Paratiisiviikon jälkeen vuorossa oli taas muutama päivä kaupunkielämää ja reissaamista. Tosi haikein mielin jätin paratiisin taakseni ja palasin maanantaina Kota Kinabaluun. Lento Kuala Lumpuriin olisi keskiviikkona. Tiistaille olin suunnitellut vierailua Tamparuliin, missä on kuuluisa upside-down talo sekä adventtikirkon Sabahin päämaja ja koulut (ala- ja yläkoulu). Pikkubussilla matkasin Tamparuliin, missä kuski jätti minut upside-down talon eteen, päätien varteen. Hassu talo on rakennettu ihan vaan turisteja varten. Talo esittelee perinteistä Sabahilaista asumista, mutta ylösalaisin. Talon sisällä kuvaaminen oli kiellettyä, mutta ulkopuolella sai kuvata vapaasti. Sisään pääsi oppaan kanssa. Minä sain yksityisoppaan, nuoren, mukavan miehen. Hän kertoili talon sisustuksesta seikkaperäisesti ja tulipa siinä jutusteltua kaikkea muutakin. Kävi ilmi, että miehen äiti on adventisti ja sain hyvät ohjeet, mistä löydän kirkon kampuksen.
Talokierroksen tehtyäni istahdin ravintolaan nauttimaan lasillisen juuri puristettua omenamehua ja valmistauduin kävelymatkaan keskustaan, mistä löytäisin kirkon kampuksen. Aurinko paahtoi taas täydeltä taivaalta, joten käveleminen asfalttitien reunaa pitkin oli lämmin urakka. Matkaa oli ehkä pari kilometriä. Jalassa minulla oli varvastossut, jotka olivat palvelleet uskollisesti Fidziltä saakka, mutta nyt alkoi tuntua, että pohjat olivat jo niin kuluneet, että niillä ei ollut enää kovin kiva kävellä. Totesin olevan aika hankkia ehkäpä jo ihan kunnolliset sandaalit, joilla on hyvä kävellä.
Kuuma kävely palkittiin. Lopulta edessä oli Adventtikirkon päämaja ja yläkoulu. Astelin sisään kampuksen portista ja jatkoin matkaani tietä pitkin peremmälle. Ensin vastaan tuli kirkko ja ihan tien perillä oli alakoulu. Koululaiset olivat juuri lopettaneet koulupäivän ja olivat lähdössä kotiin. Astuin koulun portista sisään vehreään puutarhaan, jossa koulurakennukset sijaitsivat. Oppilaat tervehtivät iloisesti. Onnistuin löytämään myös yhden opettajan, jonka kanssa aloimme jutustella. Kerroin olevani opettaja ja haaveilevani työstä ulkomailla, ehkäpä juuri Malesiassa. Opettaja totesi heti, että heidän koulussa on kova tarve apuvoimille. Harmittavasti rehtori ei sattunut vaan olemaan paikalla. Hetken päästä paikalle tuli toinenkin opettaja, ensimmäisen sisko. Juttelimme pitkät tovit ja yhtäkkiä tuo sisko totesi, että nyt toimistosta kuuluu rehtorin ääni. Hän kävi katsomassa ja siellähän rehtori oli. Hän oli kovasti kiinnostunut saamaan minut töihin koululle, mutta ensin piti selvittää viranomaisilta mahdollisuudet ulkomaalaisen palkkaamiseen. Valitettavasti tämä tiedustelu ei tuottanut toivottua tulosta. Yksityiskouluille ei ole luvallista palkasta ulkomaista työvoimaa. Mutta ehkäpä palaan koululle vielä jonakin päivänä vapaaehtoisena...
Illalla kävin tutustumassa KK:n yhteen ostoskeskukseen kengät ja vyö mielessä. On jo pitkään tahtonut olla hankaluuksia housujen jalassa pysymisessä. :) Kengät jäi löytymättä, mutta vyö löytyi ja kylläpä tuntui mukavalta, kun ei tarvinnut koko aikaa nostella enää housuja.
Siinä shoppailun lomassa kävin myös syömässä ostoskeskuksen food courtissa. Siellä muutama nuori muslimityttö bongasi minut, mutta he eivät halunneet häiritä syömistäni. Myöhemmin, kun olin syönyt ja takaisin shoppailemassa, tytöt tulivat luokseni ja kysyivät, saisivatko he haastatella minua opintoihinsa liittyen. Mikäs siinä. Etsimme rauhallisen paikan, missä tytöt saivat videoitua haastattelun. He kyselivät ajatuksiani Malesiasta ja erityisesti Sabahista matkailijan näkökulmasta. Miten palvelut pelaavat, mitä pidän säästä, ruuasta, ihmisistä jne. Puhuttiin siinä myös ajankohtaisista asioista, kuten Malesian lentoyhtiötä kohdanneista lento-onnettomuuksista.
Keskiviikkona jätin sitten Borneon taakseni ja siirryin mantereen puolelle Kuala Lumpuriin. Ajatus suurkaupungista ei tuntunut ollenkaan houkuttelevalta ihanan rannalla vietetyn viikon jälkeen. Mutta pitihän tuo metropoli nähdä. En halunnut siellä kuitenkaan viipyä kahta yötä pidempään. KL:n lentokenttä sijaitsee reippaasti kaupungin ulkopuolella, mutta onneksi kentältä pääsee kaupunkiin pikajunalla, jolla matka kestää vain puolisen tuntia. Rautatieasemalta vaihdoin metroon, jolla pääsin lähelle hostelliani, Central Marketin kupeeseen. Ensimmäisenä iltana kävin hieman katselemassa lähiympäristöä, lähinnä China Townia. Pääsin heti kokemaan myös KL:n trooppisen sateen. Aivan hetkessä auringonpaiste vaihtui kaatosateeksi, jota kesti ehkä kymmenisen minuuttia ja sitten paistoi taas aurinko. Onneksi China Townin pääkatu on katettu, joten sade ei haitannut.
Torstain olin varannut shoppailuun ja pakollisten nähtävyyksien bongaamiseen. Hyppäsin ensin metroon ja hurautin Petronas-tornien juurelle. Tornien välissä on yksi kaupungin suosituimmista ostoskeskuksista. Ulkopuolelta puolestaan löytyy upea puistoalue, jossa yllättäen(?) oli pari geokätköäkin. Nautiskelin täällä lähinnä puistosta ja kätköilyistä. Kätköt löydettyäni ja torneja tarpeeksi kuvattuani lähdin etsimään bussia kultaiseen kolmioon, joka on KL:n iso ostoskeskusten keskittymä. Sieltä ajattelin etsiä ne sandaalit. Onnistuin löytämään ilmaisen citybussin, jolla pääsin suoraan haluamaani paikkaan. Shoppailu ei napannut yhtään, mutta pakotin itseni etsimään kenkäkauppoja. Onnistuin löytämään paikallisten suosimasta ostoskeskuksesta pienen kenkäkaupan, joka myi laadukkaan oloisia kenkiä. Heiltä löytyi jopa isojakin kokoja ja niinpä sain vihdoin jalkaani kunnon sandaalit varvastossujen tilalle.
Perjantaina jatkoin matkaa Penangin saarelle. Matkaa oli sen verran, että olin varannut lentolipun, ettei tarvinnut matkustaa bussilla koko päivää. Nyt kun kotiinpaluu häämöttää pelottavan lähellä, ei halua enää käyttää yhtään ylimääräistä aikaa siirtymisiin. KL:n lentokentällä sain viestin Dr Selvalta. Hän kyseli, missä olen ja olenko kuullut uutisia Sandakanista (missä olimme siis reilu viikko aikaisemmin olleet). Siellä oli taas ollut kidnappaus. Tällä kertaa uhreina olivat paikalliset ihmiset, eikä turistit, mutta täytyy sanoa, että valtavaa kiitollisuutta tunsin (taas kerran), että omassa matkassa on ollut suojelusenkelit mukana koko ajan, eikä mitään pahaa ole tapahtunut.
Penangin saarella olin valinnut päämääräkseni Batu Ferringhin, saaren pohjoisrannalla sijaitsevan rantapaikan. Lentokentältä pääsi perille paikallisbussilla, mutta matka kesti lähes kaksi tuntia. Liikennettä oli tosi paljon ja bussi mateli ruuhkassa. 17 km matka kesti tunnin! Juomaveteni oli lopussa, nälkä kurni ja väsytti. Majapaikkaa ei ollut varattuna, joten edessä oli sen metsästäminen. Kun hyppäsin bussista BAtu Ferringhissä, nappasin ensimmäisestä kojusta pullon vettä ja lähdin talsimaan kohti rantaa, missä oli pieni rauhallinen kadunpätkä, jonka varrella oli muutama edullinen Guest House. Rannalle päästyäni yhdestä kojusta ilmestyi mies, joka kysyi, etsinkö majoitusta. Hän vei minut katsomaan yhtä Guest Housea. Huoneet ja paikka muutenkin olivat siistit ja hinnan sain tingattua 60 RM/yö (15€). En vaivautunut katsomaan muita paikkoja, vaan jäin tähän.
Batu Ferringhi on aikanaan ollut yksi Malesian suosituimpia turistikohteita, mutta Langawi on syönyt paikan suosiota. Sehän sopi minulle. Iltaisin täällä on kyllä melkoinen vilinä pääkadulla, minkä varteen kauppiaat levittävät kojunsa. Rannalla on hyvin tilaa ja ihan rauhallisiakin paikkoja löytyy. Ensimmäisenä iltana söin päivällliseni rannalla ja sen jälkeen lähdin etsimään pääkadun varresta tuoreita hedelmiä. Yhden kojun edessä myyjä yritti kovasti tarjota ilmaiseksi banaania. En tarttunut tarjoukseen, sillä banaanin jälkeen tarjolla olisi ollut taatusti vaikka mitä maksullista. Samaan aikaan paikalla oli myös nuori mies, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan ja naureskelimme "ilmaisille" banaaneille. Jostain kumman syystä jatkoimme juttua tuon nuorukaisen kanssa jatkaessamme matkaa samaan suuntaan. Mies oli Moskovassa asuva kazakstanilainen, Ayat. Hän oli myös yksin reissussa. Hän kertoi suunnittelevansa mennä seuraavana päivänä lähellä sijaitsevaan kansallispuistoon ja kysyi, haluaisinko lähteä mukaan. Kiinnostuin asiasta ja sovimme olevamme yhteydessä seuraavana päivänä asian tiimoilta. Vaihdoimme puhelinnumeroita, että pystymme viestittelemään WhatsAppissa. Lopulta huomasimme koko illan vierähtäneen jutellessa ja kävellessä.
Seuraavana päivänä lähdimme sitten kansallispuistoon. Ayat ei ollut ehtinyt syödä vielä lounasta, joten hänellä oli take away lounas mukana. Bussilla pääsimme puiston portille, missä rekisteröidyimme puiston vieraiksi. Sisäänpääsy oli ilmainen. Lähdimme suuntaamaan kulkumme rantaa pitkin vievää polkua pitkin kohti Monkey Beachiä. Matkaan kului kummasti aikaa, kun vähän väliä pysähdyimme ottamaan valokuvia. Ayat on valokuvauksen puoliammattilainen ja täytyy sanoa, että näky oli aika hassu, kun hän kuvasi minun pienellä taskukameralla ammattilaisen ottein. :)
Monkey Beachiä lähestyessämme alkoi puista kuulua ääniä ja siellähän ne apinat olivat! Ensin meitä tuli "tervehtimään" isohko urosapina. Se tuli hyvin lähelle ja oli kovasti kiinnostunut meistä. Siinä vaiheessa tajusin, että meillähän on mukana pussillinen eväsbanaaneja. Apina oli varmaankin haistanut ne! Pussi oli Ayatin kädessä. Kehotin häntä pitämään pussista hyvää huolta, muuten se olisi hetken päästä apinanruokaa. Pian puista alkoi kuulua lisää ääniä ja vähitellen meitä ympäröi jo pieni lauma apinoita. Sillä kohdalla oli sopivasti hyvän näköinen kiipeilypuu, johon Ayat kiipesi kuvattavaksi. Banaanit ja Ayatin eväspussi jäivät minulle. Kuvasin Ayatia oksalla, kun yhtäkkiä iso urosapina hyökkäsi kädessäni olevien pussien kimppuun. Sain huitaistua apinan kauemmas, mutta apina oli onnistunut repäisemään auki Ayatin eväspussin ja sai napattua sieltä leipäpussin ja ketsuppia. Tyytyväisenä se siirtyi hieman kauemmas saaliinsa kanssa ja alkoi repimään pusseja auki. Hetkessä kaikki muutkin apinat olivat aivan lähelläni. Tilanne alkoi vaikuttaa jo hitusen uhkaavalta. Apinat olivat melko aggressiivisen oloisia. Ne olivat haistaneet ruuan ja halusivat osansa. Koin oloni turvattomaksi ja ojensin pussit Ayatille puuhun. Ja saman tien yksi apina oli Ayatin seurana puussa! Ayat pakkasi ruuat reppuunsa, jonka ojensi takaisin minulle, jotta hänen olisi helpompi tulla alas puusta. Samaan aikaan rappusten alapäähän ilmestyi perhe kolmen pienen lapsen kanssa. Heidän piti nousta rappuset ylös jatkaakseen matkaa. Kun isä nousi rappusille pienen pojan kanssa, yksi apina alkoi sähistä uhkaavasti pojalle ja irvisti pahasti. Poika pelästyi pahan kerran ja säntäsi takaisin alas itkien. Apinat vaikuttivat nyt hyvin hyökkääviltä. Isä haki rannalta ison kepakon, jonka kanssa hän tuli takaisin rappusille voidakseen pelotella apinat tiehensä. Tässä vaiheessa Ayatkin pääsi puusta alas. Isä onnistui pääsemään pojan kanssa rappuset ylös, mutta äiti oli vielä alhaalla vauvan ja pienen tytön kanssa. Pikkutyttö ei millään uskaltanut rappusille, vaikka apinat olivat nyt hieman kauempana. Ayat nappasi tytön syliinsä, jutteli rauhoittavasti ja kantoi hänet äidin kantaessa vauvan ylös. Täytyy sanoa, että kun tilanne oli ohi ja olimme turvallisesti rannalla, sydän pamppaili melkoisesti. En ole ennen törmännyt niin uhkaavasti käyttäytyviin apinoihin!
Rannalla istuimme alas rauhoittumaan. Ayat söi eväänsä - ne mitä apinan hyökkäyksessä oli vielä säästynyt. Sitten alkoi kuvaussessio! Ja wau, mitä kuvia Ayat ottikaan...
Kun palasimme puistosta takaisin ihmisten ilmoille, otimme bussin takaisin Batu Ferringhiin. Bussiin nousi porukka, jotka kaikki olivat samasta Guest Housesta mihin Ayat on majoittunut. Myös Guest Housen manageri oli porukassa mukana. Koko poppoo istui taaksemme ja manageri totesi siinä hyvin ilmastoidussa bussissa, että tämähän on kuin suomalainen sää, johon minä totesin, että todellakin! Siihen taas takapenkin väki katsoi hieman ihmeissään ja kysyi, että oletkos sinäkin Suomesta. Meitä olikin yllättäen neljä suomalaista samassa bussissa! Ja kas kummaa, Ayatillekin löytyi maannainen, toinen kazakstanilainen.
Tunnelma korkealla linja-autossa!
Liekö syynä kamerasta puuttuva apinasuodatin, mutta kamerani alkoi temppuilla (niistä apinoista tuli otettua melko monta kuvaa). Välillä oli lähes mahdotonta saada siihen virta päälle, kun se herjasi objektiivivirheestä. Kun virran lopulta sai päälle, sitä ei saanut sammutettua. Hieman aikaisemmin oli ollut jo vaikeuksia saada kuvaa tarkennettua. Edellinen kamerani käyttäytyi juuri samalla tavalla tarkentamisen kanssa ennen kuin se lopulta hajosi. Niinpä totesin, että taitaa tämäkin olla nyt tiensä päässä. Oudolta vaan tuntui, että kamera on vasta kaksi vuotta vanha. Vaan eipä nämä nykylaitteet tunnu kestävän kovin kauaa. Huoneessani yritin saada kameraa sammutetuksi, mutta se ei tahtonut sammua. Objektiivi pysyi sitkeästi ulkona, vaikka mitä yritti. Lopulta päätin avittaa objektiivin sisään vetäytymistä käyttämällä hieman raakaa voimaa ja lopputulos näkyy kuvasta...
Vaikka "oikea" kamera nyt olikin poissa pelistä, piti ne auringonlaskukuvat silti saada, kun kerran oli kuvaaja käytettävissä. Niinpä iPhonen kanssa parkkeerattiin illalla rannalle ihailemaan auringonlaskua ja ottamaan kuvia. Ihan ei iPhone vedä vertoja Canonille, mutta saatiin sitä silti joitain ihan kivoja kuvia.
Ayat oli majapaikassaan saanut joltakin esitteen Penanginvuoresta. Se on kuulemma paikka, jossa on käytävä, että voi ylipäänsä sanoa käyneensä Penangilla. Niinpä päätimme seuraavana päivänä suunnata vuorelle. Ensin piti ottaa bussi Georgetowniin ja vaihtaa siellä toiseen bussiin, millä pääsi vuoren juurelle, mistä juna ylös lähti. Juna maksoi 30 RM (7,50€) hengeltä (meno-paluu). Junamatka oli aika huikea, kun kiivettiin ylös jyrkkää vuoren rinnettä. Matkalla tuli vastaan alaspäin tuleva juna. Tosi tarkkaa sekuntipeliä junien kulku on, sillä kohtauspaikalla oli hyvin lyhyellä matkalla kahdet raiteet. Muuten koko matkan oli vain yhdet raiteet käytössä.
Näkymä ylhäältä vuorelta alas kaupunkiin ja saarelle muutenkin oli huikea! Keli oli hitusen utuinen, joten kuviin ei saanut (kunnolla) näkymään saarelta mantereelle johtavaa, Aasian pisintä, siltaa. Tosi mukava oli vuorella hieman kävellä ja nauttia raikkaasta vuoristoilmasta. Tosin ei siellä ollut ollenkaan niin paljon viileämpää kuin olin odottanut.
Paluumatkalla nuori seuralaiseni oli aivan uupunut. Hän oli nukkunut huonosti edelliset yöt kärsiessään vielä aikaerosta. Bussissa Nukku-Matti kuitenkin yllätti ja Ayat nuokkui vieressäni pää retkahdellen. Tarjosin olkapäätäni ja huiviani hänelle "tyynyksi", jotta nukkuminen olisi edes hitusen mukavampaa. Uninen nuorukainen otti tyytyväisenä tarjouksen vastaan ja jatkoi uniaan olkapäähääni nojaten.
Enpä olisi tänne tullessani osannut odottaa, että tapaisin 23-vuotiaan musliminuorukaisen, jonka kanssa ystävystyisin ja saisin nauttia saaren elämästä. Koskaan ei voi tietää, kenet matkallaa tapaa ja kenen kanssa tiet hetken kulkevat yhtä matkaa. Äärettömän kiitollinen olen tästä tapaamisesta. Se avarsi suunnattomasti ajatusmaailmaani ja antoi valtavasti iloa tähän hetkeen!
Toinen mielenkiintoinen tapaaminen sattui rannalla, kun olin viettämässä rentoa rantapäivää Guest Houseni edessä. Makoilin rantamatolla, kun viereisen päivänvarjon alle tuli mies. Hän alkoi jutella minulle ja istahti viereeni hiekalle. Aika pian kävi ilmi, että mies on kuukausi sitten menettänyt moottoripyöräonnettomuudessa 18-vuotiaan poikansa. Keskustelussa selvisi, että mies on hindu ja minä kristitty. Tunsin itseni niin avuttomaksi miehen surun edessä. Mitä sanoa lohdutukseksi poikaansa surevalle hindumiehelle?
Muutenkin tässä on itsekin suurten tunteiden myllerryksessä. Tajuntaani on karulla tavalla tunkeutunut fakta, että matkani on pian ohi. Enää puolitoista viikkoa paluulentoon. Olin ajatellut viettäväni viimeisen kuukauden Thaimaassa, mutta jotenkin en ole halunnutkaan mennä Thaimaahan. Sinne meno tuntuu lopulta, kun paluulento on Bangkokista. Tänä aamuna, kun kävelin takaisin Guest Houseeni aamiaiselta, paluun läheisyys iski tajuntaani rajusti. Itku tuli. Olen saanut kokea jotain niin järisyttävää, että paluu Suomeen tuntuu todella vaikealta. Voiko kaiken tämän koetun jälkeen sopeutua takaisin suomalaiseen oravanpyörään? Tällä hetkellä ajatus tuntuu mahdottomalta. Toivottavasti syksy tuo tullessaan uudet kuviot, jossakin vielä tuntemattomassa paikassa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti