sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Makupaloja viikon varrelta

Elämä campuksella taitaa vähitellen alkaa asettua uomiinsa. Arjet on täynnä monenlaista askaretta niin töiden merkeissä kuin muutenkin. Tämä viikko oli taas vajaa työviikko. Tiistai oli itsenäisyyspäivä, joten saimme tervetulleen ylimääräisen vapaapäivän. Aamulla olisi saanut taas nukkua rauhassa, mutta jo ennen seitsemää olin hereillä. Samoihin aikoihin ovelleni koputettiin. Stephanie kertoi, että he ovat lähdössä rantaan pitämään aamuhartautta ja uimaan ja kysyi haluanko lähteä mukaan. Lähtö olisi ollut heti… Kiitin kutsusta ja totesin, että en taida ehtiä ihan niin pikaiseen lähtöön mukaan. Jäin makoilemaan ja lueskelemaan sänkyyn. 

Kun lopulta nousin ylös, söin myöhäisen aamiaisen ja lähdin toimistolle sähköposteja ja fb:tä tutkailemaan. Matkalla törmäsin Candiceen. Kysyin, aikooko hän viettää koko päivän campuksella. He olivat perheen kanssa lähdössä uimaan jonnekin. He lupasivat ottaa minut mukaan ja ilmoittaa, kun ovat lähdössä. Jonkin ajan kuluttua Brandon, perheen nuorempi poika tuli koputtelemaan ovelleni, mutta he eivät olleetkaan lähdössä uimaan vaan Brandon kertoi, että he aikovat katsoa leffan ja kysyi haluanko tullla mukaan. Kysyin, minkä leffan he aikovat katsoa, mutta Brandon ei osannut kertoa, Sen verran hän osasi sanoa, että siinä on Mr Darcy. Heh, se kertoi minulle kaiken tarvittavan - Ylpeys ja Ennakkoluulo. 

Täällä kun on tottunut ainaiseen lämpöön, vararehtorin asunnon ilmastointi tuntui niin hyytävän kylmältä. Seuraavalla kerralla, kun menen sinne, otan kyllä villasukat jalkaan ja fleecen päälle. :) Muuten oli kiva viettää aikaa yhdessä ja katsoa hyvä leffa (ties kuinka monetta kertaa…). Candice katosi leffan aikana aina välillä keittiön puolelle ja sieltä alkoi kantautua ihania tuoksuja. Leffan päätyttyä tarjolla oli juuri uunista tullutta lämmintä leipää ja curry-kasvispataa. Olipa aivan ihanaa syödä uunituoretta leipää, johon sai levittää aitoa voita päälle! Tuota maapähkinälevitettä onkin tullut syötyä jo melkoisesti.

Päästiin me sitten sinne uimareissullekin, mutta vähän myöhemmin. Vararehtorin perhe istui jo autossa siinä vaiheessa kun minulle tuli viesti, että nyt lähdetään… Onneksi olin lähtövalmiina, joten nappasin valmiiksi pakatun kassin mukaan ja juoksin autoon. Ajoimme Nett-pointiin, joka on paikallisten suosima uimapaikka hieman kaupungin ulkopuolella. Hiekkarannat kun täältä puuttuu, pitää uimapaikat löytää muualta. Nett on pitkä, kapea niemi, jonka päähän ajoimme. Siellä oli mahdollista joko hypätä suoraan mereen tai laskeutua kivien kautta veteen. Hyppiminen ei ole minun juttu, joten valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Kuuman päivän päätteeksi oli ihana päästä mereen! Vesi oli lämmintä, mutta silti virvoittavaa. Siellä oli niin mukava lillua hyvä tovi, ennen kuin kiipesin takaisin kuivalle maalle. Täällähän uimaan mennään vaatteet (t-paita ja sortsit) päällä, joten uimisen jälkeen puristeltiin enimmät vedet vaatteista, ennen kuin noustiin takaisin autoon - edelleen märkinä. Pyyhe ei paljoa olisi auttanut, joten sitä ei edes viitsinyt kastella.

Nett point
Ensimmäisen saarireissun jälkeen päätin hankkia oman riippumaton, ettei tarvitse olla aina lainaamassa joltain, kun seuraaville reissuille lähdetään. Koska Mikronesia on tiivisti kytköksissä Usaan (vaikka itsenäinen nykyisin onkin), tänne on helppo tilata Usasta tavaraa. Postimaksut ovat edulliset ja ainakin toisille ovat paketit tulleet perille. Lähdin tutustumaan Amazonin tarjontaan ja sitähän riitti! Oli vaikka minkälaista riippumattoa tarjolla. Päädyin lopulta sellaiseen, missä on hyönteisverkko mukana. Eipähän tarvitse Suomessakaan sitten hyttysistä välittää! Samaan tilaukseen tuli myös makuulakana, yksi tavallinen helmalakana, Herbamarea (on muuten ollut ikävä!!!), rooibosteetä (jota ei tältä saarelta saa), uusi ulkoinen kovalevy ja sille suojakotelo. Paketti lähti Jenkeistä nopeasti ja mielenkiinnolla odottelen, kuinka kauan sillä menee, ennen kuin se on perillä täällä.

Tuota postin kulkua on tullut hieman epäiltyä, kun oma maahantulolupa-anomukseni (pikakirjeenä) viipyi matkalla lähes kaksi kuukautta. Mutta se siis tuli lopulta perille! Tiistaiaamuna, kun kömmin aamiaiselle, näin keittiön pöydällä tutun näköisen kirjeen. Siinä oli lähettämäni kirje! Franky oli todennut, että ei hän sitä enää tarvitse, joten hän palautti sen minulle. Suomen postilta olin jo useaan kertaan kysellyt kirjeen kohtaloa ja lopulta sain sieltä vastauksen, että he katsovat lähetyksen toimitetuksi, vaikka heillä ei ollut näkemykselle mitään faktaperusteita. Postin seurannan mukaan kirje oli toimitettu vastaanottajalle Kuopiossa… Loppuviikosta Franky näytti minulle paikallisesta postista tullutta tiedustelua, onko kirje tullut perille. Kysely tehtiin Suomen postin toimeksiannosta. Pikakirjeellä meni siis lähes kaksi kuukautta löytää tiensä Suomesta tänne. Mitenköhän kauan tavallinen kirje ollenkaan kestää…? Haluaisikohan joku testata???

Vaikka täällä töissä ollaankin (vaikkakin vapaaehtoisena), niin ensimmäinen ”tilipäivä” pääsi yllättämään. Olin kyllä kuullut, että joka kuun 15. ja viimeinen päivä voimme käydä kuittaamassa tilimme, 120 dollaria, toimistosta. 15. päivä tuli ja meni, enkä edes ajatellut, että saisin silloin tilin, kun olin aloittanut työt vasta 12. päivä. Viimeisellä viikolla toimistosihteerimme Janeth huikkasi minua kuittaamaan rahani. Ihmettelin, kun vielä ei ollut viimeinen päivä, mutta tein työtä käskettyä. Muutaman päivän päästä sain nostaa jo seuraavan ”tilini”. ”Palkka” ei ole päätähuimaava, mutta se riittää mainiosti täällä elämiseen. Rahaa kun ei käytännössä kulu muuhun kuin ruokaan ja hygienia/siivoustarvikkeisiin.

Ruoka on jokseenkin yksinkertaista. Aamuisin menee hedelmiä, siemeniä, pähkinöitä ja kaurahiutaleita raakapuurona. Lounasaikaan on aina niin kiire, että silloin ei ehdi mitään kokkaamaan, ainoastaan lämmittämään valmiita ruokia tai vaihtoehtoisesti ostaa koulun ruokalasta valmiin annoksen. Ruokalassa on tarjolla erilaisia voileipiä tai riisiä ja kalaa/paistettua nuudelia vihanneksilla. Kala-annos maksaa 2,50 dollaria ja sellainen tulee aina silloin tällöin ostettua, kun itse ei kalaa tule kokattua. Muuten pyrin kokkailemaan iltasella ja viikonloppuisin isompia annoksia, joista voi pakastaa osan lounasaikoinan syötäväksi. Kaupoista saa hyvin erilaisia papuja ja niitä on tullutkin keiteltyä ahkerasti. Linssit on toinen perusraaka-aine, mitä tulee käytettyä paljon. Noiden kaverina menee rutkasti kasviksia/vihanneksia, jotka ovat edullisia. 

Mustasilmäpapuja
Black eye beans
Yhtenä päivänä kauppareissulla vastassa oli yllätys, kun menimme Ace:en Tavarat olivat vaihtaneet paikkoja ja koko kaupan ilme oli muuttunut. Työ oli edelleen kesken ja hyllyväleissä joutui puikkelehtimaan purkamattomien laatikoiden välissä. Muutos näytti oikein hyvältä, etenkin, kun tarjolla oli nyt huomattavasti laajemmat valikoimat tuotteita. Täällä on joutunut hieman ruokavaliota rukkaamaan, kun tarjolla ei ole mm. vehnätöntä leipää lainkaan. Onneksi sentään saa täysjyväleipiä, joten niitä olen sitten aina välillä ostanut. Palm Teracella on oma leipomo, jossa leivotaan vaikka mitä herkkuja. Hyllystä löytyy mm. banaani- ja kurpitsaleipää, jotka molemmat ovat taivaallisen hyviä! Tosin minä luokittelisin ne ennemminkin kakuiksi kuin leiviksi. Kerran luulin ostavani kurpitsaleivän ja kun avasin sen kotona ihmettelin, kun se oli niin tummaa. Leipää maistettuani totesin, että se ei ollut kurpitsaa nähnytkään - se oli suklaaleipä! Hävyttömän hyvää sekin oli. Sekä Shelly että Stephanie olivat menneet samaan lankaan kaupassa. Suklaaleivät kun olivat hyllyssä siinä, missä luki kurpitsaleipä.

Taro odottamassa kokkausta
Taro waiting for cooking
Suomesta lähtiessäni tyhjensin lompakostani kaikki ylimääräiset kortit (kuten ajokortin, jota olisin sittenkin tarvinnut täällä) pois ja kuvittelin jättäneeni ne varastoon. Toisen tilipäivän jälkeen ajattelin laittaa vähän ylimääräisiä rahojani lompakosta rahavyöhön jemmaan. Vyötä ottaessani ihmettelin, miten siellä oli niin paljon tavaraa. Tarkemmin asiaa tutkittuani totesin, että siellä olivat kaikki lompsasta tyhjentämäni kortit! Riemullani ei ollut rajoja, kun tajusin, että minulla onkin ajokortti! Enää piti saada paikallinen kortti. Franky lupasi viedä perjantaina korttia anomaan. Se olikin taas omanlainen rumbansa. Ensin mentiin poliisin liikenneosaston luukulle, missä annettiin ajokortti yhdelle poliisille ja istuttiin odottamaan. Vähän ajan kuluttua toinen poliisi huikkasi takaisin luukulle. Hänellä oli kädessään minun ajokortti ja lomake. Poliisi pyöritteli ajokorttiani käsissään ja kysyi, mikä se on… Taisi olla ensimmäinen kerta, kun herra näki suomalaisen ajokortin. Jännityksellä odotin, saanko sillä paikallisen kortin, kun Suomessa ajokorttisäännöksiä tutkiessani opin, että täällä tarvitsisi olla kansainvälinen ajokortti. Korttini kuitenkin kelpasi ja poliisi alkoi kysellä minulta tarvittavia tietoja. Hakemusta varten hän tarvitsi mm. silmien ja hiusten värin, pituuden, painon, veriryhmän ja onnettomuustilanteen varalta yhteyshenkilön nimen (kaikki nämä tiedot päätyivät lopulta ajokorttiin!). Pituus ja paino olivat hieman kimurantit, kun täällä on käytössä jalat ja paunat eikä minulla ole mitään käsitystä niistä. Onneksi asemalta löytyi mitta ja puntari ja tarvittavat mitat saatiin otettua.

Kun lomake oli täytetty, taas istuttuttiin odottamaan. Jonkun ajan kuluttua toinen poliisi antoi hakemuspaperin ja ajokortin takaisin. Sitten lähdettiin kaupungitalolle maksamaan kortti. Hinta oli huima 6,50 dollaria. Kuitin ja hakemuksen kanssa palattiin takaisin liikenneosastoon, missä paperit annettiin taas poliisille. Sitten taas istuttiin odottamaan. Siinä sitä sitten odotettiinkin. Reilu tunti siinä meni, ennen kuin taas uusi poliisi huikkasi sisälle valokuvaan. Yksi poliisi otti kuvan ajokorttia varten, varmisti joitain tietoja hakemuksesta, otti allekirjoituksen korttia varten ja sitten taas istuttiin odottamaan. Koko prosessi kesti pari tuntia, ennen kuin kädessä oli vihdoin paikallinen ajokortti! Henkilötunnus siinä kyllä komeilee väärin, mutta onkohan tuolla nyt niin väliä… Nyt pääseekin sitten harjoittelemaan ajamista koulun rämillä pakettiautoilla, joissa ratti on väärällä puolella.

Uusi ajokorttini
My new driver license
Monena aamuna olemme odotelleet eskarilaisten kanssa ulkona opettajaa, joka tulee usein myöhässä. Kerran siinä taas odotellessamme Franky kulki ohi ja avasi meille luokan oven. Kysyin, voisinkohan saada avaimen luokkaan, niin ei tarvitsisi aina odotella ulkona. Franky lupasi teettää minulle avaimen ja loppuviikosta sen sainkin. Perjantaina kello oli lähempänä puolta yhdeksää, ennen kuin opettaja tuli. Koulu oli siis alkanut kahdeksalta. Luin oppilaille kertomusta, kuten monesti aamuisin teen. Opettaja sanoi lapsenlapsensa olevan kovasti sairas ja että hänen pitää lähteä viemään lapsi lääkäriin. Opettaja lupasi tulla takaisin yhdeksäksi, jolloin minun on aika siirtyä omiin töihini. Epäilin heti, että ei hän kyllä siksi ehdi millään takaisin ja niinhän siinä kävi. Yhdeksältä kipaisin toimistoon kertomaan tilanteen ja sain kuulla, että Rouva Jano (jo kolmas sellainen) oli palannut samana aamuna äitiyslomalta (yllättäen) ja hän olisi vapaa tulemaan apuun. Hieman ihmettelin tilannetta, sillä kyseinen rouva oli jäänyt äitiyslomalle vasta vähän ennen minun tänne tuloani. Nyt sain kuulla, että hänellä on terve kuukauden ikäinen poika. Ja äiti palasi töihin… 

Oma työni on edelleen tosi mielenkiintoista. Samat haasteet opetusmateriaalin kanssa jatkuu, mutta jotain uutta ja mielenkiintoista ilmeni menneellä viikolla. Juttelin kolmosluokan opettajan kanssa ja hän kertoi, että koululla on aikaisemmin ollut käytössä tietokoneohjelmat lukemisen opetteluun, mutta niitä ei ole käytetty enää muutamaan vuoteen. Kiinnostuin kovasti asiasta ja marssin saman tien Frankyn juttusille kysymään ohjelmista. Franky kertoi, että ohjelmat olivat käytössä vanhan tietokoneluokan koneilla, mutta koneet eivät ole olleet käytössä enää vuosiin. Täällä on siis kaksi tietokoneluokkaa. toinen on täynnä vanhoja koneita ja toisessa on uudet, joita nyt käytetään. Menimme yhdessä vanhaan luokkaan, joka oli siivoton ja tunkkainen. Franky herätteli yhden koneen henkiin ja yhdessä etsimme sieltä ohjelmaa, joka lopulta löytyikin. Se osoittautui oikein toimivaksi ohjelmaksi ja haluan ehdottomasti sen uudelleen käyttöön. Franky lupasi, että luokka siivotaan ja koneiden toimivuus tarkistetaan ja minä saan kyseisen luokan omaksi erityisopetustilaksi! Olin aivan onnesta soikeana! Näin Jumala vastaa taas rukouksiin… Nykyinen luokkahuoneeni kun on niin meluisa, että siellä on välillä täysin mahdoton kuulla, mitä oppilaat sanovat saatikka sitten, että lapset, joilla on muutenkin vaikeuksia keskittyä, joutuvat katselemaan (ja kuuntelemaan), kun toiset leikkivät lasittomien ikkunoiden takana pitäen mieletöntä meteliä. Tietokoneluokassa on ilmastointi ja kunnon ikkunat. Sinne ei kuulu ulkoa kaikki äänet eikä sen ikkunan takana ole koskaan ketään leikkimässä.

Vaikka työni onkin mielenkiintoista ja haastavaa, aiheuttaa se toisinaan melkoisia turhautumisiakin. Kun opetat lapselle samoja asioita päivä toisensa jälkeen, annat pieniä kotitehtäviä, jotka tukevat oppimista ja samat lapset - ne, jotka eniten harjoitusta tarvitsisivat - jättävät päivä toisensa jälkeen kotiharjoittelun tekemättä. Samaan aikaan näet, että nuo, jotka kotiharjoittelun hoitavat kunnolla, edistyvät hämmästyttävää vauhtia. Nyt on sitten sovittu opettajien kanssa, että ne oppilaat, jotka eivät kotitehtäviään tee, jäävät koulun jälkeen tekemään ne oman opettajan valvonnassa. Tämä järjestely on täällä helppo, sillä opettajien työaika jatkuu joka tapauksessa vielä tunnin oppituntien päätyttyä. Minullakin on kolmen jälkeen kolmena päivänä oppilas yksitysopetuksessa. Kahtena päivänä seiskaluokan tyttö, jonka kanssa opettelemme englannin kieltä ja yhtenä päivänä kolmosluokan poika, jolle lukeminen on kovin vaikeaa.

Vapaa-aikaan liittyvät sosiaaliset ongelmat alkavat vähitellen helpottaa. Alan vähitellen tottua ajatukseen, että vaikka olenkin yksi vapaaehtoisista, en kuitenkaan ole samalla tavalla porukan jäsen. Perjantai-iltana kaikki muut katosivat vähitellen campukselta jonnekin. En jaksanut ottaa asiasta stressiä, vaan nappasin läppärin kouraan ja suuntasin pihakatokseen kirjoittelemaan blogia. Kauaa en ehtinyt kirjoittaa, kun Tim-pastori ajoi autollaan viereen ja kysyi, haluanko lähteä Kolonian kirkolle, minne osa vapaaehtoisista oli lähtenyt nuorteniltaan. Koska en ollut Kolonian kirkkoa vielä edes nähnyt, halusin lähteä mukaan. Kävin nopsaan vaihtamassa housut hameeseen ja hyppäsin kyytiin. Oli ihan mukava nähdä viimeinenkin kirkko, mikä oli vielä näkemättä ja ilta oli muutenkin ihan jees. Kun palasimme takaisin, istuimme pastorin kanssa autossa vielä hyvän tovin juttelemassa ja maailmaa parantamassa.

Kolonian kirkko
The church of Kolonia
Sapattiaamuna oli taas edessä kirkon valinta. Edelleenkään minua ei ole adoptoitu minnekään, joten menin vain katokseen odottelemaan ja katsomaan, minne päätyisin tällä kertaa. Väkeä alkoi kokoontua paikalle vähitellen. Kittin kyyti lähti, joten ainakaan sinne en lähtenyt. Pastorin saapuessa paikalle, joku kysyi, saarnaako hän jossakin ja hän kertoi saarnaavansa Koloniassa. Siinä vaiheessa olikin helppo päättää, minne menisin, sillä Koloniassa ainakin saarna olisi englanniksi eikä paikallisella kielellä. Pastori oli lähdössä omalla autolla ja me, jotka olimme jo valmiita lähtemään, hyppäsimme Timin autoon ja kerrankin olimme lähes ajoissa kirkossa! Yleensä olemme aina myöhässä. Olimme kirkolla jo ennen Raamattutunnin alkua, joten siinä vaiheessa, kun jakaannuimme ryhmiin päivän aihetta tutkimaan, pääsin valitsemaan ryhmäni - mennäkö nuorten mukana, vai jäädäkö aikuisten kanssa. Koska tämä oli nyt ensimmäinen kirkko, jossa aikuisillekin oli yksi englanninkielinen ryhmä, valitsin tietysti sen. Ryhmän toisen jäsenet olivatkin lähes kaikki tuttuja campukselta. 

Kolonian kirkko tuntui välittömästi omalta. Kun kerran kukaan ei ole minulle sanonut, missä minun pitäisi käydä, tulen jatkossa valitsemaan tämän kirkon, ellei jossain muussa kirkossa ole jotain erityistä, minkä takia sinne haluaisin mennä. Jumiksen jälkeen oli taas nyyttärit! Täällä nyyttäreitä ei ole joka viikko, mutta vähintään kerran kuukaudessa ainakin. Tällä kertaa kasvissyöjälle ei tarjolla ollut kovin suurta valikoimaa ruokia, mutta kummasti se lautanen täyttyi riisistä (myös banaanin ja kookoksen kanssa keitetystä), salaatista, erilaisista hedelmistä ja mielettömän hyvästä banaanileivästä, jonka seinänaapurimme, Sri Lankasta kotoisin oleva rouva, oli leiponut. Tämä samainen rouva opettaa englantia paikallisessa Collegessa yhdessä sisarensa kanssa. Kun tulin tänne, he kysyivät heti ensimmäisenä tunnenko suomalaisen perheen, joka on ollut Sri Lankassa lähetystyössä joskus kauan sitten. He eivät muistaneet muiden perheenjäsenten nimiä, mutta perheessä oli tytär, jonka nimi on Saara. Aika vaikea oli näillä tiedoilla keksiä, mistä perheestä mahtaa olla kyse.

Tim-pastori saarnaamassa
Pastor Tim preaching
Iltapäivän vietin rentoutuen ja tulipa siinä otettua kunnon nokosetkin. Ne venyivät puolitoistatuntisiksi ja seuraavana yönä ei sitten tullutkaan nukuttua kunnolla. Illemmalla otin taas läppärin mukaan ja lähdin katokseen jatkamaan blogin kirjoittamista. Kauaa en taaskaan ehtinyt kirjoittaa, kun toimistosihteerimme, Janeth, tuli paikalle ja istahti juttelemaan. Emme olleetkaan ennen oikeastaan jutelleet muuten kuin työasiota. Nyt tarinoimme koko loppuillan, kerroimme omasta elämästämme toisillemme ja hyvin pian totesimme, että siitä alkoi taas yksi uusi ystävyys - ja jälleen tuli yksi rukousvastaus lisää! Janeth on ollut täällä jo kaksi vuotta, joten hän tuntee jo paikallisia ja hänellä on myös paikallisia ystäviä. Yhdellä hänen ystävällään on auto ja hän on monesti pyytänyt Janethia mukaan milloin minnekin. Nyt ystävä on ostanut uuden auton ja hän haluaa testailla sitä ajamalla saaren ympäri. Siihenkin hän Janethia pyytänyt mukaan ja nyt Janeth pyysi myös minut mukaan! Uskomattomalla tavalla Taivaan Isä järjestää asioita niin, että tämä paikka alkaa tuntua koko ajan enemmän ja enemmän juuri siltä paikalta, missä minun kuuluukin olla!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti