Ilta oli jo tulossa, enkä ollut syönyt aamiaisen jälkeen muuta kuin vähän hedelmiä ja pähkinöitä. Oli siis aika etsiä ruokaa. Ennen kaupungille lähtöä kysyin respasta, mistä löytyy se bussiasema, mistä minun bussini aamulla lähtee. Halusin katsoa reitin asemalle valmiiksi. Matkaa ei ollut paljoa ja kuinka ollakaan, reitille sattui yksi geokätkö... Tietysti sen kävin loggaamassa. Kätkö sijaitsi Atkinsonin kellotornin tuntumassa mäellä, josta oli hieno näköala kaupunkiin. Aurinko oli juuri laskemassa ja värjäsi jo taivaanrannan kivan väriseksi.
Kätköltä löytyi ilokseni yksi travel bug ja yksi geokolikko. Ne lähtivät matkaani reissaamaan eteenpäin. Kätkön logattuani lähdin seikkailemaan kaupungin kaduille etsien kivan oloista ruokapaikkaa. Yhden ravintolan ikkunassa oli kuvia annoksista. Siellä oli kalapyöryköitä, jotka näyttivät hyviltä. Astuin sisään ravintolaan, jossa ei ollut yhtään asiakasta. Sisällä oli tosi kylmä, kun ilmastointi työnsi jäätävän kylmää ilmaa sisään. Sain ruokalistan ja istuin pöytään. Tarjoiilija siivosi pöydästä ylimääräiset lautaset pois. Kun näin listalla annosten hinnat totesin, että enpä taidakaan haluta syödä täällä. Nousin pöydästä ja kävelin ulos pahoitellen tarjoilijalle, etten löytänyt haluamaani.
Lähellä majapaikkaani oli kahdelta seinältä avoin ravintola, jonka ulkopuolella oli menu. Kun astelin kohti menua, nuori tarjoilija poika moikkasi kuin vanhaa tuttua ja sanoi minun näyttävän tänään oikein hyvin voivalta ja samaan hengenvetoon kysyi, miten bisnekseni Englannissa sujuivat. Totesin poitsulle, että hän varmaankin sekottaa minut nyt johonkin toiseen, sillä en ole ennen ollut täällä. Poika nauroi, että ehkä se olikin hänen unelmissaan. :D Listalta löytyi ruoka, mikä sai minut astumaan sisään. Tarjolla oli tasmanialaista, pannulla paistettua lohta perunamuusin ja kesäkurpitsa-sieni-valkosipulihöystön kera. Annos oli ihan hintava, mutta totesin, etten ole ikiaikoihin saanut lohta, joten nyt maksan vähän enemmän. Ja siksi toisekseen, en ollut sinä päivänä maksanut vielä ensimmäistäkään ateriaa. Juomaksi tilasin tuorepuristetun appelsiinimehun, joka oli taivaallisen hyvää!
Ruokakin oli huippuhyvää! Kun sain laskun, loppusumma oli yli 50 RM (12,50€), mutta maksoin sen ilomielin. Melkein kuin olisi kotiruokaa saanut syödäkseen!
Yö hostellissa oli rauhallinen ja aamulla aamiaisen jälkeen pakkailin tavarani ja lähdin bussiasemalle. Minun piti ottaa jaettu taksi Kudatiin. Takseilla ei ole aikatauluja, vaan ne lähtevät, kun ovat täynnä. Bussiasemalle päästyäni joka laiturilla minulta kysyttiin, minne olen menossa ja viitattiin jatkamaan matkaa eteenpäin. Kun vihdoin pääsin Kudatin laiturille, siellä oli kahdeksan hengen tilataksi yhtä matkustajaa vaille valmiina lähtöön. Rinkkani tungettiin olemattoman pieneen tavaratilaan, josta ensin jouduttiin purkamaan muut tavarat pois ja minulle löytyi paikka takarivistä kahden nuoren miehen seurasta. Matka maksoi 30 RM (7,50€). Edessä oli noin kolmen tunnin matka kohti Borneon pohjoisinta kolkkaa. Oikeasti minulla ei ollut mitään käsitystä, minne olin menossa. Tiesin paikan nimen, Tampat Do Aman, ja että kyseessä on rauhallinen viidakkoleiri rannan lähellä. Kudatista olisi vielä noin 30 km perille ja Kudatissa minua olisi odottamassa Howard, paikan isäntä, joka veisi minut perille.
Matkalla pysähdyimme ensin tankkaamaan ja myöhemmin pidimme lyhyen tauon mukavalla levähdyspaikalla, missä oli siistit vessat ja muutamia myyntikojuja. Ostin minibanaaneja ja juotavaa, kun en tiennyt, milloin saisin lounasta. Kudatia lähestyessämme kuski alkoi tiputella kyytiläisiä kunkin kotiovelle. Minun jatkokyytini olisi Ria hotellilta, joka oli viimeisten paikkojen joukossa. Autoon jäi jälkeeni enää takapenkin nuoret miehet.
Hotellin kahvilaan mennessäni Howard olikin jo siellä odottamassa ja tuli vastaan. Olin odottanut vanhempaa, harmaahapsista herrasmiestä, mutta vastassa olikin itseäni nuorempi, selkeästi länsimainen mies. Howard on englantilainen, naimisissa paikallisen naisen kanssa ja pyörittänyt bisnestään nyt nelisen vuotta täällä. Kun ajoimme Tampat Do Amaniin, tuntui, että kaikki tuntevat Howardin, kun Howard moikkaili lähes kaikkia vastaantulijoita. No, paikka on pieni, joten ei ihme, että kaikki tuntee toisensa.
Howard ajeli reippaasi ja pysähtyi lopulta melkein huomaamattoman portin kohdalla. Siinä hän toivotti tervetulleeksi Tampat Do Amaniin, nappasi rinkkani lavalta ja lähti näyttämään minulle huoneeni ja paikkoja muutenkin. Ensimmäistä kertaa reissullani pääsin nyt yöpymään longhouseen. Talo oli viidakon keskellä ja siinä oli keskikäytävän molemmin puolin pieniä huoneita, joissa oli luonnonmateriaaleista rakennettu kerrossänky moskiittoverkoilla. Talo oli muutenkin rakennettu luonnonmateriaaleista ja päivä paistoi seinien läpi. Huoneen katossa oli tuuletin. Majoitus oli hyvin yksinkertaista, mutta siistiä. Mieleen tuli sateinen viikkoni Fidziläisellä saarella, jossa majoitus oli samantyylinen - ja viikko oli jokseenkin ankea, kun kaikki oli kosteaa. Onneksi nyt oli kuivaa, joten majoitus oli huomattavasti miellyttävämpi.
Viidakkoleirin vessat olivat kompostoivat ulkohuussit ja suihkurakennuksessa suihkukoppien kattona oli avoin taivas. Iltaisin oli niin tunnelmallista käydä suihkussa, kun päivä oli jo pimentynyt ja kuu ja tähdet loistivat taivaalla. Yhteisessä oleskelutilassa oli kaksi juomavesifiltteriä ja suodatettua juomavettä sai siis ilmaiseksi sen kun täytti pullonsa ja samalla muisti täyttää filtterin tankin, että seuraavatkin saivat taas juomakelpoista vettä.
Howard antoi minulle hetken aikaa asettua aloilleni ja pakata reppuni rannalle lähtöä varten. Rannalle oli matkaa pari kilometriä ja välillä oli shuttlebus kuljetus muutamia kertoja päivässä. Hitusen olin pettynyt, kun olin kuvitellut majoituksen olevan rannalla. Rannalla oli kuitenkin vain Tampat Do Amanin ravintola. Kun sitten vihdoin pääsimme rannalle asti, olin aivan haltioissani! Ranta oli uskomattoman upea! Valkoista hienoa hiekkaa kolmen kilometrin verran ja turkoosin eri sävyissä kimalteleva meri. Tätä olin odottanut! Auringonlaskut iltaisin kruunasivat päivät.
Ensimmäisenä iltana longhouseen palatessani olin ainoa, joka sillä kyydillä tuli longhouseen. Muut menivät mökkeihin, jotka sijaitsevat hieman eri paikassa. Howard jätti minut portille, josta suuntasin longhouseen. Oli jo pimeä ja missään ei ollut valoja... Onneksi minulla oli taskulamppu mukana. Sen valossa yritin muistella, mikä polku viidakon keskellä johtaa longhouseen. Ihan täysin en oikeita polkuja onnistunut valitsemaan, sillä kävelin longhousen ohi. Onneksi polku vei vain talon toiseen päähän, joten perille kyllä löysin. Taskulampun valossa etsin valokatkaisjoita, joista sain valoja sekä longhouseen, pihalle, suihkuun ja vessaan. Ihan kaikkia valoja en onnistunut saamaan päälle, mutta tarpeeksi kuitenkin, ettei enää tarvinnut fikkarin kanssa kulkea.
Kun toisia alkoi tulla kämpille, olin jo ehtinyt käydä suihkussa ja asettua huoneeseeni. Totesin, että talossa kuuluu jokainen, kauempanakin, sanottu sana ja jokaisen askeleen tuntee talon tärähtelynä. Hieman epäilin, miten siellä saa nukuttua, mutta onneksi pelko osottautui täysin turhaksi. Hyvin nopeasti talo hiljeni joka ilta ja yöt olivat todella hiljaisia ja rauhallisia. Luonnon äänet olivat ainoita, mitä sai kuunnella. Kukaan ei edes kuorsannut. Aamuisin oli virkeänä valmis viettämään päivän rannalla.
Vaikka ranta oli ihanaa, pehmeää, valkoista hiekkaa, siellä ei tullut makoiltua. Syynä oli yksinkertaisesti se, että päivät olivat niin kuumia (38 astetta), eikä rannalla ollut minkäänlaista varjoa. Kun ensimmäistä kertaa lähdin mereen vilvoittelemaan, olin aivan ihmeissäni. Vesi oli kylmää!!! Labuanin lämpimien vesien jälkeen vesi oli todella vilpoisen tuntuista. Muttta suomalaisella sisulla sinne piti mennä ja olihan se sitten mukavan virkistävää.
Nyt kun rannalle oli päässyt, halusin nauttia siitä täysin siemauksin. Kirja oli repussa mukana ja ravintolan terassin sohvanurkkauksessa oli mukava makoilla ja lukea. Kun tuli nälkä, oli ruoka lähellä. Pitkästä aikaa tarjolla oli taas tonnikalapihviä, joten heti ensimmäisenä iltana tilasin sellaisen salaatin kera. Tämä pihvi oli muuten oikein hyvää, mutta niin sitkeää, että sen pureskelussa sai tehdä tosissaan töitä. :)
Kaksi kokonaista päivää oli aikaa viettää tällä erää tässä paratiisissa. Vaan ajatus jo kytee palata tänne, kunhan road trip Sabahin ympäri on ensin tehty. Päivät olivat niin leppoisia ja rauhallisia. Ensimmäisenä päivänä päätin lähteä pienelle kävelyretkelle Borneon pohjoisimpaan pisteeseen, joka oli vain parin kilometrin päässä rantaravintolasta. Kävelin menomatkan tietä pitkin ja matkalla poikkesin pariin majoitusliikkeeseen kysymään hintoja. Jos tänne takaisin tulisin, haluaisin majapaikan rannalta. Ensimmäisessä oli todella kauniit mökit, mutta hinta oli liikaa. Pyysivät 100 RM (25€) yöltä. Sinänsä sellaisesta majoituksesta hinta oli edullinen, mutta ylittää minun budjettini. Toisesta paikasta, Tommy's Placesta, löytyi myös yhteismajoitus, missä hinta oli 60 RM (15€) yö. Sänkypaikasta hinta oli kova, mutta vaihtoehtoja kun ei ole tarjolla, niin pyytäähän voi. Lupasivat minulle 50 RM yö, jos tulen takaisin ja viivyn vähän pidempään. Tommy's Placesta löytyi myös toimiva netti, joka taisi olla koko rannalla ainoa oikeasti toimiva. Toisaalta oman mökin rannalta saisi 70 RM...
Borneon pohjoisimpaan kolkkaan päästäkseen piti kiivetä mäelle, josta aukesikin sitten hienot näköalat joka suuntaan. Tässä paikassa sielu lepäsi! Vasemmalla näkyi tuo upea hiekkaranta, suoraan edessä aava meri ja oikealla majakka ja hieman kauempana häämötti saari. Ja kas kummaa, paikassa oli myös geokätkö. :)
Toisena päivänä tein kävelyretkeni vain Tommy's placeen saakka. Ajoitin käyntini lounasaikaan ja tilasin hapanimelä kalaa. Tilatessani kuvittelin saavani eteeni sellaisen normiannoksen hapanimeläkastiketta, missä on kalapaloja. Ihmettelin, kun annoksen saamisessa kesti niin kauan, vaikka ravintolassa ei ollut juurikaan muita. Vasta, kun sain annoksen eteeni, tajusin, mikä kesti... Edessäni oli kokonainen kala hapanimeläkastikkeessa!
Kuten kuvasta näkyy, fisu tuli syötyä. Siihen se lihattomana jäi suutaan aukomaan, kun minä jatkoin matkaani takaisin "omaan" ravintolaan. Olin taas tullut tietä pitkin ja paluumatkalle lähdin rantaa pitkin. Tosin heti ensitöikseni rannalla pulahdin uimaan. Enää vesi ei tuntunut ollenkaan niin kylmältä. Mutta ihanan virkistävää se oli. Uinnin jälkeen otin repun ja varvastossut käteen ja lähdin bikineissä tallustelemaan takaisin päin. Kovin pitkälle en ehtinyt, kun reppu alkoi painaa ja kuumakin oli. Niinpä pudotin repun hiekalle ja pulahdin takaisin veteen. Tätä jatkui koko matkan perille asti. Pieni kävely - uimaan - kävelyä - uimaan - kävelyä - uimaan... Että voi ihminen nauttia elämästä!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti