auringonlaskua ja ottamaan kuvia. Ihan ei iPhone vedä vertoja Canonille, mutta saatiin sitä silti joitain ihan kivoja kuvia.

Auringonlaskua ihailemassa.

Ayat oli majapaikassaan saanut joltakin esitteen Penanginvuoresta. Se on kuulemma paikka, jossa on käytävä, että voi ylipäänsä sanoa käyneensä Penangilla. Niinpä päätimme seuraavana päivänä suunnata vuorelle. Ensin piti ottaa bussi Georgetowniin ja vaihtaa siellä toiseen bussiin, millä pääsi vuoren juurelle, mistä juna ylös lähti. Juna maksoi 30 RM (7,50€) hengeltä (meno-paluu). Junamatka oli aika huikea, kun kiivettiin ylös jyrkkää vuoren rinnettä. Matkalla tuli vastaan alaspäin tuleva juna. Tosi tarkkaa sekuntipeliä junien kulku on, sillä kohtauspaikalla oli hyvin lyhyellä matkalla kahdet raiteet. Muuten koko matkan oli vain yhdet raiteet käytössä. 

Näkymä ylhäältä vuorelta alas kaupunkiin ja saarelle muutenkin oli huikea! Keli oli hitusen utuinen, joten kuviin ei saanut (kunnolla) näkymään saarelta mantereelle johtavaa, Aasian pisintä, siltaa. Tosi mukava oli vuorella hieman kävellä ja nauttia raikkaasta vuoristoilmasta. Tosin ei siellä ollut ollenkaan niin paljon viileämpää kuin olin odottanut.

Näkymä Penanginvuorelta alas Georgetowniin.

Paluumatkalla nuori seuralaiseni oli aivan uupunut. Hän oli nukkunut huonosti edelliset yöt kärsiessään vielä aikaerosta. Bussissa Nukku-Matti kuitenkin yllätti ja Ayat nuokkui vieressäni pää retkahdellen. Tarjosin olkapäätäni ja huiviani hänelle "tyynyksi", jotta nukkuminen olisi edes hitusen mukavampaa. Uninen nuorukainen otti tyytyväisenä tarjouksen vastaan ja jatkoi uniaan olkapäähääni nojaten.

Enpä olisi tänne tullessani osannut odottaa, että tapaisin 23-vuotiaan musliminuorukaisen, jonka kanssa ystävystyisin ja saisin nauttia saaren elämästä. Koskaan ei voi tietää, kenet matkallaa tapaa ja kenen kanssa tiet hetken kulkevat yhtä matkaa. Äärettömän kiitollinen olen tästä tapaamisesta. Se avarsi suunnattomasti ajatusmaailmaani ja antoi valtavasti iloa tähän hetkeen!

Toinen mielenkiintoinen tapaaminen sattui rannalla, kun olin viettämässä rentoa rantapäivää Guest Houseni edessä. Makoilin rantamatolla, kun viereisen päivänvarjon alle tuli mies. Hän alkoi jutella minulle ja istahti viereeni hiekalle. Aika pian kävi ilmi, että mies on kuukausi sitten menettänyt moottoripyöräonnettomuudessa 18-vuotiaan poikansa. Keskustelussa selvisi, että mies on hindu ja minä kristitty. Tunsin itseni niin avuttomaksi miehen surun edessä. Mitä sanoa lohdutukseksi poikaansa surevalle hindumiehelle? 

Muutenkin tässä on itsekin suurten tunteiden myllerryksessä. Tajuntaani on karulla tavalla tunkeutunut fakta, että matkani on pian ohi. Enää puolitoista viikkoa paluulentoon. Olin ajatellut viettäväni viimeisen kuukauden Thaimaassa, mutta jotenkin en ole halunnutkaan mennä Thaimaahan. Sinne meno tuntuu lopulta, kun paluulento on Bangkokista. Tänä aamuna, kun kävelin takaisin Guest Houseeni aamiaiselta, paluun läheisyys iski tajuntaani rajusti. Itku tuli. Olen saanut kokea jotain niin järisyttävää, että paluu Suomeen tuntuu todella vaikealta. Voiko kaiken tämän koetun jälkeen sopeutua takaisin suomalaiseen oravanpyörään? Tällä hetkellä ajatus tuntuu mahdottomalta. Toivottavasti syksy tuo tullessaan uudet kuviot, jossakin vielä tuntemattomassa paikassa...

Borneon pohjoisimmassa kolkassa

Huikean hienoja auringonlaskuja, riippumatossa makoilua, kolme kilometriä valkoista hiekkarantaa, uimista, rantakävelyjä, erinäisiä eläimiä, kitisevä sänky, haiseva vessa, hymyjä ja hyvää mieltä - niistä (ja vähän muustakin) koostui viikko paratiisissani nimeltään Tip of Borneo.

Näin upea auringonlasku oli vastassa heti ensimmäisenä iltana.

Road tripin jälkeen tiistaiaamuna Dr Selva ja Mimie heittivät minut aamulla Kudatin bussille. Oli aivan ihanaa päästä takaisin paratiisiin, mutta ihanaa oli ollut viettää aikaa rakkaiden uusien ystävienkin kanssa. Itku pääsi, kun bussiin nousin ystäväni hyvästelyäni. Onneksi nykytekniikalla yhteydenpito on helppoa ja nopeaa. 

Tällä kertaa matka Kudatiin oli huomattavasti miellyttävämpi kuin edellisellä kerralla. Olin niin onnellinen, että olin löytänyt tämän kunnon bussin. Enää ei tarvinnut istua ahtaasti ja kuumasti reppu sylissä jaetussa taksissa vaan sai valloittaa puolityhjästä bussista kaksi paikkaa - yhden itselleen ja toisen repulle. :) Tulipa siinä jopa hieman torkahdettuakin matkan aikana ja niin olin virkeänä Kudatissa juuri oikeaan aikaan. Bussiasemalta kävelin parisataa metriä Ria-hotellille, mistä kyyti eteenpäin lähti. Ehdin käydä vessassa, ostaa kylmän juoman ja istua pöytään, kun minua lähestyi paikallinen nuori mies kysyen, olenko Merza. :) Mies nappasi rinkkani, minä repun ja juoman ja seurasin miestä autoon.

Matkalla pysähdyimme supermarkettiin ja käytin tilaisuuden hyväkseni. Varasin useamman pullon juomavettä mukaan, kun se taatusti oli halvempaa marketissa kuin perillä. Tommy's Placessa vastassa oli tuttu nuori nainen, Susan, vastaanottamassa. Olin varannut sänkypaikan makuusalista, jossa oli kahdeksan sänkyä. Vessa ja suihku olivat huoneen yhteydessä omissa erillisissä kopeissaan. Koko viikon sain nauttia omasta privaattihuoneesta, sillä muita matkalaisia ei makuusaliin ilmaantunut. Minuahan se ei haitannut ollenkaan. :) Sen sijaan muita olisi saattanut haitata nukkuminen samassa huoneessa, sillä sänky, missä nukuin, osoittautui kovaksi kitisijäksi. Joka kerta, kun vähääkään liikahdin, sänky kitisi hyvän tovin. Itse on siihen onneksi herännyt, mutta aina sänkyyn mennessä tuon noteerasi.

Oma pikku terassini.

Päivät paratiisissa muotoutuivat hyvinkin samaa kaavaa noudattavaksi. Aamulla, kun olin ensin rauhassa heräillyt ja antanut nälänkin herätä, kävelin rantaa pitkin Tip Top -ravintolaan aamiaiselle. Siellä sai healthy combon (hedelmälautanen, iso mukillinen tuorepuristettua mehua ja pari paahtoleipää, jotka vaihdoin aina paistettuun kananmunaan) 12 ringgitillä (3€), kun oman ravintolan vegeaamiainen (lautasellinen kaurapuuroa (päällä muutama rusina), pari siivua vesimelonia ja kuppi teetä tai kahvia) maksoi 10 RM (2,50€). Tip Topin aamiainen oli niin huikean hyvä, että mielelläni tuon pienen aamukävelyn (olisiko ollut 1,5 km suuntaansa) reippailin päästäkseni herkuttelemaan. Paluumatkat kestivät aina hieman pidempään, kun matkan varrella tuli pulahdettua useampaan otteeseen mereen.

Päivät kuluivat leppoisasti riippumatossa lukien ja välillä torkahdellen. Kun nälkä alkoi kurnia, sitä sai siirrettyä sopivasti, kun tallusteli Tommy's Placen ravintolaan. Jos tuli liian kuuma, kävin meressä välillä vilvoittelemassa. Enää ei vesi täällä ollut kylmää. Ihan ihmetytti, miten se olikin ollut niin kylmää silloin ensimmäisellä kerralla. Nyt vesi oli juuri niin lämmintä kuin näissä oloissa voi odottaa. Eli linnunmaitoa. :) Riippumatot oli sijoitettu Tommy's Placen ja rannan välissä olevaan pieneen mäntymetsään! Täällä tosiaankin rannalla oli mäntyjä, eikä palmuja. 

Riippumattorivistö mäntyjen varjossa.

Hyvissä ajoin ennen auringonlaskua kävin suihkussa, vedin pitkät housut jalkaan ja käpöttelin mäelle, sinne Borneon oikeasti pohjoisimpaan kolkkaan ihailemaan auringonlaskua. Parina iltana seurasin tuon luonnon värinäytelmän rantahiekalla istuen, mutta muina iltoina kiipesin mäelle. Mäki olikin suosittu paikka iltaisin. Paikallisia tuli joka ilta useita autollisia ja turistejakin näkyi aina. Enkä yhtään ihmettele paikan suosiota! Ylhäältä mäeltä avautui upea näkymä merelle ja sieltä oli oikein hyvä seurata, kuinka aurinko hiljalleen painui meren syleilyyn. Hätäisimmät lähtivät jo tässä vaiheessa, mutta hienoin väriloisto oli vielä edessä. Auringon laskettua taivas alkoi vähitellen punertua ja joka ikinen ilta taivas hehkui erinäköisenä. Vasta viimeisten valonsäteiden kadottua maltoin nousta ja siirtyä mäellä sijaitsevaan ravintolaan päivälliselle.

Sinne se on painumassa mereen...

Näitä luonnon muovaamia rappusia pitkin laskeuduin yhtenä iltana alas mäeltä ja kävin ihan pohjoisimmassa kolkassa, mihin maata myöten Borneolla pääsee.

Kivellä oli mukava istuskella auringonlaskua katselemassa. Ei tarvinnut istuinalustaa, ettei tulisi kylmä. Sen sijaan kivi oli niin lämmin, että melkein peppua poltti. :D

Auringon laskettua yhtenä iltana seurasi tällainen väriloisto.

Päivällisen sain nauttia joka ilta ainoana asiakkaana mäen päällä olevassa ravintolassa. Sain erittäin hyvää palvelua ja hinta-laatusuhteeltaan hyvää ruokaa. Menusta en tosin ymmärtänyt juuri mitään, kun se oli vain paikallisella kielellä. Henkilökunnan kielitaito oli hieman vajavaista, mutta joka ilta sain eteeni erilaisen kasvisruuan. Yhtenä iltana kysyin munakoisoa ja sitähän löytyi. Pyysin, että annokseen tulisi valkosipulia, mutta tarjoilija pahoitteli, että valkosipulia ei ole. Sen sijaan olisi jotain muuta, mitä hän ei englanniksi osannut sanoa. Kun sitten sain annoksen eteeni, totesin heti, että olihan siinä valkosipulia... Juomaksi tilasin joka ilta jotain tuorepuristettua mehua. Mehut olivat tässä ravintolassa käsittämättömän halpoja, vain 3,50 RM eli alle euron. Muualla pyydettiin 8 RM eli 2 €.

Syötyäni oli aina jo pilkkopimeää. Tähtien tuikkiessa taivaalla kävelin takaisin majapaikkaani. Sirkat sirittivät ja tunnelma oli jotekin epätodellinen. Perillä terassillani ulkovalon ympärillä parveili valtava määrä pieniä liskoja saalistamassa valon ympärille kerääntyneitä hyönteisiä. Jokunen ötökkä eksyi välillä huoneenkin puolelle. Yhtenä päivänä, kun menin huoneeseeni, seinällä, sängyn yläpuolella, tuijotti vastaan suurin ikinä näkemäni hämähäkki. Kun en näiden täkäläisten hämppisten myrkyllisyydestä tiedä, katsoin parhaaksi käydä hakemassa jonkun henkilökunnasta paikalle. Yksi mies tulikin ja yritti yläsängylle nousten saada hämppiksen hengiltä varvastossullaan nuijien, mutta hämähäkki oli nopea ja väisti iskut livahtaen turvaan kattopuiden alle. Mies arveli, että kaveri tulee vielä takaisin ja haki minulle myrkkypullon, jolla voin suihkuttaa otuksen hengiltä, jos se palaa. Sen koommin en tuota onneksi enää nähnyt, mutta pari sen pikkuveljeä pääsi hengestään huoneeseeni eksyttyään.

Yksi "vieraistani". Kokoa ei kuvasta pysty hahmottamaan, mutta jos viereen olisi laittanut tulitikkurasian, olisi se ollut pienempi kuin hämppis.

Yhtenä iltana, kun menin kylppäriin, lattialla oli minua vastaanottamassa "ystäväni" torakka. Miten kummassa tuo otus onnistuukaan herättämään rauhaarakastavassa ihmisessä silmittömän murhanhimon... Torakan nähtyäni käännyin saman tien kannoillani, nappasin tossun käteeni ja nuijin torakan hengiltä. Viimeistelin surmatyöni rutistamalla otuksen vessapaperiin ja yrittämällä huuhtoa sen vessanpytystä alas. Vaan sepä ei ollutkaan niin yksinkertaista. Useammankin huuhtelun jälkeen torakan raato kellui edelleen pytyssä. Mutta onneksi se oli sentään kuollut.

Tuo vessa olikin ihan oma tarinansa. Se oli kaikin puolin siisti, mutta siellä oli pistävä viemärin haju. Mainitsin siitä henkilökunnalle ja he lupasivat tehdä jotain. Ilmeisesti he olivat käyneet suihkuttamassa sinne jotain ilmanraikastinta, kun sen illan haju pysyi poissa. Mutta seuraavana päivänä se palasi. Sanoin asiasta uudelleen ja henkilökunta lupasi käydä siivoamassa vessan. Vaan nyt ei haju ollut lähtenyt. Niinpä loppuajan opettelin elämään tuon hajun kanssa. Onneksi se pysyi vessassa, eikä haitannut huoneen puolella.

Liskojen, hämähäkkien ja torakan lisäksi pääsin tutustumaan lähemmin vielä muihinkin elukoihin. Yhtenä aamuna palatessani aamiaiselta huomasin meressä meduusoita. Niitä oli paljon. Ne olivat suhteellisen pieniä, noin peukalon kokoisia (ja muotoisia) ja niissä oli toisessa päässä pieni ruskea piste. Koska en tiennyt (enkä halunnut testata) ovatko nämä polttavaa sorttia, päätin varmistaa asian henkilökunnalta. Otin yhden rannalle ajautuneen meduusan simpukan kuorelle ja vein majapaikkaani henkilökunnan ihmeteltäväksi. Tommy's Placen yhteydessä on sukellusfirma, joten sieltä löytyy aina joku, joka tuntee meren elävät. Näytin meduusan ja kysyin, pitääkö niitä varoa. Ei kuulemma tarvitse. Ei ollut polttavaa sorttia tämä.

Samana päivänä, vain hetkeä myöhemmin istuskelin huoneeni terassilla, kun tajusin silmäkulmassani terassin katossa jotain liikettä. Katsoin ylös ja en ollenkaan ollut mielissäni näkemästäni... Kattorakenteissa luikerteli käärme! Sellainen ohut, vaskitsamainen. Olin juuri ollut aikeissa siirtää kamerasta kuvia Padille, joten minulla oli kamera kädessä. Käärmeen kuvaaminen oli haastavaa, sillä en halunnut mennä kovin lähelle ja toisaalta se pysytteli kattorakenteiden päällä (onneksi).

Siellä se luikertelee...

Taas oli asiaa henkilökunnalle. Nyt halusin varmistaa, minkälaisen käärmeen kanssa olin tekemisissä. Tämä oli kuulemma ihmisille vaaraton versio. Liskoja se tykkää popsia, vaikka ei uskoisi, kun se oli itse ohuempi kuin liskot.

Kaikkine elukoineenkin viikko oli aivan mahtava! Nautin täysin siemauksin kiireettömyydestä ja rauhasta. Useammin kuin kerran kuulin jonkun mainitsevan minulle, kuinka näytän niin onnelliselta. Mikäs siinä on näyttää onnelliselta, kun on onnellinen!!!

Varpaat lämpimässä hiekassa auringonlaskua ihaillessa. Ja nuo pitkät housut ei sitten ole sen takia, että olisi ollut kylmä, vaan ei tarvinnut niin paljoa kaiken maailman pikkuötököitä huitoa pois.

Viikon kruunasi omaan kirkkoon pääsy. Lauantaiaamuna söin poikkeukselliseti aamiaisen omassa ravintolassa ja sen syötyäni kysyin, olisikohan mitään mahdollisuutta saada kyytiä kirkkoon, joka sijaitsi vajaan viiden kilometrin päässä. Kyyti järjestyi saman tien ja vieläpä ilmaiseksi. Oli tosi kiva päästä taas omiensa joukkoon, vaikka juuri mitään ei ymmärtänytkään. Jumiksen jälkeen sain kutsun jäädä yhteiselle lounaalle. Tutustuin siinä paikkalliseen kollegaani, joka ajoi minut lopuksi takaisin rannalle.

Kylän pieni adventtikirkko. Jumiksen aikana sähköt olivat välilläl pois ja sisällä oli melkoisen lämmin, kun tuulettimet eivät toimineet.

Puhujapöydän vasemmalla puolella pienellä pöydällä on osa kirkon äänentoistosta... Siitä tuli musiikit laulujen säestykseksi. :)

Kulinaristinen roadtrip

Hitusen kaksinaisin ajatuksin hyvästelin Tip of Borneon, paratiisini. Olisi ollut niin mukavaa jatkaa rentoa rantaelämää, mutta toisaalta, kun tarjolla oli ainutlaatuinen mahdollisuus turvalliseen roadtripiin Sabahin ympäri, en halunnut missata sitä. Niinpä torstaiaamuna yksi Howardin työntekijöistä ajoi minut ja yhden kanadalaispariskunnan Kudatiin, missä vaihdoimme kyydin jaettuun taksiin Kota Kinabaluun. Tällä kertaa ei ollut yhtä hyvä onni kuin tänne tullessa, sillä jouduimme odottamaan taksin täyttymistä yli tunnin. Kun auto lopulta oli täynnä, teimme vielä kierroksen kaupungilla ja haimme viimeisen matkalaisen kyytiin. Hakulenkin jälkeen palasimme lähtöpaikkaan, missä meiltä kerättiin maksut ja kuski vaihtui. Vieläkään emme päässeet oikeasti matkaan, sillä seuraavaksi lähdimme jonottamaan huoltoasemalle polttoainetta.

Vasta puolentoista tunnin odottelun jälkeen pääsimme oikeasti liikkeelle kohti KK:a. Istuimme autossa kuin sillit suolassa. Minulla oli oma reppuni sylissä ja sehän hiosti melkoisesti. Kyydissä oli kaksi äitiä pienen lapsen kanssa ja lapset istuivat äitiensä sylissä. Ja  kyllähän oli omituisia lapsia... Koko matkan aikana en kuullut toisen lapsen päästävän minkäänlaista ääntä ja toisen kuulin puhuvan muutaman sanan äidilleen vasta juuri ennen kuin olimme perillä. Tällä kertaa matka sujui ilman ensimmäistäkään pysähdystä. Aika rankka reissu niin ahtaasti istuen. Etenkin noita kanadalaisia kävi sääliksi, sillä he istuivat peräpenkillä, missä oli aivan olemattomat jalkatilat. Rouvalla oli lähes polvet suussa siellä istuessaan.

Juuri kun saavuimme KK:uun, puhelimeni soi. En tunnistanut numeroa, joten en vastannut. Hetken päästä puhelin soi uudelleen ja nyt ruudulla näkyi Kirsteyn nimi. Vastasin ja Kirstey kyseli, missä olen. Kerroin juuri päässeeni bussiasemalla autosta ulos. Kirstey kysyi, miten olen ajatellut suoriutua hotellille, mistä hänen isänsä oli varannut huoneet meille kaikille. Sanoin ottavani taksin, johon Kirstey totesi, että älä ota, hän tulee hakemaan, on itse asiassa jo matkalla... Hiemanko olin kiitollinen! Olin loppumatkasta juuri miettinyt, että jokohan toiset ovat hotellilla ja millä nimellä minun pitäisi respasta huonetta kysyä.

Istahdin siis odottamaan ja pian Kirstey ja Mimie hurauttivatkin paikalle. He olivat hakemassa samalla reissulla myös Kirsteyn ystävää, Mariaa ja Kirsteyn tavaroita hostellilta, missä he olivat yöpyneet edellisenä yönä. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävin helpottamassa oloani hostellin vessassa. Edellistä vessaan pääsystä kun oli aikaa ehtinyt vierähtää jo seitsemän tuntia... Melkoisen seurapiiri(vai matkustus....)rakon täällä on näköjään saanut kasvatettua. :)

Hotellilla meille tytöille oli varattu oma huone. Meitä piti siinä neljä nukkua se yö. Huone oli iso, mutta siellä oli vain yksi parisänky ja sen lisäksi puurunkoinen sohva, jossa oli ohut patja pehmusteena. Totesin heti, että kaikki neljä ei sänkyyn mahdu, joten varasin sohvapaikan. Sohva oli hieman lyhyt, mutta ajatuksena parempi kuin yrittää tunkea kaikki neljä samaan sänkyyn. Kirsteyn sisko, Sharon, oli tulossa Kuala Lumpurista vasta puolen yön aikaan ja tyttöjen lento Hong Kongiin lähti kukonlaulun aikaan. Heidän piti lähteä lentokentälle jo neljältä. Loppuyöksi voisin siis siirtyä sänkyyn ihan itsekseni.

Ennen nukkumaanmenoa kävimme naisporukalla päivällisellä. Mimie halusi viedä meidät syömään aitoa Sabahilaista ruokaa. Menimme siistiin food courtiin, jossa Mimie tilasi meille ruuat. Tarjolla oli mm. juustobanaania ja mielettömän maukasta pikkelsiä, jossa oli kyllä melkoisesti potkuakin, mutta kun sitä otti vain vähän, se antoi huikean hyvän säväyksen riisille ja kasviksille.

Kuten yleensä, kun huoneessa on ilmastointi ja muita ihmisiä minun lisäkseni, se on minulle aina liian kylmällä. Niinpä pukeuduin suosiolla yötä varten pitkiin legginsseihin, villasukkiin ja fleeceen. Peitoksi minulla ei ollut kuin ohut huivi. Maria vaati minua ottamaan kunnon tyynyn sohvalle, kun muuten tuo lyhyt sohva ohuella patjalla ei ollut niin luksustason nukkumispaikka. Nukuin siinä hieman pätkittäistä unta ja joka kerta herätessäni totesin, että Kirstey katselee edelleen telkkaria. En tiedä, nukkuiko hän kunnolla koko yönä. Kun tytöt lähtivät, napsautin ilmastoinnin pois päältä, kömmin sänkyyn peiton alle ja jatkoin uniani.

Aamulla söimme hotelliaamisen ennen tien päälle lähtöä. Enpä ollut moista aamiaista nauttinutkaan Lontoossa (marraskuussa) syömäni aamiaisen jälkeen! Enimmäkseen tarjolla oli riisiä ja nuudeleita lisukkeineen, mutta minä keskityin lähinnä tuoreisiin hedelmiin, juustoon (!!!), munakokkeliin ja tuorepuuroon. Olin aivan hämmästynyt, kun löysin tuon tuorepuuron. Siinä oli kaurahiutaleita, raastettua omenaa, rusinoita, auringonkukan siemeniä ja jotain muitakin siemeniä. Oli muuten hyvää!

Aamiaisen jälkeen pakkasimme tavarat autoon ja suuntasimme jonnekin KK:n esikaupunkialueelle hakemaan Kennyn, Dr Selvan ystävän, kyytiin. Kennyllä oli hurjat määrät tavaraa mukana. Valtavan iso jääkiekkokassi, iso matkalaukku ja pienempiä kasseja. Ihmettelin hieman, että ompa miehellä tavaraa viikonloppureissua varten, mutta myöhemmin selvisi, että Kenny jää reissusta Sandakaniin, mistä hän on alunperin lähtöisin. Dr Selva oli juuri saanut tavarat pakattua autoon, kun Kenny kiikutti vielä sen ison matkalaukun... Mutta kyytiin sekin saatiin. Onneksi Land Roverin tavaratila on iso.

Pakkausoperaatio valmiina - tai niin me luulimme, ennen kuin Kennyn matkalaukku ilmestyi paikalle.

Kennyn jälkeen poimimme kyytiin vielä Chiangin (tai miten ikinä nimi kirjoitetaankin), joka oli tullut aamulautalla Labuanilta. Kun vihdoin olimme kaikki kyydissä, varsinainen matka voi alkaa. Edessä oli vajaa 600 km:n matka Tawauhun. Reitti oli uusi kaikille, sillä kyseinen tieyhteys oli rakennettu vasta hiljattain. Tosin tien kunnosta sitä ei voinut päätellä. Kummallista, miten maassa, missä ei ikinä ole pakkasta, monet tiet ovat kuin pahemman kerran routavaurioisia.

Hyvin nopeasti jo matkan alkuvaiheessa selvisi, että tällä reissulla ruoka näytteli suurta osaa. Nälissään ei tarvinnut olla ja käsitykseni kiinalaisesta ruuasta muuttui totaalisesti. Suomessa kun tottunut saamaan kiinalaisissa ravintoloissa rasvassa lilluvaa ruokaa. Nyt, kun matkassa oli mukana kaksi kiinalaisen ruuan asiantuntijaa (Kenny ja Chiang), sain eteeni kerta toisensa jälkeen mitä omituisemmilta näyttäviä, mutta äärettömän herkullisia annoksia, joita en ikimaailmassa olisi osannut itse tilanta. Yhtään kertaa reissun aikana en tainnut itse ruokaani tilata, vaan aina se minulle tilattiin ja jännityksellä odottelin, mitä milloinkin saan. 

Tässä yksi niistä annoksista, joita en taatusti olisi itse tilannut, mutta oli huikean hyvää. Annos on watan ho, eli paistettua riisinuudelia kastikkeessa kalapyöryköiden ja kasvisten kera. Olin nähnyt jonkun jossain ravintolassa aikaisemmin tällaista syövän, eikä se todellakaan näyttänyt houkuttelevalta.

Iloinen matkaseurueemme tauolla tankkaamassa ja tyhjentämässä nesteitä. Matkalaiset oikealta vasemmalle: Mimie, Dr Selva, Chiang, Kenny ja minä.

Ensimmäisen päivän ajourakka oli melkoinen. Olimme päässeet tien päälle sen verran myöhään, vasta puolen päivän aikoihin, että luvassa oli myöhäinen saapuminen Tawauhun. Matkalla kun pysähdyttiin useampaan kertaan syömään/juomaan/vessaan. Reittimme kulki KK:sta Keningaun kautta Tawauhun. Keningaussa oli ruoka- ja tankkauspaussi. Huoltoasemaa jouduimmekin hieman etsimään, sillä kaupungissa oli sähkökatko, jonka takia osa huoltoasemista ei pystynyt tarjoamaan poltoainetta, kun heillä ei ollut omaa generaattoria käytössä. Täällä tankkaaminen tapahtuu siten, että ensin mennään kassalle ja näytetään, mihin autoon ollaan tankkaamassa, maksetaan etukäteen arvioitu summa ja vasta sitten tankataan. 

Matka halki Sabahin kulki vuoriston yli. Välillä olimme aivan pilvessä, seuraavassa hetkessä aukeni upeat näköalat ja pääsimmepä muutaman ukkosmyrskynkin kokemaan. Sää/näkyvyys vaihteli aivan hetkessä. Olimme ylhäällä vuoristossa, varmaankin jokseenkin ylimmässä kohdassa, kun tien vieressä oli isot pysähdysalueet ja selvästikin kyseessä oli näköalapaikka. Olimme vaan niin pilvessä, että eteenpäin näki muutaman metrin. Emme ehtineet ajaa kuin muutaman sata metriä pysähdyspaikan jälkeen, kun nälkymä vuorelta laaksoon aukeni täysin kirkkaana. Ihan aavistuksen verran harmitti, että meillä ei ollut aikaa pysähdellä noille upeille paikoille kuvaamaan, mutta en antanut sen pilata nautintoani, että sain nähdä nuo hienot paikat ja tallentaa ne verkkokalvoilleni.

Loput pari tuntia saimmekin sitten ajaa pimeässä. Dr Selva vakuutti minulle, että en menettänyt mitään hienoja nähtäviä pimeyden takia. Koko loppumatka kun oli kuulemma öljypalmuplantaaseja, joita tulisin näkemään aivan riittävästi matkan jatkuessa Tawausta Sandakaniin. Tawaussa olimme vasta yhdeksän aikaan illalla. Siellä meitä oli hotellilla vastassa Mimien ja Dr Selvan ystäväpariskunta, joka otti meidät lämpimästi vastaan. Pikaisesti kirjauduimme hotelliin ja jätimme tavaramme huoneisiin, ennen kuin menimme porukalla läheiseen ravintolaan päivälliselle.

Nyt minulla oli oma huone, kun meitä matkalaisia oli viisi. Edellisen yön rikkonaisten unien ja pitkän automatkan jälkeen oli mukava päästä puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan. Olipahan tullut vietettyä totaalisen erilainen vappu! Olen kyllä kuullut paljon puhuttavan vappuajeluista, mutta nyt tuo käsite sai aivan uuden merkityksen minulle! Tämän vappuajelun tulen taatusti muistamaan pitkään!

Aamulla oli edessä kirkkoon lähtö. Sitä ennen kävin syömässä aamiaisen, joka oli melkoisen vaatimaton edellisen aamun aamiaiseen verrattuna. Löysin lautaselleni riisiä, paistettuja munakoisoja, pari keitetyn kananmunan puolikasta ja vesimelonipaloja. Muuta kasvissyöjälle ei sitten tarjolla ollutkaan. Tosin, jos aamiaista vertaa monen hostellin valkoiseen paahtoleipään ja marmeladiin, niin olihan tuo selkeästi parempi!

Aamiaisen jälkeen lähdimme Mimien ja Dr Selvan kanssa kirkkoon. Tawaun adventtikirkko oli kirkko, missä Dr Selva on aikanaan kastettu. Mimie ja Dr Selva ovat asuneet Tawaussa kolmisenkymmentä vuotta sitten. Siellä Mimie on aloittanut työuransa. Menimme kirkkoon taksilla, sillä Dr Selva oli antanut autonsa ystäviensä hoitoon yöksi. Ystäväpariskunnan mies kävi meidät kirkosta sitten myöhemmin hakemassa.

Taksi jätti meidät ison tien varteen, mistä kirkkoon johti kiikkerä kävelysilta. Kaunis kirkko häämötti taustalla vehreän puutarhan laidalla. Meidän saapuessa menossa oli Raamatun tutkistelu ryhmissä. Osa ryhmistä kokoontui ulkona puiden alla varjossa. Me menimme sisälle kirkkosaliin, missä oli kaksi ryhmää. Toinen ryhmistä oli filippiiniläisten ryhmä. Tässä kirkossa kaikki tapahtui paikallisella kielellä, joten puheista en ymmärtänyt mitään, mutta kun lauloimme, joku takaani ojensi minulle englanninkielisen laulukirjan. Kylläpä oli ihanaa laulaa kielellä, jota ymmärsi. :)

Jumiksen jälkeen meidät kutsuttiin syömään seurakunnan kanssa nyyttäreille. Voi että minä nautin näistä nyyttäreistä, kun pääsee maistelemaan aitoa paikallista ruokaa, jota tavalliset ihmiset syövät! Niin monia hienoja makuelämyksiä on päässyt kokemaan näiden nyyttäripöytien ääressä.

Lauantai-iltapäivällä meillä ei ollut mitään "järjestettyä" ohjelmaa. Niinpä lepäilin kaikessa rauhassa hotellilla jonkin aikaa ennen kuin lähdin hieman tutustumaan kaupunkiin. Tämä tutustuminen meni täysin seikkailun piikkiin. Minkäänlaista karttaa ei ollut Googlemapsin lisäksi käytössä, eikä huvittanut tallustella katuja iPadiin tuijottaen. Niinpä yritin painaa hotellilla mieleen katuja ennen kuin lähdin seikkailemaan. Suunnistin rantaa kohti, sillä halusin nähdä meren. Rantaan oli onneksi helppo ja selkeä reitti. Itse ranta oli hieman pettymys, sillä vesi oli niin samean likaista. Mitään uimarantoja siinä osassa kaupunkia ei ollut, mutta rantaa pitkin kulki mukava rantabulevardi, jota oli kiva kävellä. Rannalla oli paljon ihmisiä ihan vaan istuskelemassa. Suurin osa oli nuoria muslimeita, jotka lähes järjestäin huikkasivat tervehdyksen ja kysyivät jonkun kysymyksen (esim. mistä olen, minne olen matkalla). 

Kävelin rantaa pitkin hyvän matkaa, ennen kuin lähdin etsimään tietä takaisin hotellille. Kadut olivat sen verran sokkeloisia, että vaikka tiesin hotellin sijaitsevan rantakadun kanssa samansuuntaisella kadulla, oikean kadun löytäminen ei ollut ihan itsestään selvää. Onneksi minulla oli aikaa ja jos jostain syystä en olisi katua löytänyt, aina olisi voinut kysyä tietä hotellille. Pienten mutkien jälkeen näin tutun korkean rakennuksen, joka oli hotellin lähellä ja suunnistin sitä kohti. Sieltähän se omakin hotelli sitten löytyi.

Päivälliselle lähdimme porukalla kaupungin keskustan ulkopuolelle. Siellä keskellä asuinaluetta oli kiinalainen ravinotola, jossa ruokia valmistettiin hiilillä hauduttaen (kuva alla). Ilmankos ruoka olikin niin maukasta!

Jottta matkan varrella ei nälkä varmasti pääsisi yllättämään, Mimie osti tien varren kojuista meille hedelmiä matkaevääksi. Tulihan taas syötyä sellaisia hedelmiä, mitä en ennen ole syönyt. Ja oikein mukavia uusia tuttavuuksia olikin!

Nämä ovat pieniä guava-hedelmiä. Pienet ovat huomattavasti mehukkaampia ja maukkaampia kuin isot ja pyöreät vastaavat. Näistä tuli yksi hedelmäsuosikkini!

Toinen uusi tuttavuus oli käärmehedelmä. Sen kuori on aivan kuin käärmeen nahka.

Hedelmän kuorittua sisältä paljastui vaalea hedelmä, joka oli jakautunut kolmeen lohkoon. Jokaisen lohkon sisällä oli tumma siemen. Maultaan käärmehedelmät olivat hitusen kirpeitä, mutta oikein miellyttävän makuisia.

Kun reissussa oltiin ja paljon syötiin ja juotiin, oli luonnollista, että aina välillä piti pysähtyä tarpeille. Tulihan taas nähtyä monenlaista vessaa... Pääsääntöisesti lähes joka paikasta löytyi edes yksi vessakoppi, missä oli länsimainen pytty, mutta ei suinkaan kaikkialta. Nämä kyykkyvessat tulivat myös testattua useampaan kertaan. Malesiassa kyykkyvessat ovat lähes järjestäin siistejä ja hajuttomia, toisin kuin Thaimaassa olen tottunut. Toki useimmiten lattiat lainehtivat vedestä, kun paikalliset eivät käytä vessapaperia, vaan pesevät aina vedellä tarpeet tehtyään. Lattialla lainehtiva vesi on kuitenkin yleensä puhdasta, eikä tahmaista (kuten Thaimaassa...).

Sunnuntain ajourakkamme oli hitusen lyhyempi, kun ajoimme Tawausta Sandakaniin. Matkalla poikkesimme pikaisesti pienessä rantakaupungissa (jonka nimeä en enää muista) pyörähtämässä satamassa, jossa oli taas tyypillinen vesikylä. Tämän vesikylän asukkaat ovat kuulemma pääasiassa laittomia siirtolaisia Filippiineiltä ja alue on melko turvatonta. Tässä osassa Sabahia kun muslimit ovat yrittäneet ajaa läpi omia lakejaan ja ovat tuottaneet Filippiineiltä joukoittain lisää muslimeja vahvistamaan joukkojaan. Tämä on myös sitä seutua, jossa vuosia sitten suomalaiset miehet kidnapattiin ja vietiin Jolon saarelle. Kidnappauksia on aina silloin tällöin ollut sen jälkeenkin. Viimeisin tapaus on, kun kiinalainen pariskunta kidnapattiin. Mies tapettiin ja naisesta vaadittiin lunnaat. Suomen viranomaiset eivät suosittele matkustamista näille aluille ja siksi olinkin niin tyytyväinen, kun sain mahdollisuuden päästä tänne turvallisessa seurassa.

Alueen turvallisuus-(vai turvattomuus)tilanteesta kertoo paljon se, että aina siellä täällä tien päällä on poliisin tarkistuspisteitä. Autoja pysäytetään ja henkilötietoja tarkistetaan. Meitä ei pysäytetty kertaakaan, mutta useita aseistettuja poliiseja matkalla tuli nähtyä.

Nyt, kun ajoimme päivänvalossa, pääsin näkemään niitä ölypalmuplantaaseja aivan riittämiin... Kilometri toisensa jälkeen plantaaseja niin kauas kuin voi nähdä. Ja tätä jatkui koko matkan, lähes 300 kilometriä. Tämän nähtyäni vasta todella ymmärsin palmuöljyyn liittyvän prombelmatiikan. Kun noin käsittämättömän suuret alueet metsää hakataan öljypalmujen alta pois, ei luonnon oma systeemi voi olla kärsimättä. Sain kuulla siinä matkalla, kuinka yhdellä plantaasilla tylysti alueella elävät elefantit myrkytettiin, koska ne aiheuttivat tuhoja plantaasilla. En  oikeasti pysty ymmärtämään tällaista ihmisen ahneutta ja julmuutta! Vaikka en koskaan palmuöljyä ole tietoisesti käyttänytkään, jatkossa tutkin tuoteselosteet entistäkin tarkemmin!

Sunnuntai-iltana saavuimme Sandakaniin, Kennyn kotikaupunkiin. Majoituimme hotelliin vähän keskustan ulkopuolelle, rannalle. Kenny jätti meidät hoteliille ja lähti itse siskonsa luo. Myöhemmin hän tulisi hakemaan meidät päivälliselle vesikylän kalaravintolaan. Nyt meitä oli enää neljä majoittumassa hotelliin, joten jaoin huoneen Mimien kanssa. Kennyn piti tulla puoli kahdeksalta, mutta tulo siirtyi puoli yhdeksään saakka. Kun pääsimme ravintolaan, kello oli yhdeksän ja ravintola meni kiinni puoli kymmeneltä. Meille ilmoitettiin, että tilauksia ei enää oteta vastaan. Onneksi vieressä oli toinen ravintola. Sekin tosin meni kiinni puoli kymmeneltä, mutta siellä otettiin vielä tilaus vastaan. Ainoastaan kokonaisia kaloja ei enää pystynyt tilaamaan, sillä niiden valmistamiseen menee sen verran pidempi aika. Eipä se meitä haitannut. Saimme ruokaa ja söimme hyvin. Taas kerran. :)

Maanantai oli myös yleinen vapaapäivä, sillä sunnuntaina oli ollut Buddhan syntymäpäivä. Jostain omituisesta syystä vapaapäivä sen takia oli maanantaina. Täällä nuo vapaapäivät siirtyvät arkipäivälle, jos joku merkkipäivä sattuu osumaan viikonlopulle. Aika kiva systeemi. Meidän maanantaiaamu alkoi auton pakkaamisella ja Sepilokin orankikeskukseen ajolla. Me jäimme Mimien kanssa orankeja ihailemaan, kun Dr Selva ja Chiang lähtivät tutustumaan johonkin Sandakanin klinikkaan. Sipilokin orankikeskus on orankien kuntoutuskeskus. Sinne tuodaan orankeja, jotka ovat orpoja, vahingoittuneita tai harhautuneet vääränlaiseen ympäristöön. Kuntoutumisen jälkeen orankit palautetaan takaisin luontoon.

Kahdesti päivässä keskuksessa on orankien ruokinta, jota yleisö pääsee seuraamaan. Itse kuntoutuskeskukseen vieraat eivät pääse. Orankit tulevat ruokintapaikalle köysiä pitkin roikkuen. Näky oli niin suloista katseltavaa! Kuten itse ruokailukin. 

Tämä veijari oli jo syönyt tarpeekseen.

Mikäs siinä on istuessa herkkujen keskellä, kun voi vain valita, mitä suuhunsa pistää!

Keskuksessa on kaksi eri ruokintapaikkaa. Meille sattui siinä mielessä huono päivä, että vain kolme orankia kävi syömässä. Keskuksen henkilökunta kertoi, että heille se on hyvä merkki, sillä se tarkoittaa, että orankit alkavat löytää jo itse luonnosta syötävää, joka taas tarkoittaa sitä, että ne alkavat olla pian siinä kunnossa, että ne voidaan palauttaa luontoon.

Orankikeskuksen pihalla oli ehkä hienoin koskaan näkemäni roskis! Roskat laitettiin orankin vatsaan.

Kun olimme ruokinnan seuranneet, meillä oli vielä kolme varttia aikaa, ennen kuin Dr Selva ja Chiang tulisivat meidät hakemaan. Kävimme kurkistamassa viereiseen maailman pienimpien karhujen (sun bear) suojelukeskukseen. Sinne emme kuitenkaan ostaneet pääsylippuja, sillä aikaa oli niin vähän. Palasimme parkkipaikalle ja päätimme mennä ravintolaan odottamaan miehiä. Ravintola oli jokseenkin täynnä, mutta löysimme pöydän. Tilasimme juomat, tuorepuristettua mehua. Siinä vaiheessa Mimie sai viestin, että miehet tulisivatkin puoli tuntia myöhemmin kuin alun perin oli tarkoitus. Päätimme tilata vielä ruuatkin, sillä alkoi olla jo lounasaika ja nälkä alkoi heräillä. Ravintolan henkilöstömäärä oli selkeästi alimitoitettu, sillä kun miehet vihdoin tulivat, emme olleet vielä saaneet edes juomiamme! Olimme odottaneet niitä sen puoli tuntia. Totesimme, että enää emme jää odottamaan ja Mimie kävi perumassa tilauksemme. Jatkoimme matkaa ja päätimme syödä jossain myöhemmin.

Maanantain määränpäämme oli KK. Reittimme kulki nyt majesteettisen Kinabalu-vuoren ohi. Ennen vuorta pysähdyimme Ranaun kylässä, missä on yhdenlainen Dr Fish-paikka. Tämä toisin poikkeaa taas niistä Thaimaan paikoista, sillä täällä kysessä ovat luonnonvaraiset kalat ja "kalakylpy" otetaan luonnon joessa. Nuo pienen kirjolohen kokoiset kalat tulevat joessa olevien ihmisten luo ja näykkivät ihosta epäpuhtaudet ja kuolleen ihon. Me emme päässeet kalakylpyyn, sillä vuorilla oli satanut viimeaikoina paljon ja joki, missä kalat olivat, tulvi. Koko kalapaikka oli siis suljettu. Mutta pääsin kuitenkin näkemään paikan - tosin sateessa nytkin.

Heti kalapaikan jälkeen poikkesimme Sabah teen tehtaalle/ravintolaan/myymälään. Paikka sijaitsi mäen päällä ja sieltä aukeni upea näkymä teeplantaasin yli takana häämöttävälle Kinabalu-vuorelle. Siinä oli oikein mukava nauttia kupponen paikalla tuotettua teetä sitruunan kera ja ihailla maisemia. Myöhemmin matkan varrella ajoimme hyvin läheltä vuorta, mutta ilta alkoi hämärtyä, joten hyviä kuvia ei enää saanut.

Pian vuoren ohitettuamme pysähdyimme vielä viimeiselle yhteiselle ateriallemme. Tällä kertaa pääsin nauttimaan yhdessä paikallisten asiantuntijoiden kanssa steamboat-aterian. Systeemi oli sama, mihin aikaisemmin Mirissä olin törmännyt ja silloin olin aivan sormi suussa mitä tehdä. Nyt koko seurueelle tuotiin yksi iso pata tom yam-lientä keskelle pöytää ja monta lautasellista erilaisia vihanneksia, kalapyöryköitä, nuudelia, kananmunia ja tofua. Nyt jo tottuneesti nautiskelin tästä ruuasta hyvässä seurassa. Ja tuo syömäpuikkojen käyttökin alkaa sujua jo aika vaivattomasti!

Ruuan jälkeen loppumatkan ajoimme taas pimeässä. Tai ei ihan. Sillä täysikuu loisti taivaalla ja valaisi upeasti taakse jäävän Kaakkois-Aasian korkeimman vuoren, Kinabalun. Olin kuvitellut viettäväni seuraavan yön hostellissa KK:ssa ja olin hieman huolissani myöhäisestä saapumisajankohdastamme KK:uun. En nimittäin ollut varannut majoitustani etukäteen. Ilta yhdeksän jälkeen olisi ikävä lähteä etsimään vapaata sänkyä. Mutta huoleni osoittautui taas täysin turhaksi, sillä Dr Selva oli varannut meille kaikille huoneet hotellista. Hän vielä lupasi heittää minut aamulla bussille, jolla suuntaisin takaisin paratiisiini, Tip of Borneoon. Viime töiksemme juuri ennen hotellille saapumista yritin taas kerran nostaa rahaa automaatista. Tällä kertaa homma jäikin yritykseksi! Yksikään automaatti ei suostunut rahaa minulle antamaan. Dr Selva oli sitä mieltä, että nyt syynä oli pitkä viikonloppu, jonka jäljiltä automaateissa ei ole enää rahaa. Kun olimme kaikki hotellin ympärillä olevat automaatit kiertäneet tuloksetta, Dr Selva kysyi, paljonko yritin nostaa ja lupasi lainata summan minulle. Hänellä oli ylimääräistä käteistä mukana. Olin aivan hämilläni tarjouksesta, mutta koska vaihtoehtoja ei tuntunut olevan, otin rahat kiitollisuudella vastaan. 

Tämän roadtripin jälkitunnelmissa päällimmäisenä mielessä on valtava kiitollisuus!!! On uskomatonta, miten matkani varrella tielleni on johdettu suurenmoisia ihmisiä, jotka ovat tehneet matkastani moninverroin mielenkiintoisemman ja antoisemman, kuin mihin olisin vain itsekseni kyennyt. Tämä seikkailu ja matkanteko yhdessä Parhaan Ystävän kanssa on huikean hienoa!!!

Viidakkoleireilyä ja rantaelämää

Suurella innolla odotin pääsyä viidakkoleirille meren rannalle. Mutta ensin piti yöpyä yhden yön verran Kota Kinabalussa (KK). Lauttaterminaalista kävelin keskustaan, minne matkaa oli ehkä kilometrin verran. Olin  katsonut valmiiksi kadun, miltä löytyy useita edullisia majapaikkoja. Ensimmäisen skippasin, kun se näytti jo ulospäin ankealta, mutta seuraavat rappuset kipusin ylös toiseen kerrokseen Borneo Gaiya Lodgeen. Kysyin huonetta. Huone olisi löytynyt, mutta hintaa oli 80 RM (20€), enkä ollut valmis maksamaan niin paljoa. Respan tyttö ehdotti, että yöpyisin makuusalissa. Pyysin saada katsoa huonetta. Siellä oli kuusi sänkyä, eikä ketään majottuneena. Totesin, että tämä sopii minulle. Maksoin 28 RM ja sain oman huoneen. :) Ei hassumpaa tämä matalasesongin aikaan reissaaminen.

Ilta oli jo tulossa, enkä ollut syönyt aamiaisen jälkeen muuta kuin vähän hedelmiä ja pähkinöitä. Oli siis aika etsiä ruokaa. Ennen kaupungille lähtöä kysyin respasta, mistä löytyy se bussiasema, mistä minun bussini aamulla lähtee. Halusin katsoa reitin asemalle valmiiksi. Matkaa ei ollut paljoa ja kuinka ollakaan, reitille sattui yksi geokätkö... Tietysti sen kävin loggaamassa. Kätkö sijaitsi Atkinsonin kellotornin tuntumassa mäellä, josta oli hieno näköala kaupunkiin. Aurinko oli juuri laskemassa ja värjäsi jo taivaanrannan kivan väriseksi.

Kätköltä löytyi ilokseni yksi travel bug ja yksi geokolikko. Ne lähtivät matkaani reissaamaan eteenpäin. Kätkön logattuani lähdin seikkailemaan kaupungin kaduille etsien kivan oloista ruokapaikkaa. Yhden ravintolan ikkunassa oli kuvia annoksista. Siellä oli kalapyöryköitä, jotka näyttivät hyviltä. Astuin sisään ravintolaan, jossa ei ollut yhtään asiakasta. Sisällä oli tosi kylmä, kun ilmastointi työnsi jäätävän kylmää ilmaa sisään. Sain ruokalistan ja istuin pöytään. Tarjoiilija siivosi pöydästä ylimääräiset lautaset pois. Kun näin listalla annosten hinnat totesin, että enpä taidakaan haluta syödä täällä. Nousin pöydästä ja kävelin ulos pahoitellen tarjoilijalle, etten löytänyt haluamaani.

Lähellä majapaikkaani oli kahdelta seinältä avoin ravintola, jonka ulkopuolella oli menu. Kun astelin kohti menua, nuori tarjoilija poika moikkasi kuin vanhaa tuttua ja sanoi minun näyttävän tänään oikein hyvin voivalta ja samaan hengenvetoon kysyi, miten bisnekseni Englannissa sujuivat. Totesin poitsulle, että hän varmaankin sekottaa minut nyt johonkin toiseen, sillä en ole ennen ollut täällä. Poika nauroi, että ehkä se olikin hänen unelmissaan. :D Listalta löytyi ruoka, mikä sai minut astumaan sisään. Tarjolla oli tasmanialaista, pannulla paistettua lohta perunamuusin ja kesäkurpitsa-sieni-valkosipulihöystön kera. Annos oli ihan hintava, mutta totesin, etten ole ikiaikoihin saanut lohta, joten nyt maksan vähän enemmän. Ja siksi toisekseen, en ollut sinä päivänä maksanut vielä ensimmäistäkään ateriaa. Juomaksi tilasin tuorepuristetun appelsiinimehun, joka oli taivaallisen hyvää!

Ruokakin oli huippuhyvää! Kun sain laskun, loppusumma oli yli 50 RM (12,50€), mutta maksoin sen ilomielin. Melkein kuin olisi kotiruokaa saanut syödäkseen!

Yö hostellissa oli rauhallinen ja aamulla aamiaisen jälkeen pakkailin tavarani ja lähdin bussiasemalle. Minun piti ottaa jaettu taksi Kudatiin. Takseilla ei ole aikatauluja, vaan ne lähtevät, kun ovat täynnä. Bussiasemalle päästyäni joka laiturilla minulta kysyttiin, minne olen menossa ja viitattiin jatkamaan matkaa eteenpäin. Kun vihdoin pääsin Kudatin laiturille, siellä oli kahdeksan hengen tilataksi yhtä matkustajaa vaille valmiina lähtöön. Rinkkani tungettiin olemattoman pieneen tavaratilaan, josta ensin jouduttiin purkamaan muut tavarat pois ja minulle löytyi paikka takarivistä kahden nuoren miehen seurasta. Matka maksoi 30 RM (7,50€). Edessä oli noin kolmen tunnin matka kohti Borneon pohjoisinta kolkkaa. Oikeasti minulla ei ollut mitään käsitystä, minne olin menossa. Tiesin paikan nimen, Tampat Do Aman, ja että kyseessä on rauhallinen viidakkoleiri rannan lähellä. Kudatista olisi vielä noin 30 km perille ja Kudatissa minua olisi odottamassa Howard, paikan isäntä, joka veisi minut perille.

Matkalla pysähdyimme ensin tankkaamaan ja myöhemmin pidimme lyhyen tauon mukavalla levähdyspaikalla, missä oli siistit vessat ja muutamia myyntikojuja. Ostin minibanaaneja ja juotavaa, kun en tiennyt, milloin saisin lounasta. Kudatia lähestyessämme kuski alkoi tiputella kyytiläisiä kunkin kotiovelle. Minun jatkokyytini olisi Ria hotellilta, joka oli viimeisten paikkojen joukossa. Autoon jäi jälkeeni enää takapenkin nuoret miehet.

Tauolla moottorinkin annettiin jäähtyä.

Hotellin kahvilaan mennessäni Howard olikin jo siellä odottamassa ja tuli vastaan. Olin odottanut vanhempaa, harmaahapsista herrasmiestä, mutta vastassa olikin itseäni nuorempi, selkeästi länsimainen mies. Howard on englantilainen, naimisissa paikallisen naisen kanssa ja pyörittänyt bisnestään nyt nelisen vuotta täällä. Kun ajoimme Tampat Do Amaniin, tuntui, että kaikki tuntevat Howardin, kun Howard moikkaili lähes kaikkia vastaantulijoita. No, paikka on pieni, joten ei ihme, että kaikki tuntee toisensa.

Howard ajeli reippaasi ja pysähtyi lopulta melkein huomaamattoman portin kohdalla. Siinä hän toivotti tervetulleeksi Tampat Do Amaniin, nappasi rinkkani lavalta ja lähti näyttämään minulle huoneeni ja paikkoja muutenkin. Ensimmäistä kertaa reissullani pääsin nyt yöpymään longhouseen. Talo oli viidakon keskellä ja siinä oli keskikäytävän molemmin puolin pieniä huoneita, joissa oli luonnonmateriaaleista rakennettu kerrossänky moskiittoverkoilla. Talo oli muutenkin rakennettu luonnonmateriaaleista ja päivä paistoi seinien läpi. Huoneen katossa oli tuuletin. Majoitus oli hyvin yksinkertaista, mutta siistiä. Mieleen tuli sateinen viikkoni Fidziläisellä saarella, jossa majoitus oli samantyylinen - ja viikko oli jokseenkin ankea, kun kaikki oli kosteaa. Onneksi nyt oli kuivaa, joten majoitus oli huomattavasti miellyttävämpi.

Viidakkoleirin vessat olivat kompostoivat ulkohuussit ja suihkurakennuksessa suihkukoppien kattona oli avoin taivas. Iltaisin oli niin tunnelmallista käydä suihkussa, kun päivä oli jo pimentynyt ja kuu ja tähdet loistivat taivaalla. Yhteisessä oleskelutilassa oli kaksi juomavesifiltteriä ja suodatettua juomavettä sai siis ilmaiseksi sen kun täytti pullonsa ja samalla muisti täyttää filtterin tankin, että seuraavatkin saivat taas juomakelpoista vettä. 

Howard antoi minulle hetken aikaa asettua aloilleni ja pakata reppuni rannalle lähtöä varten. Rannalle oli matkaa pari kilometriä ja välillä oli shuttlebus kuljetus muutamia kertoja päivässä. Hitusen olin pettynyt, kun olin kuvitellut majoituksen olevan rannalla. Rannalla oli kuitenkin vain Tampat Do Amanin ravintola. Kun sitten vihdoin pääsimme rannalle asti, olin aivan haltioissani! Ranta oli uskomattoman upea! Valkoista hienoa hiekkaa kolmen kilometrin verran ja turkoosin eri sävyissä kimalteleva meri. Tätä olin odottanut! Auringonlaskut iltaisin kruunasivat päivät.

Ensimmäisen illan auringonlasku

Ravintola iltavalaistuksessa rannalta katsottuna

Ensimmäisenä iltana longhouseen palatessani olin ainoa, joka sillä kyydillä tuli longhouseen. Muut menivät mökkeihin, jotka sijaitsevat hieman eri paikassa. Howard jätti minut portille, josta suuntasin longhouseen. Oli jo pimeä ja missään ei ollut valoja... Onneksi minulla oli taskulamppu mukana. Sen valossa yritin muistella, mikä polku viidakon keskellä johtaa longhouseen. Ihan täysin en oikeita polkuja onnistunut valitsemaan, sillä kävelin longhousen ohi. Onneksi polku vei vain talon toiseen päähän, joten perille kyllä löysin. Taskulampun valossa etsin valokatkaisjoita, joista sain valoja sekä longhouseen, pihalle, suihkuun ja vessaan. Ihan kaikkia valoja en onnistunut saamaan päälle, mutta tarpeeksi kuitenkin, ettei enää tarvinnut fikkarin kanssa kulkea. 

Kun toisia alkoi tulla kämpille, olin jo ehtinyt käydä suihkussa ja asettua huoneeseeni. Totesin, että talossa kuuluu jokainen, kauempanakin, sanottu sana ja jokaisen askeleen tuntee talon tärähtelynä. Hieman epäilin, miten siellä saa nukuttua, mutta onneksi pelko osottautui täysin turhaksi. Hyvin nopeasti talo hiljeni joka ilta ja yöt olivat todella hiljaisia ja rauhallisia. Luonnon äänet olivat ainoita, mitä sai kuunnella. Kukaan ei edes kuorsannut. Aamuisin oli virkeänä valmis viettämään päivän rannalla.

Vaikka ranta oli ihanaa, pehmeää, valkoista hiekkaa, siellä ei tullut makoiltua. Syynä oli yksinkertaisesti se, että päivät olivat niin kuumia (38 astetta), eikä rannalla ollut minkäänlaista varjoa. Kun ensimmäistä kertaa lähdin mereen vilvoittelemaan, olin aivan ihmeissäni. Vesi oli kylmää!!! Labuanin lämpimien vesien jälkeen vesi oli todella vilpoisen tuntuista. Muttta suomalaisella sisulla sinne piti mennä ja olihan se sitten mukavan virkistävää. 

Nyt kun rannalle oli päässyt, halusin nauttia siitä täysin siemauksin. Kirja oli repussa mukana ja ravintolan terassin sohvanurkkauksessa oli mukava makoilla ja lukea. Kun tuli nälkä, oli ruoka lähellä. Pitkästä aikaa tarjolla oli taas tonnikalapihviä, joten heti ensimmäisenä iltana tilasin sellaisen salaatin kera. Tämä pihvi oli muuten oikein hyvää, mutta niin sitkeää, että sen pureskelussa sai tehdä tosissaan töitä. :)

Sitkeä tonnikalapihvi

Kaksi kokonaista päivää oli aikaa viettää tällä erää tässä paratiisissa. Vaan ajatus jo kytee palata tänne, kunhan road trip Sabahin ympäri on ensin tehty. Päivät olivat niin leppoisia ja rauhallisia. Ensimmäisenä päivänä päätin lähteä pienelle kävelyretkelle Borneon pohjoisimpaan pisteeseen, joka oli vain parin kilometrin päässä rantaravintolasta. Kävelin menomatkan tietä pitkin ja matkalla poikkesin pariin majoitusliikkeeseen kysymään hintoja. Jos tänne takaisin tulisin, haluaisin majapaikan rannalta. Ensimmäisessä oli todella kauniit mökit, mutta hinta oli liikaa. Pyysivät 100 RM (25€) yöltä. Sinänsä sellaisesta majoituksesta hinta oli edullinen, mutta ylittää minun budjettini. Toisesta paikasta, Tommy's Placesta, löytyi myös yhteismajoitus, missä hinta oli 60 RM (15€) yö. Sänkypaikasta hinta oli kova, mutta vaihtoehtoja kun ei ole tarjolla, niin pyytäähän voi. Lupasivat minulle 50 RM yö, jos tulen takaisin ja viivyn vähän pidempään. Tommy's Placesta löytyi myös toimiva netti, joka taisi olla koko rannalla ainoa oikeasti toimiva. Toisaalta oman mökin rannalta saisi 70 RM...

Borneon pohjoisimpaan kolkkaan päästäkseen piti kiivetä mäelle, josta aukesikin sitten hienot näköalat joka suuntaan. Tässä paikassa sielu lepäsi! Vasemmalla näkyi tuo upea hiekkaranta, suoraan edessä aava meri ja oikealla majakka ja hieman kauempana häämötti saari. Ja kas kummaa, paikassa oli myös geokätkö. :)

Sininen laguuni :)

"Muistomerkki" Borneon pohjoisimmalla paikalla.

Ja siellä se ihan oikeasti pohjoisin kohta on.

Toisena päivänä tein kävelyretkeni vain Tommy's placeen saakka. Ajoitin käyntini lounasaikaan ja tilasin hapanimelä kalaa. Tilatessani kuvittelin saavani eteeni sellaisen normiannoksen hapanimeläkastiketta, missä on kalapaloja. Ihmettelin, kun annoksen saamisessa kesti niin kauan, vaikka ravintolassa ei ollut juurikaan muita. Vasta, kun sain annoksen eteeni, tajusin, mikä kesti... Edessäni oli kokonainen kala hapanimeläkastikkeessa!

Kuten kuvasta näkyy, fisu tuli syötyä. Siihen se lihattomana jäi suutaan aukomaan, kun minä jatkoin matkaani takaisin "omaan" ravintolaan. Olin taas tullut tietä pitkin ja paluumatkalle lähdin rantaa pitkin. Tosin heti ensitöikseni rannalla pulahdin uimaan. Enää vesi ei tuntunut ollenkaan niin kylmältä. Mutta ihanan virkistävää se oli. Uinnin jälkeen otin repun ja varvastossut käteen ja lähdin bikineissä tallustelemaan takaisin päin. Kovin pitkälle en ehtinyt, kun reppu alkoi painaa ja kuumakin oli. Niinpä pudotin repun hiekalle ja pulahdin takaisin veteen. Tätä jatkui koko matkan perille asti. Pieni kävely - uimaan - kävelyä - uimaan - kävelyä - uimaan... Että voi ihminen nauttia elämästä!!!

Keskiviikkona hyvästelin Kirsteyn, joka lähti Kota Kinabaluun valmistautumaan Hong Kongin ja Macaon reissulleen. Itse jäin vielä yhdeksi päiväksi nauttimaan paratiisista ennen kuin menisin perässä ja tapaisin Kirsteyn sekä hänen siskonsa ja vanhempansa Kk:ssa. 

Kirstey ja minä paratiisissa