Kahteen otteeseen pidensin oleskeluani Batu Ferringhissä, mutta lopulta oli pakko jatkaa matkaa. Tarkoituksena kun oli viipyä Thaimaassa jossakin ennen Bangkokia sen verran pitkään, että ehtisin saada uudet aurinkolasit voimakkuuksilla. Haaveilin ensin jostakin rauhallisesta, ei niin turistirysä, rantapaikasta, mutta kun tutkailin matkustusvaihtoehtoja, ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi jäi matkustaa Hua Hiniin yöjunalla. Hua Hinissa en ole ennen käynyt ja arvelin sieltä löytyvän varmasti tarvitsemani palvelut. Muuten Hua Hin ei kauheasti kiinnostanut. Katselin netistä etukäteen mukavalta vaikuttavan Guesthousen, mutta en varannut majoitusta, koska kokemuksen mukaan hinta on neuvoteltavissa paikan päälle saavuttaessa.
Batu Ferringhistä hyppäsin bussiin, jolla pääsin Georgetownin satamaan. Sieltä kulkee lautat mantereen puolelle noin vartin välein. Satamassa on myös rautatieyhtiön konttori, mistä ajattelin ostaa lipun yöjunaan. Satamaan päästyäni totesin konttorin olevan kiinni. Kysyin viereiseltä hedelmämyyjältä asiasta ja hän sanoi konttorin olevan tunnin kiinni. En siis ostanut lippua, vaan sen ostaminen jäi asemalle. Toivoin voivani ostaa lipun etukäteen, josko olisin vielä onnistunut saamaan alapetipaikan. Nyt ei auttanut muu kuin talsia lautalle (joka oli ilmainen, vain matka mantereelta saarelle maksaa, takaisin pääsee ilmaiseksi). Lauttaa odottaessa seurailin siivoojan työtä. Hän lakaisi luudalla lattiaa ja yhtäkkiä kaivoi taskustaan lastan, jolla raaputti näppärästi lattiaan liiskautuneen purkan irti.
Lauttamatka kesti ehkä parikymmentä minuuttia. Vastarannalla rautatieasema oli aivan sataman tuntumassa. Sinne pääsi kävelemään "putkia" pitkin. Tässä vaiheessa aloin olla tuskastunut uudenkin (siis sen Australiasta hankitun) rinkan lannevyön solkeen, joka ei suostunut enää pysymään kiinni. 17-kiloista rinkkaa ei ole kiva kantaa ilman lannevyön antamaa tukea. Jouduin pitämään käsillä kiinni, että lannevyö pysyi edes jotenkin kiinni. Ei kivaa... Pääsin kuitenkin lippuluukulle, josta ostin lipun Hua Hiniin. Jouduin tyytymään yläpetipaikkaan. Vaan sain sentään lipun junaan. Junan lähtöön oli vielä pari tuntia aikaa ja halusin syödä lounasta ennen lähtöä. Asemalla ei ollut matkatavarasäilytystä, joten tuumailin hetken rinkan kanssa ja sitten hoksasin virittää lannevyöhön repussa roikkuvan koukkuklipsin pitämään vyön kiinni. Hyvin toimi! Nyt ei haitannut, vaikka solki aukeaisi, klipsi pitäisi vyön tiukasti kiinni ja rinkan kantaminen oli taas astetta miellyttävämpää.
Lähdin etsimään ruokapaikkaa. Astuin asemarakennuksesta ulos ja katselin ympärilleni. Missään ei näkynyt mitään ruokapaikkaan viittaavaa. Aseman edessä seisoskeli poliisi, joka kysyi, voiko olla avuksi. Kysyin, missä on lähin ravintola. Poliisi osoitti pienen matkan päässä olevan bussiaseman taakse. Sinne siis suuntasin ja löysin paikallisen ruokatorin pikku myyntikojuineen. Kojuja oli monta ja sormi suussa ihmettelin jälleen kerran niiden tarjontaa. Menut kun olivat paikallisella kielellä... Yksi rouva huomasi minun hämmennykseni ja tuli kyselemään, haluaisinko syödä jotain. Kysyin jotain kasvisruokaa ja sain hyvän annoksen paistettua riisiä ja kananmunia. Tämän annoksen voimin kelpasi lähteä pitkälle junamatkalle. Ostin vielä naapurikojusta juomavettä ja pientä evästä matkan varalle.
Junaa odotettiin odotusaulassa. Laiturille ei päästetty ketään odottamaan. Kun juna sitten tuli, junasta poistuvat matkustajat päästettiin ensin pois junasta ja vasta kun he olivat tulleet odotusaulaan, uudet matkustajat pääsivät laiturille ja junaan. Malesian puolella junassa oli vain kaksi vaunua. Tässä vaiheessa sängyt olivat vielä istuimina siten, että ala- ja yläpetin istuimet olivat aina vastakkain omana loosina. Istuimista viritettiin myöhemmin alapeti ja yläpeti laskettiin seinältä alas.
Oman alapetini asukkia ei vielä näkynyt. Viereisessä loosissa oli kuuro Thai-nainen. Junassa oli kaikin puolin hyvin rauhallista. Heti junan lähdettyä vaunuun ilmestyi mies keräämään ennakkotilauksia päivällistä varten. Koska edessä oli yö junassa, tilasin vegesetin, joka näytti mukavan monipuoliselta: tofua, herkkusieniä, cashewpähkinöitä, vihanneksia ja riisiä. Lisäksi teetä ja jälkiruuaksi hedelmää. Nautin junavaunussa vallitsevasta hiljaisuudesta ja maisemista. Junat kulkevat täällä melko rauhallista vauhtia, joten maisemia ehtii ihailla kaikessa rauhassa. Juna pysähteli muutamilla asemilla ja lisää väkeä nousi kyytiin. Yhdellä asemalla vaunuumme pölähti iso lauma kiinalaisia melkoisen kälätyksen saattelemana. Se siitä hiljaisuudesta... Tämä ryhmä hajaantui puoleen vaunuun täyttäen kaikki tähän asti tyhjillään olleet alapetit. Myös minä sain kiinalaisrouvan loosiini. Tosin kauaa nuo eivät omissa looseissaan viihtyneet, vaan ahtautuivat kahteen vierekkäiseen loosiin ja voi sitä äänen määrää! Päätin suosiolla kaivaa kuulokkeet esiin ja kuunnella kiinan kielen sijasta Michael W Smithiä.
Parin tunnin matkan jälkeen konnari ilmestyi vaunuun sanomaan, että olemme saapumassa rajalle ja kehoitti kaikkia etsimään passit valmiiksi ja valmistautumaan siirtymään rajamuodollisuuksia varten asemarakennukseen. Samassa rakennuksessa oli ensin Malesian puolen passintarkastus ja heti seuraavalla luukulla oli Thaimaan tarkastus. Muodollisuudet sujuivat hyvin joutuisasti ja olin jo poistumassa Thaimaan tarkastuspisteestä, kun virkailija huusikin minut takaisin. Hän kysyi, kuinka kauan aion olla Thaimaassa ja kun sanoin olevani 10 päivää, hän pyysi passini takaisin, veti sieltä jotain yli ja kirjoitti uudet tiedot. Myöhemmin katsoin, mitä virkailija oli muuttanut. Hän oli ensin myöntänyt minulle 30 päivän viisumin, mutta korjasi sen sitten 14 päivän viisumiksi. Ja minä kun olin etukäteen lukenut, että maarajalta ei voi saada kuin 14 päivän viisumeita... Näköjään sitten voikin saada tuon pidemmänkin.
Junan sanottiin seisovan rajalla tunnin verran. Pian rajamuodollisuuksien jälkeen, kun ihmiset alkoivat palailla junaan, alkoi myös päivällinen ilmestyä eteen. Noin kaksi tuntia aikaisemmin, mitä oli kerrottu. Nälkä ei vielä ollut, mutta kun kerran ruoka oli edessä, pitihän se syödä. Ruoka ei ollut mitenkään erikoista, mutta junaruuaksi ihan ok. Melko mautonta, mikä on aina parempi kuin pahan makuinen. :D Syödessäni näin, kuinka kiinalaisilla oli edessään valtavat vesimelonilohkot. Hymyilin mielessäni, että he ovat ainakin varautuneet hyvin omilla eväillä matkaa varten. Mutta vähitellen tajusin, että tuo hillittömän iso lohko onkin se jälkiruokahedelmä! Pian minullakin oli sellainen edessäni. Jos oli pääruoka vähän mitäänsanomaton, jälkiruoka oli aivan huippu!
Juna seisoi rajalla niin kauan, että päivälllinen oli syöty ja roskat siivottu. Kun henkilökunta oli tehnyt työnsä näiltä osin, he ilmestyivät vielä myymään kolmioleipiä myöhempää tarvetta varten. Heidän osaltaan kun työt oli tehty, he eivät jatkaneet matkaa enää Thaimaan puolelle. Tosin Thaimaan puolella junaan liitettiin lisään vaunuja ja myös ravintolavaunu, mutta sitähän nämä eivät tietenkään mainostaneet. Minä läksyni lukeneena kyllä tiesin näin käyvän ja jältin kolmioleivät ostamatta.
Melko pian sen jälkeen, kun vihdoin jatkoimme matkaa rajalta eteenpäin, vaunuun ilmestyi henkilökunta laittamaan petit kuntoon. Aurinko oli juuri laskenut ja pimeys laskeutunut ulos. Enää ei ikkunasta nähnyt maisemia, joten voi hyvin vetäytyä yläpetille. Kiinalaisten kälätys jatkui taukoamatta. Kellohan ei ollut vasta kuin seitsemän tienoilla, joten varauduin henkisesti kuuntelemaan elämöintiä vielä pitkään. Onneksi W:n musiikilla sai peitettyä enimmän metelin. Siellä yläpetillä verhon takana makoillessani ja musiikkia kuunnellessa kotiinpaluun läheisyyden todellisuus iski taas rajusti tajuntaan. Olin jo matkalla kohti Bangkokia, mistä lentäisin Suomeen. Luopumisen tuska kuristi sietämättömällä tavalla ja itku vaan tuli. Eikä siitä meinannut tulla loppua ollenkaan. Enpä olisi etukäteen arvannut, että paluu ottaisi näin koville...
Suureksi helpotuksekseni äänekäs joukkio vetäytyi yöpuulle jo yhdeksän aikaan ja rauha laskeutui vaunuun. Aikaisemmat kokemukset Thaimaan yöjunista ovat olleet melkoisen vilpoisia, mutta tällä kertaa ilmastointi ei jäädyttänyt vaunuja. Nukuin pätkissä kapealla vuoteellani reppua potkien. Joka kerta kylkeä kääntäessä sai olla varovainen, ettei kierähtänyt tyhjän päälle. Minkäänlaisia laitoja yläpetissä ei ole, vain kaksi "turvavyötä" alhaalta ylös, ehkä metrin päässä toisistaan. Niiden välistä olisi hyvin helppo päätyä junan lattialle.
Aamuyöllä kolmen aikaan heräsin, kun piti käydä vessassa. Huomasin kiinalaisten olevan myös hereillä. Vessasta tullessani osa heistä oli pesemässä hampaita ja kälätys alkoi taas. Onneksi aikansa kälätettyään he hiljenivät vielä uudelleen, mutta parin tunnin päästä äänekäs keskustelu taas alkoi. Siinä vaiheessa tajusin, että he kuvittelivat meidän saapuvan pian Hua Hiniin (minne hekin olivat matkalla). Kas kun he eivät olleet hoksanneet, että Thaimaassa ollaan eri ajassa ja he olivat tuntia liian aikaisessa. Onneksi konnari kertoi heille oikean ajan ja milloin olisimme perillä. Juna oli jonkin verran (tuttuun Thaimaalaiseen tyyliin) myöhässä.
