Syviä vesiä, huippuhetkiä ja kaikkea siltä väliltä

Viikonlopun jälkeen oli niin mukava aloittaa uusi työviikko. Ei olisi liikaa aikaa ajatella, miten täällä aikaa viettäisi, silloin kun sitä on. Viikonloppu oli itseasiassa henkisesti melkoisen rankka. Kun elää campuksella, missä asuu suhteellisen vähän väkeä ja suurin osa muista on parikymppisiä, tajuntaan tunkeutui armottomasti ajatus, että täällä olen ainakin seuraavat seitsemän kuukautta ilman yhtään todellista ystävää, jonka kanssa voisi jakaa syvimmät tuntonsa tai ihan vaan hengailla vapaa-ajalla. Tuo ajatus iski niin tuskallisesti, että kävin pitkiä keskusteluja Jumalan kanssa asian tiimoilta. Olen täysin varma siitä, että Hän on minut tänne lähettänyt eikä Hänen tarkoituksensa ole, että joutuisin tuntemaan oloni täällä yksinäiseksi. Niinpä pyysin Jumalaa johdattamaan ystävän elämääni täällä - tai oikeastaan kiitin jo siitä, että Hän tekee sen…

Keskiviikkoiltana istuimme iltahartaudessa pihakatoksessa. Hartauden jälkeen vararehtorin vaimo, Candice, joka istui vieressäni, kysyi kuulumisiani. Jostain syystä minusta tuntui, että hän ei kysy vain jennkiläiseen tapaan kohteliasuudesta ”How are you” vaan halusi oikeasti kuulla, mitä minulle kuuluu. Varovasti aloin avaamaan tuntojani ja huomasin hänen imevän kaiken sanomani itseensä. Meille kehkeytyi mielenkiintoinen keskustelu, jossa totesimme kumpikin painivamme samanlaisen ajatusten kanssa. Vaikka Candice on täällä perheensä kanssa, hänkin on kokenut olevansa hyvin yksin. Yhdessä itkimme, nauroimme ja rukoilimme. Kerroimme toisillemme oman elämämme tarinan ja olimme niin kiitollisia, kun olimme löytäneet toisemme! Oli huikeaa nähdä, miten nopeasti Jumala voi vastata rukouksiin! 

Minä ja uusi ystäväni, Candice
Me and my new friend Candice

Oma työni tuntuu todella mielenkiintoiselta ja palkitsevalta, vaikkakin erittäin haastavalta. On tuntunut niin hyvältä, kun koulun pihalla ihan vieraat äidit ovat käyneet tervehtimässä ja kertoneet kuulleensa, mitä minä täällä teen. He ovat halunneet tulla sanomaan minulle, että he arvostavat kovasti tekemääni työtä, vaikka heidän lapsensa eivät olekaan minun oppilaina.

Tämä koulu on todellinen lähetyskoulu. Suurin osa opettajista on lähetystyöntekijöitä (kaikki vapaaehtoiset) ja rukous on koulun kantava voima. Jokainen koulupäivä aloitetaan ja lopetetaan rukoillen. Monesti kokee itsensä todella pieneksi ja voimattomaksi, mutta kun saa tehdä töitä Jumalan voimassa, voi tulokset olla uskomattomia! Muutamia huikeita hetkiä (niiden turhautumisen hetkien lomassa) sai viikon varrella kokea työn merkeissä. Yksi huippukokemus sen nelosluokan pojan kanssa, joka ei osaa lukea. Levitin pöydälle kasan kuvia ja viereen sanoja (kolmikirjaimisia). Pyydin poikaa yhdistämään oikeat kuvat ja sanat pareiksi. Poika katseli hetken aikaa kuvia ja poimi pöydältä kissan kuvan. Varmoin ottein hän poimi pöydältä myös sanan Cat. Poika sanoi aina kuvassa olevan asian ääneen, kuulosteli alkuäännettä ja sen perusteella etsi oikean sanakortin. Olin todella tyytyväinen pojan onnistumisesta. Kun hän oli löytänyt kaikki parit, laitoin kuvat pois ja annoin pojalle yhden sanan kerrallaaan. Hän alkoi hitaasti tavaamaan sanoja ja onnistui lukemaan joka ikisen sanan! En tiennyt itkeäkö vai nauraa, niin huikean hienolta tuntui! Ja pojan kasvot loistivat onnistumisen riemua…

Eskarissa on mielenkiintoinen tilanne, kun yksi tyttö ei suostu jäämään eskariin. Yhden päivän hän on siellä ollut minun täällä oloaikanani yksin ja toisen päivän mummo oli tytön kanssa. Pari kertaa äiti tai isä on yrittänyt tuoda tytön eskariin, mutta tyttö on pistänyt sellaisen protestin pystyyn, että vanhemmat ovat joutuneet viemään tytön takaisin kotiin. Sen koommin tyttöä ei olekaan näkynyt. Tänä aamuna toinen eskarilainen itki (tai oikeastaan huusi) lohduttomasti koko ensimmäisen tunnin ajan.

Melkein täysi kuu
Almost the full moon

Kolmannen eskarilaisen vanhemmat kutsuttiin koululle juttelemaan lapsen tilanteesta. Kyseessä on se lapsi, joka makoilee lattialla, elää omissa maailmoissaan, tulee vessasta ulos ilman housuja, ei juurikaan reagoi, kun hänelle puhutaan eikä tee mitään mitä toiset tekee. Täällä tapaamiset näytään sopivan niin, että vanhemmat ilmoittavat koululle (sihteerille), milloin pääsevät paikalle ja koulun väki yrittää parhaansa mukaan sovittaa oman aikataulunsa sen mukaan. Ensimmäinen yritys kaatui siihen, että vanhemmat eivät ilmestyneet paikalle sovittuun aikaan. Odottelimme puoli tuntia ylimääräistä, eikä heitä näkynyt. Olivat kuulemma tulleet joskus myöhemmin… Seuraava yritys onnistui. Tosin itse ehdin olla paikalla voin noin viisi minuuttia, kun piti jo lähteä omaa tuntia pitämään. Mutta onneksi vararehtorilla ja eskarin opella oli aikaa enemmän ja palaverin tuloksena vanhemmat lupasivat viedä lapsensa tarvittaviin tutkimuksiin, jotta mahdollinen diagnoosi saataisiin mahdollisiman varhaisessa vaiheessa. Mielenkiintoista on nähdä, osuuko oma arvio diagnoosista kohdalleen…

Tuon saman lapsen kanssa sain kanssa kokea yhden huippukokemuksen, kun opetin oppilaille numeroita. Näytin heille numerokortteja (1-10) ja kysyin jokaiselta vuorollaan, mikä numero kortissa on. Vaikka en koskaan ollut saanut tuolta lapselta mitään vastausta, näytin hänellekin oman numeron ja kysyin, mikä numero se on. Hetkeäkään epäröimättä lapsi vastasi minulle samantien ja täysin oikein! Hyvä etten jäänyt suu auki ihmettelemään tapahtunutta… Onnistuin kuitenkin käyttäytymään ammatillisesti korrektisti ja kehumaan lasta ihan niin kuin toisiakin. Osa oppilaista ei tunnista vielä lainkaan numeroita, vaikka olemme niitä kovasti opetelleet. Jotenkin tuntuu hurjalta opettaa neljävuotiaille matikkaa…

Tänne tullessa ei ollut mahdollista kantaa mukana kirjoja. Kun mukana tuomani kirja alkoi loppua, piti miettiä, mistä saisin lisää lukemista. Käännyin pastori Timin puoleen ja sainkin häneltä muutaman tosi mielenkiintoisen kirjan luettavaksi. Ensimmäiseksi otin luettavaksi Neil T. Andersonin The Bondage Breaker. Olen aikaisemmin lukenut yhden Andersonin kirjan ja pidin siitä kovasti. Mies kirjoittaa painavaa asiaa vastakkaisten voimien taistelusta meissä ihmisissä täällä maan päällä.

Uusi kämppikseni. Tuo päätti ottaa paikan tyynyltäni.
My new room mate. He decided to sleep on my pillow.

Perjantai-iltana kokoonnuimme pihakatokseen iltahartauteen ja sopimaan seuraavan päivän käytännön järjestelyistä. Meidän lähetystyöntekijöiden vastuulla oli jumalanpalveluksen pitäminen Kittin kirkossa. Teimme lopullisen työnjaon ja harjoittelimme lauluja. Oli niin ihanaa laulaa pitkästä aikaa oikein kunnolla! Vielä hienomman hommasta teki se, että Candice istahti viereeni ja alkoi opettaa minulle sanoja (täällä kun lauletaan aika ulkoa, enkä minä todellakaan muista ulkoa kaikkien englanninkielisten laulujen sanoja - etenkin, kun osa lauluista on minulle aivan outoja). Candice on lähtöisin Trinidad ja Tobagosta ja hänellä uskomattoman kaunis lauluääni! Voisin kuunnella häntä loputtomiin. Oli huikeaa laulaa hänen vieressä.

Laulelot jatkuivatkin sitten koko seuraavan päivän. Ensin kirkossa, sitten vielä kirkon jälkeen, kun ensin olimme nauttineet nyyttäreiden antimista. Tim-pastori otti kitaran käteen ja alkoi laulaa ensin ihan vaan yksinään. Vähitellen hänen ympärilleen kertyi väkeä ja siinä me lauloimme täysin palkein. Candice pyysi Timiä laulamaan jotain fidzin kielellä. Tim lauloi yhden laulun ja sitten me muutkin opettelimme laulamaan sen fidziksi. Samaan lauluun löytyi englannin kieliset ja pohnpein kieliset sanat. Yllyttivätpä nuo minua vääntämään siihen suomalaisetkin sanat. Ne on vielä työn alla, mutta jonain päivänä laulamme tuon laulun vielä fidziksi, pohnpeiksi, englanniksi, suomeksi ja espanjaksi. 

Nyyttärit Kittin kirkolla
Potluck at Kitti church

Kirkonpenkkiä voi käyttää näinkin...
You can use the church bench also like this...

Iltapäivällä oli vuorossa vierailu paikalliseen julkiseen sairaalaan laulamaan. Sairaala oli aika karu. Potilaat makasivat suurissa, kuumissa makuusaleissa. Sängyissä oli muovipatjat, joiden päällä vain ohut lakana. Samassa salissa saattoi olla parikymmentä potilasta. Kiersimme kaikki osastot läpi ja lauloimme jokaisessa muutaman laulun. Laulujen jälkeen rukoilimme potilaiden puolesta. Synnytysosastolla sain rukoilla pienen päivän vanhan pojan ja hänen perheensä puolesta. Tämä äiti oli yksin poikansa kanssa, kun kaikilla muilla oli perhettä tai ystäviä ympärillä.

Lastenosasto oli tavallaan piristävä kokemus, vaikka siellä olikin pieniä, sairaita potilaita. Siellä innostuimme laulamaan lastenlauluja ja lapset vanhempineen olivat kovasti ilahtuneita. Siitä oli mukava jatkaa eteenpäin hyvillä mielin. Koko sairaalakeikka oli puhutteleva. Alkeelliset olot, ei niin kovin siistiä ja puhdasta, kuumaa, hoitajia ei näkynyt juuri missään. Ensimmäisenä tuli mieleen, että toivottavasti täällä ei joudu turvautumaan sairaalahoitoon… Tosin kuulin kyllä paluumatkalla, että kaupungista löytyy myös yksityinen sairaala, jossa olot ovat huomattavasti paremmat. Jos joskus sairaalahoitoa täällä tarvitsen, niin toivottavasti vakuutuksen turvin voin turvautua yksityissairaalan palveluihin.

Campukselle palattuamme oli nälkä. Olin keittänyt perjantaina ison kattilallisen linssipataa, joten ruoka oli valmiina, sen kun vaan lämmittäisi. Aamulla satuin kuulemaan, kun Tim-pastori kyseli Frankylta, miten tämä valmistaa linssit ja siinä samalla kävi ilmi, että Tim pitää kovasti linsseistä. Niinpä kutsuin hänet päivälliselle maistelemaan minun linssipataa. Tim otti kutsun vastaan ja niinpä murkinoimme yhdessä ja saimme samalla jatkaa jutustelua mm. meidän molempien niin pitämästä Fidzistä. Tuntuu niin hyvältä, kun täällä on edes muutama ihminen, joiden kanssa voi istua iltaa kuin ystävät konsanaan ja jutustella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä.

Emily ja koiranpentu kirkossa.
Emily and puppy at church.

Lauantai oli Halloween ja täällä se on iso juhla. Mutta meidän koululla sitä ei suinkaan juhlittu. Sen sijaan perjantaina kaikille oppilaille jaettiin tiedote, jossa kerrottiin, miksi me emme Halloweenia juhli. Kyseessä kun on täysin ei-kristillistä alkuperää oleva juhla, joka itse asiassa liittyy monella tavalla pahuuden voimien juhlimiseen. Me emme halua juhlia pahuuden voimia vaan tarjosimme oppilaille vaihtoehtoisen tavan viettää Halloweenin iltaa tarjoamalla leffaillan popcornien ja karkkien kera. Tuo leffailta tosin jäi minulta väliin, kun aika vierähti pastorin kanssa jutustellessa.

Sunnuntaina nautin täysillä taas mahdollisuudesta nukkua rauhassa niin pitkään kuin unta riitti. Päivälle riitti kaikenlaista puuhaa. Pyykkejä oli viikon varrella kertynyt iso kopallinen pestäväksi. Tulevan viikon varalle piti myös etsiä ja tulostaa/kopioida taas opetusmateriaalia. Oli myös hyvää aikaa keitellä pussillinen papuja valmiiksi ruokia varten. Lisäksi edessä oli palaveri kämppisten kanssa. Tämä kommuunieloon sopeutuminen vaatii ainakin minulta totuttelua. Oli aika luoda yhteiset pelisäännöt, että homma toimisi. Vaikka periaatteessa olikin sovittu jälkien siivoamisesta, juomavedestä huolehtimisesta, vessapaperin ostamisesta ym. muista käytännön asioista, monta kertaa tuli vastaan tilanteita, jolloin toivoisi todellakin omaa kämppää. Ei ole kiva mennä vessaan, kun pytyssä on vastassa jonkun edellisen kakkoset tai jäänteet niistä. Lounastauolla olisi kiva, kun voisi ottaa puhtaan pannun seinältä ja lämmittää ruokansa. Aina välillä kun homma on alkanut siitä, että tiskaat pannut edellisen käyttäjän jäljiltä. Hänellä on ollut yhtä kiire kuin minulla… Sitten kun vielä Stephaniella ja Shellyllä on diili, että Stephanie kokkaa ja Shelly siivoaa jäljet. Aina tytöt eivät kuitenkaan ole samaan aikaan paikalla ja jälkien siivoaminen saattaa venähtää usealla tunnilla tai jopa iltaan saakka. 

Hitusen tuo palaveri jännitti etukäteen, mutta hyvässä hengessä se saatiin pidettyä ja nyt jokaisella on selkeät vastuualueet hoidettavana. Minä huolehdin siitä, että meillä on aina juomavettä, Jaci hoitaa roskat ulos, Shelly huolehtii keittiön yleissiisteydestä ja Stephanie pitää vessan siistinä. Perustimme myös kaksi rahastoa. Toiseen jokainen laittaa rahaa juomavettä varten ja toiseen vessapapereita varten. Kummassakin pussissa on nimilista, johon tukkimiehen kirjanpidolla kirjataan, kuinka usein kukin on sinne sovitun summan laittanut. Lisäksi sovimme jokaisen huolehtivan vuoroviikoin yhteisten tilojen lakaisemisen ja moppaamisen.

Olin kuvitellut ehtiväni sunnuntain aikana käyväni kaupungilla kävelemässä, mutta enpä sitten kerinnyt, kun aurinko jo alkoi painua horisonttiin. Päivä, kuten koko viikonloppu oli ollut niin mukava ja hyvillä mielin vetäydyin kämpille papuja keittelemään. Siinä keittiössä hääriessäni Stephanie kysyi, miksi en mennyt toisten kanssa ravintolaan syömään. Täysin ihmeissäni kysyin, että mihin ravintolaan. Kukaan ei ollut puhunut minulle mitään mistään yhteisestä ravintolareissusta. Stephanie meni täysin hiljaiseksi ja koko asia jäi siihen. Mutta jälleen se edellisen viikonlopun tuska iski. Miten ulkopuoliseksi voi itsensä tuntea… Vähin äänin vetäydyin huoneeseeni ja itkuhan siinä tuli. Eikä se tuska tahtonut hellittää millään. Vielä maanantaiaamuna sain purra tosissani hammasta, etten olisi itkenyt aamuhartaudessa. Enkä kyllä siinä onnistunut. Kun tuli aika rukoilla, jakaannuimme pareihin ja meidän ryhmässä meitä oli kolme, Candice, Danny ja minä. Siinä rukoillessa kyyneleet valuivat jo valtoimenaan. Kun lopetimme, Candice totesi, että nyt on ryhmähalin paikka. Siinä halatessa olo hieman helpotti ja sain koottua itseni uuteen työpäivään.

Työn touhussa ei onneksi ole aikaa ajatella muita asioita ja ehkä tähän vähitellen jossain määrin tottuu, että vaikka olenkin yksi porukasta, tulen varmaan silti olemaan aina hieman ulkopuolinen ikäni takia. Kukapa nuori sitä haluaisi äitinsä ikäisten kanssa hengailla… Onneksi sentään on Candice ja Tim. Ja kaikesta huolimatta, uskon edelleen 100 prosenttisesti, että olen täällä Jumalan lähettämänä. Kaikella on tarkoituksensa ja kaikki kääntyy varmasti vielä parhain päin!