Aamu oli joka tapauksessa aikainen, kun saavuimme Hua Hiniin. Kello ei ollut vielä seitsemää, mutta junasta ulos astuessa lämmin ja kostea ilma otti saman tien syleilyynsä. Edessä oli reilun kilometrin matka majapaikkaan, mistä ensimmäisenä halusin huonetta kysyä. Aikaisesta ajankohdasta huolimatta liikennettä oli jo niin paljon, että tien ylitystä joutui odottelemaan jonkun tovin. Kätköilykartan avulla suuntasin kohti määränpäätäni. Matkalla poikkesin automaatilla nostamassa paikallista valuuttaa. Jännitykselllä odotin, kuinka monta automaattia nyt täytyy testata, ennen kuin rahaa irtoaa. Olinkin lähes hämmästynyt, kun heti ensimmäinen masiina tarjosi haluamani summan rahaa.
Toivoin hartaasti, että valitsemassani majapaikassa olisi niin aikaisin respa auki ja sieltä löytyisi mukava huone minulle ja saisin sen käyttöön heti, enkä vasta iltapäivällä, jolloin on virallinen check in aika. Löysin majatalon helposti ja respakin oli auki. Kysyin huonetta ja respan nainen lähti näyttämään minulle sekä tuulettimella että ilmastoinnilla varustetun huoneen. Tuuletinhuone sijaitsi perinteisen Thai-tyylisen rakennuksen yläkerrassa ja siinä oli oma parveke tielle päin. Huone oli hieman hämärä, mutta oikein viihtyisä. Vessa ja kylppäri löytyivät aulasta. Hintaa 300 thb/yö (reilu 8€). Ilmastoitu huone oli valoisa, mutta alakerrassa ja ilman omaa kivaa parveketta. Hinta oli 500 thb (noin 13,50 €). Oma parveke viehätti, joten päädyin valitsemaan sen huoneen. Kannoin tavarani sisään ja päätin jatkaa kesken jääneitä uniani. Patja sängyssä oli kamala... Jousipatjan jouset olivat harvassa ja tuntuivat selvästi iholla. Onnistuin löytämään kuitenkin sellaisen kohdan, missä pystyi nukkumaan.
Torkut otettuani purin tavarani ja pakkasin kaikki pyykit yhteen muovikassiin. Niitä olikin kertynyt melkoinen määrä. Kävin respasta kysymässä, mistä löytyy lähin pyykkipaikka ja se olikin lähempänä kuin arvasin. Sain jättää pyykit oman majatalon huoleksi ja vieläpä halvemmalla (50 thb/kg) kuin lähistön paikoissa olisin joutunut maksamaan. Sitten olikin aika etsiä syötävää. Majatalon ympärillä oli paljon ravintoloita ja hyvin nopeasti löysin itseni saksalaisesta ravintolasta, jossa oli listalla kasvislasagnea. Näitä länsimaisia herkkuja kun ei vähään aikaan ollut saanut, niin nyt käytin tilaisuuden hyväkseni. Syödessäni tunsin jo jonkin aikaa vihotelleen hampaan olevan entistä ikävämmän tuntuinen. Kuuma ja kylmä vihloi ja pureminenkin sattui. Niinpä syötyäni palasin majatalooni ja kysyin respasta, mistä löytyisi hammaslääkäri. Sain ohjeet lähimmälle klinikalle, jonne suuntasinkin saman tien hampaat ensin pestyäni. Löysin saamieni ohjeiden mukaiselta paikalta pienen hammasklinikan, jonka tunnistin hammasklinikaksi vain hampaiden kuvista ikkunassa. Kaikki tekstit olivat thaiksi. Menin sisään ja kerroin ongelmani. Vastaanotossa nainen pyysi minua istumaan hetkeksi odottamaan. Lyhyen odottelun jälkeen hammaslääkäri kutsui minut huoneeseen. Hän tutki kipualueen ja totesi, että siellä on niin monta reikää, että niiden paikkaamiseen tarvitaan useampi käyntikerta. Hän ei alkaisi paikkaamaan, vaan kehotti varaamaan ajan Suomesta sinne palattuani. Melkoisen tyrmistyneenä astelin ulos klinikalta. Pitäisikö minun todellakin kärsiä koko loppureissu hammassärkyä...
Ulkona satoi. Oikein kunnolla. Istuin klinikan edessä katoksen alla olevalle penkille miettimään, mitä nyt. Rankkasadetta kesti hetken ja sitten se loppui kuin seinään. Lähdin kävelemään katua poispäin katsellakseni vähän kaupunkia. Muutaman kymmenen metrin päässä oli toinen hammasklinikka. Tämä oli iso ja ikkunassa oli hinnastot ja kaikki muutkin tiedot myös englanniksi. Pysähdyin ja jäin tuijottamaan klinikkaa. Mitäpä jos kävisin kysymässä vielä toisen hammaslääkärin mielipiteen. Astuin ovesta sisään ja kerroin asiani vastaanottotiskillä. Minut pyydettiin istumaan ja odottamaan. Odottaa en kyllä ehtinyt käytännössä lainkaan, kun hoitaja tuli jo hakemaan minut. Kävelin hoitajan perässä lasikäytävää pitkin peremmällle. Käytävän molemmin puolin oli hoitohuoneita - lasikoppeja. Käytävä jatkui ja teki 90 asteen mutkan. Edessä oli pieni puutarha vesilähteineen ja puutarhan joka puolella oli lasiseinäisiä hoitohuoneita. Näin viihtyisää hammasklinikkaa en ole ikinä ennen nähnyt!
Hoitohuoneessa minut otti vastaan nuori mieshammaslääkäri. Hän kuunteli murheeni ja tutki hampaani. Hän ei maininnut sanallakaan yhdestäkään reiästä, mutta sanoi vanhan paikan olevan aika huonossa kunnossa ja epäili kivun johtuvan siitä. Hän antoi seikkaperäisen selityksen toimenpiteestä, minkä hän voisi tehdä. Hän poistaisi vanhan paikan ja tekisi uuden sen tilalle. Kipu antoi viitteitä siitä, että hampaalle ehkä mahdollisesti jouduttaisiin antamaan juurihoitoa, mutta kipu voisi helpottaa myös vain uuden paikan myötä. Tämä lääkäri ei kysellyt puudutetaanko, vaan ilmoitti puuduttavansa. Ikinä ennen en ole antanut hammaslääkärissä puuduttaa (muuta kuin viisaudenhampaita poistetttaessa). Neulakammoni on sen verran paha, että pistäminen tuntuu paljon pahemmalta kuin poraaminen. Onneksi lääkäri oli taitava ja pistäminen ei sattunut pahasti.
Koko toimenpiteen ajan lääkäri kertoi mitä hän on tekemässä ja mitä aikoo seuraavaksi tehdä. Käskyt tulivat äärimmäisen kohteliaasti ja kaikessa lääkäri pyrki huomioimaan potilaan hyvinvoinnin. Siinä suu auki maatessani filminä pyöri silmissäni ne lukemattomat kivuliaan hammaslääkärikäynnit, kun lääkäri on puolihuolimattomasti laitteitaan käyttänyt ja suu veressä olen kärvistellyt, kun ei hammastakaan ole voinut purra...
Uuden paikan saatuani pureminen tuntui jotekin aivan erilaiselta kuin ennen. Mainitsin tästä lääkärille ja hän selitti, mistä se johtuu. Paikka on hampaan purentapinnalla ja vanha paikka oli jokseenkin tasainen. Uuden paikan lääkäri teki hampaan oman muodon mukaiseksi. Siksi tunne on nyt erilainen. Kun homma oli valmis. lääkäri sanoi, että jos kipu tuntuu edelleen puudutuksen lakattua, minun ei pitäisi epäröidä tulla takaisin. Äärettömän kiitollisena ja onnellisena saamastani hyvästä hoidosta astelin ulos. Olin niin tyytyväinen, että en ollut tyytynyt ensimmäisen lääkärin tuomioon.
Kun puudutus myöhemmin lakkasi, totesin kivun olevan jäljellä - ja entistä pahempana. Juurihoito alkoi kummitella mielessä... Ei siis auttanut muu kuin seuraavana aamuna marssia takaisin klinikalle. Edellisenä päivänä minua hoitaneella lääkärillä oli vapapäivä, joten minut ohjattiin toiselle lääkärille. Hän otti röntgenkuvat kipualueelta ja totesi, että juuret ovat kunnossa. Sen sijaan samalla alueella oli vielä kaksi muuta vanhaa paikkaa, jotka lääkäri sanoi korjaavansa. Tällä kertaa operaatio tehtiin ilman puudutusta, sillä lääkäri halusi tietää operaation jälkeen, vieläkö kipu on jäljellä. Ja olihan se... Nyt oli lääkäri ihmeissään. Mitään syytä kun kipuun ei periaatteessa pitänyt olla. Reikiä ei ollut ja kuvien perusteella syy ei ollut juurissakaan. Lääkäri totesi, että hän ei pysty auttamaan enempää, mutta haluaa minun tulevan vielä seuraavana päivänä takaisin saadakseni vielä toisen lääkärin mielipiteen.
Niinpä suuntasin takaisin klinikalla vielä seuraavanakin päivänä. Kipu oli ja pysyi. Joka kerta purressa vihlaisi tosi ikävästi. Nyt olin jo kolmannen lääkärin tutkittavana. Silmämääräisesti hänkään ei syytä kipuun löytänyt, joten nyt otettiin lisää röntgenkuvia - tällä kertaa kuvattiin koko hammaskalusto. Kuvistakaan ei löytynyt kivulle syytä. Ei siis auttanut muu kuin jäädä odottamaan, josko kipu hellittäisi itsestään. Ainakaan tähän mennessä se ei ole kadonnut mihinkään. Varovasti joutuu syödessä pureskelemaan.
Kun ensimmäisenä iltana vetäydyin huoneeseeni makoilemaan ja nauttimaan illan rauhasta totesin, että huoneeni ei ollutkaan ihan niin mukava kuin olin kuvitellut. Kadulta kuului mopojen pärräys ja naapurirakennuksessa olevasta ruokaravintolasta kuului melkoiset kolinat. Kaiken huipuksi jostakin seinän raosta alkoi kuulua hiiren rapinaa. Ajattelin, että josko kuitenkin saisin nukuttua tässä yhden yön ja aamulla voisin vaihtaa hiljaisempaan huoneeseen. Rapina seinän raossa jatkui ja kuulosti aivan siltä, kuin siellä olisi hiiri jotenkin jumissa. Varmuuden vuoksi tutkin taskulampulla huoneen sisältä, ettei hiiri vain olekin siellä. Kun rapina ei loppunut, päätin lopulta, että en odota seuraavaan aamuun, vaan lähdin respaan kysymään, voisiko hiirelle tehdä jotain. Respan tyttö sanoi, että puutalossa on paljon hiiriä ja valitettavasti niiden kanssa pitää vaan elää. Totesin, että en aio jakaa huonettani hiiren kanssa ja kysyin voisinko saada toisen huoneen. Muut tuulettimella varustetut huoneet olivat samassa rakennuksessa ja hiiriä voisi olla yhtä lailla niissä. Niinpä sanoin haluavani muuttaa ilmastoituun huoneeseen, jotka sijaitsivat eri rakennuksessa, joka ei ollut puuseinäinen.
Pakkasin tavarani, maksoin huoneiden hinnan erotuksen ja sain uuden huoneen. Tämä huone oli jokseenkin tuliterä. Kaikkki pinnat olivat uusia ja siistejä. Huone oli valoisa, siinä oli oma kylppäri ja vessa ja jääkaappikin löytyi. Lisäksi se sijaitsi kauempana kadusta, eikä sinne kuulunut mitään ulkopuolisia ääniä. Olin erittäin tyytyväinen uuteen huoneeseeni! Tyytyväisyyteni vain kasvoi, kun purin tavarani ja totesin avaamattoman banaanilastupussin nurkassa olevan jyrsitty reikä. Joku hiiri oli siis jo ehtinyt vierailla ihan edellisessä huoneessa asti...
Päivät Hua Hinissä olivat leppoisia. Kaupunki sinänsä ei tehnyt minuun minkäänmoista vaikutusta. Tuskin toista kertaa enää tänne tarvitsee tulla. Kaupungilla kävellessä tuli nähtyä monenlaista kummallista. Yhden jalokiviliikkeen näyteikkunaan jouduin pysähtymään ja hieraisemaan silmiäni. Oli aamu ja yöksi näyteikkuna tyhjennetään, ettei varkaille kävisi kiusaus ylivoimaiseksi. Jalokivien sijasta ikkunalla oli jotain aivan muuta...
Toisella kertaa pysähdyin katsomaan, mitä kaikki ihmiset tuijottivat ylöspäin. Sähkötolpassa istui apina! Alhaalla kadulla oli nuori mies, jolla oli kädessään baanaaniterttu. Hän heitti yksi kerrallaan banaaneja ylös apinalle, joka taitavasti nappasi ne kiinni, kuori ja söi. Kun edellinen banaani oli syöty, alhaalta lensi uusi tilalle.
Hua Hinin ranta oli minulle pieni pettymys. Se pää rannasta, jonne minulla oli lyhyempi matka, oli kivikkoinen. Ihan pieni pätkä oli hiekkarantaa, mutta sitten alkoi karu kivikko, jota riitti melko pitkään. Kun käveli tarpeeksi pitkälle, kivikko loppui ja muuttui taas hiekkarannaksi. Yhtenä päivänä kävelin pidemmälle ja levitin pyyhkeeni hiekalle puun varjoon. Kovin kauaa en siinä ehtinyt makoilla lukemassa, kun ensimmäiset vesipisarat putoilivat. Taivas oli ollut melko pilvinen koko aamun. Totesin, että en jää odottamaan kunnon sadetta, vaan pakkasin kamppeet ja lähdin kävelemään takaisin päin. Montaa pisaraa vettä ei lopulta tullut, mutta koska olin liikkeelle lähtenyt, päätin mennä saman tien lounaalle. Nousin rannalta kaupungille johtavalle kujalle. Sen varressa olin jo kerran syönyt intialaista ruokaa, joka ei ollut ihan niin maukasta kuin olin toivonut. Nyt huomasin toisen intialaisen ravintolan ja menin tutkimaan sen menua. Sitä tutkiessa sade alkoi uudelleen. Menusta löytyi hyvän näköisiä vaihtoehtoja, joten päätin jäädä siihen syömään. Heti pöytään istuttuani taivas repesi kunnolla. Vettä alkoi sataa kaatamalla. Olin niin tyytyväinen, että olin lähtenyt rannalta ensimmäisten pisaroiden jälkeen. Muuten olisin kastunut kunnolla - vaikka minulla olikin sateenvarjo mukana.
Sain annokseni ja söin sateen jatkuessa. Vettä tuli niin rajusti, että sitä lainehti kadulla. Kun sain syötyä, sade hellitti. Päätin, että en jää odottamaan sen uudelleen alkamista, vaan lähden saman tien takaisin Guest Houseeni. Kun astuin ravintolasta kadulle, totesin saman tien, että jos haluan kenkieni (niiden Kuala Lumpurista ostettujen nahkasandaaleiden) pysyvän kuivana, ainoa tapa pitää ne kuivana on ottaa ne käteen ja kävellä paljain jaloin. En halunnut kastella sandaaleita, joten tallustelin paljain jaloin pitkin katuja. Välillä kahlasin nilkkaa myöten vedessä... Onneksi rankkasade oli huuhtonut kadulta kaikki pienet epätasaisuudet pois.
Iltaisin koko kaupungin väki tuntui kerääntyvän iltamarkkinakadulle. Sinne nousi myyntikojujen viidakko ja tarjolla kaikkea mahdollista turistikrääsää, vaatteita ja syötävää. Syömiset keskittyivät hyvin pitkälti mereneläviin, joita sai ihailla jäiden sekaan lastattuina.
Omaksi suosikikseni tuli kookos-riisikakkarat. Ne olivat kuin minikokoisia lättyjä, joita paistettiin pannulla pienissä koverissa kupeissa. Lisäksi tuoreita hedelmiä tarttui aina mukaan.
Shoppailuun Hua Hin ei ollut mikään erityinen paikka. Iltamarkkinoilta saattoi löytää jotain, mutta muuten kaupungissa ei ollut paljoa tarjontaa. Kaupungin keskustasta löytyi yksi pieni ostoskeskus, lähinnä paikallisia tuotteita ja jonkun matkan päästä keskustan ulkopuolelta löytyi Market Village, joka osoittautui isoksi ostoskeskukseksi. Hassua, että mistään oppaista en löytänyt mitään mainintaa tuosta isosta ostoskeskuksesta... Kaikkialla vaan sanottiin, että Hua Hinissa ei ole varsinaista ostoskeskusta. Taisi olla jokseenkin vanhoja oppaita. Ostoskeskus itse ei varmasti kovin montaa vuotta vanha vielä ollut.
Thaimaalainen kaupantekokulttuuri on selkeästi muuttunut viimeisten vuosien aikana. Aiemmin kauppiaat olivat innokkaasti jututtamassa asiakkaita ja tarjoamaa tuotteitaan. Nyt kauppiaat ovat enimmäkseen kiinnostuneita älypuhelimistaan tai tableteistaan ja asiakkaat saavat aivan rauhassa katsella tuotteita ilman, että kukaan on niskaan hengittämässä. Vanha tinkimismeiniki on edelleen tallella. Olin kiinnostunut yhdestä paidasta, jonka olisin voinut ostaakin, mutta myyjä oli alusta alkaen jotenkin nihkeä. Hän oli tosi tympeä, yhtään hymyä ei irronnut. Hän pyysi paidasta 350 bahtia (9,50
€), jonka totesin olevan liikaa. Hän pudotti hinnan 320 bahtiin. Tarjosin 200 bahtia, joka oli aivan normaali tarjous myyjän lähtöhintaan nähden. Myyjä tuhahti ja nappasi paidan kädestäni. Se kaupanteko loppui siihen.
Varsinainen päätarkoitukseni Hua Hinissä pysähtymiseen oli hankkia ne uudet aurinkolasit voimakkuuksilla. Heti ensimmäisenä päivänä lähdinkin niitä metsästämään. Thaimaassa on aivan tavallista, että optikkoliikkeissä on 50 prosentin alet. Nytkin sellaisia liikkeitä löytyi useita ja muutamassa kävin katselemassa. Aurinkolasien osto ja erityisesti pokien valinta on sellainen juttu, johon kaipaan asiantuntevaa apua myyjältä. Parissa ensimmäisessä liikkeessä myyjät eivät osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa minua kohtaan, joten siirryin seuraavaan liikkeeseen. Lopulta löytyi se liike, jossa ystävällinen myyjä tarjosi apuaan ja hänen kanssaan yhdessä löysimme mieluisat pokat, joihin pystyttiin asentamaan linssit minun voimakkuuksilla. Kun pokat oli valittu, tehtiin näöntarkastus, jossa katsottiin, onko tarvetta muuttaa voimakkuuksia edellisen tarkistuksen jäljiltä. Samana oli pysynyt. Eikä ikänäkökään vielä vaivaa. :)
Koska minun linssini eivät ole varastovoimakkuuksilla, ne menivät tilaukseen ja sain ne vasta viiden päivän kuluttua. Onneksi olin varannut riittävästi aikaa... Tosin kyllä vanhastaan tiesinkin, että muutaman päivän linssejä joutuu aina odottamaan. Kolmet viimeiset silmälasit kun olen Thaimaasta ostanut. Niin paljon edullisemmin ne täältä saa kuin Suomesta. Aurinkolaseista vahvuuksilla maksoin nyt 175€. Suomessa en saa edes yhtä linssiä tuolla hinnalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti